Vapaaharjoitteluvuoroihin ja sattumanvaraisin joukkuein pelattuihin leikkimielisiin pallopeleihin on viitattu tyypillisesti höntsäily-termillä. Joukkueurheilusta puhuttaessa verbi ”höntsätä” on liitetty kepeään, rentoon ja huolettomaan liikkumiseen. Tietokonepelien pelailu, ”e-höntsä” ja nautintoa painottava joutilaisuuden olotila ovat nekin saatettu liittää höntsäilyyn.¹ Tämä artikkeli on katsaus höntsäily-ilmiöön ja sen merkityksiin. Pohdin harrastejoukkuepelailuun liittyviä sosio-kulttuurisia teemoja. Esillä ovat höntsälle annetut sisällöt, ryhmäytyminen sekä sukupuolen merkitys joukkuepeleissä. Kiinnostuksen kohteena on lisäksi itse pelitapahtuma sekä vertailu kaveripelien ja organisoidumman joukkueurheilun välillä. Teen myös pintasukelluksen harrastettujen lajien kehitykseen. Lopuksi huomioin sähköisen viestinnän mahdollisen roolin ryhmäytymiskäytäntöjen tukena.

Kuvaan kirjoitelmassa vapaamuotoista harrastepelailua liikuntakulttuurin ja ”liikkuttamispolitiikan” osana. Keskustelun avauksia tai tutkimusta ei harrastusmuotoisesta höntsäpelailusta ole tehty, poikkeuksena kuitenkin tuore yhdessä Mikko Salasuon kanssa kirjoittamani artikkeli, jolle käsillä oleva työ on jatkoa. Aiemmassa tarkastelussamme keskityin muisteluaineiston kautta höntsäilyharrastuksiin erityisesti nuorisokysymyksenä.²

Mieslähtöiseen painotukseen työssä ovat ohjanneet niin tutkimusteemaa avaava haastattelu kuin artikkelin laatijan arkiset kokemukset ja havainnot. Artikkeli perustuu Simo Niemisen (nimi muutettu) haastatteluun. Hän on työskennellyt vuosikymmeniä urheilutoimittajana ja alan viestinnän asiantuntijana. Perheellinen Simo on itsekin liikunnallisesti aktiivinen ihminen. Äänitin haastattelun puhelimitse 24.9.2019. Haastattelu kesti 100 minuuttia. Haastatteluaineiston litteroin valikoiden. Artikkelissa sisennetyt ja kursivoidut kohdat ovat otettu tästä haastattelusta.

Minun, 65 vuotta täyttäneen freelancer-tutkijan harrastamia höntsäilylajeja ovat olleet ”futis”, ”sähly” ja ”pipokaukalopallo”. Tämä omakohtainen pelailun tuntemus on osaltaan toiminut kokemuksellisena viitekehyksenä kirjoitustyössä. Syvähaastatteluluonteisessa keskustelussa Simo Niemisen kanssa esillä olivat haastatellun sekä ammatillinen tietämys että hänen omasta arjestaan kumpuavat huomiot.³ Rajallinen aineisto tarjosi tehtävänasettelun kannalta kiinnostavan kurkistuksen usein piiloon jääneeseen ilmiökenttään. Katsaus lisää työhypoteesina ymmärrystä yhteisöllisestä toiminnasta erityisen ilmiön puitteissa. Artikkeliin kirjatut pohdinnat vievät lukijan osin tuttuihin käytäntöihin ja tapahtumiin, samalla kun niitä avataan tuoreella tavalla.

Taustakirjallisuutena tarkastelussa on kulttuurihistorioitsija Johan Huitzingan teos Leikkivä ihminen (1967). Siinä hän on määritellyt leikin itsetarkoitukselliseksi suuntautumiseksi ikään kuin johonkin normiarjen ulkopuoliseen, jossa toimijalla on tietoisuus jostakin muusta, toisesta. Filosofi Roger Caillois on Huitzingan lähtökohdista pohtinut pelin määritelmää. Hänelle peli merkitsi tilaisuutta puhtaaseen ajan, toiminnan ja luovuuden tuhlaukseen.⁴

Liikuntakulttuurimme moniottelija Lauri ”Tahko” Pihkalan (1888–1981) mukaan inhimillisen suorituskyvyn rajojen koettelemisen perusta on ponnistamisen ilossa. Tämän Tahko Pihkala yhdisti liikkeeseen ja liikuntaan. Hän myös jakoi Johan Huizingan käsityksen kulttuurin ja leikin kiinteästä yhteydestä. Kulttuuri ei ala leikkinä eikä leikistä, vaan leikissä. Pihkalalle leikki ja pitkälti myös (amatööri)urheilu olivat paitsi kasvatuksen, myös koko kulttuurin ja elämän ydin ja perusta. Taustalla oli vahva näkemys leikin ja urheilun ”pakonomaisuudesta”, niiden yhteydestä ihmisen biologiseen vaistotoimintaan. Merkityksellistä lopulta on kunkin ihmisen harjoittama omakohtainen urheilu, ei kilpailu.⁵

Höntsäilevä ihminen

Huomattava joukko suomalaisia on harrastanut tai harrastaa joukkuepelejä. Vähintään kerran vuodessa johonkin joukkuepeliin kiinnittymisen tilanteita on ollut arviolta hieman yli miljoonassa liikuntahetkessä. Tiedetään, että maalipelien harrastajat pelaavat melko paljon ristiin kolmeakin eri lajia.⁶ Näin voidaan arvioida satojen tuhansien ihmisten harrastavan ryhmissä pelaamista Suomessa. Kolmasosalla väestöä liikunnan harrastaminen on omatoimista, yksin suoritettua tai kaveriporukassa. Ryhmässä liikkuminen on miehillä ollut hieman yleisempää kuin naisilla.⁷

Liikunta- ja urheilualan kirjallisuudesta löytyy erilaisia tutkimusteemaan liitettäviä termejä. Puhutaan omaehtoisesti harrastetuista puulaakiotteluista ja muista leikkimielistä joukkuepeliharrastuksista, joihin rinnastuvat listattuina esimerkiksi kansanomainen liikunta, lajinomainen leikkiminen, kylä- ja pihapelit, viite-, harraste- ja pienpelit sekä talkoo- ja harrasteurheilu.

Englanninkieliseen play-sanaan (leikkiä, pelata) voidaan liittää harrastepelailullisia painotuksia kuten ”hauskuus”, ”spontaanius”, ”kumppanuus”, ”ei-kilpailullisuus” ja ”vähäinen aggressiivisuus” – näin siis verrattuna vakavampaan urheiluun, sport. Lapsille suunnatussa haastattelututkimuksessa play-termiin yhdistettiin myös ajatukset naapuruudesta ja yhteisöllisyydestä.⁸ Mainitut huomiot linkittyvät vahvasti näkemykseen höntsäilystä merkittävänä ei-kilpailullisuutta painottavana leikkipelinä ja omatoimiliikuntana. Harrastepelailulla on aina omat kansalliset muotonsa ja nimityksensä. Esimerkiksi suomen kielen sanan höntsy kääntäminen muille kielille ei aina ole mielekästä.

Kansainvälisillä markkinoilla puhuttiin ihan pelkästään suomeksi höntsy, ei lähdetty kääntämään sitä sanaa. Sitten me selitettiin, se on vapaaehtoista toimintaa kaveriporukkaan, työpaikkaporukkaan. Se ei ole ohjattua toimintaa, ei mitään sarjasysteemiä (…) Tai mitä on puulaakiurheilu, Suomessa puhutaan puulaakista. Sehän tulee ruotsista bolag [yritys]. Turha lähtee kääntää puulaaki-sanaa englanniksi (…) Puulaaki tarkoittaa, että työpaikat sisällään tai työpaikat keskenään [kisailevat]. On vapaaehtoista, kuntoliikuntaan pohjautuvaa harrastusta.

Itsenäisesti työskenteleville yrittäjille ja kulttuurialan toimijoille puulaakipelit voivat olla erityisen merkityksellisiä työssä jaksamisen ja viihtymisen kannalta. Erään mediahaastattelun mukaan höntsäilyvalintana ”pipolätkä” auttoi muun muassa työkykynsä kadottanutta freelanceria keskittymään työhönsä ja saamaan illalla unen päästä kiinni. Miehen rauhaton olo tyyntyi, kun hän palasi mielessään luistinradalle kiekkoa ”veivaamaan”.⁹ Muisteltuina höntsätreenien pelintilanteet voivat toimia rentouttavana mielenmaisemana. Toisaalta vaikka höntsäpelit ovat vapaaehtoista pelailua, ja työikäisillä kuntoliikuntaa, on liikunnassa aina mukana myös kilpailullisuutta.

Höntsäliikunta ei ole tavallaan johdettua, ei ole säännöllistä, se ei ole kilpailullista toimintaa. Siitä huolimatta ihmisillä on sisäänrakennettu, joku tämmönen geeni, että täytyy aina tietää, että kumpi voitti ja kumpi hävis. Silloin laitetaan pisteitä tauluun tai lasketaan tai joku muu laskee. Se on siitä huolimatta vähän niin kuin leppoisaa hommaa, siellä [höntsässä] ei ole mitään tuomareita.

Mainitut työpaikkojen väliset ja sisäiset puulaakipelit ja -kilpailut¹⁰ ovat vähentyneet kukoistusvuosistaan. Enää ei esimerkiksi entiseen tapaan pelata työajalla.¹¹ Samoin tiedetään, että lasten ja nuorten harrastamat pihapelit ovat harvinaistuneet.

Pihapelien vähentyminen ollut yksi suurimmista ongelmista, mihin urheilujärjestöt heräs. Jos puhutaan pihapeleistä ja välitunneista, puhutaan lapsista ja nuorista. Aikuisten hommat on hyvin pitkälle järjestäytynyttä elikkä varataan joku tunti salista, mennään johonkin urheilukentälle pelaamaan joko varattuna vuorona tai sovittuna aikana kuitenkin.

Etenkin lasten ja nuorten liikuttamiseksi on suunniteltu peliareenoita, joissa kiinnostuksen mukaan voi ulkotiloissa harjoittaa erityyppisiä maalipelejä. Haastatellun arvion mukaan lähiliikunta käytäntöineen ja harrastuspaikkoineen on nyttemmin ollut meillä pohjoismaisen esimerkin mukaisesti paikallisen kehittämistyön ja kunnallisen suunnittelun kohteena.

Lähiliikunta on sanana ja toimintamuotona tullut Norjasta eli siis koulujen, päiväkotien tyhjät pihat, ne otetaan liikuntakäyttöön iltaisin ja viikonloppuisin. Puistoihin pyrittäis tekemään pieniä maaleja tai jotain muita, nurmikot leikattais vähintään kaks kertaa kesässä. Tää on kuntien käden ojennus liikunnalle (…) että lapset ja nuoret ja aikuiset, eläkeläiset, ketkä saa, tulee sinne vapaasti temmeltämään. Kunta on luonut mahdollisuudet (…) Kuntien tehtävä, laissa sanotaan, on luoda liikuntamahdollisuuksia. Kuntien tehtävänä ei ole tuottaa liikuntapalveluita, vaan luoda liikuntamahdollisuudet, ja sitten tukee ja mahdollistaa alueellaan seurojen toimintaa.

Kappaleen yhteenvetona on mahdollista tunnistaa tyypillisen höntsäilevä ihmisen piirteitä. Höntsäilevä ihminen on useammin mies kuin nainen. Hän harrastaa omaehtoista liikuntaa ryhmässä, omassa tutussa porukassa. Höntsäilijä valitsee leikkimielisen asenteen harrastaessaan maalipelejä – kilpailullisuutta täysin unohtamatta. Hän on ennen kaikkea joukkuepelaaja. Jos palkkatyöhön liittyvät työtehtävät ovat itsenäisesti suoritettavia, osaa harrastepelaaja erityisesti arvostaa yhdessä tekemistä ja toimimista muiden kanssa. Samalla höntsän mahdollistaminen on erityisesti lasten ja nuorten osalta myös kunnallista liikkuttamispolitiikkaa, jonka tavoitteita edesautetaan muun muassa rakentamalla erilaisia peliareenoita.

Yhtenäisiä ryhmiä

Oman osallisuutensa kautta joukkuepelaajat rakentavat porukan ja sen yhteishengen ilman pitemmän tähtäyksen tulostavoitteita. Toveripiirissä pelien ulkopuolellakin voi hyvässä tapauksessa keskustella kaikista mieltä askarruttavista kysymyksistä.

Höntsä on sosiaalinen muoto liikkua (…) Kun kaverit menee pelaa, niillä ei ole mitään [sarja]nousu tavoitteita. Tavoitteena mahdollisesti, että pysyy hyvässä kunnossa, voi jotain liikuntaa harrastaa, pääsee ehkä vähä irti kotiaskareista. Silloin sosiaalinen merkitys on tosiaan suurempi. Kun sä olet yksin tuolla lenkillä, pyöräilet, kävelet yksin, se ei ole sosiaalista kanssakäymistä. Toisilla on organisoidumpi juttu, niinku nää ryhmät, missä mää olen ollu. On ollu erittäin organisoituneita (…) Kesät talvet ollut sama aika elikkä sunnuntaina kello 7. Tapaa näitä kavereita, nimenomaan ”näitä” kavereita kerran viikossa, vaihdetaan kuulumisia, jutellaan niitä näitä. Ei semmosta tavata [kilpa]urheilussa, siellä kun tavataan joka ilta. Se on erilaist. Ne ei harrasta urheilua sen takia, että näkee kavereita, niillä on kunnon tavoitteet.

Yhteisyys – yhteys pelitovereihin – merkitsee sosiaalista pääomaa ja verkostoa, jolla on merkitystä yksilöiden hyvinvoinnin tuntoihin, mutta myös yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Ongelmaksi tämä muotoutuu, jos esimerkiksi nurkkakuntainen verkosto toimii poisulkevasti tai syrjien.¹²

Yksipuolinen sukupuolirakenne esimerkiksi äijäporukassa saattaa olla tavoitetila. Harjoitetaan ikään kuin ”positiivista diskriminointia”. Tamperelaisen ryhmän jäällä ilman luistimia pelaamat äijämatsit ovat olleet toisen sukupuolen poissulkevia, mutta muutoin tasa-arvoisia pelejä, sillä liukkaalla pinnalla taitoerot tasoittuivat. Niin kutsutussa jalkahöntsyssä hyvät pelaajat ovat pelanneet omaa tasoaan huonommin, kun vastaavasti huonompien taso on noussut.¹³

Mikko Kyrönviitan ja Helena Leinon toimittamassa Ketterä kaupunki: blogit -kirjassa (2019) on mukana tarina maahanmuuttajataustaisten nuorten miesten jalkapallojoukkueesta. Joukkueen tavoitteena oli voittaa otteluita, mutta laajakatseisempi pyrkimys liittyi toiveeseen löytää oma paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa sekä arjessa kohdattujen ennakkoluulojen ja syrjivien käytäntöjen kampittaminen. Rakkaus peliin ja peli-ilo rakensivat perustaa yhteisyydelle, niin kantasuomalaisten kuin muiden maahanmuuttajayhteisöiden jäsenten kohtaamiselle.¹⁴

Useimmiten höntsyryhmiä näyttää leimaavan tietty yhtenäisyys, oli sitten kysymyksessä työpaikan joukkue, koululaisporukka, naispelaajien ryhmä tai ikääntyneempien äijien kokoonpano. Havaintojen perusteella pelaajien lukumäärät vaihtelevat parista pelaajasta aina yli kymmenen pelaajan joukkueisiin. Iän suhteen vaihtelua saattaa löytyä nuorukaisista seniori-ikäisiin siten, että eri sukupolvien edustajat ovat mahtuneet samaan joukkueeseen.

Höntsäliikuntaryhmät syntyy joko työpaikoilla, opiskelijoiden, koululaisten keskuudessa taikka sitten kavereitten. Silloin ne on aika homogeenista porukkaa. Kuvittele, että työpaikkaporukka rupee pelaa lentopalloo, ei siellä hirveesti ole nuoria taikka lapsia tai eläkeläisiä (…) Poika oli kolmen vanha, kun aloitettiin salibanditoiminta taloyhtiössä. Nyt se pelaa 23-vuotiaana niitten mun ikäisten kuusi- tai viisikymppisten kanssa.

Ikäskaalan laajentuminen pitäisi tapahtua tällaisissa pihaporukoissa taikka pelataan vanhemmat-lapsi-pelejä (…) Käyn katsomassa salibandy matseja, nuoret pelaa keskenään siellä [salilla], ja vanhat gubet [ikämiehet] pelaa keskenään, ei mitään yhteistä, koska ne ei tunne toisiaan.

Tutussa joukkueessa pelaaminen ja toveruus peliporukassa on voinut jatkua vuosikymmeniä. Erään harrastejoukkueen saamat arviot heidän kirjatussa tarinassaan olivat varsin myönteisiä: ”tulette toimeen keskenänne… Hilpeä joukko aikuisia miehiä, joilla tosi hienot pelipaidat… Pelaajien keskuudessa on hyväksyväinen ilmapiiri… Ytimeltään tiivis ja intohimoisesti jalkapalloon vihkiytynyt ryhmä… Monipuolinen joukko erilaisia ihmisiä eri kulttuureista, maista ja ammateista, mutta jalkapallo hitsaa porukan yhteen… Juuri oikean tasoista jalkapalloa tavalliselle pulliaiselle… Mukavaa porukkaa. Aika vanhoja jo osa, mutta mikäpä siinä, kun innokkuutta riittää… Onneksi he ovat saaneet vahvistusta nuorista ja nopeista pelaajista.”¹⁵

Kaiken kaikkiaan höntsäryhmät ovat usein homogeenista porukkaa, joita yhdistää paitsi vuosiakin jatkunut kiinnostus pelailuun ja kunnon ylläpitämiseen, myös esimerkiksi ikä, opiskelutausta, lähikenttä tai työpaikka. Maahanmuuttajataustaisten harrastelijoiden yhteydessä yhteisyyteen liitetyt toiveet ja tavoitteet verkostoitumisesta voivat laajeta koko yhteiskuntaa koskeviksi. Höntsäpelit voivatkin olla väylä sosiaaliselle integroitumiselle ei vain samanlaisten ihmisten ryhmiin, vaan laajemminkin valtakulttuuriin.

Osallistumista sukupuoleen katsomatta

Joidenkin tutkijoiden, kuten esimerkiksi tietoisuustutkija Pessi Lyyran mukaan, jalkapallo on pelinä onnistunut säilyttämään alkukantaisia metsästyskäytänteitä ja territoriaalisen laumakäyttäytymisen piirteitä.¹⁶ Joukkueurheilulla olisi näin vahva biologinen perustansa. Joukkuepallopeleissä pelaajat toteuttaisivat symbolisina lauman jäseninä metsästysretken saalistusvaistoa ja reviirikäyttäytymisen eri muotoja. Oman alueen puolustaminen eli territoriaalinen puolustusvietti sekä saalistusvaisto tulisivat näin tyydytetyiksi esimerkiksi jääkiekossa, jalkapallossa ja koripallossa. Ehkäpä juuri peleissä tapahtuva viettipaineiden purkautuminen selittää osaltaan syvälle käyviä tunnekokemuksia – iloa tai mahdollisen epäonnistumisen/epäonnen tuskaa.

Liikuntakulttuurimme sukupuoliteemaa taustoittaen sosiologi Soile Veijola on kaksi vuosikymmentä sitten ehtinyt arvioida, että urheilun symbolinen ja materiaalinen tila, eritoten joukkueurheilussa, on liikkeen ja toiminnan tila, johon ”poikien leikeissä” ruumiillistuvat ehdot ja pelisäännöt valmentavat paremmin kuin ”tyttöjen leikit”.¹⁷ Kiinnostus harrastepelailuun ei kuitenkaan ole aiempien vuosien tapaan sukupuolisidonnaista. Tilanne on muuttunut naisten kasvaneen osallisuuden myötä. Muun muassa mediassa on ollut esillä, kuinka tyttöjen ja poikien yhdessä pelaamisesta jalkapallon ja käsipallon sarjapeleissä on saatu kannustavia kokemuksia.

Naiset ovat viimeisten vuosien aikana tulleet tähän höntsään elikkä puhutaan tällaisesta harrasteliikunnasta, lasketaan pisteitä, kilpaillaan työpaikkasarjoissa taikka tämmösissä vastaavissa (…) Naisten harrasteliikuntahommissa on paljon vähemmän entisiä urheilijoita kuin miesten harrasteliikunnassa. Otetaan nyt vaikka jalkapallo, siellä saattaa olla tämmöisiä neljä-viiskymppisiä. Neljäkymppiset naiset menee pelaamaan jalkapalloa, jota ne ei ole koskaan pelannut. Ne ei ole välttämättä käynykään missään katsomassa. Se on hauskaa olla yhdessä, ja puhutaankin ladyfutiksesta (…) Täytyy nostaa naisille tai kelle tahansa hattua, jos sä nelikymppisenä lähdet pelaamaan jotain lajia, josta sä et tiedä hölkäsen pöläystä. Se on mun mielestä kova juttu (…) Ne [naispelaajat] naureskelee, kun ne vetää ohi pallon, ja minusta tämä on astetta hienompaa liikuntaa.

Höntsäpelit ovat osaltaan pitäneet liikuntakulttuurissa ja yleisemminkin yhteiskunnassa esillä kysymystä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Perushöntsäily, kaikkien avoimen osallisuuden sallivassa ideaalissa tilanteessa, on arkihavaintojen perusteella sekapeli. Näin huolimatta mahdollisista pelailun miehiä suosivista fyysisistä lähtökohdista ja evolutiivisista juurista.

Kaveripelit versus sarjamuotoiset ottelut

Sovittujen sääntöjen ohjaama yhteispeli on vapaata toimintaa ja kivuutta ilman aineellisen edun tavoittelua.

Tässäkin yhteydessä vois käyttää termiä ”matalan kynnyksen liikuntaa” [säännöt joustavat], ei tehdä liian raskaaksi.

Höntsäpeleissä todentunee itsetoteutus ja yhteisöä uusintava kollektiivinen toiminta, samalla kun yksilöille tarjoutuu mahdollisuus vapautua arjen ja työn paineista. Vahvimmin höntsäilystä voidaan ideaalityyppisenä toimintana puhua mielentilana. Kysymyksessä on asenne, joka on jollain tavoin ja jollain osuudella mukana kaikessa ihmisten harjoittamassa kisailussa ja peleissä.¹⁸

Joukkuepelit ovat yhdessä järjestettäviä, jotta ne ylipäätään voivat toteutua. Pelillä on sekä regulatiiviset sääntönsä eli sosiaaliset normit että konstitutiiviset säännöt, jotka liittyvät pelaajien väliseen ymmärrettävään kommunikointiin. Joukkuepelin monenkeskinen sosiaalinen todellisuus astuu voimaan, kun pelaajat asettuvat tilaan. Tämä on sekä sosiaalinen että ruumiillinen ja materiaalinen tapahtuma, jonka peliporukka jakaa itselleen ymmärrettävällä ja kommunikoitavissa olevalla tavalla.¹⁹

Eritoten sarjamuotoiset pelit, joissa vastustajana ei ole oman kaveriporukan jäsenet, vaan muuta ryhmää, saattavat altistaa pelaajat voimankäytöltään ylimitoitettujen suoritteiden myötä terveysriskeille. Pelailuun liitetty selkeä huolen aihe on, että vauhdikas liikuntaharrastus saattaa tuottaa loukkaantumisia. Kokemusasiantuntijan normatiivinen päätelmä oli, että turvallinen ja viihdyttävä harrastepeliporukka löytyy varmimmin omasta kaveripiiristä, ei suorituskeskeisen tulosurheilun parista.

Itellä on kokemuksia, että maailman vaarallisin urheilumuoto on puulaakijalkapallo, niin paljon tullaan sukille [saa potkuja jalkoihin] (…) Kaikista turvallisinta on, kun on tämmönen kaveriporukka tai työpaikkaporukka, ne pelaa keskenään. Mutta sitten kun siitä tulee semmonen sarjamuotonen (…) Pelataan turhan kovalla, kun ei osata sitä, ja kun kuumennutaan helposti, se on tosi vaarallista. Samat kaverit, kun ne pelaa seuraavana päivänä kaveriensa kanssa, ne käyttäytyy ihan eri tavalla (…) Kaveria ei loukata (…) Kun mennään höntsästä erilaisiin sarjoihin, silloin osa hauskuudesta mun mielestä katoo, koska siitä tulee tällaista tulosurheilua.

Etenkin ikääntymisen myötä kiinnostus vaarattomaan pelailuun vahvistunee, osin ehkä harmittavien urheiluvammojen seurauksena.

Arvio lajien kehityksestä

Turvalliseksi ja vaihtoehtoiseksi lajiksi pelailuun on kehitelty esimerkiksi kävelyjalkapallo, jossa fyysiset kontaktit ovat kiellettyjä²⁰. Peli kehitettiin vuonna 2011 Isossa Britanniassa. Uuden harrastelajin parissa on kisailtu myös Suomessa. Ajatuksena on ollut, että rento pelailu voi ehkäistä ikääntyvien miesten sosiaalista syrjäytymistä. Tämän ”kevyt futiksen” keskeinen sääntö on, että pelissä ei juosta. Jalkapallopelin muunnelman on ajateltu kiinnostavan ikääntyneiden ja liikuntarajoitteisten ihmisten lisäksi niitä, jotka haluavat osallistua rauhallisesti pelattavaan joukkueurheiluun.

Toteutunut lajikehitys on sekä suotuisten sattumien että kehitystyön tulosta. Kehitystä ennakoivana, vaikka ei toteutuneena esimerkkinä voidaan mainita suomalaisen jääkiekkoilun legendan Urpo Ylösen muistelu 1950-luvun alkupuolelta ”ringettestä”, jota he lapsena pelasivat kesäaikaan omatekoisin välinein.²¹ Kaukalossa pelattavana maalipelinä ringette keksittiin vasta 1960-luvun alussa.

Mitään lajia ei ole perustettu sillä tavalla, että se olisi perustettu urheilujärjestön kokouksessa. Kaverit harrastanu, joku ruvennu miettimään, että tästä voisi saada kilpailutoimintaakin.

Maalipeleihin liittyy kehitys, jossa höntsätyyppisille liikkumisen käytännöille on muotoutunut rinnasteinen virallinen vastinpari (vrt. jäljempänä esports). Nyttemmin esimerkiksi höntsähenkisestä katukoripallosta on muokattu 3x3-koris uudeksi olympialajiksi. Katupeli on toiminut enemmän tai vähemmän uuden kilpalajin alkujuurena.

Karnevalistisissa pelitapahtumissa näyttäytyy höntsäpelailun rento perusasenne, hauskanpito ja huumori. Kisaillaan tosissaan, mutta ei vakavissaan. Tämä asetelma leimaa muun muassa paikallisena tapahtumana järjestettyä suopotkupallokisaa.²²

Suojalkapallo pelataan Suomussalmella. Ne on karnevaalijuttuja, kerran vuodessa, isoja tapahtumia, vähän niinku Eukonkannon MM-kilpailut (…) En uskokaan, että missään päin maailmaa pelataan suojalkapallosarjaa. Tampereella pelataan luutajääkiekkoa vanhoilla venäläisillä varsiluudilla, reinotossuilla jalkapalloa. On turnaus, jolla kerätään rahaa johonkin firmaan taikka osana jotain festivaalihommia (…) Ne on nimenomaan huumori edellä hommaa.

Karnevalistisessa pelissä on saatettu palata ikään kuin palloilun evolutiivisille juurille. On mahdollisesti tavoitettu vapaamuotoinen pelitapa, mikä alkujaan on leimannut kansanomaista leikkipeliä, jollaisena kotimaisessa urheilun yleisteoksessa palloilun alkuhistoriaa on kuvattu.²³

Sähköistä yhteydenpitoa

Mukana kulkevat älypuhelimet ja suositut sosiaalisen median kanavat tukevat urheilevien porukoiden ryhmäytymistä. Kotimainen Nimenhuuto-verkkosivusto on laajentunut kattamaan myös höntsäporukoiden rinnalla tavoitteellisemmin toimivat joukkueet.

Mä uskoisin, että yhteydenpito- ja viestintäkanavien helpottuminen verrattuna 15, 20 vuotta olevaan aikaan ei välttämättä ole lisännyt sen [harrastetun] lajin perustamista, mutta helpottaa varmaan toimintaa, kun joku ryhmä on perustettu. Silloin kun toiminta tulee helpoksi, siitä ei välttämättä jäädä pois, koska kaikki yhteydenpitovälineet on olemassa. Ei tarvinnut turhaan mennä salille (…) Digitalisaatio varmistaa sen toiminnan jatkumisen, joka joskus on laitettu alkuun.

Nimenhuuto-palvelulla on ollut neljännesmiljoona käyttäjää, lisäksi ulkomailta on löytynyt yli satatuhatta joukkuelaista. Omaehtoinen liikunta näyttäytyy tältä osin entistä organisoituneempana ja määrällisesti tilastoituna.²⁴

Viestinnän digitalisoituminen ilmenee myös lajivalintana, ei vain yhteydenpidon uusina mahdollisuuksina ja välttämättömyyksinä. Etenkin nuoremmassa väestönosassa on ”e-höntsän” harrastajia, jotka pelaavat tietokonepelejä esimerkiksi omissa lanitapahtumissaan. E-höntsäily on edeltänyt nyttemmin vakiintuneen muotonsa saanutta e-urheilua, niin kutsuttua esportsia. Aikuisten tietokonepeliajat ovat kyselytutkimuksen mukaan viikkotasolla moninkertaiset verrattuna perinteisempiin joukkuepeleihin varattuun aikaan.²⁵

Päätelmät

Höntsäily voidaan tulkita mielentilaksi, joka on läsnä kaikissa joukkuepeleissä. Sarjamuotoisina järjestetyissä ja tuomaroiduissa peleissä ei lähtökohtaisesti olisi kysymys täysimääräisestä höntsäpelailusta. Täysimääräistä höntsäily ei olisi myöskään se, jos tuttu kaveriporukka ei pelaisi enää keskenään, vaan he siirtyisivät organisoidun harrasteurheilun ja ohjatun tulosurheilun pariin. Yhteisöllistä toveruuteen perustuvaa höntsäpeliä leimaa ideaalissa tilanteessa leikkimielinen rentous ja virkistävä huumori. Pelailun vakavoituessa tai terveyttä uhkaavien riskien kasvaessa viihdyttävyys harrastepelin vetovoimatekijänä voi vähentyä tai se voi väistyä.

Höntsäilyssä on myös kysymys kansallisesta ilmiöstä ja sosio-kulttuurisesti määrittyneestä liikuntamuodosta omanlaisine lajivalintoineen ja harrastajaryhmineen. Kynnys liittyä höntsäporukkaan pidetään yleensä matalana eikä taitotasolle aseteta korkeita vaatimuksia, samalla kun joukkuepelissä sovittaviin sääntöihin suhtaudutaan joustavasti. Kansanomaisesti harrastetut leikkipelit ovat kilpalajeiksi kehittyneiden liikuntamuotojen esivaihe. Höntsään ei lähtökohtaisesti sisälly urheilun yleisen hengen kannalta kilpaurheilusta tuttuja ongelmallisia kipupisteitä, kuten tuotteistamista, kaupallistumista tai vastustajan kielteistä leimaamista.

Höntsyporukassa on useimmiten kysymys osallisuudesta kohtuullisen homogeenisen ryhmän jäsenyyteen paitsi lajivalinnan, myös esimerkiksi iän, asuinpaikan tai sukupuolen suhteen. Sähköisen yhteydenpidon kanavat ja palvelut ovat nyttemmin varmistaneet ja helpottaneet ryhmien tavoitteellista yhdessä toimimista. Aktivoituneet tyttö- ja naisporukat sekä muodostuneet sekajoukkueet ovat vahvistaneet molempien sukupuolten osallisuutta maalipeleissä. Yhteisöllisyyden näkökulmasta paikoin kielteisenä ja huoltakin herättävänä on nähty kehitys, että työpaikkojen puulaakipelit ja eritoten lasten pihapelit ovat menettäneet asemaansa ja suosiotaan sosiaalisen kanssakäymisen areenoina.

Keskustelun aloituksia

Pelailu ilmentää sosiaalista kanssakäymistä, ja sen on nähty myös valmistavan ihmisiä yhdessä toimimiseen.²⁶ Toveruus ja pelailun mahdollistamat verkostosuhteet ovat merkityksellisiä. Kysymys on plus-merkkisistä voittosuhteista harrastepelailun yhteen saattamissa ryhmissä. Yksilö pääsee pelaamaan ja joukkue saadaan kasaan, kun kahteen kentälliseen riittää innokkaita pelaajia. Win-win-win -tilanteessa puolestaan pelaajat tapaavat toisiaan muunkin aktiviteetin kuin vain höntsäilyn parissa tai kolmannet osapuolet, kuten lasten vanhemmat tutustuvat toisiinsa lasten höntsäharrastuneisuuden myötä muodostaen joukkueen tukijoukot.

Tulevissa jatkotarkasteluissa pohdittaessa höntsäilyn merkityksiä ja merkittävyyttä voidaan tarkemmin paneutua esimerkiksi harrastepelailun ja vakavampien urheilupelien vertailuun. Seuraavassa taulukossa olen jakanut pelisuoritteet neljään kategoriaan. Ulottuvuuksina ovat voitokkuus ja näyttävyys sekä yksilön ja ryhmän tavoitteet. (a) Kentällä voidaan tehdä soolosuorituksia maalien tai pisteiden toivossa. (b) Urheilijat eivät ehkä hae omaa tulosta, vaan tuloksellisuutta edustamansa joukkueen puolesta. (c) Keskeistä pelailussa voi olla ihailua herättävän, taitoon perustuvan jonkinlaisen wau-efektin tuottaminen tai (d) pelaajat voivat toimia joukkueena, jossa syntyy esimerkiksi näyttäviä syöttelyketjuja omien pelaajien välillä. Tavoitetilannetta maalipeleissä edustanevat hetket, joissa voittaminen yhdistyy vakuuttavaan tai leikittelevään suoritukseen eli voitokkuus ja esteettinen näyttävyys ovat molemmat samanaikaisesti läsnä.²⁷

Tulevaisuudessa korostunee harrastepelien harrastuneisuuden näkökulmasta erilaisten pelailua mahdollistavien tilojen saavutettavuus, samalla kun uusimmat liikuntalajit saattavat hakeutua vielä kartoittamattomiin paikkoihin. Höntsäilytyyppisten urheilullisten käytäntöjen harrastamiselle voivat soveltua erilaiset tyhjiksi jääneet tilat, olivatpa kysymyksessä vanhat teollisuusrakennukset tai esimerkiksi hiljentyneet kauppakeskukset. Uusien liikuntateknologioiden käyttöönotto, kuten tekonurmikentät ja -jäät lisäävät osaltaan ympärivuotista höntsäilyä yhteispelien parissa.

Huoli on ollut, että lasten ja nuorten höntsäilylle ei jää kilpailullisuutta painottavassa, kiireiseksi tunnistetussa, paikoin yliorganisoituneessa ja digitalisoituneessa yhteiskunnassa riittävästi aikaa ja tilaa. Tarvitaan liikuttamispolitiikkaa. Höntsään ei kuitenkaan kuulu liiallinen yhteiskunnallisen ohjailun pyrkimys, pikemminkin hienovaraisen vaikuttamisen tarve ja mahdollisuus. Kiinnostavia ratkaisuja ovat olleet esimerkiksi, että on tarjottu nykysukupolvien välistä vuorovaikutusta tukevana toteutuksena perheille höntsävuoroja omaehtoiseen liikuntaa sekä, että on suunniteltu lapsille ja nuorille monikäyttöpeliareenoita, joissa kiinnostuksen mukaan voi ulkoilmassa harjoittaa erityyppisiä joukkuepelejä. On syytä tarkastella koko liikuntakulttuuria, alueiden kehittämistä, kaupunkisuunnittelua ja ehkäpä myös maabrändiämme höntsäilymahdollisuuksien vahvistamisen näkökulmasta.