1980-luvulta 2000-luvun alkuun asti yhteiskuntaluokan käsite eli hiljaiseloa Suomessa ja muualla länsimaissa. Noin kymmenen vuotta sitten luokkatutkimus alkoi kuitenkin nousta uudestaan niin tutkijoiden kuin mediankin kiinnostuksen kohteeksi. Suomessa julkisen keskustelun herättelijänä toimi tällöin Katriina Järvisen ja Laura Kolben kirja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007), jossa Järvinen, Kolbe ja teosta varten haastatellut suomalaiset pohtivat oman luokkataustansa vaikutusta elämänpolkuihinsa. Samoihin aikoihin useat sosiaali- ja kulttuuritieteiden tutkijat, kuten Jani Erola, Tuula Tolonen, Mari Käyhkö sekä Jussi Ojajärvi alkoivat kiinnittää enenevässä määrin huomiota luokkatematiikkaan ja siihen, kuinka yhteiskuntaluokka yhä edelleen määrittelee osaltaan yksilön yhteiskunnallista asemoitumista.¹ Nykyään luokkatutkimus onkin monimuotoisempaa kuin koskaan 1970-luvun marxilaisen kauden jälkeen.² Tässä kirjakatsauksessa esittelen kaksi tuoreehkoa teosta, joissa kuri- ja kontrollitematiikkaa tarkastellaan työväenluokkaisesta viitekehyksestä käsin.

Ay-juristina toimineen Kalevi Höltän (OTT) tutkielma Kuri – Millainen kurinpitovalta työnantajalla on työntekijöihin? (2018) syventyy työlainsäädännön määrittelemään valtaan, jota työnantajalla sekä työnjohdolla on suhteessa työntekijään. Vasemmistoliiton kansanedustaja ja sosiologi Anna Kontula (YTT) taas pohtii pamfletissaan Luokkalaki – Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa? (2016) lakiteksteihin ja viranomaiskäytäntöihin perustuvaa syrjintää erittelemällä niitä mekanismeja, joiden kautta muun muassa työaikalainsäädäntö, opintotuki- ja toimeentulotukijärjestelmä sekä ansiosidonnainen tulonsiirtomalli tuottavat luokkaeroja 2010-luvulla. Kirjaparina teokset luovat vakuuttavaa kuvaa nyky-Suomesta, jossa yhteiskuntaluokan käsite on oleellinen osa vallan, kurin ja kontrollin analyysiä.

Työväenluokan käsitteestä

Kontulan ja Höltän määritelmät työväenluokasta eroavat toisistaan. Hölttä määrittelee käsitteen suoraviivaisesti työmarkkinastatuksen kautta: ”Työväenluokkaan kuuluu se osa väestöstä, joka toimeentulonsa saadakseen myy – tai oikeastaan antaa käytettäväksi – työvoimansa. Siihen kuuluu valtaosa kansalaisista, arviolta 80 prosenttia.” Toinen Höltän tunnistama luokka on yrittäjistä ja talouseliitistä koostuva heterogeeninen ”kapitalistiluokka”. Hölttä ei koe mielekkääksi analysoida luokka-käsitteen kulttuurisia ja sosiaalisia ulottuvuuksia, vaan luokkasuhteen perusta on yksinomaan työsopimus ja työsopimuslain sisältö. Työelämän ulkopuoliset toimijat jäävät näin ollen tutkielman ulkopuolelle.

Höltän määritelmää voi pitää työn ja pääoman ristiriitaan perustuvana eli perinteisen luokkakantaisena, johon viime vuosikymmenten kulttuurinen käänne ei ole vaikuttanut. Samalla määritelmä tuntuu jokseenkin vanhanaikaiselta. Kun keskiluokkaa ei tunnisteta millään tavalla erilliseksi sosioekonomiseksi ryhmäksi³, palkansaajien tutkimuksesta häviää mielestäni oleellinen aspekti eli ei-koulutetun ”duunariluokan” ja koulutetun ”tietotyöluokan” välinen jännite. Kysymys siitä, kohteleeko lainsäädäntö näitä ryhmiä tasapuolisesti, jää tutkielmassa vastaamatta lähes kokonaisuudessaan. Onneksi Hölttä nostaa muutamaan otteeseen esiin julkisen sektorin virkaehtosopimukset sekä tietotyöläisten etätyön kurinpidollisina erityistapauksina. Nämä nostot tuovat tervetullutta varianssia tutkielman yksiulotteiseen luokkakäsitykseen.

Anna Kontula puolestaan alleviivaa alusta asti yhteiskuntaluokan käsitteen moniulotteisuutta: ”Luokka on ilman muuta taloudellisten suhteiden perusjako, mutta samalla se on myös kulttuurinen ja sosiaalinen muuttuja. Valtarakenteena luokka on lisäksi väistämättä myös ideologinen ja poliittinen käsite.” Tällöin luokka-asema määrittelee tiettyyn rajaan asti yksilön käyttäytymistapoja ja elämänvalintoja; esimerkiksi parisuhteita, makua, koulutuspolkua sekä sitä, minkälaisia sosiaalipalveluja yksilö todennäköisesti tulee käyttämään. Kontulan sanoin: ”Luokka-asema ei määrää kohtaloamme, mutta se työntää valintojamme tiettyyn suuntaan.”

Ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun teorioihin nojautuen Kontula nostaa esiin kolme modernista yhteiskunnasta tunnistettavaa luokkaa: hyvää makua ja kulttuuria määrittelevän eliitin, sitä peesaavan keskiluokan sekä kontrollin ja suostuttelun alaisen työväenluokan. Kontulan ajattelumallissa työväenluokkaan liitetään kuuluvaksi myös suuri joukko työmarkkinoiden ulkopuolella olevia toimijoita, kuten työttömiä, eläkeläisiä ja sairauden takia työkyvyttömiä, koska työväenluokka on näille ”se lähin referenssiryhmä”. Bourdieun ajatteluun ja sen kritiikkiin pohjautuvan ”jälkibourdieulaisuuden” voidaan nähdä olevan yksi nykyisen luokkatutkimuksen kulmakivistä⁴, joten Kontulan pamfletin premissit ovat selvästi ajan hermoilla.

Lakimiehen tulkintoja työnantajien oikeudesta kontrolloida työntekijöitä

Kalevi Höltän Kuri-teos on takakannen mukaan tarkoitettu ”keskustelun virittäjäksi” esimerkiksi työyhteisöissä tai ammattiosastoissa. Kirjan yhtenä kohderyhmänä on siis työoikeudellisiin lakitulkintoihin suuremmin perehtymättömät ”maallikot”, kuten allekirjoittanut. Tässä mielessä teos ajaa asiansa, koska hieman vaikeaselkoisen kirjoitustyylin takaa Höltän pääajatukset tulevat lukijalle kirkkaina esiin. Lyhyen tutkielman (126 sivua) lukemisen jälkeen olin pääpiirteittäin selvillä siitä, mitä kurinpidollisia oikeuksia työantajalla on suhteessa työntekijään, kuten myös siitä, minkälaiset valtaoikeuksiin liittyvät tulkinnat voidaan nähdä kyseenalaisina.

Teoksen alussa Hölttä määrittelee kurin käsitteen ja luo historiallisen katsauksen siihen, miten työnantajan/omistajan ja työntekijän välinen kurinpidollinen suhde on vuosisatojen aikana muuttunut. Katsaus päättyy Suomen nykyiseen, vuonna 2001 voimaan tulleeseen työsopimuslakiin⁵, joka Höltän mukaan on työntekijöiden oikeudellisesta näkökulmasta katsottuna heikennys edelliseen, 1970-luvulla säädettyyn lakiin⁶: ”Kehitys on ollut 1970-luvulta alkaen työntekijän oikeudellisen aseman huonontamista monin tavoin. Kurinpidon kannalta lakia ei ole varsinaisesti huononnettu, mutta se on tehty tulkinnanvaraisemmaksi.” Tämä tulkinnanvaraisuuden lisääntyminen on koko teosta määrittelevä kritiikin kohde.

Kuri-teoksen alkuosassa käydään yksityiskohtaisesti läpi sitä, mitä työantajan kurinpitovalta tarkoittaa käytännössä (valvontaa, palkitsemista ja/tai rankaisemista). Rangaistuskäytännöistä Hölttä nostaa tehokkaimmaksi ja käytetyimmäksi työntekijän suullisen tai kirjallisen varoittamisen. Samalla Hölttä korostaa, että varoituskäytäntöjä ei ole lakiteksteissä määritelty juuri lainkaan⁷; yksittäisen työpaikan varoitusperiaatteet perustuvat yrityksen vakiintuneisiin käytäntöihin sekä ”työnjohdon mielivaltaan”. ”Varoituksen merkitys ja oikeutus tulevat käytännössä harkittaviksi vasta sitten, kun työntekijä samoin perustein myöhemmin irtisanotaan tai työsopimus puretaan”, toteaa Hölttä. Hän kuitenkin itse tulkitsee nykylainsäädäntöä siten, että työntekijä voi viedä myös irtisanomiseen johtamattoman varoituksen oikeuskäsittelyyn, jos työntekijä kokee varoituksen loukanneen tai vaarantaneen hänen oikeuksiaan. Todettakoon, että Hölttä ei kyseenalaista työantajien oikeutta antaa työntekijälle varoituksia tai irtisanoa varoituksista piittaamaton työntekijä; tutkielmassa kriittinen katse suuntautuu siihen, että lainsäädännössä ei ole tarkemmin määritelty varoitusperiaatteiden käytänteitä, jolloin työnjohdon ja omistajien omaehtoinen valta suhteessa työntekijään kasvaa merkittävästi.

Hölttä jatkaa tutkielmaansa määrittelemällä työsuhteen sekä oikeudelliseksi suhteeksi että valtasuhteeksi. Työsopimuksen allekirjoittamalla yksilö antaa työantajalle laillista valtaa kontrolloida itseään työaikana ja työasioissa. Sopimuksella ei kuitenkaan pitäisi voida rajoittaa yksilön perusoikeuksia tai vapaa-ajan toimintaa. Hölttä nostaakin työsuhdetta eniten määritteleväksi tekijäksi niin sanotun työnantajan direktio-oikeuden eli työn johto- ja valvontaoikeuden. Lakitekstissä direktio-oikeutta määritellään seuraavalla tavalla: ”Työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta.”⁸ Hölttä korostaa, että lainkohtaan ei sisälly oikeutta valvoa esimerkiksi työntekijän puheita ja ihmissuhteita tai kontrolloida työntekijän osallistumista yhdistystoimintaan. Tätä itsestäänselvyydeltä kuulostavaa ajatusta Hölttä avaa niin sanotun lojaliteettivelvollisuuden käsitteen kautta.

Lojaliteettivelvollisuus on määritelty edellä esitetyn lakipykälän toisessa, varsin epäselvässä virkkeessä: ”Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa.”⁹ Hölttä näkee lainkohdan erityisen tulkinnanvaraisena: ”Lain sanamuoto on väljä, jotta työnantajalle jäisi mahdollisimman paljon tulkinnanvaraa. Lainkohdan mukaan on vältettävä kaikkea mikä on ristiriidassa odotetun käytöksen kanssa. Tässä on selvä jännite perusoikeuksien suhteen. Jos kaikki olisi alistettu työsuhteen menestymiselle, mikä osa jäisi sananvapaudelle ja muille poliittisille perusoikeuksille?” Hölttä pitää ongelmallisena, että Suomessa lojaliteettivelvollisuutta on ”amerikkalaiseen malliin” pyritty laajentamaan niin, että työntekijöiden oletetaan toimivan mallikkaasti ”firman edustajina” myös vapaa-aikana. Käytännössä työantajan kontrolli saattaa ulottua vapaa-aikaan esimerkiksi silloin, kun irtisanomisen pelossa työntekijä ei uskalla osallistua julkisiin mielenosoituksiin. Tähän viitaten Hölttä puolustaa kansalaisen oikeutta naamioitua mielenosoituksissa.

Höltän mukaan lojaliteettivelvollisuutta on tulkittu myös niin, että sen nojalla on ollut mahdollista suoraan rajoittaa yksilön perusoikeutta sananvapauteen: ”Työntekijällä, työnjohtajalla ja tavallisella virkamiehellä on oikeus myös julkisesti arvostella kärkevästikin työnantajan politiikkaa ja menettelyjä. Pyrkimys rajoittaa työntekijöiden sananvapautta on lisääntynyt. Tämä johtuu osaltaan siitä, että sosiaalisessa mediassa on entistä helpompi jakaa myös kriittisiä viestejä, joista työnantaja ei pidä.” Teoksen kyseenalaisimpaan kohtaan päästään, kun Hölttä kritisoi työantajien tapaa puuttua työntekijöiden vapaa-ajalla esittämiin etnisiä tai uskonnollisia vähemmistöjä kritisoiviin mielipiteisiin. Jos mielipiteet eivät täytä rikoslaissa määriteltyjä rikoksen tunnusmerkkejä, on Höltän näkemyksen mukaan rasistisia mielipiteitä omaavaa työntekijää tavalla tai toisella rangaissut työnantaja ottanut itselleen viranomaisille kuuluvaa valtaa.

Vaikka Höltän tulkinta lojaliteettivelvollisuudesta on kyseenalainen, hänen ajatuksensa ytimen voi paikantaa vaivattomasti: perusoikeuksien ja työpaikkakäytänteiden välillä ei saisi olla niitä ristiriitoja, joita Suomen tulkinnanvarainen lakiteksti tällä hetkellä tuottaa. Hölttä nostaa tietyt osa-alueet Saksan työsopimusmallista esimerkiksi selkeästä vaihtoehdosta. Siellä työehtosopimustasolla tunnistetaan muun muassa niin sanotut tendenssiyritykset; nämä yritykset toimivat avoimesti tietyn ideologian mukaisesti ja ovat oikeutettuja vaatimaan työntekijöiltään sitoutumista yrityksen ideologiaan niin työ- kuin vapaa-ajallaankin. Itse näkisin sovelluksen tämänkaltaisesta mallista selkeyttävän työpaikkakäytänteiden ja perusoikeuksien ristiriitaa myös Suomessa; jos suurempi määrä yrityksistä sitouttaisi sopimustasolla työntekijät tavalla tai toisella omiin eettisiin lähtökohtiinsa, olisi ongelmatilanteet selkeämmin ratkaistavissa. Itse Hölttä ei tällaista ajatusmallia kuitenkaan kannata¹⁰, enkä saanut Höltän tutkielmasta selville, miten Suomen työnlainsäädäntö suhtautuu ajatukseen.

Teoksen loppupuolella Hölttä pohtii muun muassa työsuhteiden koeaikaa kurinpidollisena mekanismina, nollasopimuksia, vahingonkorvausvelvollisuutta, työntekijöiden turvaselvityksiä, luottamusmiesten vaikutusmahdollisuuksia, työsuhteen purkamisen laillisia ja laittomia tapoja sekä kokoontumisenvapauden rajoittamista työpaikoilla. Useassa kohdassa kirjan aikana Hölttä kritisoi myös työntekijöiden ja työnantajien keskusjärjestöjen vahvaa roolia suomalaisen lainsäädännön taustavaikuttajina. Kolmikannassa sovitut ja lakipykäliin päätyneet kompromissiratkaisut heikentävät Höltän mukaan työntekijän laillista toimintavapautta muun muassa työehtosopimuksiin kirjatun työrauhavelvoitteen kautta. Myös työtuomioistuimen käytännöt saavat osan kritiikistä: ”Työtuomioistuimen tuomioista ei voi valittaa ylempään tuomioistuimeen, mikä tekee siitä erikoisen poikkeuksen oikeusvaltion periaatteista.” Teos loppuu Höltän omiin arvioihin siitä, miten nykyjärjestelmää olisi syytä muuttaa. Hölttä korostaa erityisesti yksilön toimintavapauden laajentamisen tärkeyttä; lojaliteettivelvollisuuteen viittaavat lainkohdat hän poistaisi kokonaan, koska velvollisuus ”loukkaa työntekijän henkilökohtaista vapautta.” Höltän mukaan myös irtisanomissuojaa koskevaa lainsäädäntöä pitäisi muuttaa niin, että ”vain törkeistä rikkomuksista ja laiminlyönneistä voi seurata irtisanominen”.

Kaiken kaikkiaan Kuri-teos on selkeästi jäsennetty kokonaisuus, jonka luettuaan saa hyvän käsityksen Höltän tavasta käsitellä työlainsäädäntöä. En itse pysty arvioimaan sitä, miten tulkinnat sijoittuvat yleisemmän työlainsäädännöstä käytävän keskustelun kentälle. Saattaa hyvinkin olla, että Höltän tulkinnat ovat kärjistyksiä ja asioiden yksinkertaistamisia. Tämä ei kuitenkaan mielestäni vaikuta suuremmin lakiteksteihin perehtymättömän lukijan tapauksessa teoksen keskeisimpään ansioon, jonka näen kumpuavan teoksen oppikirjamaisuudesta. Teos antaa selkeän yleisesityksen lakiin kirjatuista työsuhteeseen liittyvistä kontrollimekanismeista ja lakitekstien tulkinnanvaraisuuksista. Uskon kirjan olevan hyödyllistä luettavaa varsinkin silloin, jos ”työväenluokkainen” yksilö on epävarma oman työnantajansa harjoittaman kurinpitovallan lainmukaisuudesta. Teoksen luettuaan työntekijällä on varmasti parempi käsitys siitä, kannattaako asiaa lähteä viemään eteenpäin vai soveltaako työantaja vain lakipykälien hänelle suomia valtaoikeuksia. Todettakoon vielä, että teema, jota teoksessa olisi mielestäni voinut nostaa enemmän esiin, on työntekijän sukupuolen vaikutus laintulkintoihin.

Luokkalait 2000-luvun luokkaristiriitojen ilmentyminä

Anna Kontula aloittaa Luokkalaki-pamfletin toteamalla, että luokkalaki oli vielä 1960-luvulla yleiskäsite. Tuolloin sillä ”tarkoitettiin säädöstä, joka suoraan tai välillisesti, lain kirjaimen tai siitä johdetun viranomaiskäytänteen pohjalta, vaikutti ihmisiin eri tavoin riippuen heidän sosioekonomisesta asemastaan.” Kontula haluaa pamfletillaan herätellä lukijat havahtumaan, että yhä edelleen tietyistä lakipykälistä ja viranomaiskäytänteistä voi tunnistaa luokkalain piirteitä myös yhdenvertaisuuden mallimaaksi koetussa Suomessa. Kontulan sanoin pamfletin keskeisenä tavoitteena on ollut kuvata ”niitä mekanismeja ja rakenteita, joiden seurauksena päällisin puolin neutraali julkinen valta tosiasiallisesti asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan.”

Teos alkaa keskeisten käsitteiden (työväenluokka, valta, syrjintä) määrittelyllä, jonka jälkeen Kontula erittelee esimerkkitapausten avulla Suomen lainsäädännöstä löytyviä ”luokkalakeja”. Ensimmäiseksi Kontula tarkastelee toimeentulotukiasiakkaiden ja pitkäaikaistyöttömien yksityisyyden suojaa. Selväpiirteistä luokkalakiperiaatteen soveltamista Kontula löytää erityisesti ”monialaisen yhteispalvelun” käytänteistä. Monialaisen yhteispalvelun piirissä pitkäaikaistyöttömien erilaisia terveys- ja sosiaalitietoja kerätään rekisteriin, jota voi tarkastella työttömän kanssa toimiva laaja moniammatillinen virkailijaverkosto. Tähän verkostoon voi kuulua huomattavan suuri määrä erilaisia toimijoita, muun muassa sosiaalityöntekijä, sosiaaliohjaaja, psykologi, TE-virkailija, nuorisovalmentaja, päihdetyöntekijä ja sairaanhoitaja. Erityisen ongelmallisena Kontula pitää sitä, että rekisterin lokista voi nähdä vain viimeksi rekisteriä päivittäneen virkailijan tiedot; pitkäaikaistyötön ei siis tosiasiassa voi saada selville, ketkä kaikki hänen yksityisyyden suojan piiriin kuuluvia tietojaan tarkastelevat. Kontula jatkaa provokatiiviseen tyyliin: ”Pitkäaikaistyöttömän kylänraitille leviteltyjen terveystietojen vastakohtana on tietysti varakkaiden suosimat yksityiset terveyspalvelut. Niissä asiakas voi määritellä varsin tarkoin, kenen tietoon hänen asiansa päätyvät.”

Kontulan seuraava esimerkki luokkalaista liittyy kauppojen aukioloaikoihin. Kontula aloittaa kappaleen omakohtaisella kertomuksella: ”Paria päivää ennen joulua törmäsin kokoomuslaiseen kollegaani. Hän kertoi, että he olivat aikeissa lähteä porukalla Lappiin loppuvuodeksi. Olin vähän kateellinen. Meidän suvusta niin moni on palveluammatissa, että vastaava reissu ei tulisi kysymykseen, kun aina on jonkun oltava töissä.” Kontula pohtii vuonna 2016 voimaan tullutta lakimuutosta kauppojen aukioloaikojen vapauttamisesta¹¹ edellisen tarinan viitekehyksessä; samalla kun kuluttajien valinnanvapaus lisääntyy, palvelutyöläisten vapaus kaventuu.

Kontulan mukaan kauppojen aukioloaikojen vapautus saattaa vaikuttaa negatiivisesti varsinkin perheellisten palvelutyöläisten arkeen: ”Välillisesti se vaikuttaa myös näiden ihmisten perheiden autonomiaan – siihen, yöpyykö lapsi päiväkodissa vai omassa sängyssään tai saako jouluaattoa viettää puolisonsa kanssa.” Samalla mahdollisten työtuntien lisääntyminen luo ristiriitoja palveluammateissa toimivien työntekijöiden välille. Itsensä ja perheensä osa-aikaisilla palvelutöillä elättävä työväenluokkainen yksilö ei tosiasiallisesti voi kieltäytyä perheen näkökulmasta ongelmallisista työvuoroista, koska vuoroille on aina ottajia esimerkiksi opiskelijoiden riveistä; kieltäytyessään hän voi menettää myös elintärkeitä päivävuoroja. Kontulan ajatusmallissa pyhäpäivien sekä ilta- ja yövuorojen tuntipalkkalisät eivät korvaa sitä haittaa, jonka epäsäännölliset työajat muodostavat perheiden arjelle. Toisaalta, perheettömän palvelualan työntekijän viitekehyksestä Kontula ei vapautuneita aukioloaikoja kyseenalaista.

Kontula jatkaa luokkalakien perkaamista kääntämällä katseensa korkeakouluopiskelijoihin ja siihen, miten sosioekonominen tausta vaikuttaa opiskelupolkuihin.¹² Kontula näkee varsinkin opintotukijärjestelmän perustuvan luokkalakeihin. Korkeiden asumiskustannuksien takia riittämätön opintotuki ei mahdollista kaikissa tapauksissa taloudellisesti köyhän perhetaustan omaavan nuoren kokopäivästä opiskelua. Samalla julkisen vallan edesauttama kehitys, jossa opiskelijoita kannustetaan nostamaan opintolainaa, luo eriarvoisuutta eri yhteiskuntaluokista ponnistavien opiskelijoiden välille.

Kontula, yhä Pierre Bourdieun ajatteluun nojautuen, korostaa taloudellisen pääoman lisäksi perhetaustasta kumpuavien kulttuuristen ja sosiaalisten pääomien tärkeyttä nykytyömarkkinoilla; taloudellisesti lapsiaan opintoaikana tukevat, hyvin kouluttautuneet ja verkostoituneet vanhemmat antavat lähtökohtaisesti etua kilpailuyhteiskunnassa. ”Ei voida siis sanoa, että nyky-Suomessa kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus koulutukseen. Nuorten koulutusvalintoja ohjaavat omien kiinnostusten ja kodin roolimallien lisäksi vanhempien rahapussi”, tiivistää Kontula.

Teoksen edetessä Kontula ottaa kantaa muun muassa siihen, kuinka eriarvoisesti suomalainen lainsäädäntö kohtelee työväenluokkaisia ulkomailta tulleita siirtotyöläisiä verrattuna ulkomailta palkattuihin keskiluokkaisiin tietotyöläisiin sekä siihen, miten eläkejärjestelmä luo epätasa-arvoa varsinkin keskiluokkaisten ja työväenluokkaisten miesten välille. Teoksen keskivaiheilla katse siirtyy ”huonoista laeista” kontrollibyrokratian ja viranomaiskäytäntöjen kritisoimiseen. ”Erityisesti palveluissa, joiden kohderyhmä koostuu lähes yksinomaan työväenluokasta, korostuvat holhous ja kontrolli”, väittää Kontula ja lähtee avaamaan väitettä omakohtaisella kokemuksella asioimisesta verottajan ja vakuutusyhtiön kanssa. Näiden, myös keskiluokan hyvin tuntemien instituutioiden kanssa toimiminen perustuu luottamukseen; verovelvollisen tai yksityisen vakuutusyhtiön asiakaan ei tarvitse lähtökohtaisesti todistaa toimintansa oikeellisuutta, vaan kontrollia pidetään yllä satunnaistarkastuksilla. Kontulan mukaan vakuutusyhtiöiden ja verottajan ”logiikka on täsmälleen päinvastainen kuin köyhille suunnatuissa palveluissa, joissa asiakas on edelleen potentiaalinen huijari”. Kontula kuvaileekin pamfletissa monitahoisesti sitä byrokratiaviidakkoa, jonka muun muassa sosiaalitoimen asiakas joutuu kokemaan saadakseen lainmukaisia palveluja tai tulonsiirtoja itselleen.

Luokkalaki-teoksen viimeisissä luvuissa Kontula kuvailee muun muassa luottotiedottoman asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa, nostaa esimerkinomaisesti esiin erilaisten julkisten instituutioiden, kuten terveys- ja päiväkotijärjestelmän, käytänteistä tunnistettavia syrjinnän mekanismeja sekä pohtii yleisten moraalikäsitysten luokkasidonnaisuuksia. Jälkimmäisestä hyvä esimerkki on työväenluokalle tyypillisen nautintoaineen, tupakan, demonisoiminen. Samalla Kontula käy läpi historiallisia stereotypioita ”lapsenomaisen impulsiivisesta” työväenluokkaisesta miehestä sekä ”holtittomasta” työväenluokkaisesta naisesta. Kontula muistuttaa myös, että työväenluokkainen näkemys ”eliitistä” ei ole sen imartelevampi. Mielestäni moraali- ja mielikuvapohdinnat teoksen lopussa tuntuvat hieman irtonaiselta osiolta kokonaisuuteen nähden, mutta samalla ne avartavat Kontulan avaamaan tematiikkaa ulos julkisen vallan instituutioiden analyysistä kohti kokonaisvaltaisempaa kulttuuritutkimusta.

Teoksen viimeisessä luvussa Miten meidän käy? Kontula toteaa yhteenvedon omaisesti: ”Vaikka pohjoismainen hyvinvointivaltio on edelleen tasa-arvon supervalta verrattuna lähes mihin tahansa muuhun maailman aikaan ja paikkaan, se on silti luokkayhteiskunta. Turvaverkot kyllä kantavat, mutta eivät aina kaikkia, ja joka tapauksessa yksiä tukevammin kuin toisia. Lainsäädäntö kyllä edistää yhdenvertaisuutta, mutta myös suojaa joidenkin etuoikeuksia. Läpi mahdollistavaksi tarkoitettujen viranomaisjärjestelmien kulkee kurin ja kontrollin piikkilanka, johon törmää vain työväenluokkainen.”

Kontulan lyhyen pamfletin (154 sivua) sisällöllinen anti on hengästyttävän monipuolinen enkä lyhyessä kirjakatsauksessa ole pystynyt nostamaan teoksen kaikkia mielenkiintoisia nyansseja esiin. Yhtä kaikki, Kontulan argumentaatio on kokonaisuudessaan vakuuttavaa, josta kertoo osaltaan teoksen julkaisuajankohtana saama kiitos¹³. Teoksessa korostetaan luokkasidonnaisten, ja usein myös sukupuoleen ja sukupolveen liittyvien julkisten mekanismien epäoikeudenmukaisuutta ja haitallisuutta. Samalla Kontula tähdentää, että suomalaista sosiaalipoliittista järjestelmää pitäisi uudistaa radikaalisti. Valitettavasti pamfletista ei löydy konkreettisia uudistusehdotuksia. Pamfletin julkaisutilaisuudessa Kontulan esittämä heitto ”pitäisi tehdä joitain”¹⁴ jäi teoksen luettuani pyörimään myös minun mieleeni.

Lopuksi

Kalevi Höltän sekä Anna Kontulan teoksissa fraasia suomalaisista ”yhtenä suurena keskiluokkana” kyseenalaistetaan voimakkaasti kuri- ja kontrollitematiikan viitekehyksestä käsin. Hölttä jopa pudottaa koko käsitteen keskiluokka pois tutkielmastaan jakamalla suomalaiset valtavan kokoiseen työväenluokkaan sekä suppeaan kapitalistiluokkaan. Samalla Höltän tunnistamat työpaikkojen kurimekanismit luovat osaltaan kuvaa eräänlaisesta luokkayhteiskunnasta, jossa tulkinnanvaraiset lakipykälät tai rajoittavien lakien puute saattavat arkisen työelämän pyörteissä kasvattaa työantajan valtaa yli työntekijöiden perustuslaissa määriteltyjen perusoikeuksien. Työoikeudellisten lakipykälien tulkinnoista voi siis tunnistaa luokkalain tapaisia mekanismeja, joissa yhteiskunnallinen asema saattaa altistaa epäoikeudenmukaiselle kohtelulle.

Kontulan pamfletti sivuaa Höltän pohdintoja siitä, kuinka pitkälle viranomaiskontrolli voi mennä perusoikeuksien näkökulmasta. Samalla Kontula nostaa luokkatematiikan kulttuuriset ja sosiaaliset puolet esiin korostamalla lainsäädännön vaikutusta eritaustaisten yksilöiden elämänvalintojen kohdalla. Kontula korostaa varsinkin niitä luokkasidonnaisia kontrolli- ja valvontamekanismeja, joita työelämän ulkopuolella toimivat yksilöt kohtaavat. Tällöin tarkastelun kohteena ovat sairaat, työttömät tai osatyökykyiset, joihin kontrollitoimia kohdennetaan alleviivatun tarkasti. Jos työsopimuslainsäädännön ongelmat kumpuavat liiallisesta tulkinnanvaraisuudesta, työelämän ulkopuolella toimivien yksilöiden tiukka kontrollointi on avointa ja suurelta osin selkeästi lakeihin ja viranomaiskäytäntöihin kirjattua. Edellisessä tapauksessa tulkintaongelmat voidaan poistaa lakipykäliä tarkentamalla, jälkimmäisessä koko laki, ja samalla julkisen vallan toimintalogiikka pitäisi muuttaa.

Hölttä, Kalevi 2018. Kuri. Millainen kurinpitovalta työnantajalla on työntekijöihin? Into Kustannus, Helsinki.

Kontula, Anna 2016. Luokkalaki. Miten Suomen laita ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa. Into Kustannus, Helsinki.

Teoksista ja kirjailijoista sanottu

Demokraatti 11.10.2016. Kansanedustajalta kova väite: Virallinen Suomi on lähes sokea luokkasyrjinnälle — ”Tiedän, miksi”. https://demokraatti.fi/kansanedustajalta-kova-vaite-virallinen-suomi-on-lahes-sokea-luokkasyrjinnalle-tiedan-miksi/ (viitattu 21.8.2019).

Helsingin Sanomat 24.12.2016. Kansanedustaja Anna Kontula paljastaa joulun luokkaerot: Duunarin joulu kiiltää, keskiluokka ei tee pyhinä töitä. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005019226.html (viitattu 21.8.2019).

Helsingin Sanomat 18.10.2016. Vasemmistokansanedustaja Anna Kontula kirjoitti pamfletin sorretusta työväenluokasta. Oikeistolainen Elina Lepomäki allekirjoittaa monet väitteet. https://www.hs.fi/kulttuuri/kirja-arvostelu/art-2000002926048.html (viitattu 21.8.2019)

Kansan Uutiset 18.10.2016. Anna Kontula: Luokka on syrjinnän väline. https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3616325-anna-kontula-luokka-on-syrjinnan-valine (viitattu 21.8.2019)

Vasemmistoliiton Youtube-kanava 19.10.2016. Luokkalaki-teoksen julkistamistilaisuus, keskustelemassa Anna Kontula ja Elina Lepomäki. https://www.youtube.com/watch?v=zla73UDDJRQ (viitattu 21.8.2019).

Yle Radio 1, Kalle Haatanen 26.11.2016. Työväenluokka tänään, vieraan Anna Kontula. https://areena.yle.fi/1-3747258 (viitattu 21.8.2019)

Työkansan Sanomat 11/2018. Kirjanurkka. Kalevi Hölttä: Kuri. Millainen kurinpitovalta työnantajalla on työntekijöihin. https://www.ktpkom.fi/ajankohtaista/kirjanurkka-kalevi-holtta-kuri-millainen-kurinpitovalta-tyonantajalla-on-tyontekijoihin-into-2018/ (viitattu 21.8.2019).

Lakimiesuutiset 7.1.2014. Ay-juristi Kalevi Hölttä: Ikuinen maailmanparantaja. https://lakimiesuutiset.fi/ay-juristi-kalevi-holtta-ikuinen-maailmanparantaja/ (viitattu 21.8.2019).

Ote 2000-luvulla Suomessa julkaistusta luokkatutkimuksesta

Anttila, Anu-Hanna; Kauranen, Ralf; Launis, Kati; Ojajärvi, Jussi (toim.) 2016. Luokan ääni ja hiljaisuus. Yhteiskunnallinen luokkajärjestys 2000-luvun alun Suomessa. Vastapaino, Tampere.

Erola, Jani (toim.) 2010. Luokaton Suomi. Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa. Gaudeamus, Helsinki.

Järvinen, Katriina & Kolbe, Laura 2007. Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Kirjapaja, Helsinki.

Kuusela, Sini 2016. Työläisperheistä yliopistoon. Teoksessa Silvennoinen, Heikki; Kalalahti, Mira & Varjo, Janne (toim.), Koulutuksen tasa-arvon muuttuvat merkitykset. Kasvatussosiologian vuosikirja 1. Suomen kasvatustieteellinen seura, Helsinki.

Käyhkö, Mari 2006. Siivoojaksi oppimassa. Etnografinen tutkimus työläistytöistä puhdistuspalvelualan koulutuksessa. Joensuu yliopisto, Joensuu.

Käyhkö, Mari 2011. Vieras omassa perheessä. Koulussa hyvin menestyneiden tyttöjen koulunkäynti työläisperheessä. Kasvatus 42 (5).

Käyhkö, Mari 2013. Hivuttautuen kohti vierasta maailmaa. Työläistyttöjen tie yliopistoon. Naistutkimus 26 (1).

Käyhkö, Mari 2014. Kelpaanko? Riitänkö? Kuulunko? Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja luokan kokemukset. Sosiologia 51 (1).

Käyhkö, Mari 2017. Keinumista kahden maailman välissä. Työläistaustaiset naiset, yliopisto-opiskelu ja muuttuva suhde kotimaailmaan. Sosiologia 54 (1).

Mikkonen, Susanna & Korhonen, Vesa 2018. Työläistaustaiset yliopisto-opiskelijat ja koulutusmahdollisuuksien tasa-arvo. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2018:4. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki.

Nevala, Arto 2016. Työväestön jälkeläiset yliopistoissa toisesta maailmansodasta. Teoksessa Saaritsa, Sakari & Selin, Sinikka (toim.), Työväki ja sivistys. Väki Voimakas -vuosikirja 29. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki.

Nori, Hanna. 2011. Keille yliopiston portit avautuvat? Tutkimus suomalaisiin yliopistoihin ja eri tieteenaloille valikoitumisesta 2000-luvun alussa. Turun yliopisto, Turku.

Purhonen, Semi & työryhmä (Gronow, Jukka; Heikkilä, Riie; Kahma, Nina; Rahkonen, Keijo; Toikka, Arho) 2014. Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Gaudeamus, Helsinki.

Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki & Anna Rotkirch (toim.) 2009. Me muut, Kirjoituksia yhteiskuntaluokista. Teos, Helsinki.

Tolonen, Tuula (toim.) 2008. Yhteiskuntaluokka ja sukupuoli. Vastapaino, Tampere.