Kirja-arvio: Suomiräpin naiset kertovat
Sami Eerola
Kirjailija Heini Strandin Hyvä verse – Suomiräpin naiset -teoksessa (2019) käsitellään 27 tunnetun naisräppärin elämäkertoja Mariskasta Yeboyahiin, Rauhatädistä Mercedes Bentsoon ja Sini Sabotagesta moniin muihin. Haastattelujen kautta käsitellään niin räppäriksi ryhtymistä kuin sitä, mitä on olla nainen hyvin maskuliinisessa musiikkigenressä. Kirjan kautta pääsee näkemään, miten räppärit ja musiikkikappaleet vaikuttivat nuoriin tyttöihin, ja kuinka he pääsivät menestymään kyseisessä genressä. Kirjan viesti onkin, että jos asennetta löytyy, kaikki on mahdollista. Onhan hip hop hyvin punk-henkinen musiikkigenre, jossa ei paljoa tarvita päästääkseen alkuun, kuten perinteisimmissä rock-bändeissä.
Itselleni lukijana mielenkiintoisin havainto oli, että suurin osa kirjassa esiintyvistä räppäreistä on avoimesti feministejä. Jotkut jopa radikaalimmasta päästä. Osoittaa omaa ennakkoluuloani musiikkigenreä kohtaan, että yllätyin siitä, miten tiedostavia suomalaiset naisräppärit ovat. Kirjassa haastatellut puhuvat valkoisesta etuoikeudesta, patriarkaatista, sukupuoli-identiteetistä, intersektionaalisuudesta ja toksisesta maskuliinisuudesta. Kirjassa käsitellään myös henkilökohtaisempia teemoja, kuten seksuaalista väkivaltaa, naisartistien pienempiä keikkapalkkioita verrattuna miehiin ja musiikkilehdistön naisia vähättelevää asennetta. Haastatellut eivät kuitenkaan sääli itseään, vaan he ovat luoneet oman tilansa tai aggressiivisesti vallanneet sen miehiltä.
Teos osoittaa, että feministiset teoriat maailmasta eivät ole vain filosofisia konsepteja, joita kyhätään norsunluutorneissa, vaan arkitodellisuutta monille naisille. Monet kirjassa esiintyvät räppärit kertovat avoimesti elämästään ja verbalisoivat omalla kansanomaisella tavallaan miesten ja naisten välisiä tasa-arvo-ongelmia ja piilosyrjintää. Esimerkiksi räppäri Adikia kuvaa ranskalaisen filosofin Simone de Beauvoirin hengessä, kuinka “miehet voi puhua universaaleista asioista, mutta naiset puhuu naisasioista” ja että ”miehet on ihmisiä, naiset on naisia”. Mieleenpainuvin sitaatti kirjassa on kuitenkin FanFanin (Sofa-duosta): “Kun Cheek voi vetää räppikeikan uskottavasti rimpsumekossa, tää maailma on valmis”.
Mielenkiintoista onkin, miten nämä muusikot käsittelevät arkisovinismia, joka heidän mukaansa ei johdu mistään tietoisesta naisvihasta, vaan syvistä kulttuurissa olevista oletuksista, joita yhteiskunnassa ei ole käsitelty tai purettu. Nämä asenteet saavat monet hyväntahtoisetkin miesräppärit toistamaan patriarkaalisia normeja feminismin nimissä. Kirjassa esiintyvät naisräppärit puhuvat itsetutkiskelusta keinona murtaa ne syvimmätkin asenteet, jotka vaivaavat jopa edistyksellisinä itseään pitäviä ihmisiä.
Teoksen kirjoittaja olettaa, että lukija on ennestään perehtynyt hip hoppiin, eikä genreä paljon selitetä auki. Olisin kaivannut edes amerikkalaisen tutkijan Tricia Rosen feministisen hip hop -analyysin lyhyttä esittelyä tai jotain mainintaa olemassa olevasta hip hopin sukupuolitutkimuksesta. Sama on muusikoiden kanssa, sillä heistä suurin osa ei ole itselleni eikä tuskin suurelle yleisöllekään entuudestaan tuttuja. Jos ei tunne genreä hyvin, haastatteluissa ilmenevät ristiviittaukset vanhemman sukupolven räppäreihin tai tiettyihin genren klassikkoihin voivat mennä kokonaan ohi.
Suurin ongelma on kuitenkin kirjan rakenteessa. Strand on eritellyt haastattelemiensa naisten vastaukset erilaisiin teemoihin, joita hän hieman taustoittaa: mikä innoitti ryhtymään räppäriksi, millaisia ovat musiikkibisneksen kiemurat ja mitä feminismi kullekin merkitsee? Olisin kuitenkin kaivannut syvällisempää folkloristista analyysiä siitä, miksi niin moni räppäri tässä kirjassa on avoimesti feministi? Tähän pitäisi jotenkin vastata, koska vallassa olevan stereotypian mukaan hip hop on naisvihamielinen ja väkivaltaa ihannoiva äärimaterialistinen musiikkigenre. Johtuuko avoin feminismi esimerkiksi genren historiasta? Olihan 1980- ja 1990-luvuilla paljon feministisiä amerikkalaisia räppäreitä, kuten muun muassa Salt-N-Pepa, Roxanne Shante ja Queen Latifah. Vai onko niin, että kulttuurissamme feminismi on päässyt valtavirtaan? Vai onko hip hop nykyään niin hegemoninen kaikenlaiset kuulijat tavoittava genre, että feministitkin ilmaisevat itsensä sen kautta? Kenties syy on hip hop -kulttuurin omaehtoisuudessa ja uhoavassa asenteessa? Kun nainen astuu aggressiivisen miehekkääseen taideympäristöön, voiko feminismi olla se kaikista provokatiivisin ja omaehtoisin identiteetti, jonka hän voi omaksua?
Oman kokemukseni perusteella monille miehille on pelottavampaa, että nainen on feministi kuin gangsteri. Pyrkiihän feminismi muuttamaan koko yhteiskunnan ja sen jäsenten sukupuoliasenteet. Gansterit kaikesta rikollisuudesta huolimatta eivät yritä muuttaa kenenkään ajattelutapaa tai yhteiskunnan valtarakenteita. Näitä kysymyksiä kirja ei analysoi, vaan lukijan on itse luettava tarkkaan teemaeriteltyjä haastattelupätkiä muodostaakseen omat johtopäätöksensä.
Heini Strandin Hyvä verse ‒ Suomiräpin naiset on hyvä kooste suomalaisista naisräppäreistä. Se ei ole vain fanikirja, jossa annetaan inspiraatiota nuorille tytöille, vaan hyvin tiedostava teos, joka avaa suurempia yhteiskunnallisia teemoja nuorten naismuusikoiden haastattelujen kautta. Teos tarjoaa matalan kynnyksen lukukokemuksen sukupuolten valtarakenteitten kritiikkiin hyvin tunnetun musiikkigenren kautta.
Heini Strandin Hyvä verse ‒ Suomiräpin naiset. Into, 2019. 200 s.