Urheilun eettiset kysymykset tuntuvat nousevan vuosi vuodelta voimakkaammin julkiseen keskusteluun. Erityisesti ennen isoja arvokilpailuja urheilun eettisestä ja moraalisesta puolesta käydään vilkastakin ajatustenvaihtoa. Voidaanko olympialaiset järjestää maassa, jossa poljetaan kansan vähemmistöryhmän oikeuksia? Onko oikein järjestää jättimäisiä kisoja kesken globaalia pandemiaa? Entä tulisiko transnaisten saada kilpailla naisten sarjoissa?

Urheilun eettisessä keskustelussa tunnutaan olettavan tai ainakin toivovan, että kulloinkin käsiteltävään asiaan olisi yksi oikea vastaus tai näkökulma. Urheilun julkinen keskustelu edustaa siis eettistä realismia, jonka mukaan on olemassa ihmisten kokemuksista riippumaton moraalinen todellisuus, josta voimme havaintoja tekemällä saada selville oikean ja väärän. Väite ”dopingin käyttäminen urheilussa on väärin” tarkoittaa tällöin yksinkertaisesti sitä, että dopingin käyttäminen on objektiivisesti väärin, siis se on yleispätevä moraalinen fakta.¹ Moraali ei olisi riippuvainen esimerkiksi ajasta, paikasta tai kulttuurista vaan moraalisesti hyvä ja paha ovat kaikkialla samoja, yleisesti voimassa olevia totuuksia. Urheilusta puhuttaessa tunnumme lähes reaktiomaisesti tietävän, mikä on urheilussa oikein ja väärin. Ikään kuin olisi olemassa jokin urheilun oma moraalitodellisuus, josta voimme päätellä kunkin teon oikeellisuuden.

Tarkemmin sanottuna urheilun julkinen moraali perustuu intuitionismille, yhdelle eettisen realismin muodoista. Intuitionistien mukaan moraaliset tosiasiat nähdään heti moraalisen intuition avulla.² Näinhän me usein arkielämässämme toimimme. Havainnoidessamme toisten toimintaa tai toimiessamme itse meille tulee usein välitön reaktio siitä, oliko toiminta oikein vai väärin. Kun näemme jalkapallopelissä pelaajan vahingoittavan vastustajaansa kohtuuttoman kovalla liukutaklauksella tajuamme heti, että teko oli paitsi sääntöjenvastainen, myös moraalisesti arveluttava.

Tällainen arkipäivän intuitionismi kompastuu kuitenkin epäjohdonmukaisuuteen. Arkisilla moraalisilla intuitioilla on tapana olla ajoittain ristiriitaisia keskenään.³ Samanlaiset teot kohtuullisen samankaltaisissa olosuhteissa voivat tuntua meistä intuitiivisesti erilaisilta. Vahvimmin tämä ilmenee, kun vaakakupissa ovat itseä koskeva teko ja hieman kaukaisempi, itselle merkityksettömämpi toiminta. Suosikkijoukkuetta kohtaan tapahtuva sääntörikkomus tuntuu intuitiivisesti enemmän väärältä kuin kahden itselle vähäpätöisemmän joukkueen kohtaamisessa sattunut rike.

Tässä esseessä pyrin tuomaan urheilun eettiseen keskusteluun toisenlaisen moraalisen näkökannan, joka kiistää moraaliset tosiasiat ja korostaa moraalin suhteellisuutta eli relatiivisuutta. Tällaisen näkemyksen mukaan emme siis voi lopullisesti tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, vaan moraali muotoutuu muulla tavoin. Lähestyn esseen aihetta etenkin Edvard Westermarckin (1862–1939) ajatusten kautta. Westermarck oli suomalainen filosofi, joka vietti vuosikausia ulkomailla tutkien eri yhteisöjen moraalikäsityksiä. Hän oli paitsi empiirisen moraalitutkimuksen tekijä myös metaeetikko, siis kiinnostunut moraalin alkuperästä, luonteesta ja siitä, voiko moraalisia tosiasioita olla olemassa. Westermarck myönsi, ettei pysty varmuudella osoittamaan, etteikö moraalilla voisi olla totuusarvoa. Erot ihmisten ja yhteisöjen moraalikäsityksissä eivät suoranaisesti kelpaa todisteiksi siitä, etteivätkö yleispätevät moraaliset totuudet olisi mahdollisia. Voihan olla niin, että moraaliset tosiasiat ovat vain toistaiseksi olleet piilossa ja myöhemmin joku tutkija voisi ne löytää. Moraalikäsitysten vaihtelevuuden takia hän kuitenkin piti huomattavasti todennäköisempänä vaihtoehtona sitä, ettei moraalisia tosiasioita ole olemassa vaan moraali on enemmän tai vähemmän suhteellista.⁴

Westermarck koitti pohdinnoissaan irtisanoutua objektiivisesta normatiivisesta etiikasta. Normatiivinen etiikka pyrkii nimensä mukaisesti eri näkökulmiin perustuen muodostamaan normeja eli sääntöjä siitä, miten ihmisten tulisi elää. Niiden avulla voidaan tarkastella eettisesti myös yksittäisiä tekoja ja sitä, ovatko ne eettisesti oikein vai väärin. Westermarckin moraalin suhteellisuutta korostava metaeettinen näkökanta teki hänen itsensä mielestä normatiivisen etiikan mahdottomaksi: jos moraalisia tosiasioita ei ole, miten voisimme antaa yleispäteviä ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi toimia?

Westermarck ei kirjoituksissaan keskittynyt urheiluun. Hänen ajatuksiaan voidaan kuitenkin soveltaa urheilunkin ajankohtaiseen eettiseen keskusteluun. Tässä esseessä seurailen Westermarckin jättämiä jalanjälkiä ja pohdin urheilun etiikkaa hänen metaeettisestä näkökulmastaan. Mielenkiinnon kohteena on siis se, mihin urheilun moraali perustuu ja voiko urheilussa olla moraalisia tosiasioita, eikä se, miten urheilussa tulisi joidenkin yksittäisten ilmiöiden osalta toimia. Esseessä tarkastelen metaeettisistä näkemyksistä etenkin emotivismia. Sen kautta pohdin ihmisten taipumusta mieltää moraaliset arvot objektiivisiksi tosiasioiksi. Lopuksi käsittelen sitä, miten urheilun ongelmallisiin kysymyksiin tulisi suhtautua.

Emotivismi urheilun arvojen perustana

Moraalisten näkemysten totuusarvon kiistäviä näkökulmia kutsutaan non-kognitivistisiksi teorioiksi. Niiden mukaan oikea ja väärä eivät ole objektiivisesti määriteltävissä emmekä voi siis sanoa jonkin teon olevan faktisesti ja yleispätevästi oikein tai väärin. Yksi tällaista näkemystä edustava teoreettinen suuntaus on preskriptivismi, jonka mukaan moraaliset näkemykset ovat luonteeltaan toimintakehotuksia.⁵ Jos väitän dopingin käyttämisen olevan urheilussa väärin, esitän oikeastaan vain kehotuksen olla käyttämättä dopingia.

Toinen merkittävä, ja Westermarckinkin edustama non-kognitivistinen teoria on emotivismi, jonka mukaan moraaliset näkemykset ovat tunteiden ilmauksia.⁶ Kun sanon alppimajaharjoittelun olevan eettisesti väärin, ilmaisen lopulta oman tunteeni, joka on kielteinen alppimajassa oleskelua kohtaan. Moraaliset tunteet voivat Westermarckin mukaan olla joko paheksuvia tai hyväksyviä. Paheksuvia tunteita kohdistamme eettisesti vääriksi katsomiimme asioihin ja hyväksyviä tunteita vastaavasti eettisesti oikeanlaiseksi pitämäämme toimintaa kohtaan.⁷

Erot esimerkiksi intuitionismin ja emotivismin välillä aukenevat parhaiten hahmottamalla sitä, miten eri näkemyksiä edustavat henkilöt näkevät moraalisen toiminnan. Kuvitellaan, että suomalainen urheilija olisi antanut positiivisen dopingnäytteen. Intuitionismin mukaan dopingiin kielteisesti suhtautuva kokee välittömästi intuitionsa avulla moraalisen tosiasian, siis sen, että urheilija on toiminut väärin. Kyseessä on objektiivisesti ja yleisesti pätevä tosi moraalinen näkemys, ja toisin ajattelevat ovat siis tässä suhteessa väärässä. Emotivistit taas näkevät, että sama henkilö ilmaisee kielteisen tunteensa urheilijan toimintaa kohtaan eikä kyseessä ole moraalinen tosiasia. Joku muu saattaa suhtautua dopinginkäyttöön sallivammin ja täten ilmaista urheilijan toimintaa kohtaan hyväksyvämpiä tunteita.

Emotivismia ja muita moraalin suhteellisuutta korostavia teorioita kohtaan on esitetty monenlaista kritiikkiä. Isossa kuvassa kovinta kamppailua on käyty juuri siitä, perustuuko moraali tosiasioihin vai ei. Moraalin objektiivisuutta puolustavien mielestä arvojen suhteellisuus johtaisi jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen kaaokseen. Kun objektiivisesti tosia arvoja ei ole, muuttuisi maailma lopulta jotenkin yhdentekeväksi, sisällöttömäksi ja arvottomaksi. ⁸ Jos urheilun moraali ei perustuisikaan tosiasiallisille arvoille vaan subjektiivisille tunteille, muuttuisiko se lopulta merkityksettömäksi tai tarkoituksettomaksi? Westermarckin mukaan ei, sillä moraali on sisäsyntyistä. Hänen mukaansa moraali kuuluu meidän ihmisten ”henkiseen rakenteeseemme, jota emme voi mielemme mukaan muutella” ⁹ . Samoin kuin emme voi olla tuntematta kipua tulen meitä polttaessa, emme voi myöskään olla tuntematta myötätuntoa läheisiämme kohtaan. Tällaiset moraaliset tunteet eivät Westermarckin mukaan voi olla sen merkityksettömämpiä vain siitä syystä, että ne ovat subjektiivisia tosiasioita. Ihminen ei ole taipumattomampi toimimaan moraalikäsityksensä mukaan vain siksi, että se perustuu objektiivisten totuuksien sijaan hänen henkilökohtaisiin tunteisiinsa, arvostuksiinsa ja näkemyksiinsä. ¹⁰ Samoin on urheilussa. Emme kunnioita tai jätä kunnioittamatta kilpakumppaniamme siitä syystä, että se on osa objektiivisesti määriteltyä yleispätevien moraalisten tosiasioiden kokoelmaa. Sen sijaan toimimme niin kuin toimimme siksi, että vastustajan kunnioittaminen on osa omaa moraalikäsitystämme ja se herättää meissä joko hyväksymisen tai paheksumisen tunteita.

Vaikka Westermarckinkin on tulkittu edustavan eettistä subjektivismia, jossa moraali on henkilökohtaista, toteaa hän moraalisten tunteiden olevan kuitenkin luonteeltaan kollektiivisia ja kohtuullisen yhdenmukaisia ihmisten välillä. Yksi Westermarckin tutkimista ilmiöistä oli avioliitto, josta hän esitti, ”ettei avioliitto ole keinotekoinen luomus, vaan syvään juurtuneisiin tunteisiin perustuva laitos, joka yhdistää toisiinsa miehen ja vaimon ja toisaalta vanhemmat ja lapset, se tulee pysymään yhtä kauan kuin nämä tunteetkin ovat voimassa. Ja jos nämä joskus lakkaisivat olemasta, eivät mitkään maailman lait voisi pelastaa avioliittoa perikadosta.” ¹¹ Westermarckin ajatusta avioliiton pysyvyydestä on jatkettu koskemaan moraalia yleisesti: moraalin katoaminen ja yhteiskunnallinen kaaos ovat mahdollisia vain silloin, jos ihmisiltä katoaa kyky tuntea moraalisia tunteita toisiaan kohtaan. ¹² Sama pätee urheiluun. Urheilu ei ole perimiltään instituutiona mikään keinotekoinen luomus, vaan perustuu ihmisten tunteisiin ja tarpeisiin kilvoitella ja mitata keskinäistä paremmuutta. Urheilun moraalin perikato ja rappeutuminen ovat toki mahdollisia lopputulemia, mutta se vaatisi ihmisten urheilua koskevien moraalisten tunteiden katoamisen.

Miksi janoamme objektiivisia totuuksia?

Elämä olisi jollain tapaa yksinkertaisempaa, jos tietäisimme varmuudella, miten meidän tulisi elää. Urheilunkin arvoperusta voitaisiin määritellä objektiivisesti hyviksi katsottujen moraalisten tosiasioiden ympärille. Aina silloin tällöin nousisi toki esille joku onneton, joka koettelee urheilun arvojen rajoja omaa etua tavoitellessaan. Tällöin voisimme kuitenkin urheiluyhteisönä seistä yhdessä rivissä ja todeta kovan sanan kera: tämä ei kuulu urheiluun ja sen arvoihin!

Kuulostaa jossain määrin houkuttelevalta. Moraalisten totuuksien kaipuu kertoo meidän tavastamme objektivoida moraalisia arvostelmiamme. ¹³ Objektivointi tarkoittaa ihmisten taipumusta asettaa omiin tunteisiin perustuvat moraaliset näkemykset arvostelun kohteena olevalle asialle kuuluviksi aidoiksi ominaisuuksiksi. ¹⁴ Otan esimerkin omasta elämästäni. En pidä käärmeistä. Minusta ne ovat rumia, pelottavia, inhottavia ja herättävät minussa ällötyksen tunteita. Käärmeet nyt vain ovat sellaisia, ajattelen. Toisin sanoen harhaudun objektivoimaan omia tunteitani siten, että kuvittelen inhotuksen ja ällöttävyyden olevan käärmeille kuuluvia aitoja ominaisuuksia, vaikka ne ovat vain minun ilmaisemiani tunteita tätä jaloa matelijalajia kohtaan. Arvojen objektivointia tapahtuu urheilussakin. Urheilun on perinteisesti ajateltu olevan varsin korkeamoraalista toimintaa. Siihen on liitetty hyviksi katsottuja arvoja kuten reiluus, rehellisyys, terveys ja kasvatuksellisuus. Näistä on tietyllä tapaa muodostunut jo itsestään selvyyksiä, jolloin helposti liitämme kyseiset arvot urheiluun kuuluviksi aidoiksi ominaisuuksiksi. Voidaan ajatella, että urheilun tulee edistää terveyttä ja olla kasvatuksellista. Emotivismin mukaan ne ovat kuitenkin pikemminkin tunteita, joita ihmiset ilmaisevat urheiluun liittyen eikä niillä ole yleisesti pätevää moraalista totuusarvoa.

Mistä arvojen objektivointi sitten johtuu? Westermarckin mukaan objektivoinnin taustalla on ihmisten ”sielullisen rakenteen yhtäläisyys” ja moraalitajunnan suhteellinen samanluontoisuus. ¹⁵ Jotkut teot herättävät meissä hyvin suurella todennäköisyydellä samankaltaisia tunteita. Westermarckin mukaan ”on kärsimyksiä, jotka eivät voi olla herättämättä sääliä kovimmassakaan sydämessä; mutta myötätunnon edellytykset ovat ihmisissä hyvin erilaiset, oli sitten kysymys niistä olennoista, joiden kärsimyksiä kohtaan ihminen on taipuvainen tuntemaan sääliä, tai tunteen voimakkuudesta.” ¹⁶ Mitä vähemmän ilmaisemamme moraaliset tunteet eroavat keskenään, sitä enemmän olemme taipuvaisia pitämään moraalisia käsityksiämme objektiivisina. ¹⁷ Ihmiset ovat Westermarckin mukaan melko vastahakoisia myöntämään, että heidän moraaliset näkemyksensä ovat makuasioita eivätkä objektiivisia faktoja. ¹⁸

Arvojen objektivoinnin voidaan katsoa olevan seurausta myös Westermarckinkin esittämästä vaatimuksesta, jonka mukaan moraalisten tunteiden tulee olla puolueettomia. ¹⁹ Westermarckin mukaan moraalisten tunteiden tulisi olla samanlaisia riippumatta siitä, keneen tai mihin kohdistuvasta teosta on kyse: ”jos joku tekee vääryyttä minulle tai jollekin ystävälleni ja minä tunnen sen johdosta suuttumusta, niin suuttumustani voidaan sanoa moraaliseksi tunteeksi, jos tunnen suuttumusta siitä riippumatta että juuri minua tai ystävääni loukattiin.” ²⁰ Mikäli ihminen tuntee suuttumusta vain silloin, kun loukkauksen kohteena on ollut henkilö itse tai joku hänen läheisistään, ei kyse ole moraalisesta paheksumisesta vaan persoonallisesta vihasta. ²¹ Moraalin puolueettomuus on kuitenkin hankalasti sovitettavissa todellisen arkielämän kanssa ja tämä Westermarckin näkemys on aiheestakin kohdannut paljon kritiikkiä. ²² Westermarck toteaakin, että ”taivumme paljon jyrkemmin paheksumaan semmoista vääryyttä, joka tapahtuu silmiemme edessä, kuin semmoista, josta luemme sanomalehdestä”, mutta ”kumminkin meidän on pakko myöntää, että vääryyden aste on molemmissa tapauksissa sama”. ²³ Paheksumisen tunne voi siis Westermarckinkin mukaan olla ja yleensä onkin sitä voimakkaampi, mitä läheisemmästä tapahtumasta on kyse.

Australialainen filosofi J. L. Mackie liitti arvojen objektivoinnin myös tietynlaiseksi hallinnan välineeksi. Hänen mukaansa moraalia käytetään ohjaamaan ihmistenvälistä toimintaa yhteisössä, ja objektiivisiksi mielletyillä arvoilla on suurempi vaikutus ihmisiin kuin silloin, jos niiden ajateltaisiin olevan suhteellisia eli relatiivisia. ²⁴ Ei liene täysin perusteetonta sovittaa ajatusta arvojen objektivoinnista hallinnan keinona myös urheiluun. Urheiluun liitettyjen arvojen pitäminen objektiivisina tosiasioina olisi oiva tapa saada sen parissa olevat ihmiset ajattelemaan ja käyttäytymään halutulla tavalla. Otetaan esimerkiksi vaikka doping. Se on paitsi säännöissä kiellettyä, myös laajalti moraalisesti tuomittu tapa kohentaa urheilijan suorituskykyä. Monesti dopingista näkee suorasukaisia väitteitä, kuinka se ei kuulu urheiluun. Tällöin voisi kuvitella, että dopingiin itsessään liittyy jokin epäurheilullisuuden ominaisuus. Dopingin moraalittomuuden pitäminen objektiivisena tosiasiana vahvistaa esimerkiksi nykyisten sääntöjen pysyvyyttä ja oikeellisuutta. Ylipäätään nykyisten urheiluorganisaatioiden ja -toimijoiden asema on sitä vahvempi, mitä objektiivisempana niiden tuottamaa ja ylläpitämää eetosta ja arvoperustaa pidetään.

Miten urheilun ongelmallisiin tilanteisiin tulisi sitten suhtautua?

Emotivismin on tulkittu johtavan jossain määrin väkisinkin eettiseen subjektivismiin ja relativismiin. ²⁵ Tunteet ja siten moraaliset käsitykset, arvostukset ja näkemykset vaihtelevat ihmisten ja yhteisöjen välillä eikä objektiivisesti arvioituna oikeaa ja muita parempaa moraalikäsitystä voisi olla. Tämä asettaa meidät kieltämättä kinkkisen pohdinnan äärelle: miten suhtautua muunlaisiin, omastamme poikkeaviin moraalisiin näkemyksiin? Eettistä realismia edustavat ovat usein käyttäneet tätä keppihevosena moraalin suhteellisuutta korostavia teoreetikkoja vastaan. Jos kerran moraalisia tosiasioita ei ole olemassa, tulisi meidän hyväksyä kaikenlaiset moraalikäsitykset. Tämä tarkoittaisi sitä, että emme voisi arvostella esimerkiksi valmentajan urheilijaan kohdistuvaa kiusaamista, nöyryyttämistä tai häirintää. Tästä syystä eettistä subjektivismia on pidetty jopa vaarallisena ajattelutapana.

Emotivistien tai eettistä subjektivismia puoltavien ei kuitenkaan tarvitse hyväksyä mukisematta tämänlaista kritiikkiä. Westermarck muistuttaa, kuinka eettisessä subjektivismissa on kyse henkilön omista moraalisista arvostelmista eivätkä ”ne arvosta muiden ihmisten toimintatapaa heidän kannaltaan vaan minun omalta kannaltani, ne eivät ota ensi sijassa huomioon heidän käsitystään oikeasta ja väärästä, vaan minun oman kantani asiasta.” ²⁶

Jos kerran kaikenlaisia moraalikäsityksiä ei tarvitse hyväksyä, miten erilaisiin ja omasta moraalista poikkeaviin tekoihin tulisi sitten suhtautua? Westermarck käyttää niin sanottua eettisen johdonmukaisuuden käsitettä: tekoa tulee peilata tekijän henkilökohtaiseen moraalikäsitykseen. Mikäli teko on tekijän moraalisen vakaumuksen vastainen, voidaan häntä arvostella eettisestä epäjohdonmukaisuudesta eli kaksinaismoralismista. Tällä logiikalla voimme arvioida esimerkiksi urheiluseuran toiminnan eettisyyttä. Kasvatuksellisuutta toimintansa keskeisenä arvona pitävän seuran toimintaa voidaan pitää eettisenä, mikäli se edistää jäseniensä kasvamista ihmisenä. Huippu-urheilumenestykseen tähtäävän seuran toiminnan eettisyyttä voidaan arvioida sen perusteella, miten hyvin seuran valinnat edistävät tätä tavoitetta. ”Mutta joskohta pidämmekin vääränä, että joku henkilö toimii vastoin omaatuntoaan, emme kuitenkaan voi moittia häntä siitä, että hänen omatuntonsa on sellainen kuin se on.” ²⁷ Arvostelu tulee siis kohdistaa ensisijaisesti tekoon itsessään eikä henkilön arvomaailmaan tai moraalikäsitykseen.

Eettisen johdonmukaisuuden vaatimuksen myötä emme kuitenkaan voisi arvostella esimerkiksi olympialaisten järjestämistä maassa, jossa sorretaan vähemmistön oikeuksia, mikäli kisojen myöntäminen vähemmistön asemaa polkeviin maihin olisi kisojen myöntäjätahon moraalikäsityksen mukaista toimintaa. Eettisen johdonmukaisuuden käsite ei siis antaisi meille mahdollisuutta puuttua epäeettiseksi katsomaamme toimintaan, jos toiminta on yhteneväistä tekijän moraalin kanssa.

Emotivismi antaa tähänkin kiperältä tuntuvaan tilanteeseen helpotusta. Sen mukaanhan toteamamme moraaliset arvostelmat ovat tunteiden ilmauksia. Toisin sanoen, kun väitän urheilukilpailujen järjestämisen vähemmistöä syrjivässä maassa olevan väärin, ilmaisen kielteisen tunteeni tällaisen maan kisaisännyyttä kohtaan. Jos taas oman moraalini kautta koen urheilukilpailujen järjestämisen maassa kuin maassa kuuluvan urheilun kuvastoon, ilmaisen positiivisen tunteeni kyseistä ilmiötä kohtaan. Juuri tässä on tunteita moraalin perustana pitävien eettisten teorioiden mahdollisuus pyrkiä vaikuttamaan muiden käyttäytymiseen. Yksilö tai yhteisö voi epäeettiseksi katsomaansa toimintaa havaitessaan kohdistaa tekijää kohtaan paheksumisen tunteita ja saada hänet reflektoimaan omaa käyttäytymistään. Tällainen paheksumisen tunteiden kohdistaminen on sitä voimakkaampaa, mitä suurempi joukko kokee kyseisen toiminnan epäeettiseksi.

Westermarckin mukaanhan moraaliset tunteet ovat jokseenkin yhdenmukaisia ihmisten välillä. ²⁸ Urheiluyhteisön voitaisiin kenties ajatella koostuvan ihmisistä, jotka jakavat kohtuullisen samankaltaisen moraalikäsityksen mitä tulee urheiluun liitettäviin arvoihin ja normeihin. Tällöin urheiluyhteisöön kuuluvilla olisi samansuuntainen käsitys siitä, mitkä asiat ovat urheilussa hyviä ja tavoiteltavan arvoisia ja mitkä eivät. Oikeanlaiseen toimintaan kohdistetaan moraalisia hyväksymisen tunteita ja vääränlaista tekemistä lähestytään paheksumisen tunteiden kautta. Kun yhteisö on moraalikäsityksissään tarpeeksi tiivis ja yhtenäinen, saadaan epäeettinen toiminta kitkettyä pois tai ainakin rajoitettua sitä.

Ongelmana on, ettei yhtä moraalikäsitykseltään yhtenäistä urheiluyhteisöä ole olemassa. Urheilun arvoperustan on todettu pirstaloituneen ja monimuotoistuneen viimeistään urheilun ammattimaistumisen myötä, eikä urheilua koossa pitävää ja yhteisesti jaettua ”urheilun hyvän kertomusta” enää ole. ²⁹ Kertomus on pilkkoutunut useammaksi erilliseksi tarinaksi ja tarinan alaluvuksi. Jos yhtä moraaliltaan yhtenäistä urheiluyhteisöä ei ole, voidaanko urheilunkaan katsoa enää perustuvan yhdelle tietynlaiselle moraaliselle arvoperustalle ja eetokselle. ”Voiko enää olla yhtä yhtenäistä urheilun etiikkaa? Saattaa olla, että sellaisen tavoitteleminen ei enää olekaan uskottavaa tai edes toivottavaa”, aprikoi Jussi Kotkavirta ansiokkaassa urheilun etiikkaa käsittelevässä artikkelissaan jo vajaa vuosikymmen sitten. ³⁰ Voidaan tietysti kysyä, onko urheilun etiikka tai arvoperusta koskaan edes ollut yhtenäinen vai onko se aina koostunut useammasta eri moraalikäsityksellä varustetusta toimintakulttuurista. Klassinen urheiluhistorian moraalinen kahtiajako esitetään usein amatööri- ja ammattilaisurheilun välisenä kuiluna, jossa edellä mainitut tavat urheilla nähdään arvoiltaan toistensa vastakohtina. ³¹ Jo vastakkainasettelu amatööri- ja ammattilaisurheilun välillä, puhumattakaan niiden sisällä olleista toisistaan poikkeavista urheilun moraalikäsityksistä, osoittaa modernin urheilun olleen alun perinkin arvoperustaltaan moninainen. ³²

Ehkä urheiluun luotua hyvän kertomusta voitaisiinkin pitää eräänlaisena moraalisäätelyn avulla luotuna eetoksena, jonka on haluttu näyttäytyvän ainoana oikeana tapana käsittää urheilu. Moraalisäätely on tapa luoda, uusintaa ja vahvistaa yhteiskuntaan jonkin tietyn ilmiön ympärille moraalista eetosta, joka pyritään saada näyttämään niin itsestään selvältä, normaalilta ja oikealta, ettei sitä haluta, ymmärretä tai osata haastaa. ³³ Samanlaisia pyrkimyksiä halutunlaisen eetoksen luomisesta on nähtävissä myös nykypäivän urheilussa esimerkiksi dopingilmiön ympärillä. Dopingin halutaan näyttäytyvän ehdottoman kielteisenä ja urheilun arvoille vastakkaisena ilmiönä. ³⁴ Tietyllä tapaa tässä prosessissa on kyse myös aiemmin käsitellystä arvojen objektivoinnista: haluttu eetos omaksutaan sitä paremmin, mitä objektiivisempana sen sisältämät arvot näyttäytyvät.

Moraalin suhteellisuutta korostavia näkökulmia tulisi niiden otaksutun vaarallisuuden sijaan ajatella erilaisia moraalikäsityksiä ymmärtävinä näkemyksinä. Westermarck toteaa, että ”jos ihmiset todella saataisiin vakuuttuneiksi siitä, ettei ole mitään ehdotonta moraalin mittapuuta, he kävisivät ehkä hiukan suvaitsevammiksi omissa arvosteluissaan ja taipuvaisemmiksi kuuntelemaan järjen ääntä.” ³⁵ Jos pääsisimme irti ajatuksesta, että urheilussa on moraalisia tosiasioita, voisimme ehkä ymmärtää paremmin meidän omasta moraalikäsityksestämme poikkeavia ilmiöitä.

Toimiva urheilu tarvitsee moraalisia kompromisseja

Suhteellista moraalikäsitystä arvostelevien kritiikki osuu siinä mielessä maaliinsa, ettei yhteiskuntaa voida rakentaa jokaisen ihmisen tai yhteisön omaan moraaliin sopivaksi. Yhteiskunnan tulee esimerkiksi lainsäädännön kautta sitoutua tietynlaiseen arvopohjaan ja moraaliseen eetokseen eikä se kestä sitä, jos jokainen toimii moraalinsa mukaan ja tavoittelee vain omaa etuansa. Syy on myös käytännöllinen: yhteiset, joskus kompromisseihinkin perustuvat, säännöstöt tuovat yhteiskuntaan ennustettavuutta. Vakauden on ajateltu pitkässä juoksussa olevan kaikkien etu. Samoin urheilussa on luotu erilaisia säännöstöjä ylipäätään toiminnan mahdollistamiseksi.

Tässä esseessä esitettyä moraalin suhteellisuutta korostavaa näkökantaa ei tule sekoittaa nihilismiin, joka kieltää kaikkien moraalisten arvojen olemassaolon. Westermarckin näkemyksiä myötäillen tarkoituksena ei suinkaan ole esittää, etteikö urheilussa olisi moraalisia arvoja vaan ainoastaan argumentoida, etteivät ne ole objektiivisesti tosia. Moraalisten tunteiden kohtuullinen yhdenmukaisuus johtaa siihen, että ihmisten urheilua koskevat arvot ovat jokseenkin samansuuntaisia. Westermarck toteaa, kuinka ”mahdollisesti voitaisiin asettaa jokin määrä normeja, jotka kaikki tietyn sivilisaation asteen saavuttaneet kansat tunnustaisivat oikeiksi; mutta tämä ei tarkoita vielä sitä, että näillä normeilla olisi objektiivinen pätevyys”. ³⁶ Tämä sopii ajatuksena myös urheilun eriytyneeseen arvoperustaan. Todennäköisesti olisi mahdollista löytää tietty määrä moraalisia normeja, joista kaikki sivistyneet urheiluyhteisöt olisivat samaa mieltä, ja tällehän urheilun säännötkin osin perustuvat. Se ei kuitenkaan tarkoita näiden arvojen olevan tosia. Sen hyväksyminen, että moraali on suhteellista, auttaa meitä sovittamaan erilaisia moraalisia näkemyksiä yhteen ja rakentamaan toimivan sekä monipuolisen urheilukulttuurin.

Lopuksi

Esseen johdannossa esitettiin liuta urheilun ajankohtaisia eettisiä kysymyksiä. Näitä moraalisia kuumia perunoita ei kuitenkaan tämän esseen puitteissa voitu lopullisesti kuoria: kysymyksiin vastaaminen vaatisi avukseen normatiivisen etiikan teorioita, ja kuten tiedämme, Westermarck pyrki tietoisesti irtisanoutumaan kyseisestä etiikan osa-alueesta. Se, ettei Westermarckin metaeettiset pohdinnat tarjoa suoria vastauksia eettisiin ongelmatilanteisiin, ei tee hänen näkemyksistään urheilun kannalta yhdentekeviä. Ne pikemminkin auttavat ymmärtämään paitsi eettisten kysymysten, myös niiden vastausten suhteellisuuden. Urheilun eettisiä ilmiöitä tulisi tarkastella aina tietyssä kontekstissa ja ymmärtää, ettei niihin välttämättä ole objektiivisia ja yleisesti päteviä oikeita vastauksia.

Kirjallisuusluettelo

Corrigan, Philip & Sayer, Derek 1985. The Great Arch. English State Formation as Cultural Revolution. Basil Blackwell Ltd, Oxford.

Dean, Mitchell 1994. “A social structure of many souls”: Moral regulation, government, and self-formation.” Canadian Journal of Sociology 19 (2), 145–168.

Harva, Urpo 1957. Moraali ja yhteiskunta. Otava, Helsinki.

Hunt, Alan 1999. Governing Morals: A Social History of Moral Regulation. Cambridge University Press, Cambridge.

Ilmanen, Kalervo 2012. ”Urheilun eriytynyt moraaliperusta.” Teoksessa Kalervo Ilmanen & Hanna Vehmas (toim.), Liikunnan areenat. Yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Yliopistopaino, Jyväskylä, 175–188.

Kotkavirta, Jussi 2012. ”Urheilun etiikka ja moraali.” Teoksessa Kalervo Ilmanen & Hanna Vehmas (toim.), Liikunnan areenat. Yhteiskuntatieteellisiä kirjoituksia liikunnasta ja urheilusta. Yliopistopaino, Jyväskylä, 59–81.

Mackie, John Leslie 1990 (1977). Ethics; Inventing Right and Wrong. Penguin books, Harmondsworth.

Oja, Samuli 2019. Suomalainen dopingin moraalisäätelyverkosto: verkoston muotoutuminen, rakenne ja moraalisäätelypuhe asiakirja- ja media-aineistossa. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto.

Pietarinen, Juhani 2005. Etiikan teorioita. Gaudeamus, Helsinki.

Pietarinen, Juhani 2015. Suomalaisen filosofian vaiheita. Areopagus, Turku.

Salmela, Mikko 1998. Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Otava, Helsinki.

Salomaa, Jalmari Edvard 1941. Filosofian probleemeja. WSOY, Porvoo.

Samaranch, Juan Antonio 1989. “Interview by Jean-Jacques Cevey – Juan Antonio Samaranch: “I’m fundamentally an optimistic”. Olympic Review 262, 376–379.

Tahkokallio, Juha 2002. Moraaliset tunteet ja maltillinen subjektivismi Edvard Westermarckin relativistisessa etiikan teoriassa. Pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto.

Valverde, Mariana 1994. “Moral Capital.” Canadian Journal of Law and Society 9 (1), 213–232.

Westermarck, Edvard 1932. Avioliiton historia. WSOY, Porvoo.

Westermarck, Edvard 1933. Moraalin synty ja kehitys. WSOY, Porvoo.

Westermarck, Edvard 1979. ”Normatiivinen ja psykologinen etiikka.” Teoksessa Simo Knuuttila, Juha Manninen & Ilkka Niiniluoto (toim.), Aate ja maailmankuva. WSOY, Helsinki, 430–435.

Westermarck, Edvard 1984. Kristinusko ja moraali. Otava, Helsinki.