"Äiti-Potkonen lyö Riossa naista – ”Haluan voittaa”".¹ Näin uutisoi MTV vuonna 2016 Rio de Janeiron kesäolympialaisiin valmistautuneesta nyrkkeilijästä Mira Potkosesta. Tämä uutinen on yksi esimerkki siitä, miten naisurheilijat saatetaan esittää mediassa. Potkosta ei tuoda esiin pelkkänä urheilijana, vaan myös äitinä. Koska urheilu nähdään lähtökohtaisesti miesten maailmana, se vaikuttaa siihen, miten näemme urheilevat naiset. Urheilevan naisen nähdään olevan itselleen vieraassa, miehisessä ympäristössä ja tämän ristiriidan takia naiseutta usein korostetaan naisurheilijoista uutisoidessa. Urheileva nainen uhmaa urheilussa vallitsevaa miehistä hegemoniaa ja siksi hänet halutaan kuvata ensisijaisesti naisena. Naisurheilun kehityksestä huolimatta vielä 2010-luvullakin naisurheilijaan voidaan viitata äitinä jopa otsikkotasolla.

Yllä olevan kaltainen uutisointi saatetaan nähdä merkityksettömänä, onhan kyse ”vain” urheilusta, eikä mistään sen vakavammasta. Urheilu on kuitenkin osa kulttuuria sekä ympäröivää yhteiskuntaa. Medioitu urheilu on kulttuurista teatteria, joka sekä heijastaa yhteiskunnan arvoja että vahvistaa vallitsevia kulttuurisia käytänteitä. Todellisuus rakennetaan mediassa ja sen kautta myös vahvistetaan niitä mahdollisesti epätasa-arvoisia rakenteita ja ideologioita, jotka näyttäytyvät meille luonnollisina.² Koska media on monelle ihmiselle ensisijainen ja ainoa keino seurata urheilua, on sillä loppupeleissä myös valta näiden käsitysten ja arvojen luomisesta. Mediassa rakennettu kuvasto onkin nähty yhtenä merkittävimmistä naisten urheilun aseman edistäjistä ja vastustajista.³ Median esittämät representaatiot vaikuttavat ihmisten käsityksiin ja asenteisiin naisurheilua kohtaan ja sitä kautta sen asemaan yhteiskunnassa. Yhä useammat lajit ovat avautuneet myös naisille, mutta miten tämä näkyy uutisoinnissa ja siinä, miten näemme naisurheilijat?

Tässä artikkelissa tarkastelen millaisia sukupuolen representaatioita naisurheilijoista luotiin mediassa vuoden 1984 Los Angelesin olympialaisissa. Artikkeli perustuu Tampereen yliopistossa vuonna 2020 julkaistuun pro gradu -tutkielmaani ”Mary Lou Retton taisteli kuin mies” – Naiseuden diskurssit mediassa Los Angelesin olympialaisissa 1984. Lähteinä olen käyttänyt Helsingin Sanomien numeroiden 23.7.–13.8.1984 ja New York Timesin numeroiden 22.7.–14.8.1984 urheilusivuja. Kyseiset lehdet olivat 1980-luvulla Suomen ja Yhdysvaltojen suurimpia sanomalehtiä ja tavoittivat jopa miljoonia lukijoita.⁴ Tulkitsen niiden uutisoinnin antavan yleistettävissä olevan esimerkin siitä, miten urheilusta ja naisurheilijoista uutisoitiin sanomalehdissä Suomessa ja Yhdysvalloissa.

Metodina tutkimuksessa on käytetty diskurssianalyysia. Kielenkäyttöä tarkastellaan sosiaalisissa prosesseissa muotoutuvana tekemisenä, joka ei pelkästään heijasta maailmaa sellaisena kuin se on, vaan se merkityksellistää kohteet, joista puhutaan ja sitä kautta luo todellisuutta, josta se kertoo.⁵ Analyysissa on hyödynnetty myös Judith Butlerin ajatusta sukupuolen rakentumisesta ja sen performatiivisuudesta. Sukupuolta tarkastellaan toiston ja rituaalien kautta syntyvänä ja sosiaalisen sukupuolen nähdään olevan seurausta sukupuolen mukaan toimimisesta.⁶ Tutkimukseni edustaa poststrukturalistista feminismiä hyödyntävää urheilututkimusta, joka keskittyy tutkimaan sukupuolen kategorioiden tuottamista, uusintamista ja esittämistä. Tutkimuksessa hyödynnetään kielen, sanojen ja merkityksen muodostumisen prosessien tutkimusta, sekä sukupuolijärjestyksen tuottamista urheilussa kielen kautta.

Naisurheilun nousu

Sekä Suomessa että Yhdysvalloissa naisurheilun suosio ja hyväksyttävyys ovat aaltoilleet koko 1900-luvun ajan. Naisurheilun suosion kasvu tai lasku on ollut tiiviisti sidoksissa naisten aseman yleiseen kehitykseen. Molemmissa maissa naisurheilun suosio kasvoi 1970- ja 1980-luvuilla. Yhdysvalloissa taustalla vaikutti vuonna 1972 tasa-arvolakiin tehty muutos Title XI. Se kielsi syrjinnän sukupuolen perusteella liittovaltion rahoitusta saavissa koulutusohjelmissa eli käytännössä vaati tasapuolista rahoitusta koulujen naisten ja miesten urheiluohjelmiin.⁷ Suomessa hyvinvointivaltion rakentaminen, koulutukseen ja terveydenhuoltoon panostaminen sekä kaupungistuminen ja elintason nousu mahdollistivat vapaa-ajan harrastukset myös naisille ja lisäsivät tietoisuutta liikunnan terveysvaikutuksista.⁸

1970-luvulla myös huippu-urheilusta tuli naisille hyväksyttävämpää, mutta edelleen vain tietyt lajit nähtiin soveliaina naisille. Ulkonäön korostaminen oli yhä naisurheilussa läsnä. Esimerkiksi 1980-luvulla suosituksi noussut kehonrakennus voitiin nähdä naisille sopivana, koska siinä lihaksien hankkimisen takana oli vain ulkonäkö, ei toiminnallisuus.⁹ Urheilun ei enää automaattisesti nähty uhkaavan feminiinisyyttä, mutta huipputason urheilu assosioitui yhä voimakkaasti miehiin. Tämä ei kuitenkaan naisia estänyt. Historiantutkija Leena Laineen mukaan naiset ovat 1970-luvulta lähtien vallanneet miehille kuuluvia linnakkeita yksi toisensa jälkeen.¹⁰ Myös vuoden 1984 olympialaisia kutsuttiin ”naisten olympialaisiksi”, joissa New York Timesin mukaan oli ehkä ensimmäistä kertaa historiassa joka päivän joka tunnilla tarjolla kiinnostavia naisten lajeja.¹¹

Vuoden 1984 kisat olivat ensimmäiset, joissa järjestettiin naisten seitsenottelu sekä naisten maraton ja maantiepyöräily. Tämä oli iso askel naisurheilijoille, joille kaikkein raskaimpia lajeja oli pidetty sopimattomina. Tämä tekee kisoista myös kiinnostavan tutkimuskohteen. Artikkelissa keskityn siihen, millaista oli suhtautuminen naisurheilijoihin suuren yhteiskunnallisen murroksen aikana ja miten ja millaisia naiseuden diskursseja lehdistössä rakennettiin. Miten lehteään aamupalan yhteydessä nauttiville lukijoille on esitetty urheileva nainen?

”Melkein liian täydellinen ollakseen totta” – urheilija katseen kohteena

Ensimmäinen aineistostani esiin noussut diskurssi oli naisurheilija objektina ja katseen kohteena. Eri sukupuoliin historiallisesti liitetyt erilaiset määritelmät ovat säilyneet sitkeästi ihmisten arkiajattelussa ja naiseuteen liitetty viehättävyys on yksi niistä. Representaatiolla on ollut tähän merkittävä vaikutus. Sukupuolten luonnollisina ja pysyvinä pidetyt erot sekä median luoma kuva, jossa naisurheilijoiden ulkonäkö korostui, vaikuttivat voimakkaasti tapaan, miten kilpaa urheilevat naiset nähtiin.¹²

Kauneudessa on kyse keinotekoisesti yhteiskunnassa luodusta käsitteestä ja valtarakenteesta. Kauneus ja huomion kiinnittäminen naisten ulkonäköön ovatkin olleet sosiaalisen kontrollin muotoja. Samaan aikaan, kun naiset vapautuivat kodeista ja perheenäidin roolista, alkoivat osallistua yhteiskunnassa, käydä töissä ja pystyivät elättämään itsensä, ulkonäön merkitys kasvoi naiseuden määritelmässä. Ulkomuodon kontrolli alkoi jossain määrin korvata sukupuolen kontrollia. Jotta kulttuuri, tai tässä tapauksessa urheilu, saattoi pysyä miesten omaisuutena, tuli naisen roolin olla vain kaunotar ja hänet tuli tuoda esiin sellaisena.¹³ Koska urheilumenestys on tarkoittanut maskuliinisuutta, menestynyt naisurheilija on voitu nähdä epäonnistuneena naisena. Esteettisten yksilölajien luokittelu naisellisiksi on kuvannut naisten heteroseksuaalisuudelle annettavaa ensisijaisuutta kaikissa yhteyksissä, joissa naisten suoritusta on arvioitu ja vahvistanut sukupuolten välisiä eroja. ”Miesten lajeissa” kilpailevat naiset eivät ole voineet pärjätä olematta maskuliinisia tai jopa epäiltyjä miehiä. ”Naisten lajeissa” taas on vaadittu stereotyyppistä naisellista ulkonäköä.¹⁴ Tutkimassani uutisoinnissa ulkonäön kuvailu oli yleisempää nais- kuin miesurheilijoiden kohdalla.

Sekä mies- että naisurheilijoiden kohdalla saatettiin tehdä viittauksia ulkonäköön, mutta miesten tapauksessa ne esitettiin lähes yksinomaan pitkissä, henkilökuvamaisissa artikkeleissa. Naisurheilijoista uutisoidessa ulkonäkö saattoi tulla esille hyvinkin lyhyissä artikkeleissa, ilman kontekstia, kuten Helsingin Sanomissa julkaistun Marie Ann Berglundin kuvan kuvatekstissä.

Kuvassa Berglund taluttaa pyöräänsä pukeutuneena tiukkaan hihattomaan pyöräilyasuun ja tekstissä todetaan, kuinka maantiepyöräilyn maailmanmestari ”saa miesten ja ehkä naistenkin päät kääntymään, eikä syyttä...”.¹⁵ Naisten maantiepyöräily oli ensimmäistä kertaa mukana olympialaisissa ja tällaisiin rankkoina pidettyihin lajeihin osallistuvat naiset ovat uhmanneet heteroseksuaaleja odotuksia.¹⁶ Kuvatekstin mukaan Berglund oli kuitenkin yhä viehättävä miesten silmissä, maskuliinisesta lajivalinnastaan huolimatta. Naisellistaminen onkin ollut yksi keino neutralisoida sukupuolijärjestystä uhmaavaa toimintaa.¹⁷

Kontrasti miehiin korostuu, kun tarkastellaan suomalaisista miesmaantiepyöräilijöistä tehtyä artikkelia seuraavan päivän lehdessä. Siinä kerrotaan tulevan henkilökohtaisen maantieajon hankalista olosuhteista ja spekuloidaan suomalaisten mahdollisuuksilla kisassa. Juttuun liitetyssä kuvassa Patrick Wackström ja Harri Hannus poseeraavat pyöriensä selässä ja kuvatekstissä mainitaan miesten valmistautuvan kisaan. Jutussa painotus on kisan raakuudessa ja vaikeissa olosuhteissa.¹⁸ Miehistä annetaan kuva urheilijoina, eikä jutussa viitata muihin seikkoihin, kuten Berglundin tapauksessa.

Naisellinen ulkonäkö on pelkän ulkomuodon lisäksi myös tekoja. Jousiampuja Päivi Meriluotoa kuvailtiin Helsingin Sanomien Olympialiitteeseen tehdyssä haastattelussa näin:

Edustusasuinen Päivi Meriluoto on hyvin näyttävän näköinen. Pitkä ja ryhdikäs, hoikka. Naiselliseen tapaan hän pohtii Los Angelesin kisapuvuston suosiota. Joillekin sinivalkoinen sopii, kuten hänelle, mutta kyllä esimerkiksi Ranska aina trikoloristaan enemmän irti saa.¹⁹

Vaikka artikkelissa tuotiin esille myös Meriluodon lajia, suurilta osin huomio kiinnittyi hänen ulkonäköönsä ja naisellisiin tapoihinsa. Meriluoto ei myöskään ollut yksittäinen poikkeus, vaan esimerkiksi pikajuoksija Florence Griffithistä kerrottiin, kuinka hän oli lehden mukaan luvannut maalata ”viehättävät kyntensä” Yhdysvaltain lipun värein.²⁰ Pikajuoksija Chandra Cheeseboroughin sanottiin olevan ”jokapojan unelma” ja jo lähes ”liian täydellinen ollakseen totta”.²¹ Amerikkalaisesta kestävyysjuoksija Mary Deckeristä taas mainittiin, kuinka hänen käyttämänsä korut ja kynsilakka kertovat hänen olevan nyt aikuinen ja kuinka hän radalla antaa itsestään elegantin kuvan, kuin ei hikoilisi lainkaan.²² Decker oli yksi naisten yleisurheilun keulakuvista ja menestynyt urallaan. Silti hän oli onnistunut säilyttämään naisellisuutensa myös urheilijana ja tämä näkyi myös uutisessa. Naisurheilijoilla nähtiinkin jatkuvasti ennemmin merkkejä heidän feminiinisyydestään kuin urheilullisuudestaan.²³

Ulkonäöstä huolehtiminen on usein nähty osana naisurheilijaa. Tietynlaisen kauneuden kontrollin takana voidaan sanoa olleen oikeastaan käytöksen kontrolli, jolla on pyritty lisäämään tietynlaista ulkonäköä edistävää naisellista käytöstä, kuten meikkaamista tai hiustenlaittoa.²⁴ Naissukupuolen kohtaamien odotusten takia myös monet naisurheilijat itse ovat korostaneet ulkonäköään laittautumalla kisoihin tai nostamalla naisellisena pidettyjä aiheita esille haastatteluissa. Miesten ulkonäkö saatettiin nostaa esille esimerkiksi viittaamalla heidän suosioonsa naisten keskuudessa,²⁵ mikä vahvisti heidän heteroseksuaalisuuttaan ja tätä kautta maskuliinisuuttaan ja mieheyttään.

Sekä media että urheilijat itse ikään kuin muistuttivat siitä, että urheilijan statuksestaan huolimatta naisurheilijat olivat yhä myös naisia. Viehättävän ulkonäön on huomattu tuovan urheilijalle lisää näkyvyyttä ja sen myötä myös mahdollisesti tuloja, joka taas mahdollistaa ammattimaisemman harjoittelun. Tämä on herättänyt myös keskustelua siitä, kuinka naisten tulisi itse hyödyntää tätä.²⁶ Tällainen keskustelu on tuonut esiin naisten alempaa arvoa urheilijana verrattuna miehiin. Miesurheilijalla huomion saamiseen on riittänyt saavutukset ja kyvyt, naisilla ulkonäkö. Tämä ajatusmalli on nähty niin järkevänä ja muuttumattomana, ettei ulkonäköään itse korostavien naisurheilijoiden ole voinut sanoa itse osallistuvan omaan sortoonsa, vaan hyödyntävän vain sitä asetelmaa, joka heille on näyttäytynyt luonnollisena.²⁷

”Äitiysloma piristi voittajaa” – urheilu ja naisen elämä

Toinen havaitsemani naisurheilijadiskurssi oli naisurheilija naisena, sukupuolensa edustajana. Sukupuolta tuotettiin urheilijan urheilun ulkopuolisen toiminnan kautta, kuten perheen tai puolison avulla. Butlerin sukupuolen tuottamisen teorian mukaan normatiivinen seksuaalisuus vahvistaa normatiivista sukupuolta: ihminen on nainen siinä määrin, kuin hän toimii naisena vallitsevassa heteroseksuaalisessa kehyksessä.²⁸

Maskuliinisena instituutiona urheilu on voitu lähtökohtaisesti nähdä uhkana naiseudelle ja naisen elämään kuulumattomana asiana. Urheilu kuuluu julkiselle alueelle ja on ymmärretty myös sitä kautta miehisenä toimintana. Yksityiselämä taas on nähty perinteisesti enemmän naisten toiminta-alueena, jossa heidän tehtävinään ovat olleet lastenhoito, avioliitto ja kodista huolehtiminen.²⁹ Kuten Judith Butler on todennut, sukupuoli ei ole pelkkää olemista vaan tekemistä ja muodostuu toiston ja rituaalien kautta.³⁰ Nämä sukupuolitetut teot, jonka kautta sukupuolta rakennetaan, määritellään kulttuurissa.

Käsittelemässäni aineistossa voitiinkin havaita sukupuolen tekemistä naisellisten tekojen ja askareiden kautta. Esimerkiksi Suomen ennätyksen kisoissa rikkonutta Maarit Sihvosta käsittelevässä artikkelissa kerrottiin, kuinka hän mainitsi haluavansa ennen kotiinlähtöä vielä ehtiä ostoksille ja rannalle ruskettumaan.³¹ Jousiampuja Päivi Meriluodon taas kerrotaan hoitavan käsiensä rakkoja tiskaamalla. Hän myös kertoo, kuinka kilpailuasujen peseminen ja valkaisu ovat jousiampujan arjen “kenkkumaisia puolia”.³²

Kisojen jälkeinen ostoksilla käyminen, rannalla ruskettuminen ja pyykin peseminen kiinnittivät naisurheilijat perinteiseen ”naisten maailmaan”. Erityisesti kotiaskareiden kuvaaminen kiinnittää naiset elämän yksityiselle eli naiselliselle puolelle kuuluvina toimijoina. Vastaavana esimerkkinä voidaan nähdä uimari Steve Lundquist, jota kuvailtiin ulospäinsuuntautuneeksi nuorukaiseksi, jonka keho oli kärsinyt moottoripyörä- ja vesihiihto-onnettomuuksissa.³³ Vaaralliset ja vauhdikkaat harrastukset on perinteisesti nähty maskuliinisina, ja ne korostivat yksilön miehisyyttä verrattuna esimerkiksi kotitöihin viittaamiseen. Niiden tarjoama mahdollinen vaara ja jopa fyysisen loukkaantumisen mahdollisuus nähtiin lähtökohtaisesti miehille sopivana.³⁴

Lääketieteelliset syyt ja urheilun uhka naisten heteroseksuaalisuudelle ovat perinteisesti olleet syitä vastustaa naisurheilua. Lesbot urheilussa on nähty uhkana miehiselle hegemonialle, koska se on häirinnyt vallitsevia sukupuoleen ja seksuaalisuuteen perustuvia valtasuhteita. Kieltäytyessään ”naisen” roolista, he ovat samalla kieltäytyneet sukupuolia määrittävistä valtasuhteista ja miehen taloudellisesta, ideologisesta ja poliittisesta vallasta.³⁵ Uutisoinnissa pyrittiin puuttumaan tähän naisurheilun “imago-ongelmaan” tuottamalla tietynlaista heteroseksiaalia kuvastoa.³⁶ Esimerkki tällaisesta homofobisesta uutisoinnista on naisen liittäminen suoraan heteroseksuaaliseen rooliin.³⁷

Nainen näyttäytyi usein juuri tässä sukupuolittuneessa roolissa, vaimona ja äitinä, joka pitää kodin pystyssä miehen tavoitellessa unelmiaan urheilussa. Helsingin Sanomissa urheilijan vaimoon viitattiin jopa ammattina. Savusumua-palstalle kirjoitetun jutun mukaan elämä urheilijan aviopuolisona ei aina ollut helppoa, sillä amerikkalainen moukarinheittäjä Ed Burke oli nimittäin tappaa vaimonsa urheiluvälineellään 22 vuotta sitten. Lehden mukaan moukarinheittäjän vaimo olikin ”vaarallinen ammatti”.³⁸ Myös naimattomien naisten parisuhdetilanne kiinnosti lehdistöä.³⁹ Parisuhteen lisäksi myös mahdollinen äitiys saattoi naisurheilijasta uutisoidessa nousta isoon rooliin. Los Angelesissa maratonilla neljänneksi sijoittunutta norjalaista Ingrid Kristiansenia kutsuttiin Helsingin Sanomissa ”ihmeäidiksi”⁴⁰ ja Valerie Brisco-Hooksin 400 metrin kullasta uutoisitiin otsikolla ”Äitiysloma piristi voittajaa” ja jutussa todettiin, kuinka perheenlisäys pakotti Brisco-Hooksin pitämään taukoa juoksemisesta.⁴¹

Urheilevan naisen äitiys oli yksi keino muistuttaa hänen todellisesta sukupuolestaan ja sen tehtävästä. Äitiyden korostaminen onkin ollut tyypillistä naisurheilijoiden haastatteluissa.⁴² Pelko siitä, että urheilun myötä maskuliinisiksi muuttuvat naiset valtaavat miesten aseman myös muualla yhteiskunnassa voitiin todeta turhaksi, kun myös maratonin juossut nainen saattoi olla äiti ja siten yhä nainen eikä näin uhannut miesten urheilun kautta rakennettua hegemoniaa.⁴³ Toisaalta äitiyden tai parisuhteen tuominen esiin saattoi olla myös tietoinen ratkaisu naisurheilijan toimesta. Urheilijan toimesta tapahtuvan perheen korostamisen, kuten myös naisellisen ulkonäön esiin tuomisen, voidaan tulkita kertovan jotain yhteiskunnan oletuksista ja rakenteista. Näissä rakenteissa perheessä toimiminen oli osa naisen roolia. Äitinä toimiminen on mahdollistanut naiselle yhteiskunnan arvostuksen saamisen ja niin kauan, kun hän on toiminut äidillisyyden kehyksessä, ei hänen ole nähty rikkovan soveliaita naisellisuuden rajoja.⁴⁴ Urheilu ei ole äidillistä toimintaa, mutta tämän näkemyksen mukaan se on voitu hyväksyä, kunhan se ei ole estänyt tai häirinnyt urheilijan toimimista äitinä.

”Keppi ei lennä pitkälle, ellei miehellä ole jätkän luontoa” – urheilija kilpailijana ja ihmisenä

Kuten on jo huomattu, naiset ja miehet olivat urheilussa monella tavalla epätasa-arvoisia myös median silmissä. Edellä on esitetty, miten naisurheilijoita trivialisoitiin keskittymällä urheilun ulkopuolisiin tekijöihin, kuten ulkonäköön tai parisuhteeseen. Kolmas uutisoinnissa havaitsemani naisellisuuden diskurssi oli kuitenkin naisurheilija osallistujana, jossa naiset nähtiin kilpailijoina ja heidän voitonhaluaan paheksuttiin tai sen puutetta korostettiin. Sukupuolidiskurssia voitiin siis rakentaa myös keskittymällä naisiin urheilijoina. Urheilussa on kyse kilpailusta ja siksi aggressiivisuus ja kilpailuhenkisyys olivat urheilijassa arvostettavia piirteitä ja niiden puute taas vähensi urheilijan arvoa. Fyysisen puolen lisäksi naiset on nähty urheiluun myös henkisesti sopimattomina ja siinä kilpaileminen on nähty uhkana naisten korkeammalle moraalille ja turmeltumattomalle luonnolle. Kilpailu ja ennätysten rikkominen on ymmärretty naisten luonnon vastaisena ja naisten urheilun tarkoituksena on nähty edistää suloutta ja kauneutta.⁴⁵

Miesten kohdalla kilpailu oli itsestäänselvyys. Kova kilpailuasenne näkyi aineistossa monen miesurheilijan kohdalla pettymyksenä jopa mitaliin. Amerikkalainen naisuimari Nancy Hogshead puolestaan kertoi pettyneensä ensin neljänteen sijaansa, mutta unohtavansa kisan pian ja muistavansa iloisena vain kaikki saavutuksensa.⁴⁶ Uimahypyn hopeamitalisti Kelly McCormick taas ei ollut pettynyt lainkaan. Hän oli vain iloinen, että sai olla mukana.⁴⁷ Urheilussa voitonnälkä ja kilpailunhalu arvostetaan korkealle, joten niiden kautta voidaan arvottaa myös eri sukupuolia. Pojat oppivat jo lapsena, että urheiluun osallistuminen ei riitä, vaan heidän tulee olla parempia kuin muiden.⁴⁸ Naisille taas hyvä olo ja liikunnan ilo nähtiin tärkeämpinä.

Koska voitonhalu on koettu maskuliinisena ominaisuutena, sitä ei nähty soveliaana naisurheilijalle. Esimerkiksi Mary Deckerin kunnianhimosta New York Times uutisoi kielteiseen sävyyn. Lehti antoi kuvan, että Decker oli kehittänyt kultamitalista lähes pakkomielteen, joka johti hänen ja Zola Buddin törmäämiseen kilpailussa ja päätti Deckerin olympiadin kyyneleiseen raivoon.⁴⁹ Deckerin voitonhalu ja sen kuvailu lähes maanisuutena oli esimerkki juuri siitä, mitä naisurheilusta ei haluttu tulevan sen yleistyessä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.⁵⁰

Urheilu ja kilpailu on siis ymmärretty erottamattomasti miehisiksi ominaisuuksiksi. Koska naiseus on tarkoittanut alempaa urheilullista kykyä, urheilussa menestyminen on viitannut maskuliinisuuteen ja epäonnistuneeseen naisellisuuteen. Onnistuminen urheilussa tarkoitti onnistumista miehenä olemissa.⁵¹ Mieheen vertaaminen asetti myös naisurheilijan skaalalla oikeaan paikkaan. Naisten urheilun trivialisoinnille on ollut tyypillistä sen asettaminen miehisiin standardeihin, joita naisten on ollut fyysisesti mahdoton saavuttaa.⁵² Toisaalta naisurheilijan hyvää suoritusta saatettiin kehua vertaamalla häntä miehiin.

Esimerkiksi voimistelija Mary Lou Rettonin sanottiin Helsingin Sanomissa ”taistelleen kuin mies”.⁵³ Miehisyys liitetään urheilussa parempiin tuloksiin, jolloin pärjääminen kuten mies nähtiin myös naisille tavoiteltavana. Burstynin mukaan maskuliinisuus tuleekin ymmärtää urheilun ideologisena keskuksena ja urheilu perinpohjaisesti miehisenä kulttuurina, miesten miehille rakentamana.⁵⁴ Sen seurauksena nainen on urheilussa aina alempiarvoinen ja mies tavoite, johon tulee pyrkiä. Kuten Helsingin Sanomissa todetaan, ”keppi ei lennä pitkälle, ellei miehellä ole jätkän luontoa.”⁵⁵

Naisurheilijan kuvaa mediassa tutkinut Riitta Pirinen on havainnut myös tytöttelyn eli aikuiseen naiseen viittaamisen lapsena olevan yksi naisurheilun trivialisoimisen keino. Se on saanut naisten urheilun näyttämään heikkotasoiselta ja vähempiarvoiselta kuin aikuisten miesten urheilu. Se luo naisurheilijasta kuvaa lapsellisena ja epäitsenäisenä, joka on riippuvainen muista.⁵⁶ Los Angelesin kisojen uutisoinnissa tytöttely ja samalla naisurheilijoiden toimijuuden vähättely oli voimakkaasti esillä. Esimerkiksi Helsingin Sanomien mukaan Suomen ”maratoonaritytöt” lähtivät matkaan toiveikkaina,⁵⁷ ja korkeushyppääjä Sara Simeoniin viitattiin ”Moskovan kultatyttönä”⁵⁸. Naisten kokema tytöttely korostuu, kun heidän kohteluaan verrataan miehiin. Helsingin Sanomat kertoi kotiin palaavien mitalistien joukossa olleen ”kultamitalistit” Karppisen ja Härkösen sekä ”hopeatyttö” Tiina Lillakin.⁵⁹ Tytöttelyn avulla tapahtunut lapsellistaminen vahvistaa sukupuoleen liitettyjä odotuksia ja kuvaa naisista toisista riippuvaisina.

Urheilijoita ja naisurheilijoita – arvostusta odotellessa

Artikkelissa käsitellään ajanjaksoa, jolloin naisurheilu eli murrosvaihetta ja tarkastellaan, miten tämä heijastui mediassa esitettyihin naisurheilijoiden representaatioihin. Urheilu on lähtökohtaisesti maskuliininen järjestelmä, jonka miehet ovat rakentaneet miehisyyden ilmaisun paikaksi ja maskuliinisen hegemonian vahvistamiseksi. Tasa-arvon lisääntyessä yhteiskunnassa ja esimerkiksi työelämässä, urheilun merkitys maskuliinisuuden linnakkeena on korostunut entisestään. Se on viimeisiä paikkoja, jossa miehet ovat voineet fyysisellä ylivoimallaan ylläpitää valta-asemaansa. Tämä vaikutti siihen, miten urheilun piirissä toimivat miehet ja naiset kohdattiin ja miten heidät kuvattiin. Urheilevien miesten nähtiin olevan luonnollisessa ympäristössään, naisten taas oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Urheilevan naisen voitiin nähdä asettuvan ristiriitaan luonnollisena nähdyn naisellisuuden kanssa ja uhkaavan yhteiskunnan valtarakenteita, jotka perustuivat miesten fyysiseen ylivoimaisuuteen. Tätä olemassa olevaa sukupuolijärjestystä pyrittiin ylläpitämään naisurheilijoiden trivialisoinnilla, joka vähensi heidän arvoaan urheilijana ja näin heidän vallitsevalle järjestykselle luomaansa uhkaa.

Tämän asetelman ylläpitämisessä media oli avainasemassa. Koska urheilu on pohjimmiltaan maskuliinista, tapahtui naisellisuuden rakentaminen suurimmilta osin urheilun ulkopuolella. Naisurheilijoiden siviilielämän korostaminen ja huomion kiinnittäminen ulkonäköön korostivat urheilijan sukupuolta hänen urheilumenestyksensä kustannuksella. Naisurheilijoiden fyysisten ominaisuuksien kuvailu korosti heidän viehättävyyttään, kun taas miesurheilijoilla korostuivat maskuliinisuus ja fyysisyys toimijuuden kautta. Urheilun ulkopuolella mies- ja naisurheilijoiden sukupuoliroolit tuotiin esiin hyvin perinteisinä.

Havaitsemani sukupuolidiskurssit vahvistavat aikaisempien tutkimusten tuloksia. Esimerkiksi Pirinen sekä Kane ja Greendorfer ovat nostaneet esiin naisurheilijoiden trivialisoinnin mediassa ja heihin yhdistetyt sukupuolitetut stereotypiat. Tutkimassani aineistossa nousi esiin myös median ristiriitainen rooli naisurheilun aseman kehityksessä. Uutisoinnissa saatettiin todeta, kuinka oli jo aikakin laajentaa naisten mahdollisuuksia kilpailla eri lajeissa. Samaan aikaan käytetty kieli loi kuitenkin voimakkaasti sukupuolittuneita diskursseja urheilijoista ja vahvisti olemassa olevia oletuksia naisista ja miehistä urheilijoina. Nämä uutisoinnin kautta ylläpidetyt käsitykset sukupuolesta ylläpitivät vallitsevaa sukupuolijärjestystä. Korostamalla urheilevan naisen feminiinisyyttä luotiin hyväksyttyä kuvaa naisurheilijasta. Tällä ehdollistettiin myös naisurheilijoita itse korostamaan tiettyjä piirteitä päästäkseen nauttimaan näkyvyyden tuomista hyödyistä, kuten taloudellisista eduista.

Artikkelin keskeinen havainto on, että Los Angelesin kisoissa, joita mainostettiin naisten olympialaisina ja merkkipaaluna naisten urheilulle, kuva naisurheilijasta oli yhä hyvin perinteinen ja ensisijaisesti nainen, ei urheilija. Naisurheilija oli esillä urheilijana ja naisena. Hän kilpaili ja menestyi, mutta oli myös viehättävä, passiivinen ja muista riippuvainen, hoiti arjen askareensa sekä perheensä ja kipuili urheilijan ja naisen elämän yhdistämisessä. Vaikka historiantutkimus korostaa naisten urheilun kehitystä 1980-luvulle tultaessa ja erityisesti Yhdysvalloissa Title IX:n merkitys nostetaan esiin urheilun tasa-arvoistumisen merkkinä, suhtautuminen urheilevaan naiseen muuttui hitaasti. Kabineteissa ja ylätasolla tapahtuneet muutokset, kuten päätökset naisten lajivalikoiman laajentamisesta heijastuivat yleiseen mielipiteeseen heikosti. Tämä tulos tukee Kanen ja Greendorferin väitettä, jonka mukaan pelkkä kasvanut osallisuus ei ole suora merkki yhteiskunnallisesta muutoksesta, vaan muutoksesta tai sen puutteesta kertoo tapa, jolla naisurheilijat esitetään.

LÄHDE- JA KIRJALLISUUSLUETTELO

I PAINETUT LÄHTEET
Helsingin Sanomat (HS) 23.7.–13.8.1984.
Helsingin Sanomien olympialiite (HS) 29.7.1984.
New York Times (NYT) 22.7.–14.8.1984.

II INTERNET-LÄHTEET
Kunnari, Timo, ”Potkonen: Haluan voittaa”, MTV.fi 10.8.2016 [https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/aiti-potkonen-lyo-riossa-naista-haluan-voittaa/6021976#gs.98zwkg] Viitattu 17.8.2021.

TUTKIMUSKIRJALLISUUS

Bernstein, Alina 2002. “Is It Time For A Victory Lap? Changes in the Media Coverage of Women in Sport”. International Review for the Sociology of Sport, 37:3-4, 415–428.

Birrell, Susan J. 1988. “Discourse on the Gender/Sport Relationship: From Women in Sport to Gender Relations”. Exercise and Sport Sciences Reviews, 16:1, 459–502.

Burstyn, Varda 1999. The Rites of Men: Manhood, Politics, and the Culture of Sport. University of Toronto Press Toronto.

Butler, Judith; Pulkkinen, Tuija & Rossi, Leena-Maija 2006. Hankala Sukupuoli: Feminismi ja identiteetin kumous. Gaudeamus, Helsinki.

Cahn, Susan K. 1995. Coming On Strong: Gender and Sexuality in Twentieth-century Women's Sport. Harvard University Press, Cambridge.

Duncan, Margaret Carlisle & Messner, Michael A. 1998. “The Media Image of Sport and Gender”. Teoksessa Lawrence A. Wenner (toim.), Mediasport. Routledge: London, 170–185.

Emery, Edwin & Emery, Michael 1984. The Press and America: An Interpretative History of the Mass Media (5. painos). Prentice-Hall, Englewood Cliffs (New Jersey).

Gissendanner, Cindy Himes 1994. “African-American Women and Competitive Sport, 1920–1960”. Teoksessa Susan Birrell and Cheryl L. Cole (toim.), Women, Sport, and Culture. Human Kinetics, Champaign (Illinois), 81–92.

Griffin, Pat 1998. Strong Women, Deep Closets: Lesbians and Homophobia in Sport. Human Kinetics: Champaign (Illinois).

Hargreaves, Jennifer 2000. Heroines of Sport. Routledge, New York.

Hargreaves, Jennifer 1994. Sporting Females. Critical Issues in the History and Sociology on Women’s Sports. Routledge, Lontoo.

Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero 2016. ”Teoreettiset lähtökohdat ja analyyttiset käsitteet”. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen (toim.), Diskurssianalyysi: teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Vastapaino, Tampere, 25–50.

Kane, Mary Jo & Greendorfer, Susan L. 1994. “The Media's Role in Accommodating and Resisting Stereotyped Images of Women in Sport.” Teoksessa Pamela J. Creedon (toim.), Women, Media and Sport. Challenging Gender Values. Sage Publications, Thousand Oaks, 28–44.

Kane, Mary Jo & Lenskyj, Helen Jefferson 1998. “Media Treatment of Female Athletes: Issues of Gender and Sexualities.” Teoksessa Lawrence A. Wenner (toim.), MediaSport. Routledge: Lontoo, 1998, 202–220.

Kokkonen, Jouko 2015. Suomalainen liikuntakulttuuri – juuret, nykyisyys ja muutossuunnat. Suomen urheilumuseo, Helsinki.

Laine, Leena 2000. Työväen urheiluliikkeen naiset, Otava: Helsinki.

Lenskyj, Helen 1986. Out Of Bounds: Women, Sport and Sexuality. Canadian Scholar's Press, Toronto.

Perko, Touko & Tommila, Päiviö 1988. Suomen Lehdistön Historia 5: Hakuteos Aamulehti-Kotka Nyheter: Sanoma- ja paikallislehdistö 1771–1985. Kustannuskiila, Kuopio.

Pirinen, Riitta 2006. Urheileva nainen lehtiteksteissä. Sosiologian väitöskirja, Tampereen yliopisto, Tampere.

Sabo, Donald & Jansen, Sue Curry 1992. “Images of Men in Sport Media: The Social Reproduction of Gender Order”. Teoksessa Steve Craig (toim.), Men, Masculinity and the Media. Sage Publications, Thousand Oaks , 169–184.

Sabo, Donald & Jansen, Sue Curry 1998. “Prometheus Unbound: Construction of Masculinity in the Sports Media”. Teoksessa Lawrence A. Wenner (toim.), MediaSport. Routledge, Lontoo, 202–217.

Suoninen, Eero 1999. ”Näkökulmia sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen”. Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhila & Eero Suoninen (toim.), Diskurssianalyysi liikkeessä. Vastapaino, Tampere, 17–36.

Vahtola, Jouko 2003. Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Otava, Helsinki.

Virrankoski, Pentti 2001. Suomen historia 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Vuori, Jaana 2010. ”Äitiys sukupuolikysymyksenä”. Teoksessa Tuija Saresma, Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen (toim.), Käsikirja sukupuoleen. Tampere, Vastapaino, 109–120.

Willis, Paul 1994. “Women in Sport in Ideology”. Teoksessa Susan Birrell & Cheryl L. Cole (toim.), Women, Sport, and Culture. Human Kinetics, Champaign, 47–64.

Wolf, Naomi 1992. The Beauty Myth. Doubleday cop, New York.

Zimbalist Rosaldo, Michelle 1974. “Woman, Culture and Society: A Theoretical Overview”. Teoksessa Michelle Zimbalist Rosaldo & Louise Lamphere (toim.), Woman, Culture & Society. Stanford University Press, Stanford, 17–42.