Hyvinkäällä sijaitseva Ridasjärven päihdehoitokeskus on Uudenmaan päihdehuollon kuntayhtymän omistama päihdehuollon erityispalveluyksikkö, joka tarjoaa laitosmuotoista kuntoutusta. ¹ Kun nykyisen keskuksen toiminta käynnistyi toukokuussa 1929, sinne lähetetyt henkilöt eivät kuitenkaan saapuneet päihdekuntoutukseen. Keskus perustettiin alun perin työlaitokseksi. Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki edellytti, että jokaisen Suomen kunnan tuli ylläpitää työlaitosta joko yksin tai yhteistyössä muiden kuntien kanssa. Uudenmaan läänin työlaitos oli yksi Suomeen 1920-luvulla perustetusta kahdeksasta työlaitoksesta. Nykyiseen päihdekuntoutukseen tai yleisemmin sosiaali- ja terveysalaan liitetyt palveluhenkisyyden, valinnanvapauden, luottamuksellisuuden ja ennaltaehkäisyn periaatteet olivat hyvin kaukana työlaitosjärjestelmän pakkokeinoihin perustuvista lähtökohdista. ²

1900-luvun työlaitosten alkuperäiset tehtävät kytkeytyivät sosiaaliturvan takaisinmaksun periaatteeseen. Myöhemmin työlaitoksista muodostui säilöntä- ja rangaistuslaitoksia irtolaisiksi määritellyille henkilöille. Laitokset olivat osa yleiseurooppalaista ilmiötä, jossa poikkeavaksi luokitellut henkilöt pyrittiin sulkemaan pois yhteiskunnasta terveydellisten ja järjestyksellisten seikkojen nojalla. Yksilönvapauksien rajoittamista voitiin perustella myös yksilön yhteiskunnallisella tuottavuudella: psyykkisesti tai fyysisesti poikkeavat henkilöt olivat usein enemmän tai vähemmän työkyvyttömiä ja näin ollen kykenemättömiä täyttämään hyvän kansalaisen kriteerejä. Ilmiö oli erityisen voimakas valtiokeskeisissä ja kulttuurisesti homogeenisissä Pohjoismaissa, joissa irtolaisuus ja työlaitokset kytkeytyivät myös erilaisiin rotuhygieenisiin ajatuksiin. ³

Tässä artikkelissa käsitellään valtiojohtoista kuntien ylläpitämää työlaitosjärjestelmää käyttäen esimerkkitapauksena Uudenmaan läänin työlaitosta. Artikkelin pääasiallisena lähdeaineistona käytetään työlaitoksen johtoryhmän ja hallituksen kokouspöytäkirjoja sekä työlaitoksen toimintakertomuksia. Arkistomateriaalin avulla olisi mahdollista tarkastella myös työlaitoksen henkilökunnan tai laitokseen lähetettyjen henkilöiden toimijuutta, mutta tämän artikkelin lähtökohtana on työlaitosjärjestelmän toiminta valtion, kuntien ja työlaitoksen hallitusten näkökulmista.

Työlaitoksia sivuavissa tutkimuksissa on usein keskitytty sosiaalihuollon ja -turvan pitkiin linjoihin, joissa kuvataan siirtymiä sosiaaliturvan takaisinmaksuvelvollisuuden ja pakkokeinoihin perustuvan irtolaishuollon ajasta hyvinvointivaltion universalismiin. Ensisijaisesti työlaitoksia käsittelevät tutkimukset ovat harvassa, ja ne kohdistuvat usein yksittäisiin laitoksiin. ⁴ Tässä artikkelissa pyritään paneutumaan sekä sosiaalihuollon suuriin linjoihin että laitostason toimintaan. Artikkelin ensimmäisessä osuudessa käsitellään työlaitosjärjestelmää hallinnollisella ja juridisella tasolla. Jälkimmäisessä osuudessa analysoidaan työlaitokseen lähettyihin ihmisiin kohdistettuja kontrollitoimenpiteitä.

Työlaitosjärjestelmän asteittain koveneva kontrolli

Nykyisen Suomen alueella on ollut työlaitoksia tai niihin verrattavia instituutioita satoja vuosia. Aluksi niitä käytettiin kontrolloimaan kiertelevää väestöä. 1300-luvulla Ruotsin valtakunnan laki määräsi, että palveluspaikattomia kiertolaisia oli rangaistava omaisuuden menetyksellä, korvien silpomisella ja raipoilla. Varsinaisia irtolaisten säilöntään tarkoitettuja pakkotyölaitoksia perustettiin viimeistään 1500-luvulla. Jo varhaisten työlaitosten periaatteena oli erotella toisistaan työkykyiset irtolaiset ja työkyvyttömät vaivaiset. 1800-luvun autonomian aikana irtolaisia lähetettiin esimerkiksi Viaporin linnoitustöihin, kehruuhuoneisiin ja lääninvankiloihin. Irtolaisia käsittelevä lainsäädäntö uudistui vuoden 1883 irtolaisasetuksella, joka elinkeinovapauden ja liberalismin hengessä kumosi palveluspakon ja poisti liikkumisvapauden esteet. Uuden asetuksen perusteella irtolaisiksi määriteltiin henkilö, joka ”saamatta elatusta omista varoistaan tai toisen huolenpidosta kuljeksi työttömänä harjoittaen siveetöntä tai säädytöntä elämää”. ⁵

1920-luvulla perustettujen työlaitosten alkuperäiset tavoitteet olivat kuitenkin köyhäinhoidollisia. Vuoden 1922 köyhäinhoitolaki määritti itsenäisen Suomen sosiaaliturvan periaatteet. Aikaisemman vaivaishoitoasetuksen korvannut laki tarkensi kuntien velvoitteita auttaa henkilöitä, jotka eivät itse kyenneet huolehtimaan toimeentulostaan. Laitoshoitoon päätyvien määrää pyrittiin vähentämään tarjoamalla esimerkiksi ennaltaehkäiseviä kotiavustuksia. Saadun avustuksen korvausperiaate kuitenkin säilyi: maksettua sosiaaliturvaa kohdeltiin lähtökohtaisesti lainana. Kuntien oli mahdollista periä maksettu sosiaaliturva takaisin työlaitoksessa suoritetulla työllä. Työlaitokset pyrittiin ainakin hallinnollisella tasolla erottamaan vaivaistaloista. Laitoksista muodostui sijoituspaikka kunnottomiksi ja edesvastuuttomiksi mutta silti työkykyisiksi mielletyille ihmisille, jotka olivat laiminlyöneet elatusvelvollisuutensa. ⁶

Köyhäinhoitolain mukainen työlaitoshuolto oli mahdollista toteuttaa hallinnollisesti kahdella tavalla. Lain 56. pykälän mukaan työlaitokseen oli mahdollista lähettää henkilö, joka ei ollut maksanut saamaansa köyhäinapua takaisin. Kunnat eivät kuitenkaan saaneet mielivaltaisesti periä takaisin avustuksia tai siirtää ihmisiä työlaitoksiin omilla hallinnollisilla päätöksillään: korvaushakemukset avustusten takaisinperinnästä täytyi lähettää läänin maaherralle, eikä työlaitokseen saanut toimittaa ketään ilman tarkasti säädeltyjä menettelytapoja. Jos avustuksia ei saatu perittyä takaisin eikä korvausvelvollista saatu tekemään kunnan hyväksi työtä omasta tahdostaan, hänet oli mahdollista toimittaa työlaitokseen poliisin avustuksella. Työvelvollisia oli mahdollista pitää laitoksessa korkeintaan kolmen vuoden ajan. Työlaitosmääräys kuitenkin poistui jo aikaisemmin, jos työvelvollinen onnistui korvaamaan köyhäinapunsa. ⁷

Köyhäinhoitolain 31. pykälä oli huomattavasti väljemmin muotoiltu: siinä mainittiin ainoastaan, että ”laitoshoidon tarpeessa oleva hoidokas voidaan köyhäinhoitolautakunnan määräyksestä ottaa työlaitokseen, vaikkei hän olisikaan täysin työkykyinen, jos hänen sijoittamistaan kunnalliskotiin tahi hänen siellä oleskeluaan ei katsota mahdolliseksi”. 31. pykälän nojalla ihmisten lähettäminen työlaitokseen vaikuttikin olevan selvästi helpompaa: se tapahtui ainoastaan köyhäinhoitolautakuntien päätöksellä, eikä siihen tarvittu virallisia hakemuksia tai maaherran päätöstä. ⁸

Työlaitosjärjestelmän taustalla oli sosiaaliturvaan liittyviä taloudellisia ja moraalisia tekijöitä. Työlaitosten avulla kunnat pyrkivät perimään takaisin maksamiaan avustuksia ja vähentämään näin köyhäinhoidon menoja. Samalla myös myönnetyn köyhäinavustuksen määrän toivottiin vähenevän, kun työlaitosjärjestelmän oli tarkoitus toimia ennalta ehkäisevänä pelotteena. Työlaitoksista suunniteltiin myös ainakin omat kustannuksensa kattavia yksiköitä. Halvan työvoiman oli tarkoitus mahdollistaa tehokas maataloustoiminta. Viljelysmaiden, karjan ja puutarhan suunniteltiin varmistavan peruselintarvikkeet työlaitoksen henkilökunnalle ja työvelvollisille, minkä lisäksi maataloustuotteiden myynnistä oli tarkoitus saada lisätuloja kattamaan laitoksen menoja. 1900-luvun alun työlaitoksia voikin perustellusti tarkastella eräänlaisina tuotantolaitoksina. ⁹

Työlaitosjärjestelmälle syntyi köyhäinhoidon lisäksi muita tehtäviä, kun irtolaislaki ja alkoholistilaki uudistettiin vuonna 1936. Molempien lakiuudistusten taustalla oli vuonna 1932 kumoutunut kieltolaki. Uudesta irtolaislaista pyrittiin muodostamaan kokonaisvaltainen paketti, joka määrittelisi huoltotoimenpiteet selkeästi: irtolaisiksi määriteltyjä ei tuomittaisi muiden lakien perusteella yksittäisistä rikoksista, vaan irtolaislaki kattaisi kaikki irtolaisuuteen yhdistetyt rikkomukset. ¹⁰ Myös alkoholistilain tarkoituksena oli yhtenäistää aikaisempia hajanaisia kieltolakiin perustuneita ohjeistuksia. Alkoholistilain mukainen laitoshuolto rakentui työlaitosten sijasta alkoholistihuoltoloiden ympärille. Alkoholisti- ja irtolaislaki kuitenkin kytkeytyivät tiiviisti toisiinsa, sillä molempia lakeja sovellettiin usein samoihin henkilöihin. Kuntien huoltolautakuntien toimintaan liittyikin mielenkiintoisia linjakysymyksiä: ei ollut selvää periaatetta pitäisikö yksittäinen henkilö luokitella alkoholistiksi vai irtolaiseksi. ¹¹

Kevyimmät irtolaiseen kohdistettavat toimenpiteet olivat kehotuksia säännölliseen elämäntapaan. Varoitusten jälkeen hänet saatettiin määrätä irtolaisvalvontaan huoltolautakunnan alaiseksi. Irtolaisvalvonnan alaisen henkilön elämistä valvottiin, eikä hän saanut vaihtaa itsenäisesti asuin- tai työpaikkaa. Valvonnan laiminlyöneet henkilöt lähetettiin työlaitokseen tai pakkotyöhön. Irtolaishuollon alaiseksi joutui lain täytäntöönpanon ensimmäisenä vuonna 1074 henkilöä, joista 80 prosenttia oli kaupunkilaisia ja 60 prosenttia naisia. Erityisesti prostituoiduiksi määriteltyjä henkilöitä pyrittiin kontrolloimaan lain avulla, mikä selittää naisten korostunutta osuutta irtolaishuollon kohteina. Uuden irtolaislain seurauksena valtio perusti vuonna 1937 ainoastaan naisille tarkoitetun työlaitoksen Ilmajoelle, mutta irtolaisnaisia alettiin samana vuonna lähettää myös Uudenmaan läänin työlaitokseen valmistuneelle uudelle naisosastolle. ¹²

Alkoholistilaki noudatti monia irtolaislaislain periaatteita. Lain määräysten alaiseksi asetettiin henkilö, joka aiheutti häiriötä, laiminlöi elatusvelvollisuuttaan tai joutui yli kolme kertaa vuodessa pidätetyksi päihtymyksen vuoksi. Alkoholismia ei määritelty lääketieteellisesti; sen sijaan periaatteena olivat yhteiskunnalliset haitat. Myös alkoholistien kontrolli alkoi varoituksilla ja kehotuksilla aloittaa säännöllinen elämä. Varoitusten epäonnistuessa henkilö määrättiin raittiusvalvontaan, johon sisältyi irtolaisvalvonnan kaltaisia velvoitteita. Raittiusvalvonnan epäonnistuessa henkilö voitiin lähettää valtioneuvoston hyväksymään julkiseen tai yksityiseen alkoholistihuoltolaan. Alkoholistilain mukaista menettelyä käytettiin huomattavasti enemmän kuin irtolaislakia: lain toimeenpanoa seuraavana vuonna alkoholistihuoltoon määrättiin 2356 henkilöä, joista 71 prosenttia oli kaupunkilaisia mutta ainoastaan 5,4 prosenttia naisia. ¹³

Köyhäinhoitolain tavoin myös irtolaislain ja alkoholistilain mukaisia päätöksiä toimeenpantiin sosiaaliministeriön alaisissa kuntien lautakunnissa. Onkin huomion arvoista, että työlaitokseen lähetettyjä ihmisiä ei pidetty rikollisina, eikä työlaitosmääräyksiä käsitelty tuomioistuimissa. Tässä yhteydessä suomalainen työlaitosjärjestelmä ja irtolaisasiat poikkesivat muista Pohjoismaista. Esimerkiksi Ruotsissa ja Tanskassa irtolaisuus kriminalisoitiin, ja irtolaisuusasioita käsiteltiin oikeustapauksina. Tuomioistuinkäsittelyn tarjoamasta paremmasta oikeusturvasta keskusteltiin myös Suomessa, mutta työlaitospäätökset siirrettiin silti osaksi kunnallisia lautakuntia joustavuutta ja yksilöllistä käsittelyä korostaen. ¹⁴ Suomalainen hallintotapa mahdollisti poikkeaviksi määriteltyjen ihmisten kontrolloinnin ja säilönnän, vaikka ihmiset eivät olisi syyllistyneet yhteenkään rikokseen. Artikkelin seuraavassa osassa käsitellään työlaitoksissa huollettaviin kohdistettuja kontrollikeinoja.

Laitosalueen kontrollin muodot

Monet työlaitosten arkeen liittyvät periaatteet omaksuttiin vaivaistaloista. ¹⁵ Tavoitteena oli siirtää laitoshuoltoa tarvitsevat henkilöt maaseutumaiseen ympäristöön. Maatilojen kuvailtiin esimerkiksi aikakauden lehtikirjoituksissa ¹⁶ tarjoavan suomalaiselle luonteenlaadulle soveltuvaa fyysistä työtä, mutta työlaitokset pyrittiin myös sijoittamaan syrjään muusta asetuksesta, jotta työlaitokseen lähetetyt henkilöt eivät aiheuttaisi häiriötä. Myös Ridasjärvelle perustettu Uudenmaan läänin työlaitos sijaitsi 12 kilometrin päässä Hyvinkään keskustasta.

Uudenmaan läänin työlaitoksen vuonna 1929 hyväksyttyjen järjestyssääntöjen mukaan työvelvollisen kuului:

1) Ehdottomasti ja nurkumatta noudattaa laitoksen järjestyssääntöjä ja päiväjärjestystä sekä johtajan antamia määräyksiä;
2) Ahkerasti ja huolellisesti tehdä työtä laitoksella;
3) Käyttäytyä sävyisästi, nuhteettomasti ja siivosti sekä osoittaa toinen toisilleen ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.

Työlaitoksen päiväjärjestys vaihteli vuodenaikojen mukaan, mikä oli maatilamaisessa tuotantolaitoksessa ymmärrettävää. Talvikuukausina työlaitoksessa herättiin kello 6.30 ja kesäkuukausina kello 5.45. Peseytymiseen, pukeutumiseen ja huoneiden siivoamiseen oli varattu tunti, minkä jälkeen kokoonnuttiin puoli tuntia kestävälle aamurukoukselle ja aamiaiselle. Talvikuukausina työ alkoi kahdeksalta ja päättyi viideltä; kesäisin työskenneltiin aamuseitsemästä aina illan puoli seitsemään saakka. Työlaitoksen iltaohjelmaan kuuluivat kevyt illallinen ja iltarukous. Hiljaisuus alkoi talvikuukausina kahdeksalta ja kesäisin yhdeksältä. ¹⁷

Työvelvollisten käytösohjeet rakentuivat kurin ja järjestyksen varaan. Työlaitokselle laadittiin erillinen käytösohje, jonka mukaan työvelvollisten esiintymisen täytyi olla ”rauhallista ja arvokasta”. Työvelvollisten tuli tervehtiä laitoksen henkilökuntaa keskeyttämällä työnsä, nousemalla seisomaan ja ottamalla asennon. Tervehdyksiin tuli vastata lyhyesti ja reippaasti esimerkiksi toistamalla ”hyvää päivää, herra johtaja”. Työpaikoille siirtyminen täytyi toteuttaa ryhdikkäästi marssien. Jos työpaikalle siirtyessä kohdattiin esimies, työvelvollisia ohjanneen vartijan tuli huutaa kuuluvalla äänellä ”huomio”, jolloin työvelvollisten tuli kävelyä jatkaen suoristaa ryhtiään ja kääntää katseensa esimiestä kohti. Ruokaillessa kukaan ei saanut istua pöytään eikä poistua pöydästä ennen kuin lupa siihen oli myönnetty. Puhuminen ruokapöydässä oli kielletty. ¹⁸

Työlaitokseen lähetettyjen henkilöiden karkaamistapauksia jouduttiin käsittelemään jatkuvasti. Johtokunta raportoikin toukokuussa 1930, että se aikoi hakea maaherralta ylimääräisiä poliisioikeuksia laitoksen miespuoliselle henkilökunnalle. Laitoksesta karanneiden henkilöiden palauttaminen oli ”puutteellisen lainsäädännön” vuoksi hankalaa tai jopa lainvastaista, minkä seurauksena poliisioikeudet olivat välttämättömiä laitoksen ”sisäisen järjestyksen ja kurin tehostamiseksi”. Poliisioikeus tarkoitti käytännössä oikeutta kantaa asetta ja käyttää sitä pakenevien henkilöiden kiinniotossa. Maaherra ei aluksi suostunut pyyntöön todeten, että työlaitos kykeni jo nykytilanteessa käyttämään paikallisen poliisin palveluita. Pyyntöön kuitenkin suostuttiin, kun johtokunta lähetti uuden anomuksen marraskuussa 1932. Marraskuun kokouksessa johtokunta oli karkureiden lisäksi huolestunut laitosalueella kuljeskelevista epäilyttävistä henkilöistä, minkä seurauksena se anoi maaherralta työlaitoksen alueella liikkumiseen yleistä kieltoa. Työlaitokseen hankittiin huhtikuussa 1931 myös poliisikoira ”järjestyksen ylläpitämisen” helpottamiseksi. ¹⁹

Karkaamisten suunnittelun vaikeuttamiseksi Uudenmaan läänin työlaitoksen ensimmäinen johtaja Johannes Rantala hankki myös itselleen oikeuden tarkastaa työlaitokseen toimitettujen ja sieltä lähetettyjen kirjeiden sisältö ja tarvittaessa takavarikoida kirjeet. Karkaamiset olivat kuitenkin työlaitoksen henkilökunnalle jatkuva riesa. Liittohallituksen kokouksessa käsiteltiin huhtikuussa 1934 naisosastolla syntyneitä ongelmia. Kuluvana vuonna oli tapahtunut kaksi erityisen vakavaa karkaamistapausta, joissa naishenkilö oli päässyt luvattomasti poistumaan valvotulta alueelta ja yrittänyt sen jälkeen itsemurhaa. Tapauksista huolestuneena liittohallitus päätti vahvistaa naisosaston eristystä piikkilanka-aidoilla, vaikka vuoden talousarviossa ei ollut alun perin varattu siihen määrärahoja. ²⁰

Vaikka työlaitoksessa tarjoiltiin aikakauden mittapuulla ravitsevaa ja monipuolista ravintoa, ruokailua käytettiin myös rangaistuskeinona. Työlaitoksen ohjesääntöjen mukaan laitoksen sääntöjä rikkonut henkilö voitiin määrätä seitsemäksi vuorokaudeksi eristyskoppiin. Koppirangaistuksiin kuului myös vähennetty ruoka kahdeksi päiväksi. Koppirangaistuksia käytettiin tyypillisesti karkaamistapauksista rankaistaessa. Monista kurinpidollisista toimista huolimatta työlaitoksessa esiintyi jatkuvia häiriöitä, jotka kytkeytyivät esimerkiksi ruokailuihin. Työlaitoksen johtokunnan kokouspöytäkirjassa kuvailtiin erästä tapausta seuraavasti:

Laitoksen johtaja saattoi johtokunnan tietoon, että laitoksessa oli kuluvan marraskuun 1. päivänä tapahtunut vakavamman laatuinen ohje- ja perussääntöjen rikkomus. Kun sanotun päivän päiväruokailu oli päättynyt, noudatti laitoksessa olleesta 33 miestyövelvollisesta ainoastaan 4 työhön lähtöön annettua merkkiä toisten 29 miehen kieltäytyessä yhteisesti työhön lähtemisestä ilmoittaen syyksi, että päivälliseksi tarjottu kaalisoppa oli suolaista ja vaatien sen perusteella uutta päivällistä. Mainittu väite osoittautui perättömäksi, koska naistyövelvolliset ja laitoksen henkilökunta söivät samaa soppaa eivätkä huomanneet sitä liian suolaiseksi. Kysymyksessä oleva joukkoesiintyminen, joka kesti ainoastaan puoli tuntia, teki kiusallisen vaikutuksen sekä samalla entistä selvemmin osoitti lain puutteellisuuden tällaisten tapausten sattuessa. Johtokunta päätti, että laitoksen johtaja toimittaa tutkimuksen asiassa ja määrää rangaistuksen rikokseen yllyttäjille ja kiihoittajille, käyttäen sitä valtaa, jonka laki sekä laitoksen vahvistetun perus- ja ohjesäännöt laitoksen johtajalle suovat. ²¹

Työlaitokseen lähetettiin jatkuvasti myös ihmisiä, jotka eivät olisi terveydentilansa perusteella laitokseen kuuluneet. Liittohallitus joutuikin toukokuussa 1936 ohjeistamaan kuntia, että työlaitokseen ei saanut lähettää ”tarttuvia tauteja sairastavia, sokeita, kuuromykkiä, raajarikkoisia, kaatuvatautisia, tylsämielisiä tai heihin verrattavissa olevia henkilöitä”. ²² Työlaitoksen lääkärinkertomuksista selviää, että laitoksesta toimitettiin mielisairaalaan vuosittain useita henkilöitä. Työlaitoksesta lähetettiin myös lääkärinkertomuksen mukaan vuonna 1937 yksi nainen steriloitavaksi, minkä lisäksi työlaitokseen saapui samana vuonna mies, joka oli sairaalakäyntinsä yhteydessä steriloitu. ²³

Vaikka toinen maailmansota sekä kansallissosialistisen Saksan paljastuneet keskitysleirit ja muut puhdistustoimenpiteet syrjäyttivät rotuhygienian tieteestä ja politiikasta, ”eugeenisista” ja ”sosiaalisista” syistä toteutetut pakkosteriloinnit jatkuivat Suomessa vielä vuosikymmeniä. ²⁴ Vuonna 1950 tehty lakimuutos itse asiassa kevensi steriloinnin perusteita, minkä seurauksena niiden huippukausi ajoittui vuosiin 1956–1963. ²⁵ Onkin mahdollista (ja aikakauden sterilointimäärien perusteella todennäköistä), että myös Uudenmaan läänin työlaitoksessa sterilointitapauksia oli enemmänkin, mutta sterilointi-termin sijaan toimenpiteeseen alettiin viitata epämääräisemmin sairaalakäyntinä.

Myös työlaitosjärjestelmä laajemmin jatkui muuttumattomana. Työlaitoksiin alettiin lähettää ihmisiä uusilla perusteilla vuonna 1948, kun sodan jälkeen lisääntyneet avioerot saivat aikaan lakimuutoksen, jossa elatusapunsa laiminlyöneet henkilöt oli mahdollista lähettää työlaitokseen. ²⁶ Sodan päättyminen ja työlaitoksiin lähetettävät entistä huonokuntoisemmat henkilöt aiheuttivat toimintaansa jatkaneelle työlaitokselle myös tuotannollisia haasteita, mikä ilmenee esimerkiksi vuoden 1946 toimintakertomuksesta:

Huollettavat, joiden valtaosan muodostaa irtolaiset, ovat henkisesti sekä ruumiillisesti verrattain heikkoja. Tämä sotien jälkeiselle ajalle ominainen ilmiö on asettanut työlaitoksen johdolle ja toimihenkilöille aikaisemmasta poikkeavia, hoitotyössä huomioonotettavia vaatimuksia. Erikoista ymmärtämystä ja selvänäköisyyttä on vaadittu esim. sodan ruhjomien invalidien käsittelyssä ja hoidossa, jotka entisyytensä perusteella muodostavat työlaitoksessa tavallaan oman ryhmänsä, vaikkakin he, kuten huollettavien enemmistö, ovat irtolaislain mukaan työlaitokseen määrättyjä. Tämän itsensä ja yhteiskunnalliset velvollisuudet laiminlyöneen joukon kasvattaminen ja totuttaminen säännölliseen elämään ja hyödylliseen työhön on työlaitoksen tinkimätön päätehtävä, joskin toiselta puolen muodostuu laitoksen talouden kannalta katsoen myöskin tärkeäksi se työhyöty, minkä huollettavat kykenevät laitokselle antamaan. Huollettavien heikko kunto ja työteho, yhdessä lyhentyneen työpäivän kanssa, vaikuttaa, että irtolaisten hoito on, nykyisetkin työkorvaukset huomioon ottaen työlaitokselle tappiota tuottavaa. ²⁷

Työlaitokseen lähettyjen henkilöiden heikkokuntoisuuden korostaminen ja työkyvyn väheksyminen nousivat laitoksen toiminnassa toistuvasti esiin seuraavina vuosina. Vuoden 1947 toimintakertomus nosti omana ryhmänään esiin myös sotainvalidit, jotka ”sodassa ovat menettäneet jalkansa tai kätensä tai saaneet muunlaisia vammoja”. ²⁸ Tuottavan maataloustoiminnan harjoittaminen sairailla tai vammautuneilla ihmisillä ei vaikuttanut realistiselta.

Työlaitosjärjestelmä murtuu

Toisen maailmansodan jälkeistä Suomea leimasi nelikantainen päätöksenteko valtion, ammattiliittojen sekä työnantajien ja maanviljelijöiden etujärjestöjen kesken. Ammatillinen järjestäytyminen nosti palkkatyössä olevien ihmisten ansioita ja elintasoa huomattavasti. Sairausvakuutus, työttömyysvakuutus ja eläketurva rakennettiin suojaamaan palkansaajien elämää myös työn puutteen aiheuttamilta taloudellisilta riskeiltä. Monista yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta sosiaalihuoltoon perustuneet laitosjärjestelmät säilyivät kuitenkin pääpiirteittäin muuttumattomina. Laitoshuollon olematon oikeusturva, laitosten henkilökunnan puutteellinen koulutus ja laitosjärjestelmän pohjana oleva työvelvollisuus eivät täyttäneet modernin yhteiskunnan tunnusmerkkejä Tyypillisen työläisen muottiin sopimattomiin ihmisiin kohdistetut kontrollitoimenpiteet alkoivat vaikuttaa 1960-luvun murroksessa käsittämättömän ankarilta.

Vielä 1960-luvulla voimissaan ollut työlaitosjärjestelmä alkoi murtua nopeasti esimerkiksi Marraskuun liikkeen ²⁹ synnyttämän kriittisen keskustelun seurauksena. Vastaanotetun sosiaaliturvan takaisinmaksuperiaatteesta ja siihen liittyvästä työlaitosmääräyksestä luovuttiin 1. tammikuuta 1971. Myöskään kunnalliskoteihin sopeutumattomaksi määriteltyjä henkilöitä ei enää lähetetty työlaitoksiin pakkokeinoin; sen sijaan laki mahdollisti vapaaehtoisen laitoshoidon tarjoamisen henkilöille, joilla ei ollut muuta hoitopaikkaa. Myös irtolaislakia uudistettiin: 1. syyskuuta 1971 alkaen irtolaisuudesta määrättyjä laitosaikoja lyhennettiin merkittävästi, minkä lisäksi lakiin juridisella tasolla kuulunut pakkotyölaitospykälä lakkautettiin. Irtolaislaki jäi kuitenkin edelleen voimaan vuoden 1987 päihdehoitolain uudistukseen asti, ja kunnat olivat lain nojalla velvollisia ylläpitämään työlaitoksia. Myös vuonna 1948 voimaantullut laki lapsen elatusavun turvaamisesta jäi edelleen voimaan; elatusvelvollisuutensa laiminlyöneet voitiin edelleen lähettää työlaitoksiin.

Vuoden 1971 lakimuutosten myötä työlaitoksissa siirryttiin epävarmuuden aikaan, ja monet niistä lakkautettiin kokonaan. Uudenmaan läänin työlaitokselle oli kuitenkin valmistunut vuonna 1957 uusi päärakennus, mikä mahdollisti toiminnan kehittämisen kohti päihdekuntoutusta. 1960-luvulla käynnistynyt siirtymä pakkokeinoista ja vapaudenriistosta valinnanvapauteen ja asiakaslähtöisyyteen oli monimutkainen prosessi, johon vaikuttivat sosiaali- ja päihdepolitiikan muutosten lisäksi kuntien hallintorakenteiden uudistukset sekä päihdekuntoutuksen tieteellistyminen. Sosiaali- ja terveysalan suuria linjoja on käsitelty monissa teoksissa, mutta työlaitosjärjestelmä kaipaisi vielä perusteellisempia tutkimuksia ja näkökulmia, joissa työlaitoksissa toteutuneita ihmisoikeusrikkomuksia ja vapaudenriistoa ei peitellä.

Lähteet ja kirjallisuus

Arkistolähteet

Uudenmaan päihdehuollon kuntayhtymän arkisto, Hyvinkää

Toimintakertomukset

Johtokunnan pöytäkirjat

Hallituksen pöytäkirjat

Valtuuston pöytäkirjat

Painetut lähteet

Alkoholistilaki 60/1936.

Armollinen Asetus irtolaisista ja niiden kanssa menettelemisestä. 2.4. 1883. Asetuskokous 1883.

Irtolaislaki 57/1936.

Köyhäinhoitolaki ja kerjäämistä koskevat vaivaishoitoasetuksen säännökset. Toimittanut Ahava, Iivar, 1923. WSOY, Porvoo.

Maaseudun Tulevaisuus 29.12.1937.

Tutkimuskirjallisuus

Ahonen, Jukka 1999. Järvenpään sosiaalisairaala – Päihdehuoltomme keskeisen laitoksen vaiheita. A-klinikkasäätiö, Helsinki.

Haatanen, Pekka 1992. ”Elämän varjopuolelle joutuneiden parissa. Sosiaaliministeriö 1917–1939.” Teoksessa Haatanen, Pekka & Suonoja, Kyösti, Suuriruhtinaskunnasta hyvinvointivaltioon – Sosiaali- ja terveysministeriö 75 vuotta. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.

Harjula, Minna, 2007. Terveyden jäljillä: Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla. Tampere University Press, Tampere.

Honkala, Kaisa 2011. "YK:n ihmisoikeudet vankiloihin!" Marraskuun liikkeen suomalaisen kontrollipolitiikan kritiikki 1967–1972. Helsingin yliopiston poliittisen historian pro gradu -tutkielma.

Häkkinen, Antti 2005. ”Kiertäminen, kulkeminen ja muukalaisuuden kohtaaminen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun maalaisyhteisöissä.” Teoksessa Häkkinen, Antti & Pulma, Panu & Tervonen, Miika (toim.) Vieraat kulkijat – tutut talot: näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Helsinki.

Jaakkola, Jouko 1994. ”Sosiaalisen kysymyksen yhteiskunta.” Teoksessa Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti, Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva – Suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki.

Mattila, Markku 1999. Kansamme parhaaksi: Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Mikkonen, Heikki 2018. Kurinpidosta kuntoutukseen: Uudenmaan päihdehuollon kuntayhtymän historia. Uudenmaan päihdehuollon kuntayhtymä, Hyvinkää.

Nygård, Toivo 1985. Irtolaisuus ja sen kontrolli 1800-luvun alun Suomessa. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Peltola, Jarmo 2008. Työllisyys, työttömyys ja huolenpito – Yhteiskunta Tampereella 1928–1938. Tampere University Press, Tampere.

Pietikäinen, Petteri 2013. Hulluuden historia. Gaudeamus, Helsinki.

Piirainen, Veikko 1974. Vaivaishoidosta sosiaaliturvaan – sosiaalihuollon ja sen työntekijäjärjestöjen historiaa Suomen itsenäisyyden ajalta. Tampereen yliopisto, Tampere.

Pukero, Päivi 2009. Epämääräisestä elämästä kruunun haltuun: Irtolaisuuden ja huono-osaisuuden kontrolli Itä-Suomessa 1869–1885. Joensuun yliopisto, Joensuu.

Pulma, Panu 1994. ”Vaivaisten valtakunta.” Teoksessa Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti, Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva – Suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki.

Siltanen, Anja-Riitta 1990. Rangaistuksesta kuntoutukseen, eristyksestä terapiaan – valtion huoltoloitten ja koulukotien kehityslinjoja. Stikäosiaalihallitus, Helsinki.

Suonoja, Kyösti 1992. ”Kansalaisten parhaaksi – yhteistuntoa ja politiikka. Sosiaali- ja terveysministeriö 1939–1992.” Teoksessa Haatanen, Pekka & Suonoja, Kyösti, Suuriruhtinaskunnasta hyvinvointivaltioon – Sosiaali- ja terveysministeriö 75 vuotta. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki.

Tuori, Kaarlo & Kotkas, Toomas 2016. Sosiaalioikeus. Talentum, Helsinki.

Työlaitos – pala menneisyyttä nykypäivässä. Tampereen yliopiston oikeustieteen laitoksen seminaariraportteja 1/1972.

Urponen, Kyösti 1994. ”Huoltoyhteiskunnasta hyvinvointivaltioon.” Teoksessa Jaakkola, Jouko & Pulma, Panu & Satka, Mirja & Urponen, Kyösti, Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva – Suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki.

Vainiokangas, Heikki 1997. Karsseria, kasvatusta ja huolenpitoa, 70 vuotta sosiaalihuollon arkipäivää. Historiaa ja kuvakulmia Pohjois-Suomen erityishuollosta. Pohjolan päihdehuollon kuntayhtymä, Oulu.