Kansainvälisestä tietoverkosta on povattu ja ennakoitu merkittävää kaupallista areenaa jo 1980-luvulta lähtien. Internet tuntui olevan vastaus esimerkiksi Euroopan unionin sisämarkkinoiden syventämiseen. Kaupalliseen käyttöön Internet otettiin vasta 1990-luvun lopulla. Asiaa valmisteltiin pitkään, viimein heinäkuussa 1997 Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton julisti sähköisen kaupankäynnin alkaneeksi.¹

Internetissä ei kuitenkaan oltu odotettu poliitikkojen tekemiä päätöksiä, vaan kehitys jatkoi käyttäjien omaksuman yliopistoyhteisöjen tieteellisen vapauden hengessä. Siirtonopeudet kasvoivat, kuvien ja musiikinkin lataaminen onnistui inhimillisin kuluin.

Tietokoneiden ohjelmistojen ja sisältöjen käytössä 1990-luvun alussa vakiintunut tapa oli lisensoiminen. Tarvitsija osti oikeuden käyttää osaohjelmistoa tai muuta henkistä pääomaa maksamalla sovitun kertakorvauksen tai ajallisen vuokran. Koko 1700-luvulta periytyvä ja Bernissä 1886 kansainväliseksi vahvistettu tekijänoikeuskäytäntö oli jäämässä historiaan.

Sopimuslisensointi antoi kuitenkin käyttäjälle vapaat kädet sisällön suhteen. Euroopassa pidettiin tärkeänä, että teosten kulttuuriarvot ja sisällön muuntelemattomuus säilytettäisiin. Tämä periaate vahvistettiin 1996.² Huikeiden markkinaodotusten vallitessa ei muutenkaan pistetty vastaan, että tekijänoikeuden haltija saisi kontrollioikeuden jo myytyyn tai toiselle käyttöön annettuun aineistoon.

Näin tekijänoikeuksista ja sitä koskevasta lainsäädännöstä kehkeytyi keskeisin 2000-luvun Internetin sisältöjä koskeva keskustelunaihe. Tätä kuumaa, vellovaa ja tuomioistuimissakin käytävää keskustelua on yksiin kansiin koonnut Juri Nummelin toimittamaansa Piraatti vai kirjailija?-teokseen. Kirjoittajina kokoomassa ovat tekijän näkökulmia edustamassa toimittajan lisäksi kirjailijat Jarkko Tontti, Mike Pohjola ja Vesa Sisättö, muusikko Olavi Uusivirta ja toimittaja Tomi Toivio. Kirjastolaitoksen näkökulmaa tuo Heikki Poroila, tekijöiden yhteisön edustajana on Suomen tietokirjailijoiden puheenjohtaja Pirjo Hiidenmaa. Tekijänoikeuksien ja tekijyyden tutkijoita edustavat Juho Lindman, Raija Koli ja Taina Rajanti. Kansalaisaktivisteina mukana ovat Piraattipuolueen puheenjohtaja Pasi Palmulehto ja Effi ry:n hallituksen puheenjohtaja Tapani Tarvainen. Musiikkiteollisuuden tai kustannusalan yritysten edustajia teoksessa ei ole mukana.

Koska keskustelu tekijänoikeuksista on vielä ratkaisemattomassa tilassa, Piraatti vai kirjailija? on keskustelun yhden vaiheen dokumentointi. Toukokuussa 2011 musiikkiteollisuus etujärjestöineen on aloittanut uuden vaiheen piratismin torjunnassa haastamalla internetyhteyksien tarjoaja Elisan oikeuteen tekijänoikeusrikkomusten sallimisesta.

1990-luvulla alkaneen keskustelun kuluessa tekijänoikeuslakeja on muutettu useampaan otteeseen musiikkiteollisuuden ja sen järjestöjen toivomaan suuntaan. Monet tekijät nyt käsiteltävän kirjan toimittajaa Juri Nummelinia myöten ovat tukeneet järjestöjen kautta ajettuja tavoitteita, ihmisille ovat tulleet tutuiksi monet julkaistut kuuluisien artistien nimilistat. Laittomat lataajat, älkää viekö ruokaa pöydästämme!

Nummelinin teos sijoittuu keskustelussa vuosiin 2009–2010. Toimittaja esipuheessa kertoo omien silmiensä avautumisesta. Huhtikuussa 2009 hän oli aloittanut Facebookissa keskustelun, josta kehkeytyi pitkä ja jonka hän julkaisi blogissaan samassa kuussa.³ Tuolloin Ruotsin Piratpartie näyttäytyi ansiot vievänä nörttilaumana.

Tuossa keskustelussa kirjaankin kirjoittanut Vesa Sisättö totesi aiheellisesti: ”Koko Piraattipuolue-touhu on minusta tyhjää sanahelinää ennen kuin he pystyvät todistamaan että työkseen tekijänoikeudenalaista työtä tekevien ihmisten toimeentulo ei häviä.” Samaan tapaan pohti moni muukin.

Esipuheessa Nummelin kertoo tarkistaneensa kantojaan keskustelun jälkeen. Suurimmat ongelmat ovat tekijänoikeuksien vaikea käyttö: mistä tavoittaa viisikymmentä vuotta sitten kuolleen unohdetun kirjailijan perikunta? Tiukat tulkinnat ja pitkään sitovat määräajat vaikeuttavat nykytekijän työtä. Mediatalojen vaatimukset kaikkien oikeuksien luovuttamisesta yhden kirjoituspalkkion kertakorvauksella tuntuvat riistolta. Mahdollinen myöhempi kiinnostus myytyjä tekstejä kohtaan sataisi mediatalojen laariin.

Taistelu tekijänoikeuksien puolesta musiikkiteollisuuden ja tekijänoikeusjärjestöjen rinnalla ei ole itse luovan työn tekijälle oikea paikka. Varsinkaan, kun lait sinänsä eivät takaa kenellekään minkäänlaista tuloa olkoot ne kuinka tiukat tahansa.

Piraattien puheenjohtaja Palmulehto artikkelissaan tarjoaa tekijöille koko joukon uusia ansaintamalleja. Lunnasmallissa teos julkaistaan sovitun lahjoitus- tai ennakkotilausmäärän täyttyessä. Vapaassa jakelussa olevista teoksista voisi pyytää vapaaehtoista maksua. Sopivaa maksua vastaan teoksesta voidaan tehdä erikoispainoksia tai muuten kuluttajan toiveiden mukaisia nimikkotuotteita. Näitä Palmulehto kutsuu lisäarvon myynniksi. Lisäksi erilaiset lisensoidut oheistuotteet voisivat olla toimeentulon lähde. Joissakin tapauksissa mainosten myynti voisi olla sopivaa. Laajakaistaveroa Piraatit eivät kuitenkaan pidä hyvänä ratkaisuna. Hyvitysmaksujen jakaminen tasapuolisesti olisi erittäin vaikeaa, ja kaikki eivät edes pidä kompensointia tarpeellisena. Mallit ovat jo tuttuja piraattien vastustajillekin. Esimerkiksi Sisättö viittaa ajatukseen artikkelissaan ”Piraatit ja taistolaiset” ja kysyy oikeutetusti, miksi tulot tulisivat muusta kuin varsinaisesta luovasta työstä.

Muusikko Uusivirta tarkastelee mahdollista tulevaisuutta levy-yhtiöiden näkökulmasta. Näyttää vahvasti siltä, että jos ala ei uudistu, sille kertyy tuloja tulevaisuudessa ainoastaan gramex-maksuista. Levy-yhtiöillä ei näyttäisi olevan mitään lisäarvoa tarjottavanaan artisteille tällaisessa skenaariossa, joten miksi siis antaa osa omista tuloistaan niille? Uusivirta näkee yhtiöt tienhaarassa: olisi joko laitettava pillit pussiin tai laajennettava reviiriä. Laajempi palvelukirjo saattaisi pitää tekijät heidän talleissaan. Levy-yhtiöt lienevätkin laajentamassa reviiriään, mutta osin tekijöiden kustannuksella.⁴

Yksityisen jakamisen vertaisverkoissa Uusivirta näkee lopulta poliittisena kysymyksenä. Kyse on kulttuurisesta käsityksestä, maailmankuvasta. Monet kirjaan kirjoittavat tekijät Uusivirtaa selkeämmin ottavat kantaa omien oikeuksiensa puolesta. Pitkiä perusteluja ei kannalle esitetä. Onhan tekijä palkkansa ansainnut. Apurahojen tai perustulon tarjoaminen tekijänoikeustuottojen sijaan tyrmätään: miten sitten suosio tai ahkeruus näkyisi tuloissa?

Tietokirjailijoiden Hiidenmaa on artikkelissaan kaksijakoinen. Perustulon hänkin torppaa: ”Jos kirjailijalta viedään oikeus hyödyntää osaamistaan ja tilalle tarjotaan perustuloa, tarjottakoon sitä myös partureille, lääkäreille ja leipureille.” Toisaalta Hiidenmaa puolustaa yliopistojen open access -julkaisemista, uusimpien tutkimustulosten avointa saatavuutta. Tässä kohtaa tekijän taloudellisia oikeuksia voi loukata, koska tutkimus on (pääsääntöisesti) rahoitettu julkisin varoin.

Kulttuurin, sivistyksen ja jopa talouden kehittymisen kannalta vapaat tai ainakin joustavat tekijänoikeudet ovat hedelmällisiä uuden alkuja. Kuten Rajanti korostaa, ”mitään ei luoda tyhjästä”. Historiallisessa katsauksessaan Nummelin muistuttaa 1800-luvun Saksasta, jossa maanviljelys- ja karjanhoito-oppaiden piraattipainokset levisivät laajalle ja hyödyttivät kansantalouksia. Näiden piraattitöiden suitsimisen seurauksena syntyikin mainittu Bernin sopimus.

Rajanti pitää tekijänoikeuksien kriisiä levy-yhtiöiden ja kustannustalojen kriisinä. Ne yrittävät jatkaa mahdollisimman pitkään tarjonnan niukkuuteen perustuvaa toimintamalliaan. Siitä ei tekijäkään hyödy. Rajanti esittelee yhä laajenevaan käyttöön tulevaa copyleft-käytäntöä, vapaata käyttöä sillä ehdolla, että käyttäjä antaa muillekin samat vapaudet. Myös Tarvainen on keinotekoista niukkuutta vastaan. Sellaiset mallit ovat vanhaa markkinataloutta. Nyt on ”runsauden” aika, ja Spotifyn kaltaiset palvelut perivät maan.

Nummelinin toimituksessa Internetiä pidetään pitkälti syynä muutokseen ja tekijöiden toimeentulon kurjistumiseen. Kansainvälisesti näin voi ollakin. Kotimaisia syitä on muitakin. Illuusio-lehden puheenvuorossa Juri Nummelin ruotii vielä piraattien poliittista kohtaloa ja kirjoittajien toimeentuloa: ”Mistä kirjailijat saisivat tulonsa, jos suuri osa tarjonnasta olisi ilmaista? Keikoista? Monet kirjailijat käyvätkin kirjasto- ja koulukeikoilla puhumassa työstään. Näistä maksetaan yleensä matkakulut, ei muuta.”5

Tässä näkyy 1990-luvun alun pitkä varjo. Laman alkuun saakka esimerkiksi sanomalehdet maksoivat kirjoituspalkkiota kaikesta, myös mielipidekirjoituksista. Laman myötä kaupalliset tv-kanavat lopettivat esiintymiskorvausten maksamisen artisteille. Ennen lamaa haastatteluista maksettiin korvaus, luennointipalkkio oli taattu vierailusta julkisissa laitoksissa. Nämä kaikki tulonlähteet rapautuivat jo ennen Internetin vaikutusta yhteiskunnan säästäessä. Levisi ajattelu, että luovan työn tekijät saavat tulonsa tekijänoikeuskorvauksina ja kaikki muu on hyödyllistä julkisuutta korkeampiin korvauksiin.

Paluuta lähes kahdenkymmenen vuoden takaisiin aikoihin ei tietenkään ole. Ehkä jatkuva keskustelu kuitenkin luo laajempaa ymmärrystä kirjailijoiden tulonmuodostuksesta ja esiintymispalkkiotakin ymmärretään jatkossa paremmin maksaa. Kysymys tekijöiden toimeentulosta on joka tapauksessa poliittinen ja julkisen vallan käsissä, kuten Tontti teoksen lopuksi tiivistää.

Juri Nummelin (toim.). Piraatti vai kirjailija? Tekijän oikeuksia mittaamassa. Avain 2011. 130 s.