Pääkirjoitus: Valvonta ja vallankäyttö

JOSEFINA SIPINEN

Tämän numeron artikkelit kuvaavat yhteiskuntaluokkaan ja yhteiskunnalliseen asemaan nivoutuvaa valvontaa ja kontrollia 1900- ja 2000-luvun Suomessa. Tekstit luettuani jäin pohtimaan, tunnenko itse olevani valvonnan ja kontrollin kohteena ja jos koen, millaisen? 

Taloyhtiömme keskusteluryhmässä käydään toistuvasti läpi yhteisiä pelisääntöjä liittyen esimerkiksi lasten pihaleikkeihin tai asukkaiden pysäköintiin. Liikenteessä tienvarsikamerat ja VR:n tarkastajat huolehtivat nuhteettomuudestani. Tuoreena äitinä tunnistan neuvolajärjestelmän paitsi tarjonneen tukeaan myös tiiviisti kontrolloineen lapseni terveyttä ja turvallisuutta.

Esimerkit ovat arkipäiväisiä. Hyväksyn ne ajatellen, että valvontaa ja kontrollia tarvitaan yhteiselomme turvaamiseksi. En myöskään ole mainittavasti huolissani siitä, mitä viranomaiset minusta keräämillään henkilötiedoilla tekevät. Näiden ajatusten myötä tulin nopeasti tietoiseksi omasta yhteiskuntaluokastani. Kiihkoton suhtautumiseni valvontaan ja valvojiin johtuu pitkälti taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti turvatusta asemastani sekä myöntyväisestä luonteestani, joiden vuoksi joudun korkeintaan hyvin harvoin suoranaisen kurinpidon kohteeksi.

Tilanne on kuitenkin hyvin toisenlainen niiden osalta, jotka eivät ole etuoikeutettuja enemmistön jäseniä.Yhteiskuntamme marginaaliin syystä tai toisesta kuuluvat ovat jatkuvasti valvonnan ja kontrollin kohteena. Marginaaliin kuuluvat ovat harvoin päättämässä siitä, millaista valvontaa ja kontrollia mahdollistavaa lainsäädäntöä tehdään.

Vaikka valvonta ja kontrolli luovat turvallisuutta ja ennakoitavuutta, ne ovat ensisijaisesti vallankäyttöä. Siten kysymykset siitä, millainen valvonta ja kontrolli on riittävää, tarkoituksenmukaista ja hyväksyttävää, ovat keskeinen ja alituisesti läsnä oleva osa julkista keskustelua. Kyse on jatkuvasta tasapainon etsimisestä. Mitä tasa-arvoisemmin ihmiset taustastaan riippumatta osallistuvat tähän keskusteluun, sitä parempi.