”En malta olla mainitsematta jollakin sanalla mitenkä tärkeä on se, että päästäisiin sterilisoimaan [kastroimaan] sellaiset henkilöt, jotka ovat muodostuneet yhteiskunnalliselle turvallisuudelle vaarallisiksi”¹ totesi Maalaisliiton Juho Paksujalka vuonna 1934 eduskunnan käsitellessä ensimmäisen sterilisaatiolain voimaantuloa. Edustaja Paksujalan intoa uhkuva puheenvuoro kuvastaa hyvin sitä tarmoa, jolla moni suomalainen lainsäätäjä suhtautui rotuhygieenisten periaatteiden kirjaamiseen lainsäädäntöön viime vuosisadan alkupuoliskolla, jolloin Suomi muiden Pohjoismaiden tavoin otti rotuhygienian periaatteet osaksi lainsäädäntöään.²

Rotuhygienia muodosti tärkeän periaatteen suomalaisessa lainsäädännössä vuosien 1929–1970 aikana, jolloin kansalaisten – usein oletettu – biologinen rakenne³ tai sen ulkoinen ilmentyminen, muodostivat perusteen kelvottomaksi katsottujen yksilöiden ruumiillisten ja poliittisten oikeuksien hyvin räikeään rajoittamiseen kansanruumiin terveyden varmistamiseksi. Rotuhygieenisen lainsäädännön tiukimmalla kaudella vuosina 1950–1970 valtiolla oli oikeus määrätä yksilö steriloitavaksi, kastroitavaksi tai jopa suorittaa abortti oikeustoimikelvottomalle naiselle sekä tehdä samalla epäkelvosta äidistä kyvytön tulemaan uudelleen raskaaksi. Lääkintähallituksen määräämistä sterilisaatioista tai aborteista ei voinut valittaa.⁴ Samanaikaisesti kun perimältään arvottomiksi tai jopa vaarallisiksi katsotuilta kansalaisilta vietiin oikeus lisääntyä, suoritettiin kansalaisten poliittisten oikeuksien puhdistus, mikä tarkoitti sitä, että biologisesti epäkelvoiksi arvotetut ihmiset eivät saaneet myöskään poliittisia oikeuksia. Degeneroituneiksi katsotut ihmiset haluttiin leikata irti niin kansanruumiin kuin valtioruumiin kohtalonyhteydestä. Kansakunnan nähtiin muodostavan elävän kansanruumiin, jonka biologisen ja siihen sidotun moraalisen kehityksen kontrollointi oli keskeistä Suomen tulevaisuuden kannalta.

Tämä artikkeli käsittelee Suomen valtion harjoittamia rotuhygieenisiä toimia biologisen kontrollin muotona. Rotuhygieeninen lainsäädäntö määritti kansalaisihannetta luomalla ne raamit, joiden sisälle kelpo kansalaisen oli mahduttava niin perimältään kuin ulkoiselta olemukseltaan. Lakien valmistelu ja voimaantulleet lait kertovat myös vallalla olleesta kamppailusta sallitusta seksuaalisuudesta ja moraalista. Tässä artikkelissa pyrin vastaamaan miksi rotuhygienian soveltamisesta tuli Suomessa tärkeä osa lainsäädäntöä ja maan sosiaalipolitiikkaa, miten rodulliseen kelvollisuuteen perustuva jaottelu näkyi käytännössä ja miten rotuterveyttä painottava ajattelu saattoi nousta valtavirtaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Lähteinä hyödynnän vuosien 1935, 1950 ja 1970 lakien lainvalmisteluaineistoa⁵ sekä aihetta käsittelevää tutkimuskirjallisuutta. Metodinani olen pyrkinyt suhteuttamaan lähteistä nousevia näkemyksiä ajan kontekstiin tutkimuskirjallisuuden avulla. Artikkelissa käytän aineistolle ominaisia käsitteitä ja kieltä, koska tällä tavoin mielestäni säilyy parhaiten se logiikka, joilla rotuterveydellisiä asioita käsitettiin ja käsiteltiin. Monesti myös termien kääntäminen nykykielelle on hankalaa, koska etenkin lääketieteellinen termistö ei ole pysynyt samana.⁶

Michel Foucault’n teos Tarkkailla ja Rangaista (1975) tarjoaa oivallisen teoreettisen näkökulman rotuhygieenisen lainsäädännön kehitykseen. Foucault’n mukaan modernilla ajalla rangaistusten tehtäväksi muodostui antisosiaalisten luonteenpiirteiden suitsiminen.⁷ Rikokseen syyllistymällä yksilö nousi yhteiskuntaa vastaan, mikä teki hänestä petturin ja kapinallisen, joka yhteiskunnan vihollisena oli hävitettävä.⁸ Degeneraatio oli rikos tervettä ihmisyyttä kohtaan ja näiden kelvottomien yksilöiden perimän leviäminen oli hyökkäys kansanruumiin tervettä konstituutiota kohtaan. Tätä kehitystä vastaan oli taisteltava. Kelvottomien yksilöiden ei katsottu kykenevän pakenemaan luontoaan, mikä tarkoitti, että he olivat kansakunnan vihollisia, halusivat tai eivät, ellei heidän muodostamaansa uhkaa neutralisoitu. Lääketieteen kehityksen myötä lääkärit ottivat yhteiskunnassa aiempaa voimakkaamman roolin, mikä johti siihen, että monia sosiaalisia ongelmia, kuten rikollisuutta ja köyhyyttä alettiin käsittelemään lääketieteen termein.⁹ Uuden keskiluokan asiantuntijaviranomaiset, kuten lääkärit, edustivat ja muokkasivat rakentuvaa kansallisvaltiota. Keskiluokkaiset järjestyksen, puhtauden ja itsekurin ihanteet muodostivat ihannekansalaisen kuvan, ja näitä normeja rikkovat yksilöt edustivat epänormaaliutta ja pahuutta, johon kohdistettiin lääketieteellisiä tai hallinnollisia toimia.¹⁰

Kansanruumiin tulevaisuuden vaarantaneet yksilöt pyrittiin irrottamaan myös valtioruumiista. Suomessa, monien eurooppalaisten valtioiden tavoin, jätettiin suuri osa kansasta poliittisten oikeuksien ulkopuolelle.¹¹ Äänioikeuttaan vailla eduskuntavaaleissa olivat vuoteen 1972 asti holhouksen alaiset, sosiaalihuoltoa vakituisesti saavat käytännössä vuoteen 1957 ja irtolaisuuden vuoksi työlaitoksissa olevat vuoteen 1972 saakka. Sosiaalihuollon asiakkuus ja holhouksen alaisuudessa oleminen johtivat kunnissa äänioikeuden menetykseen vuoteen 1972 asti, mikä tarkoitti, että vasta 1972 äänioikeudesta tuli todella yleinen ja yhtäläinen. Vuosisadan alkupuolen eduskuntavaaleissa jopa 13–15 prosenttia kansalaisista oli vailla äänioikeutta.¹² Kun uusi avioliittolaki ja sterilisaatiolaki tulivat voimaan vuosina 1929 ja 1935, kelvottomaksi katsotulta väestöltä oli viety oikeus avioitua, hankkia lapsia sekä heidän poliittiset oikeutensa.¹³

Degeneraation uhka

Rotuhygienia oli 1900–luvun alkupuolen muotiaate.¹⁴ Sen keskeinen pyrkimys oli kasvattaa halutun väestön määrää ja laatua. Sen keinot ovat jaettavissa negatiiviseen ja positiiviseen, joista ensimmäinen pyrki aktiivisesti estämään epäkelpoja syntymästä esimerkiksi sterilisaatioiden ja internoinnin avulla, kun taas jälkimmäinen tähtäsi rodullisesti kelvollisen aineksen kultivointiin ja sen määrälliseen kasvuun.¹⁵ Rotuhygienian taustalla vaikuttava periaate tiivistyy erinomaisesti vuonna 1929 julkaistun sterilisaatiokomiteanmietinnön sanoissa: ”Jokaisen kansakunnan tulevaisuus riippuu etupäässä siitä, millainen sen kansanaines on.”¹⁶

Yksilöiden yhteiskunnallisen arvon määritti heidän terveytensä. Kelvottomaksi katsotut ihmisryhmät, kuten vammaiset tai mielisairaat, eivät kyenneet täyttämään kansalaisille asetettuja velvollisuuksia kuten luterilaiseen eetokseen väkevästi kuuluvaa vaatimusta itsensä elättämisestä, mikä asetti heidän yhteiskunnallisen arvonsa kyseenalaiseksi.¹⁷ Rotuhygienian avulla uskottiin mahdolliseksi järkeistää yhteiskuntaa ja sen kehitystä. Monet yhteiskunnalliset vaikuttajat olivat huolissaan sekä laskevasta väkiluvusta että siitä, että biologisesti kelvollisten määrä näytti laskevan suhteessa kelvottomiin.¹⁸ Valtion tehtäväksi katsottiin kansanruumiin kokonaisuuden elinvoiman kohottaminen, jotta kansakunnan työ-, lisääntymis- ja sotavoimaa kyettiin ylläpitämään.¹⁹ Perimältään epäkelvoiksi katsottujen ei uskottu kykenevän toimimaan yleisten moraalikäsitysten vaatimalla tavalla tai ylläpitämään kulttuuria. Kontrolloimalla rotuaineksen kehitystä oli mahdollista kohottaa kansakunnan henkistä ja kulttuurista kyvykkyyttä.²⁰

Keskeistä rotuhygieenisten pyrkimysten ymmärtämiseksi on degeneraation käsitteen tunteminen. Ajatus degeneraatiosta – biologisesta rappiosta – omaksuttiin italialaiselta lääkäriltä Cesare Lombrosolta (1835–1909).²¹ Hänen teoriansa keskeinen ajatus oli, että tämä biologisen rappion tila oli patologinen ja periytyvä. Lombroson mukaan suvun juuren saastuttua siirtyi rappio peruuttamattomasti perinnöllisyyden lakien myötä sukupuun vesoihin,²² mikä lopulta johti kehitysvammaisuuden, mielisairauden ja rikollisuuden kautta kyvyttömyyteen lisääntyä. Degeneraation geneettisellä imperatiivilla tuomittujen yksilöiden ei uskottu hyötyvän sosiaalisista uudistuksista tai kasvatuksesta, vaan pikemminkin pyrkimykset ylläpitää ala-arvoisten yksilöiden elinvoimaisuutta nähtiin haitallisiksi, koska ne mahdollistivat epäkelvon elämän jatkumisen ja heidän rodullisen alamittaisuutensa leviämisen.²³

Ajatuksen degeneraatiosta voi nähdä hyvin läheisenä kristillisen perisyntikäsityksen kanssa, mikä omalta osaltaan lienee mahdollistanut rotuhygienian helpon integraation Pohjoismaihin. Degeneraation riivaamien yksilöiden katsottiin kantavan sisällään heidät arvottomaksi tekevää perimää, joka levisi sukupolvelta toiselle ja johti heidät rikosten, huorinteon, päihteiden väärinkäytön ja muun antisosiaalisen käytöksen tielle.²⁴ Suomalaisessa kansanterveysajattelussa henkilökohtainen terveys nähtiin velvollisuutena kansakuntaa ja valtiota kohtaan,²⁵ aivan kuten herran nuhteessa eläminen katsottiin velvollisuudeksi Jumalan valtakuntaa kohtaan. Samanaikaisesti, kun rotuhygienia näyttäytyi modernina ja tieteellisenä tapana järjestää yhteiskuntaa, se sisälsi aimo annoksen perinteistä moralismia. Tieteen ja uskonnon välisessä kamppailussa tiede saattoi korvata uskonnolliset käsitykset omillaan niiden sujahtaessa sopivasti uskonnon aiemmin asettamiin uomiin.

Lainsäädäntö kansanruumiin laadun takeena

Suomalainen lainsäädäntö haki mallia ulkomailta ja seurasi tässä etenkin Saksan sekä muiden Pohjoismaiden esimerkkiä. Pakkosterilisaatiolakeja säädettiin Saksassa 1933, Tanskassa ja Norjassa 1934, sekä Ruotsissa 1935.²⁶ Rotuhygieenisen lainsäädännön kehitykselle Suomessa voidaan nähdä neljä selkeää kautta: vuoden 1929 avioliittolaki, ensimmäinen pakkosterilisaatiolaki 1935, sitä vuonna 1950 seurannut lakipaketti ja viimein rotuhygieenisten lakien lakkauttaminen 1970. Vaikka Pohjoismaissa rotuhygienian soveltaminen käytäntöön ei ollut yhtä äärimmäistä kuin natsi-Saksassa, katsottiin Pohjolassa Saksan lakien toimivan kuitenkin hyvänä esimerkkinä lainsäädännön järjestämiseksi.²⁷ Vaikka suomalaisesta rotuhygieniasta puuttui rasistinen elementti, lainsäädäntö tähtäsi kuitenkin suomalaisen rodun²⁸ laadun kohottamiseen.²⁹ Huolimatta Saksan tappiosta toisessa maailmansodassa ja sen hirmutekojen paljastumisesta, Suomessa ja Ruotsissa pidettiin rotuhygieenisestä lainsäädännöstä kiinni.³⁰

Vuosien 1920–1960 aikana suomalaisessa terveydenhuollossa korostettiin valtion ja kansakunnan etua ennen yksittäisiä kansalaisia. Kansanterveyden vaaliminen oli autoritaarista, velvoittavaa ja kurinpidollista.³¹ Itsekuria ja jalostumista painottanut kansanterveysajattelu yhdistyi 1920- ja 1930-lukujen aikana hygienistiseen ajatteluun. Terveyden ihanteeksi muodostui säännöllisesti kehittynyt, normien mukainen yksilö. Lääketiede ja psykiatria antoivat oikeuskoneistoon nojaavalle normaalisuuden kontrollille sen tieteellisen pohjan.³² Terveyspolitiikka painotti työvoiman riittävyyttä ja sivistyskansan velvollisuuksia.³³ Terveysajattelun ideaalit toimivat hyvänä pohjana rotuhygieenisten ajatusten itämiseen ja tiukan biologisen kontrollin ujuttamiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, rotuhygienian tarjotessa keinot terveydellisten ihanteiden saavuttamiseksi.

Rotuhygienian sisällyttäminen lainsäädäntöön Suomessa alkoi vuoden 1929 avioliittolaista³⁴, jossa avioesteiksi määriteltiin rotuterveyttä uhkaavia perusteita, kuten lähisukulaisuus, mielisairaus tai tylsämielisyys³⁵. Kaatumatautisten tai tarttuvalla asteella olleen sukupuolitaudin omaavat henkilöt eivät saaneet astua avioon ilman tasavallan presidentin lupaa, ja synnynnäisesti kuuromykiltä evättiin oikeus mennä keskenään naimisiin.³⁶ Vuonna 1935 voimaan tuli ensimmäinen sterilisaatiolaki. Sen säätäminen aloitettiin jo vuonna 1929 asettamalla komitea pohtimaan sterilisaatiolain säätämistä.³⁷ Sterilisaatiokomitea katsoi, että sterilisaatio olisi ehdottomasti säädettävä vapaaehtoiseksi, jotta kansalaiset eivät näkisi toimenpidettä yleistä oikeuskäsitystä rikkovana rangaistuksena.³⁸ Lopulta hallituksen esitykseksi päätyi Brynolf Honkasalon³⁹ vuonna 1934 laatima uusi ehdotus sterilisaatiolaiksi 1934.⁴⁰ ”Kulttuurikansain rappeutumisen estämiseksi” hallitus päätyikin lopulta kannattamaan pakkosterilisaation sallimista.⁴¹ Tätä linjaa kannatti myös duskunta ja kesäkuun 13. päivä vuonna 1935 tuli voimaan Suomen ensimmäinen sterilisaatiolaki, joka mahdollisti vajaamielisten, mielisairaiden ja lainvoiman saaneella tuomiolla seksuaalisuudeltaan sairaalloiseksi todettujen henkilöiden sterilisoimisen lääkintöhallituksen määräyksellä.⁴²

Rotuhygieenisen kontrollin kiristyvä ote

Jo 1940-luvun alussa katsottiin tarpeelliseksi uudistaa lainsäädäntöä, jonka seurauksena vuonna 1950 voimaan tuli lakipaketti, joka koostui sterilisaatiolaista, siitä erotetusta kastraatiolaista sekä uudesta aborttilaista.⁴³ Uudet lait sääti Fagerholmin I hallitus, joka lupasi hallitusohjelmassaan, että ”kansan terveyden ja ruumiinkulttuurin parantamiseksi [hallitus] on ryhtyvä käytettävissä oleviin toimenpiteisiin.” sekä ”valtion menoja vähentämällä ja verotusta oikeudenmukaistamalla hallitus pyrkii helpottamaan niiden kansalaisten asemaa, jotka nykyisissä olosuhteissa elävät ahtaimmassa taloudellisessa puristuksessa.”⁴⁴ Rotuhygienia mahdollisti kovan yhteiskuntakurin ja kontrollipolitiikan hengessä sekä kansanruumiin tervehdyttämisen että kulujen leikkaamisen vielä rakenteella olevasta sosiaaliturvasta.⁴⁵ Sterilisaatiolaki haluttiin uudistaa, koska sen ei nähty toimivan riittävän tehokkaasti. Lakia tehostettiin laajentamalla käsitystä siitä, ketkä olivat kelvollisia sterilisoitaviksi. Lain piiriin kuuluneiden määrää kasvatettiin kohdistamalla sen toimenpiteet koskemaan aiempaa laajemmin antisosiaaliseksi katsottua ihmisjoukkoa, kuten rikollisia, alkoholisteja ja narkomaaneja, jotka selkeästi ilmensivät rappiota, vaikka sen perinnöllinen todentaminen olikin hankalaa.⁴⁶ Hyvä esimerkki siitä kuinka kelpoisuutta arvioitiin olivat älykkyystestit, joilla mitattiin älykkyyden lisäksi myös moraalista kyvykkyyttä ja kansalaisihanteen omaksumista.⁴⁷ Uudistuksen myötä laista poistettiin myös oikeus valittaa lääkintöhallituksen päätöksestä.⁴⁸

Kastraatiolaki haluttiin erottaa omaksi kokonaisuudekseen lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten vähentämiseksi.⁴⁹ Useiden kansanedustajien mukaan yhteiskunta ei ollut kykenevä suojelemaan pienimpiään seksuaalirikoksilta.⁵⁰ Vaikka kansanedustajien puheenvuoroissa esiintyi selkeää kostonhalua, hallituksen esityksessä vakuutettiin, että kyseessä oli yhteiskunnallinen suojatoimenpide barbaarisen ruumiinrangaistuksen sijasta.⁵¹ Kansanedustajien näkemyksiin vaikutti varmasti sodanjälkeinen yhteiskunnallinen tilanne, joka näkyi yleisenä rauhattomuutena armeijan kotiutuessa. Sotaa seurannutta ”viinaista ja kiimaista” aikaa seurasi suoranainen moraalinen paniikki.⁵² ”Vihan leimaaman sotamoraalin käsitteiden” katsottiin ”vaikeasti vioittaneen lukuisien henkilöiden eetillistä tajuntaa”, minkä uskottiin johtaneen rikollisuuden kasvuun.⁵³ Sotavuodet lienevät vahvistaneen suomalaisten mielenterveystyön ammattilaisten näkemystä degeneraation uhan vaarallisuudesta, sillä suomalaiset psykiatrit arvioivat, että jopa 80–95 prosenttia psykiatrista hoitoa saaneista sotilaista joutui hoitoon perinnöllisten tai luonnerakenteellisten syiden vuoksi. Vastaavasti vuosina 1941 ja 1944 psykiatrit arvioivat peräti joka neljännen hoitoon päätyneen sotilaan kärsineen jonkinasteisesta vajaaälyisyydestä.⁵⁴

Vuoden 1950 aborttilain säätämisen lähtökohdat eivät olleet rotuhygieeniset.⁵⁵ Lain päätarkoituksena oli hillitä laittomien raskaudenkeskeytysten kasvua.⁵⁶ Laittomat raskaudenkeskeytykset muodostivat uhan syntyvyyttä korostavalla väestöpolitiikalle ja kansanterveydellisille tavoitteille.⁵⁷ Sikiönlähdetykset eivät olleet yksilön moraalisia tai terveydellisiä kysymyksiä, vaan ne koskettivat kysymyksiä koko kansakunnan elinvoimaisuudesta ja sen tulevaisuudesta.⁵⁸ Laittomat abortit olivat todellinen ongelma, sillä Suomessa tehtiin vuosittain 25 000–30 000⁵⁹ laitonta raskaudenkeskeytystä.⁶⁰ Aborttikomiteanmietinnössä katsottiin, että abortit oli tehokkainta yhdistää sterilisaatioihin, mistä muodostuikin lopulta tavallinen käytäntö.⁶¹ Kun raskaudenkeskeytykset laillistettiin, lääkärikunta omaksui asiassa portinvartijan roolin, ja raskaana olevat naiset pyrittiin ottamaan lääkärikunnan aiempaa tehokkaampaan kontrolliin laittomien aborttien ehkäisemiseksi. Lisäksi lääkärit pitivät yllä aborttikuria, jonka tarkoitus oli mahdollisimman suuren väestönkasvun takaaminen.⁶²

Vuoden 1950 lakipakettia seurasivat suomalaisen rotuhygienian huippuvuodet, jotka sijoittuivat 1950- ja 1960-lukujen taitteeseen.⁶³ Esimerkiksi sterilisaatioista tuli tänä aikana osa kehitysvammaislaitosten arkipäivää.⁶⁴ Vuosien 1958–1961 välillä naisia pakkosteriloitiin yli 200 vuodessa ja miehiä vuosittain noin 50. Abortin ehdolla myönnettyjen sterilointien huippu saavutettiin hieman myöhemmin. Se sijoittui vuosille 1960–1965, jolloin vuosittain yli 250 naiselle myönnettiin abortti ehtonaan sterilisaatio.⁶⁵ Vuosien 1935–1955 aikana steriloiduista naisista 55 prosenttia oli joko steriloimishetkellä tai aiemmin elämässään ollut raskaana ja kaikista näistä noin joka kolmas oli aviottomasti raskaana.⁶⁶ Kaikista 54 128 Suomessa vuosina 1935–1970 steriloidusta rotuhygieenisin syin steriloitiin 7 530.⁶⁷ Yhtenä käytännöllisenä syynä naisten yliedustukseen lienee ollut se, että naiset lasta kantaessaan joutuivat miehiä suuremman lääketieteellisen kontrollin piiriin.

Kysymykset seksuaalisuudesta ja sen sallituista ilmenemismuodoista limittyivät rotuhygienian kanssa. Kelvottomuus levisi yhdynnän seurauksena ja samanaikaisesti vääränlainen seksuaalisuus ilmensi yksilön ala-arvoisuutta. Degeneroituneiden yksilöiden uskottiin olevan täysin hillittömiä ja edesvastuuttoman sukupuolisen käyttäytymisen riivaamia. Seksi oli täten sekä moraalinen, että rotuhygieeninen vaara.⁶⁸ ”Langenneet” aviottomat äidit edustivat vakavinta ongelmaa, sillä he muodostivat niin moraalisen, sosiaalisen kuin rotuhygieenisen ongelman.⁶⁹ Steriloimislausunnoissa moraalikoodiston rikkomiset ja normien vastaiset teot usein tulkittiin perinnöllisten häiriöiden merkiksi.⁷⁰ Antisosiaalinen käytös viesti psykopatiasta.⁷¹ Vallalla ollut kristillinen seksuaalimoraalikoodisto painotti avioliittoa ainoana seksuaalisuuden toteuttamisen areenana. Silti se monesti salli miesten toteuttaa seksuaalisuuttaan joustavammin, usein suorastaan kaksinaismoralistisesti.⁷² Kun duskunnassa käytiin kiistaa sterilisaation suorittamistavasta, osa edustajista oli kuitenkin sitä mieltä, että toimenpiteen pitäisi johtaa samalla sukupuolisen kyvyn menettämiseen.⁷³ Sterilisaation pelättiin mahdollistavan vastuuttoman sukupuolihurjastelun, mikä hävittäessään vastuun jälkeläisistä johti sukupuolitautien ja synnin leviämiseen sekä moraalin rapautumiseen.⁷⁴

Tulevaisuuden puolesta

Suomalaisessa terveys- ja sosiaalipolitiikassa tapahtui suuri murros 1960–luvun aikana, jolloin velvollisuuksia painottaneet näkökulmat vaihtuivat oikeuksia korostaviin katsantoihin ja ajatukset siitä, että jokaisella olisi oikeus terveyteen ottivat paikkansa terveyspolitiikan valtavirrassa.⁷⁵ Ajattelutavan muutos johti samalla rotuhygienian hylkäämiseen. Vaikka rotuhygienia olikin viimeistään 1960–luvulla hyvin vanhentunutta, se kesti osana kansanterveysajattelua niin kauan kuin kansanruumiin terveys tuotti huolta lainsäätäjille. Tilanne muuttui, kun käsitykset kansanterveydestä uudistuivat ja kansakunnan elinvoimaa korostanut terveyspolitiikka siirtyi paitsioon.⁷⁶

1970-luvulta eteenpäin Suomi siirtyi hiljalleen osaksi pohjoismaisia hyvinvointivaltioita ja siihen asti vallalla ollut kuriyhteiskunta murtui.⁷⁷ Rotuhygieeninen kontrolli oli vain yksi kovan yhteiskunnallisen kurin ilmentymä. Esimerkiksi huoltolainsäädännössä alkoholistien, irtolaisten, sosiaaliavun saajien, pakkolaitosvankien ja laitoshoidokkien vapauksia ja oikeuksia rajoitettiin hallinnollisten päätösten perusteella.⁷⁸ Ajattelutavan muutosta kuvaa hyvin se, että kun vuosien 1935 ja 1950 rotuhygieenisiä lakeja käsitellessä rotuterveydellinen näkökulma oli selkeästi esillä, vuoden 1970 sterilisaatiolain säätämisen yhteydessä eduskunnassa ei pidetty yhtäkään puheenvuoroa, vaan laki hyväksyttiin hallituksen esityksen mukaisesti ja rotuhygieeniset pakkosterilisaatiot jäivät historiaan.⁷⁹

Suomalaisten oli helppo hyväksyä rotuhygienia osaksi lainsäädäntöä, sillä se sopi 1900–luvun alkupuoliskolla vallalla olleeseen yhteiskunnalliseen eetokseen, joka ilmeni niin terveyspolitiikassa kuin lainsäädännössä ylipäätään. Se mahdollisti snellmanilaisessa hengessä yksilön oikeuksien jyräämisen yhteisen hyvän nimissä. Ajatus kuului, että ”yleisesti tunnustettu oikeusperiaate on, että yksilön edun on väistyttävä, silloin kuin hänen ja yhteiskunnan edut jollakin alalla joutuvat ristiriitaan keskenään.”⁸⁰ 1900-luvun ensi vuosikymmeninä valtio ei halunnut ottaa vastuuta yleisestä toimeentuloturvasta ja ratkaisuja pyrittiin hakemaan muualta kuin modernista sosiaalipolitiikasta. Toisaalta sosiaaliturvan laajentuessa haluttiin rajoittaa siihen oikeutettujen määrää ja rotuhygienian ja sterilointipolitiikan kannattajat myivät ajatuksensa sosiaaliturvan kustannuksista huolestuneille poliitikoille.⁸¹ Sterilisaatiopolitiikan tavoitteet olivat yhteensopivia vallitsevan terveyspolitiikan kanssa, joka tähtäsi suomalaisen kansanruumiin vahvistamiseen ja sitä heikentävien elementtien poistamiseen. Myöskään henkilöt, joihin toimenpiteet kohdistettiin, eivät yleensä kyenneet vaikuttamaan lakien säätämiseen ja olivat teknokraattisen vallankäytön kohteena. Eduskunnassakaan ei esiintynyt todellista vastarintaa asiassa ennen 1960-lukua. Suomi ei ollut yksin säätämässä lakejaan, vaan ne säädettiin samaan aikaan muiden Pohjoismaiden kanssa Saksan esimerkkiä noudattaen.

Rotuhygieeninen lainsäädäntö edusti äärimmäistä kontrollin muotoa, jossa valtiovalta riisui biologisesti arvottomiksi nähdyiltä yksilöiltä heidän ihmisoikeutensa. Se oli kuitenkin vain yksi suomalaisessa kuriyhteiskunnassa vallinneen kontrollin ilmentymistä, jossa kansan- ja valtioruumiin tulevaisuutta oltiin valmiita suojelemaan äärimmäisilläkin keinoilla. Rotuhygienian keskeinen tehtävä oli tulevaisuuden pelastaminen kansakuntaa uhkaavalta rappiolta. Foucault’laisessa hengessä heidän, joihin rotuhygieenisiä toimenpiteitä kohdistettiin, katsottiin edustavan yhteiskunnan vastaisia tai ainakin yhteiskunnan perusteita murentavia aineksia – juuri heitä, joiden vaikutusten vähentämiseen koko lainsäädäntöjärjestelmä tähtäsi, mikä tarjosi toimivan perusteen degeneroituneiksi katsottujen oikeuksien hyvinkin räikeään rajoittamiseen. Leimaamalla osa kansalaisista epäkelvoiksi ja poikkeaviksi mahdollistettiin pakkokeinojen hyväksyminen. Tästä syystä on tärkeää panna merkille, että edelleen keskusteltaessa esimerkiksi sosiaaliturvan oikeutuksesta, monet argumentit, joilla puolustettiin rotuhygieenisiä pakkotoimia ovat edelleen ahkerassa käytössä.

Lähteet

I Painetut lähteet

Asetuskokoelma 1935. Asetuskokoelma 1950. Asetuskokoelma 1970. KM N:o 5, 1929. ”Sterilisaatiokomitea.” Valtiopäiväasiakirjat. Asiakirjat 1934, III. (VPA) Valtiopäiväasiakirjat. Pöytäkirjat 1934, III. (VPP) Valtiopäiväasiakirjat. Asiakirjat 1935, I. (VPA) Valtiopäiväasiakirjat. Pöytäkirjat 1935, I. (VPP) KM N:o 16, monistettu sarja, 1944. ”Aborttikomitea” KM N:o 6, monistettu sarja, 1945. ”Kastraatiokomitea" Valtiopäiväasiakirjat. Asiakirjat 1948, III. (VPA) Valtiopäiväasiakirjat. Pöytäkirjat 1949, I. (VPP) Valtiopäiväasiakirjat. Pöytäkirjat 1949, II. (VPP) Valtiopäiväasiakirjat. Pöytäkirjat 1949, III. (VPP) Valtiopäiväasiakirjat. Asiakirjat 1969, I. (VPA) Valtiopäiväasiakirjat. Pöytäkirjat 1969, III. (VPP) Valtiopäiväasiakirjat. Asiakirjat 1970, I. (VPA)

II Tutkimuskirjallisuus

Ahlbeck, Jutta, ”Ratkaisuna sterilisaatio, kansakunnan parasiitit ja naisruumiinuhka”. Teoksessa Ahlbeck, Jutta; Lappalainen, Päivi; Launis, Kati; Tuohela Kirsi & Westerlund, Jasmine (toim.), Kipupisteissä: Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi, Painosalama Oy, Turun Yliopisto 2015, 233–260.

Anttonen, Anneli; Sipilä, Jorma, Suomalaista Sosiaalipolitiikka, Vastapaino, Bookwell oy, Jyväskylä 2012 (4. painos).

Broberg, Gunnar & Tyden, Mattias,” Eugenics in Sweden: Efficient Care”. Teoksessa Broberg, Gunnar; Roll–Hansen, Nils (toim.), Eugenics and the Welfare State: Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland, Uppsala Studies in History of Science, Michigan University Press, 1996, 77–150.

Dowbiggin, Ian, Robert, Keeping America Sane: Psychiatry and Eugenics in the United States and Canada 1880–1940, Cornell University Press, 1997.

Foucault, Michel, suomentanut Nivanka, Eevi, Tarkkailla ja rangaista, Otava, Hansaprint Oy, Vantaa, 2014.

Harjula, Minna, Terveyden jäljillä: Suomalainen terveyspolitiikka 1900–luvulla, Tampere University Press, Tampereen Yliopistopaino Oy, Juvenes Print, Tampere 2007.

Harjula, Minna, Vaillinaisuudella vaivatut: Vammaisuuden tulkinnat suomalaisessa huoltokeskustelussa 1800–luvun lopulta 1930–luvun lopulle, Suomen Historiallinen Seura, Hakapaino, Helsinki, 1996.

Helén, Ilpo, Äidin elämän politiikka: Naissukupuolisuus, Valta ja itsesuhde Suomessa 1880–luvulta 1960–luvulle, Gaudeamus, Tammer–Paino oy, Tampere, 1997.

Helén, Ilpo & Jauho, Mikko, ”Terveyskansalaisuus ja elämän politiikka”. Teoksessa Helén, Ilpo & Mikko Jauho (toim.) Kansalaisuus ja kansanterveys, Gaudeamus, Helsinki, 2003, 13–32.

Helén, Ilpo & Yesilova, Katja, ”Vietti, väestö ja valinta: Seksuaaliterveyden kerrostumat Suomessa”. Teoksessa Helén, Ilpo & Mikko Jauho (toim.) Kansalaisuus ja kansanterveys, Gaudeamus, Helsinki, 2003, 233–259.

Hietala, Marjatta, “From Race Hygiene to Sterilization: The Eugenics”. Teoksessa Broberg, Gunnar; Roll–Hansen, Nils (toim.), Eugenics and the Welfare State: Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland, Uppsala Studies in History of Science, Michigan University Press, 1996,195–258.

Holmila, Antero & Mikkonen, Simo, Suomi sodan jälkeen: Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–1949, Atena Kustannus Oy, Keuruu, 2015.

Kilpeläinen, Jouko, I, ”Rotuteoriat läntisistä suomalais–ugrilaisista kansoista keski–Euroopan antropologiassa 1800–luvulla ja suomalaisten reaktiot niihin”. Teoksessa Kemiläinen, Aira (toim.) Mongoleja vai germaaneja – rotuteorioiden suomalaiset, Historiallinen arkisto 86, Suomen historiallinen seura, Helsinki, 1985, 163–194.

Kivimäki, Ville, Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945, WSOY, 2013.

Mattila, Markku, Kansamme parhaaksi: rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti, Suomen historiallinen seura, Jyväskylä, 1999.

Mattila, Markku, ”Rotuhygienia ja kansalaisuus”. Teoksessa Helén, Ilpo & Mikko Jauho (toim.) Kansalaisuus ja kansanterveys, Gaudeamus, Helsinki, 2003, 13–32.

Meskus, Minna, ”Väestön elinvoima ja tahallinen keskenmeno: Raskauden keskeyttämisen politisoituminen 1900–luvun alun Suomessa”. Teoksessa Helén, Ilpo & Mikko Jauho (toim.) Kansalaisuus ja kansanterveys, Gaudeamus, Helsinki, 2003, 211–232.

Mickelsson, Rauli, Suomen puolueet – Historia, muutos ja nykypäivä Vastapaino, Tampere 2007.

Pohtila, Eliisa, Liian huono kansalaiseksi? Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935–1949, Suomen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Huhtikuu, 2001.

Ritamies, Marketta, ”Abortti- ja syntyvyyskeskustelun kehityslinjoista”. Teoksessa Hämäläinen, Hannu; Rasimus, Anja & Rimpelä, Matti (toim.) Raskaudenkeskeytykset, Vuoteen 1991 Suomessa, Toim. Hämäläinen, Hannu, Rasimus, Anja & Rimpelä, Matti, STAKES, Helsinki, 1993. 11–19.

Roll–Hansen, Nils, Norwegian Eugenics:” Sterilization as Social Reform”. Teoksessa Broberg, Gunnar; Roll–Hansen, Nils (toim.), Eugenics and the Welfare State: Sterilization Policy in Denmark, Sweden, Norway, and Finland, Uppsala Studies in History of Science, Michigan University Press, 1996, 151–194.

Tuomaala, Saara, ”Punaiset posket ja suorat polvet kansakoulun terveydenhoidon ihanteita ja käytäntöjä, 1920- ja 1930–luvulla”, Helén, Ilpo & Mikko Jauho, toim. Kansalaisuus ja kansanterveys, Gaudeamus, Helsinki, 2003, 87–109.

Vainio, Mari, Avioton äitiys ja sterilisoimiskysymys: Lastensuojelun, sterilisoimispolitiikan ja psykiatrian kohtaaminen 1950–luvun Helsingissä, Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta, poliittinen historia, pro gradu -tutkielma, 2014.