Teollisuuden mukanaan tuomat epäkohdat kärjistyivät voimakkaasti 1900-luvun alun Kymenlaaksossa Voikkaan paperitehtaan alueella. Tehtaan johdon huolenpito työläisistään rajoittui kaikkein välttämättömimpään, ja tehdaskylän olot pysyivät pitkään melko alkeellisina. Tehdas kuitenkin kasvoi koko ajan, ja myös alaikäisiä työntekijöitä käytettiin kielloista huolimatta. Lakkokipinän syttymiseen ei tarvittu paljon, ja kun Voikkaan paperitehtaan naispuoleiset työntekijät syyttivät syksyllä 1904 silloista salimestaria, Eugen Schmitziä, sukupuolisesta ahdistelusta, tapahtumat lähtivät vyörymään niin, että lakon tapahtumista uutisoitiin ympäri Suomea.

Ahdistelusyytösten takia aloitetuissa tutkimuksissa selvisi, että seksuaalista häirintää niin puhein kuin teoin oli tapahtunut. Tilanne johti lopulta marraskuussa 1904 siihen, että Voikkaan tehtaan kahdeksansataa työntekijää menivät lakkoon. Lakkoilu laajeni myös Kuusankosken tehtaalle ja Kymin tehtaalle.

Muuttuiko työläisnaisten siveellinen asema lakon seurauksena?

Tämä artikkeli perustuu vielä kesken olevaan tutkimukseeni Voikkaan lakosta 1904 ja sen vaikutuksesta työläisnaisten siveelliseen asemaan Suomessa. Artikkeli keskittyy aiemman tutkimuksen esittelyyn sekä lakkoprosessin kuvaukseen ja niihin tekijöihin, jotka aiheuttivat valtakunnallista huomiota saaneen lakon syntymisen. Lisäksi pyrin vastaamaan kysymykseen: mikä oli lakon lopputulos naisten kannalta? Näin voimme yrittää valottaa sitä taustaa, mitä vaikutusta Voikkaan lakolla oli työläisnaisten siveelliseen asemaan 1900-luvun alun Suomessa. Otettiinko naisten huoli omasta työrauhastaan ylipäänsä vakavasti? Miten tehtaan ja toisaalta yhteiskunnan kontrolli ja valvonta ulottuivat kapinaan ryhtyneisiin työläisnaisiin? Suomi oli vielä 1900-luvun alussa luokkayhteiskunta, jossa porvarisluokalla oli oma käsityksensä työläisnaisten siveellisyydestä ja siitä, miten sitä piti kontrolloida. Miten puolestaan työläismiehet suhtautuivat naisten kapinointiin?

Lakon sovittelijana toimi ammattientarkastaja Vera Hjelt, jonka voidaan todeta epäonnistuneen sovittelussa, koska hän asettui työläisnaisten mukaan liiaksi työnantajan puolelle. Lisäksi Hjeltiä moitittiin siitä, että hän ei porvarisnaisena pitänyt työläisnaisten moraalia kovinkaan korkeana. Työläisnaiset syyttivät Hjeltiä naisiin kohdistuvan häirinnän vähättelystä. Miksi porvarisnaisen ja työväenluokan naisten välinen kommunikaatio ei toiminut?

Vaikka pystyn vastaamaan joihinkin edellä esitettyihin kysymyksiin jo tässä artikkelissa, korostan, että tutkimustyö aiheen parissa on vielä kesken.

Alkuperäislähteet

Artikkelin tärkeimmät alkuperäislähteet ovat Voikkaan työväenyhdistyksen, Kuusankosken työväenyhdistyksen ja Kymintehtaalaisten työväenyhdistyksen kokouspöytäkirjat. Voikkaan eli Valkealan työväenyhdistys kokoontui vuonna 1904 tiivisti, mutta vasta syyskuusta 1904 lähtien tehtaan ongelmia käsiteltiin kokouksissa. Myös naisilla oli Voikkaalla tuohon aikaan oma naisosastonsa, josta aineistona ovat säilyneet vain tilikirjat. Marraskuun alussa, lakon toisen vaiheen alettua, yhdistyksen toiminta lakkautettiin, tilat suljettiin ja rahat takavarikoitiin. Toiminta virisi uudelleen helmikuussa 1905. Poliisi oli tuolloin mukana kokouksessa. Kuusankosken työväenyhdistys osallistui lakkoon marraskuusta 1904 lähtien. Yhdistyksessä naisten rooli oli merkittävä, ja solidaarisuutta koettiinkin jo tästä syystä Voikkaan naispaperinlajittelijoita kohtaan. Kuten Kuusankoski myös Kymintehdas osallistui lakkoon.

Työnantajapuolen toimia voi seurata UPM Kymmenen keskusarkistossa sijaitsevien asiakirjojen avulla. Ammattientarkastajien toimia lakon aikana kuvaa naispuolisen ammattientarkastajan Vera Hjeltin ja itäisen piirin ammattientarkastajan J.W. Gefwertin raportti Voikkaan lakosta ja sen kulusta vuonna 1904.

Voikkaan lakko oli mediatapaus, joten lakkoa puitiin lehdistössä laajalti ja ahkerasti. Työmies-lehdellä oli oma kirjeenvaihtajansa Voikkaalla, eli toimittaja ja sosialidemokraattien puoluesihteeri Matti Turkia, kunnes tämä joutui työnantajapuolen kehotuksesta lähtemään paikkakunnalta. Voikkaan lakkoa käsiteltiin työväenyhdistyksissä kautta maan, erityisesti naisten omissa osastoissa. Niin ikään Palvelijataryhdistys ja Suomen Naisyhdistys ottivat kantaa lakkoon. Solidaarisuutta naisia kohtaan koettiin läpi yhteiskuntaluokkien.¹

Voikkaan lakko aiemman tutkimuksen valossa

Vuosi 1900 ja uusi vuosisata herättivät suomalaisissa toivoa entistä paremmasta. Talouskasvu oli hyvässä vauhdissa laajenevan metsätalouden vauhdittamana. Kotimarkkinat integroituivat, modernit työmarkkinat syntyivät ja työväestön reaalipalkat suurenivat, vaikka elinkustannukset kasvoivat kaupungeissa nopeammin kuin maaseudulla. Kaiken kaikkiaan suomalaisen työväestön elintaso oli noussut verrattuna aiempaan. Sosiaalisissa olosuhteissa oli kuitenkin parantamisen varaa.²

Naistyöläisten olosuhteita Suomessa tutki ensimmäisenä ammattientarkastaja Vera Hjelt. Vera Hjeltin Tutkimus koskeva ompelijattarien ammattioloja Suomessa (1908) käy läpi tilastojen ja tutkimuskysymysten kautta ompelijoiden palkkausta ja työolosuhteita 1900-luvun alun Suomessa. Ammattientarkastuskertomuksissaan Vera Hjelt kuvaa, miten huolestunut hän oli työläiskasarmeista, joissa aviopuolisot, lapset, nuoret naiset ja miehet ilman sukulaisuussuhdetta asuivat kaikki samassa huoneessa. Kontrollin järjestämiseksi Vera Hjelt ehdotti oppilaskotien ja työläisnaisten kotien perustamista. Takana oli huoli siveydestä ja huomio siitä, miten epäsiveellisyys rehotti järjestäytymättömissä työläiskasarmeissa. Varsinkin nuoret naiset olivat vaarassa ajautua huonoille teille.

Pertti Haapalan väitöskirjassa Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920 (1986) sivutaan siveellisyysproblematiikkaa, koska Tampere oli tekstiilitehtaidensa vuoksi naisten kaupunki. Voikkaa ei ollut kaupunki, vaan ahtaasti asuttu teollisuustaajama. Haapala on väitöskirjassaan tarkastellut työväestön yhteiskunnallista asemaa luokkayhteiskunta ja sääty-yhteiskunta käsitteiden avulla.³ Tampere oli 1900-luvun alussa luokkayhteiskunta. Työväestö ei saanut oikeuksiaan automaattisesti, vaan se sai ne luokkana vasta sitten, kun osasi niitä vaatia, ja kun sen vaatimuksia ei enää kyetty vastustamaan.

Kuten Tampereesta myös Voikkaasta tuli voimakkaasti naisten tehdastyön keskus. Tampereella naisten määrä kasvoi samassa tahdissa kuin kaupungin koko teollisuus. Tehdas merkitsi omassa ammatissa aloittamista enemmän kuin muut työt, sillä yleinen vieraaseen paikkaan menon ikäraja oli 15 vuotta eli rippikouluikä. Tehtaiden tytöistäkin enin osa aloitti 15-vuotiaana. Vielä 1900-luvun alussa tehtaissa oli runsaasti vanhoja työntekijöitä, jotka olivat aloittaneet tehtaantyöntekijöinä alaikäisinä 1880-luvulla.⁴

Minna Harjula on artikkelissaan Suurlakon tyttäret (2008) todennut, miten suurlakko nosti naiset aktiivisiksi toimijoiksi ja asetti samalla naisille yhteiskunnallisen heräämisen velvoitteen. Luokka- ja säätyrajat ylittävä yhteistoiminta jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun äänioikeusprosessi toi esiin työväen ja ”paremman väen” intressierot. Yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan toteutumisen kesällä 1906 on havaittu siirtäneen naiset takaisin marginaaliseen asemaan poliittisessa vaikuttamisessa. Ylipäänsä eduskuntauudistuksen jälkeistä aikaa on kuvattu pettymyksen ja lamaannuksen ajaksi, kun usko äänioikeuden käänteentekevään voimaan naisten aseman kohentajana hiipui. Suurlakon aikana naiset jäivät näkymättömiin. He olivat osa tapahtumiin reagoivaa kansanjoukkoa, kun taas aktiivinen toiminta kuului itsestään selvästi miehille. Pahimmillaan lakon aiheuttaman henkisen jännityksen katsottiin johtaneen jopa mielenjärkkymisiin, ja sairastuminen nähtiin juuri naisille luonteenomaiseksi tavaksi reagoida vastoinkäymisiin ja mielenliikutuksiin.⁵

Naisten erillisjärjestäytymisen voimistumisessa huomio kiinnittyy ajankohtaan 1900-luvun alussa. Irma Sulkusen mukaan järjestötoiminta alkoi kehittyä selvästi luokkasidonnaiseen suuntaan. Sulkusen mukaan nimenomaan miehet politisoituivat ja naiset myötäilivät. Työväenliike vasta opetteli toimintatapoja hajanaisessa ja vaatimattomassa teollisuusyhdyskunnassa.⁶

Naiset tulivat tehtaaseen yleensä nuorina, tyttöinä, ja enin osa tuli maaseudulta. Uusi elämä oli erilaista kuin maaseudulla. Tytöt arvostivat suurempaa vapautta ja rahapalkkaa. Tampereella naimattomat tehtaantyöntekijät olivat 1800-luvun työläismittapuun mukaan hyvin toimeentulevia. Säännöllinen työ ja naimattomuus antoivat mahdollisuuden itsenäiseen elämään. Naimattomat naiset eivät ainakaan Tampereella olleet hyljeksitty ja sorrettu kansanosa, kuten Haapala väitöskirjassaan toteaa. Naisten palkat vaihtelivat eri kaupungeissa ja työpaikoissakin. Palkka oli arkaluontoinen asia, ja kerrottiin, että kun Tampereella eräät naistyöntekijät olivat valittaneet palkoistaan, heidät oli erotettu työstään.

Sylvi-Kyllikki Kilpi kuvaa Suomen työläisnaisliikkeen historiassa (1953) Voikkaan lakon olleen ”naisten urhoollinen taistelu siveellisyytensä puolesta”. Lakossa Sylvi-Kyllikki Kilpi ihmetteleekin Vera Hjeltin ”outoa” osaa, kun tämä ei puuttunut naisten hätään, ja syynä oli vain se, ettei Hjelt ollut mielestään saanut naisia häirinneen Voikkaan paperitehtaan salimestari Schmitzin syyllisyydestä asiallisia todistuksia.

Tehtaantyttöjen kevytmielisyys oli porvariston ja yhteiskunnan yläluokan mielestä suuri ongelma. Tehtaalaisnaisen stereotyyppinä on kaunokirjallisuudessa nähty tyttö, joka vanhempiensa köyhyyden ja sairauden vuoksi joutuu lähtemään tehtaaseen ja vieraaseen paikkaan jo ennen rippikoulua. Tehtaassa hän ahertaa raskaassa työssä, kunnes kuolee keuhkotautiin alle 30-vuotiaana, tai jos hyvin käy, ahertaa hiljaisena työmyyränä muutaman vuosikymmenen. Toinen vaihtoehto on, että hän nai työläismiehen, saa paljon lapsia, joista puolet kuolee, ja elossa säilyneet menevät tehtaaseen töihin. Kolmas, ja erityisesti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun moralistisen ja yhteiskuntakriittisen kirjallisuuden hellimä tapaus, oli tyttö, joka liian pienen palkkansa vuoksi antautuu syntiseen elämään ja joutuu mieron tielle.⁷

Kansallis-porvarillisessa siveellisyyden järjestyksessä hyveet, moraaliset oikeudet ja velvollisuudet sekä tehtävät ja toimintapiirit eriytyivät miesten ja naisten luonnollisten taipumusten ja ominaisuuksien mukaan sekä vallitsevan tavan perusteella. Järkevä, urhoollinen ja kunniantuntoinen mies toteutti siveellisyyttä oleellisesti toisissa teoissa ja toisin kriteerein kuin tunteikas ja kaino, nöyrä nainen. Tämän jaon mukaan miestä pidettiin ajatukseltaan ja tahdoltaan naista voimakkaampana. Sen perusteella miehen oli valta holhota ja hallita naista. Myös vanhaluterilaisuudesta periytynyt kristillinen moraalimaailma järjestyi samankaltaisen eriytymisen ja hierarkian periaatteiden mukaan. Snellmanilaisittain perhe, kansalaisyhteiskunta ja valtio muodostivat siveellisen järjestyksen kolme itsenäistä momenttia. Perhe ylläpiti kansakunnan siveellisyyttä ja edisti siveellistä vapautta tapojen ja äidillisen rakkauden voimalla. Naisemansipaation yksi perusajatus oli se, että lain ja valtion toimenpiteiden voimalla olisi lakkautettava aviomiehen ja vaimon eriarvoisuus, annettava vaimoille ja äideille kansalaisvapaudet, taattava naisten ja lasten oikeudet avioliitossa ja perheessä sekä suojeltava naisia ja lapsia siveettömyydeltä ja siveellisen vapauden loukkauksilta.⁸

”Ensiksi julistan, että naisen tehtävänä yhteiskunnassa on olla äiti”, kiteytti näytelmäkirjailija ja toimittaja sekä sosialidemokraattiseen puolueeseen kuulunut Elvira Willman suorasanaisesti hahmotellessaan naisten yhteiskunnallista roolia Työmiehessä keväällä 1904. Kirjoituksessaan ”Utopia” Willman katsoo naisilla olevan luonnollinen taipumus toteuttaa kutsumustaan äitinä, joten äitiys oli otettava lähtökohdaksi kaikissa naisen asemaa koskevissa parannusehdotuksissa. Miesten valta-asema oli kuitenkin tehnyt täysipainoisesta äitiydestä mahdottomuuden, sillä nainen joutui mukautumaan miesten tarpeisiin niin avioliitossa kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Huonoimmassa asemassa olivat köyhät aviottomat äidit sekä naimattomat naiset, jotka joutuivat hengenpitimikseen myymään ruumistaan porvariston herroille. Willmanin ajatus naisen luonnollisesta äitiydestä oli ajan perhekeskustelussa hyvin tyypillinen, sillä perinteisesti naisten tärkeimpänä tehtävänä oli olla äiti. Sillä oli yhtymäkohtia Ellen Keyn ajatuksiin. Key oli yksi Euroopan tunnetuimmista seksuaalireformisteista, jotka vaativat avoimempaa keskustelua seksuaalisuudesta sekä sukupuolten välisten suhteiden uudelleen määrittelyä. Nainen käsitettiin miestä siveellisemmäksi sekä luontaisilta ominaisuuksiltaan ihanteelliseksi lasten kasvattajaksi. Sekä porvarillisten että sosialististen naisten oikeuksien laajentamisessa oli kyse juuri äitiyden olosuhteiden parantamisesta.

Erityisesti työläisnaisten sukupuolielämää pyrittiin kontrolloimaan porvarillis-liberaalisten naisten taholta, sillä vain siveellinen nainen oli kelvollinen äidiksi. Seksuaalisuus oli 1900-luvun alussa tiukasti sidottu kirkon siunaamaan avioliittoinstituutioon ja sen ulkopuolisia sukupuolisuhteita paheksuttiin yleisesti. Yhteiskunnallisia uudistuksiakin vaatineiden mielestä vapaa seksuaalisuus nähtiin turmiollisena niin yksilön, perheen kuin kansakunnan ja rodun kannalta. Naisten sukupuolielämän vapauttamisen sijasta haluttiin hillitä miesten seksuaalisuutta ja vaadittiin myös miehiä luopumaan avioliiton ulkopuolisista suhteista.

Sosialisteille aviottomat äidit ja avioliiton ulkopuoliset suhteet eivät kuitenkaan olleet merkki yksilön turmeltumisesta, vaan ne kertoivat luokkayhteiskunnan rappiosta. Porvarillista aviouskollisuutta kritisoitiin, koska avioliittouskollisuutta vaadittiin vain naisilta. Kansanedustaja Hilja Pärssinenkin tahtoi vapauttaa avioliiton kirkon ja kapitalismin moraalisista kahleista ja naisten kontrolloinnista. Lapsen synnyttämistä ei tullut käsittää syntiseksi, ja avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille tuli taata samat oikeudet kuin aviollisessa suhteessa syntyneille. Aviottomille äideille ja lapsille hän vaati julkisilla varoilla kustannettuja turvakoteja, joissa yhteiskunnan heikko-osaisista huolehdittaisiin. Pärssisen vaatimia turvakoteja vastustettiin porvariston keskuudessa painokkaasti, sillä niiden katsottiin antavan hyväksynnän seksuaaliselle siveettömyydelle. Langenneiden avustustyö tuli pitää sivistyneitten ja kunniallisten kansalaisten valvonnassa hyväntekeväisyyden ja köyhäinavun piirissä.

Mikko Kemppainen on kirjoituksessaan Työväenliikkeen naiskirjailijoiden perhe- ja avioliittokritiikistä 1900-luvun alun suomalaisissa työväenlehdissä (2015) pitäytynyt Hilja Pärssisen, Elvira Willmanin ja naiskirjailija Hilda Tihlän kirjoituksiin. Tihlä toimitti yhdessä Miina Sillanpään kanssa kirkolliselle pyhäkoululle vastineeksi suunnatun sosiaalidemokraattisen kasvatukseen keskittyvän Ihanneliiton Ihanne-lehteä. Sekä Tihlä, Pärssinen että Willman katsoivat, että kapitalismin kukistuminen oli mahdollista vasta, kun kirkon harhaanjohtavasta ja alistumaan opettavasta uskonkäsityksestä luovuttaisiin. Heille sosialismin tärkeimpiä tehtäviä oli vapauttaa avioliitto ja perhe-elämä kristillisen porvariston moraalisesta holhouksesta sekä kapitalismin aiheuttamasta taloudellisesta kurjuudesta.

Pirjo Markkola toteaa, että seksuaalisuudesta puhumista vältettiin 1800-luvun julkisuudessa, kunnes 1880-luvulla tilanne muuttui. Muutos näkyi erityisesti siinä, että siveellisyyskysymykseen keskittyviä kirjoja ja kirjasia alkoi ilmestyä. Myös prostituoitujen asemaa sääteli 1800-luvun irtolaissäädäntö, koska he elivät lainsäätäjän kriminalisoimaa, epäsäännöllistä elämää vailla vakituista työpaikkaa. Prostituutio oli siis helppo käsittää siveettömäksi ja säädyttömäksi elämäksi. Naimattomia, työssäkäyviä äitejäkin on ehkä ollut, vaikka monet tehtaat kieltäytyivät Vera Hjeltin mukaan palkkaamasta naimattomia äitejä.⁹

Voikkaan lakon seuraukset

Lakkoliikehdinnän alkuna voidaan pitää naisten Voikkaan tehtaalla syyskuussa 1904 järjestämää noin viikon mittaista työnseisausta. Se oli vastalause epäoikeudenmukaisesti koettua kohtelua, epämiellyttävinä pidettyjä työaikoja sekä vaatimuskirjeen ulkopuolella esiin tullutta huonoa palkkausta kohtaan. Nämä olivat siis syyt, joiden takia protestit aluksi alkoivat. On tosin huomioitava, että Voikkaan naiset olivat jo keväällä 1904 lähettäneet Työmies-lehteen kirjoituksen, jossa he kertoivat salimestari Schmitzin tunkeilevasta käytöksestä. Lehti ei kuitenkaan tuolloin julkaissut kirjoitusta, koska todisteita ei ollut. Kulminaatiokohtana asian muuttumiselle työläisten puheissa siveellisyyskysymykseksi voidaan pitää kolmen tehtaan työväenyhdistyksen sekä paikkakunnan nuoriso- ja raittiusseuran yhteistä, tunteikastakin, kokousta 18. syyskuuta 1904. Tuolloin voidaan katsoa yhdistysten miesten ottaneen tahtipuikon itselleen. Tällöin paikkakunnan työväenherättäjä ja Valkealan työväenyhdistyksen puheenjohtaja Frans Tila kohahdutti yleisöä kuvauksellaan työläisnaisia uhkaavasta prostituutiosta sekä siveettömyydestä.¹⁰

Tilanne lähti vyörymään marraskuussa 1904, kun naiset, osin Työmies-lehden avustamana, nostivat esiin yksityiskohtia Schmitzin seksuaalisluontoisesta häirinnästä. Tässä vaiheessa lakkoa tukemaan nousivat yhdistykset kautta maan. Kuusankosken ja Kymintehtaan työläiset päättivät yhtyä marraskuun alussa alkaneeseen lakkoon. Prosessin edetessä ammattientarkastaja Vera Hjelt koki tulleensa harhautetuksi, kun naiset eivät olleet uskoutuneet hänelle. Tilanne tehtaalla oli jatkunut jo pitkään, eikä se ollut rajoittunut muutamaan suuteluyritykseen, kuten naiset olivat antaneet ymmärtää. Tällaisissakin tapauksissa tuli tieto viedä aina eteenpäin, joko omistajille tai ammattientarkastajille. Vera Hjelt itse koki, että työläisnaiset salasivat häneltä kaikkein pahimmat syytökset salimestaria kohtaan. Omien sanojensa mukaan Vera Hjelt oli kutsunut naisia luottamuksellisiin kokouksiin vaatien heitä kertomaan hänelle koko totuuden. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Hjelt joutui myöhemmin vastaamaan virkavirhesyytöksiin teollisuushallituksessa. Teollisuushallituksessa hän puolustautui ainoastaan huomauttamalla, ettei hän voinut tietää, mihin työläisnaiset oikeasti pyrkivät.¹¹

Vera Hjelt ei ollut porvarillisliberaalisten ajatustensa kanssa yksin, vaan samanlaista holhoavan hyväntahtoista ajattelua esiintyi tuolloin myös muiden naisasianaisten keskuudessa. Maija Rajainen on tutkimuksessaan Naisliike ja sukupuolimoraali (1973) kuvannut, miten muun muassa Suomen Naisyhdistys päätti osastojen edustajankokouksessa vuonna 1903 hienotunteisen sukupuolivalistuksen antamisen tarpeellisuudesta. Kohteena olivat kaikki naiset yli luokkarajojen. Apuna yhdistyksen työssä oli käytetty naislääkäreitä.¹²

Naiset näyttävät jääneen lakon jalkoihin, vaikka he aloittivat sen voimalla ja itsetunnolla syyskuussa 1904. Siveellisyyskysymys ei ensimmäisen viikon lakon aikana noussut voimakkaasti esiin. Todistettavasti ilmapiiri salissa kiristyi 1904 kevään ja kesän aikana ammattientarkastajien vähättelystä huolimatta. Epäkohdat kärjistyivät ja niitä käsiteltiin yhdessä palkkauksen ja työajan epäkohtiin liittyvien ongelmien kera. Naiset voittivat lakon ensimmäisen erän, mutta Schmitz jäi, vaikka hänelle haettiinkin seuraajaa.

Miesten tehtävä oli suojella naisia, joiden siveellisyys oli haavoittuva; tie prostituution saattoi koskettaa ketä tahansa työläisnaista. Naiset aloittivat Voikkaan lakon, voittivat ensimmäisen erän, jonka jälkeen miehet tarttuivat tahtipuikkoon. Naisten kunniaa oli suojeltava, mutta siveellisyyskysymys antoi myös hyvän suojan ajaa kaikille, eritoten miehille, tärkeitä palkkaus- ja työaikakysymyksiä. Lakko hävittiin, mutta lakko sai aikaan valtakunnallista huomiota ja myötätuntoa kautta yhteiskuntaluokkien. Solidaarisuutta naisia kohtaan tunnettiin joka puolella.¹³

Lähteet

Arkistolähteet

Työväen Arkisto (TA), Kuusankosken työväenyhdistyksen arkisto, pöytäkirjat 1903–1904, Voikkaan työväenyhdistyksen pöytäkirjat 1903–1904 ja historiikki 1903–1913.

Kymintehtaalaisten työväenyhdistys ry. (KTTY). Pöytäkirjat yhdistyksen puheenjohtaja Raimo Laineen hallussa: Kymintehtaalaisten työväenyhdistyksen pöytäkirjat 1903–1906.

UPM-Kymmene keskusarkisto (Valkeakoski): Kymmene AB direktionen Direktionsprotokoll 1904–1906, Kymmene AB työvoimaosasto Aktit nr. 50–57, 1904.

Painetut lähteet

Kertomus Kymin osakeyhtiön tehtaalla sattuneista selkkauksista, itäisen piirin ammatintarkastajan ja maan naispuolisen ammatintarkastajan antama joulukuussa 1904, vihko 37 liitteineen. Kirjallisen senaatin kirjapaino 1905, Helsinki, s. 251–383. Suomen teollisuushallinnon tiedonantoja 35–39, Tilastokeskus.

Sähköiset lähteet

Heinonen, Visa 2016. Nälkämaasta moderniksi kulutusyhteiskunnaksi. Journal.fi 1.10.2016. 58257-Artikkelin teksti-58897-1-10-20160527 (1)

Kirjallisuus

Haapala, Pertti 1986. Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. Historiallisia Tutkimuksia 133. SHS. Tampere.

Harjula, Minna 2008. Suurlakon tyttäret. Teoksessa Kansa kaikkivaltias. Suurlakko Suomessa 1905. Toim. Pertti Haapala, Olli Löytty, Kukku Melkas ja Marko Tikka.

Helén, Ilpo 1997. Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus. Tampere.

Kemppainen, Mikko 2015. Työväenliikkeen naiskirjailijoiden perhe- ja avioliittokritiikki 1900-luvun alun suomalaisissa työväenlehdissä. Teoksessa Työläisperhe arjessa ja kriiseissä. Toimittaneet Kirsi-Marja Hytönen ja Tuomas Laine-Frigren. Väkivoimakas no 28. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura. Vantaa, 23–52.

Kilpi, Sylvi-Kyllikki 1953. Suomen työläisnaisliikkeen historia. Kansakulttuuri Oy. Pori.

Lähteenmäki, Maria 2000. Vuosisadan naisliike. Naiset ja sosialidemokratia 1900-luvun Suomessa. Hakapaino Oy. Helsinki.

Markkola, Pirjo 2002. Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suomessa 1860–1920. SKS Toimituksia 888. Tampere.

Rajainen, Maija 1973. Naisliike ja sukupuolimoraali. Keskustelua ja toimintaa 1800-luvulla ja nykyisen vuosisadan alkupuolella noin vuoteen 1918 saakka. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura. Helsinki.

Strengell, Lauri 2005. Taistelu siveellisyyden puolesta? Voikkaan lakko 1904–1905. Suomen historian pro gradu -tutkielma 14.9.2005, Joensuu.

Sulkunen, Irma 1987. Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Kansa liikkeessä. Toimittaneet Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds, Henrik Stenius. Kirjayhtymä Helsinki, 157–175.

Talvi, Veikko 1972. Kymin osakeyhtiö 1872–1972: Kymmene aktiebolag 1872–1972. Kymin osakeyhtiö.

Vuolle-Selki, Tuula 2013. Vera Hjelt. Työväensuojelija. BoD.