Kulttuuristen ja sosiaalisten muutosten aallot huuhtoivat modernin yhteiskunnan perusteita 1800-luvun lopulta lähtien.¹ Kollektiiviset tavoitteet alkoivat menettää otettaan individualismin vallatessa jalansijaa modernissa yhteiskunnassa. Yksilö subjektiivisuudessaan, arvokkaana kokonaisena itsenään muodostui yhteiskunnan rakennekoneistoon komponentiksi, joka ei vaatinut enää toimiakseen taakseen avioliiton ja perheen institutionaalista valtaa. Artikkelissani pyrin tarkastelemaan lähemmin, miten yksineläjyys ja ikääntyvä sinkkuus uusina yhteiskunnallisina ilmiöinä toimivat, ilmentävät ja representoivat itseään. Yksineläjyyteen päätyminen erilaisten elämäntapavaihtoehtojen keskellä polveutuu usein seikkailuksi, jossa mahdollisuuksilla ja valinnoilla on keskeinen rooli. Onko ikääntyvän sinkun yhteiskunnallisessa positiossa kyse yksilön valinnasta, kohtalosta vai kenties välitilasta?

Suomalaisista kotitalouksista jo yli 40 prosenttia on yhden hengen talouksia.² Yksineläjyys on pitkään ollut tiedostettu ilmiö yhteiskunnassa, mutta vasta viime vuosikymmeninä on yksinolon sekä yksineläjyyden malleja pyritty tarkastelemaan tutkimuksellisista lähtökohdista käsin.³ Tutkija Marketta Ritamies on ensimmäisten joukossa tutkinut yksineläjyyttä itsenäisenä käsitteenä modernissa yhteiskunnassa, joten hänen 1988 julkaisemansa tutkimus laskee eräänlaisen alustavan pohjan seuraaville tutkimuksille aiheesta. Ikääntyviä sinkkuja uutena ilmiönä yhteiskunnassa on tutkittu erittäin harvakseltaan ja yksineläjyyttä modernissa yhteiskunnassa tutkimuksellisesti valaiseva pohja on suppeahko. Tuoreimmat tutkimukset nojaavat myös osaltaan Ritamiehen tutkimukseen, joten käytän lähteenä tätä jo vuonna 1988 julkaistua tutkimusta liittyen sinkkuuden ja yksineläjyyden tematiikkaan.

Yksineläjyydestä on suomalaisessa yhteiskunnassa muotoutunut uusi elämäntapa muiden ohelle. Perhe pitäytyy kuitenkin edelleen yleisesti vallitsevana ideaalisena ”elämänmallina” huolimatta esimerkiksi lisääntyvistä avioeroista, perhe-käsitteen kriisiytymisestä ja arvojen ristiriitaisuuksista.⁴ Perheen⁵ asema vahvimpana instituutiokäsitteenä puolestaan painautuu taustaan, joka reflektoi kuvaa suomalaisesta jälkiteollisesta yhteiskunnasta. Tähän sitoutuu käsitys, jossa perhe miltei ainoana yksikkönä tarjoaa tilaisuuden tunteiden ilmaisuun.⁶ Muun muassa tutkija Pirkko Karhu kuvaa suomalaiseen työkulttuuriin ja julkiseen tilaan liittyvät tunteiden osoitukset pääsääntöisesti yksilön hallinnan alaisuuteen kuuluviksi ominaisuuksiksi. Työkulttuuri ja julkinen tila syövät tunteiden ilmaisuilta oikeutuksensa, joten perheen merkitys lähes ainoana yksilön vapaaseen tunneilmaisuun liittyvänä viitekehyksenä tulee erityisen painavaksi.⁷ Kollektiivisen yhteisöllisyyden harvinaistumisen myötä voidaan pohtia samaan aikaan yksineläjyyden eri ulottuvuuksia: millaisena ikääntyvän yksineläjän elämäntyyli henkilöityy yhteiskunnallista taustaa vasten?

Sosiologi Anthony Giddens maalaa näkyviin vahvan näkemyksen yhteiskunnan institutionaalisesta refleksiivisyydestä. Giddensin mukaan sosiaalista elämää koskevasta tiedosta on tullut elämän organisoinnin ja muutoksen säännönmukaisesti käytetty perusta. Sama refleksiivisyys ulottuu myös yksilön minä-ytimeen asti: yksilön elämästä tulee itsetarkkailuun pohjautuva refleksiivinen projekti, yritys yhdistää henkilökohtainen sosiaaliseen muutokseen.⁸ Minuus ja oma elämä ovat vähitellen kudottavia verkkoja ja kokonaisuuksia, jotka syntyvät yksilön oman identiteetin rakennusaineista. Identiteetin rakennusaineet muodostavat samalla myös ne verkostot, joilla yksilö haluaa kiinnittyä yhteiskuntaan. Ikääntyvät sinkut uutena yhteiskunnallisena ilmiönä ovat osoitus modernin yhteiskunnan yksilöllistymisestä ja erilaisten elämäntyylien asettumisesta sekä varioitumisesta rinta rinnan traditionaalisten perhekeskeisten mallien joukkoon.

Yksilön vapaus avautuvine valintoineen elää kuitenkin uskollisesti liitossa valinnan pakon kanssa. Mahdollisuus suunnitella, kirjoittaa oma elämäntarinansa on samalla pakkoa kuvittaa tarinansa kehykset. Yhteiskunnan eri toimintajärjestelmät eivät integroi yksilöä persoonallisuutena, vaan yksilö tippuu ikään kuin tyhjään sosiaaliseen tilaan, joka yksilön on itse täytettävä omalla tarinallaan, omalla persoonallaan. Postmoderni yhteiskunta asettaa yksilön pakon eteen, oman elämän organisointi ja oman elämänkulun merkityksenanto sulavat yhteen erottamattomaksi objektiksi.⁹ Oma elämä ja sille kirjattavat merkityksenannot siirtyvät ikään kuin subjektiivisuudesta ja yhteiskunnan säännöistä sekä olosuhteista luotavaksi esineeksi, abstraktiksi lapseksi, joka samalla omistaa dualistisen luonteensa vuoksi kummankin vanhempansa kasvot.

Juha Siltala luonnehtii yksilön ja yhteiskunnan välistä liittoa ”modernin länsimaisen kulttuurin kollektiivisesti pakottamaksi ajatusluutumaksi”.¹⁰ Yhteiskunnan vaatiessa yksilöä toteuttamaan itseään, yksilöiden näin itsekin vaatiessa itseltään, riippumattomuus ja omasta kohtalostaan vastuussa oleminen näyttäytyvät haluttuina ja tavoiteltuina. Yksilö näin ollen taipuu tavoittelemaan ja haluamaan sitä, mitä yhteiskunta yksilöltä vaatii. Eri roolit suovat yksilölle instrumentit: toimiminen ammatissa, veronmaksajana, autoilijana tai isänä tarjoavat erilaisia väyliä toteuttaa itseään kulloisessakin toimenkuvassa. Kukaan ei tahdo toteuttaa itseään pelkästään vain yhden roolin kautta ja tällöin itsensä toteuttaminen vaatii omaa tilaa, johon yksilö rakentaa elämänsä tapahtumat, roolit ja kehityksen jollakin tavalla subjektiivisesti mielekkääksi kokonaisuudeksi.¹¹ Tätä kaavaa noudattava elämäntarina tarkoittaa sitä, että yksilöiden normaalielämänkerroista tulee valintojen merkitsemiä riski-, katkos- ja jopa luhistumiselämänkertoja.¹² Yksilön roolit pirstaloituvat ja differentoituvat valintojen maailman laajentuessa. Varttuneen sinkun omat elämänkatsannolliset lähtökohdat ja näistä kumpuavat näkökulmat havainnollistavat yhteiskunnan selustan tarjoamaa tukea ja tämän rekonstruoimaa kontekstia ikääntyvästä sinkusta omana elämäntapanaan.

Ikääntyvän sinkun suhde yksineläjyyteen, elämäntyyliin ja yhteiskuntaan

Yksineläjätalouksien kasvavan määrän syyksi hahmottuu kolme taustatekijää, jotka vahvistavat ilmiötä postmoderneissa liitoksissaan: nuoret lähtevät lapsuuden kodistaan entistä aikaisemmin, vanhukset jaksavat pidempään yksin omissa kodeissaan ja avioerojen myötä moni elää omassa taloudessaan.¹³ Taustaa vasten voidaan todeta, että monelle sinkkuus ja yksineläjyys ovat vain välivaiheita, mutta osalle yksineläjyys ja lapsettomuus ovat koko elämänkaaren kestäviä valintoja. Tuula Gordon valottaa yksin elämisen elämäntapaa monenlaisten tunteiden vuoristoratana, joita yksineläjä käy läpi sopeutumisprosessin kautta. Gordon tähdentää yksineläjyyteen totuttautumista samankaltaisena oppimisprosessina kuin arkielämän jakamisen opettelua kumppanin kanssa. Sinkun elämässä totuttelu yksineläjyyteen vie kuitenkin usein enemmän aikaa, sillä norminmukaisen elämän ulkopuolella elävät joutuvat pohtimaan ratkaisuaan perusteellisemmin. Tällöin oppimisprosessi saattaa kestää vuosiakin, jonka jälkeen osa yksineläjistä oppii arvostamaan ja nauttimaan sinkkuuden hyvistä puolista.¹⁴ Elämänmallin hyväksyminen kuitenkin edellyttää yksineläjältä kykyä kohdata itsensä: luonnollisesti itsensä yksineläjiksi kokevat eivät käy prosessia läpi, vaan heille yksineläjyys on täysin ilmeinen ja ristiriidaton vaihtoehto.¹⁵

Arja Mäkinen tuo esille, että yksineläjyyttä omasta tahdostaan jatkavia yksilöitä ei voida pitää johonkin elämänvaiheeseen juuttuneina henkilöinä. Perheellisyyden tavoin myös elämä yksineläjänä tuo mukanaan haasteita ja kehitystehtäviä.¹⁶ Anthony Giddensin mukaan postmodernin yhteiskunnan käsite väljentää valinnan- ja elämäntyylien vapautta,¹⁷ joka tukee yksilön subjektiivista tarvetta nojautua edelleen yhteiskuntaan ja kirjoittaa oma elämäntarinansa parhaimmalla omaksumallaan tavalla. Näkemysten perusteella voidaan päätellä, että yksineläjän suhde sinkkuuteensa kietoutuukin erilaisten elämäntilanne-käsitteiden äärelle: ratkaisu saattaa olla tietoinen, postmodernissa yhteiskunnassa omaan valintaan perustuva kehityskulku tai kehityskulku, joka on solmiutunut valmiiksi yksineläjän eri elämäntilanteissa kokemien tilanteiden seurauksena .

Millaisia ovat syyt, jotka tukevat yksilöiden päätöksiä pysytellä naimattomina ja lapsettomina? Marketta Ritamies on koonnut yhteen tutkimuksessaan yli 40-vuotiaista yksineläjistä erilaisia työntäviä ja vetäviä tekijöitä, jotka vaikuttavat joko myönteisesti tai kielteisesti naimattomana pysymiseen. Sinkkuna oloon tai siihen palaamiseen vaikuttavat myönteisesti seuraavat seikat: uraan liittyvät mahdollisuudet ja uran kehitys, seksuaalisten kokemusten tarjolla olo, jännittävä elämäntyyli eli kokemusten vaihtelevuus ja muutoksen vapaus, psykologinen ja sosiaalinen autonomia sekä tukirakenteet, kuten tukevat ystävyyssuhteet, naisten ja miesten ryhmät, poliittiset ryhmät, terapeuttiset ryhmät ja opiskelutoverit. Yhdessä elämisestä negatiivisella tavalla poistyöntäviä tekijöitä ovat muun muassa ystävien puute, eristäytyneisyys, yksinäisyys, uusien kokemusten tarjolla olo, tukahduttava vain kahden ihmisen välinen suhde, itsensä kehittämisen esteet, ikävystyneisyys, surullisuus, viha, heikko kommunikaatio puolison kanssa ja seksuaalinen turhautuneisuus.¹⁸ Yhteiskunnallista taustaa vasten tarkasteltuna ikääntyvän sinkun elämäntapa linjautuu moderniksi valinnaksi muiden elämäntapojen joukkoon, vaikka se yhä poikkeaakin normatiiviseksi mielletystä perhemallista. Postmodernin yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet valintaan luoda jotakin konkreettisesti uutta oman itsen asettamiin tavoitteisiin istutettuna (vaikkakin yhteiskunnan sääntöjen ja rajoitusten sisällä) näyttäytyy usein houkuttelevana mahdollisuutena.

Ritamies esittää tutkimuksessaan, että keski-ikään asti naimattomina pysytelleet ovat sinkkuja todennäköisesti vapaaehtoisesti tai vastentahtoisesti pysyvästi. Osa on valinnut naimattomuuden jo alun perin, kun taas osa on päätynyt ratkaisuun vähitellen, kun puolisoa ei ole löytynyt. Myös eronneet ja lesket kuuluvat samaan kategoriaan: naimattomuus on valittu pysyväksi tai sopivaa puolisoa ei ole löytynyt etsinnästä huolimatta.¹⁹ Ikääntyessään yksilö varmasti kartoittaa päämääriään tarkemmin, kun oma yksilöllisyys on muotoutunut tunnistettavammaksi kuin nuorempana, jolloin prosessinomainen kasvaminen ja sujektiivisuuden muotoutuminen oli vielä alkutekijöissään. Silti valinnat eivät toki pyyhi pois yksilön tuntemia tyytymättömyyden tunteita, jos kumppani olisi (ollut) haluttu omaan elämänpiiriin.

Eija Maarit Ojalan ja Osmo Kontulan tutkimus keski-ikäisistä yksineläjistä rakentaa kuvan tilanteesta, jossa moni yksineläjä kokee olevansa irrallaan ja alisteisessa asemassa suhteessa yhteisön vallitseviin normeihin. Monet tutkituista eivät olleet sopeutuneet yksinelämiseen ja kokivat olevansa onnettomia ilman kumppania. Yksineläviä määriteltiin monin kielteisin sanankääntein, kuten ”ei kelvannut”, ”katkera vanhapiika”, ”kyllä siinä jotain vikaa täytyy olla”, ”itsekäs”.²⁰ Varsinkin yksinelävät naiset saivat osakseen herkästi moralisointia. Tämän perusteella Ojala ja Kontula väittivät yksinelämisen olevan este ja vaikeuttavan kiinnittymistä erilaisiin yhteisöihin. Yksineläjät kokivat muun muassa, että kukaan ei ole heistä kiinnostunut, he eivät saa tarpeeksi sosiaalista vahvistamista ja kokevat vastavuoroisten ihmissuhteiden vähäisyyden puutteena. Perhekeskeisen elämänmuodon kokeminen vakioiduksi normiksi sekä tämän ”ihanteen rikkominen” tuotti joillekin yksineläjille häpeää.²¹ Moni yksineläjä kokee siis vahvasti olevansa epätasa-arvoinen verrattaessa parisuhteessa olevaan ja/tai perheelliseen henkilöön. Hän kokee jäävänsä ilman jotakin hyvin oleellista, joka ei välttämättä korvaudu edes yhteisöllisellä aktiivisuudella tai ystäväpiirin tuella. Ehkä merkittävämpää olisikin pohtia, mitkä syyt kulloinkin estävät mahdollisuudet kulkea eteenpäin tavoiteltujen subjektiivisten unelmien tiellä ja pyrkiä purkamaan mahdollisia raja-aitoja. Jos yksinelämisen elämäntapaa värittää vahva yksinäisyys voimakkaiden tyytymättömyyden tunteiden tätä tukiessa, kyse voi olla myös selvittämättömien sisäisten ristiriitojen ja masennuksen aiheuttamasta noidankehästä.

Yleisesti ottaen ihmisten mielenkiinto on kasvanut aiempaan verrattuna omaa henkistä hyvinvointia kohtaan. Tämä nostaa esiin myös paremmat mahdollisuudet vaikuttaa omaan subjektiiviseen elämäntarinaan. Asiantuntijoita käytetään ongelmatilanteissa samoin kuin erilaisia palveluita, jotka mahdollistavat kontaktin solmimisen muihin ihmisiin.²² Anthony Giddensin näkyväksi tekemä refleksiivinen minä-projekti saavuttaa jälleen pohjansa: mikäli yksilön minä-projekti identiteettteineen on menestyksellisesti onnistunut luomaan myös tarvittavat ja tyydyttävät suhdekudelmat verkostoineen, osoittautuu se varmasti ikääntyessä vankasti rakennetuksi pohjatyöksi oman elämänmyönteisyydenkin kannalta. Lisääntyneet mahdollisuudet luoda erilaisia ihmissuhteiden verkostoja postmodernissa yhteiskunnassa saavuttavat ehkä parhaiten myönteisen identiteettikehityksen läpieläneet yksilöt, mutta toisaalta yksilön on pystyttävä luottamaan ja asettamaan oman refleksiivisen minä-kehityksensä tarina kestäviin kehyksiin, tässä tapauksessa postmodernin yhteiskunnan luomaan tukikehikkoon. Onnistuminen ei ole itsestäänselvää, kuten mainitut yksilön riski-, katkos- ja luhistumiselämänkerrat antavat ymmärtää.

Yksilön henkisen hyvinvoinnin pohdinta vaatii näin taustalleen hyvinvointiyhteiskunnan tuen. Aikaisemmin ei ole ollut mahdollisuuksia eikä myöskään eväitä lähteä pohtimaan omaa henkistä hyvinvointia ja erilaisia subjektiivisia tuntemuksia. Jo pelkästään perustarpeiden tyydyttäminen vaati runsaasti työtä ja vaivannäköä, jolloin omia tuntemuksia ei niinkään jaksettu tai edes osattu pohtia.²³ Vasta hyvinvointiyhteiskunnan aika on tehnyt mahdolliseksi henkisen hyvinvoinnin painottamisen yksilön kannalta.²⁴ Tähän nojautuen voisi todeta keinojen ja työkalujen kehittyneen kohti parempaa itsetuntemusta, jolloin esimerkiksi yksinäisyyden- ja yksinolon tunteiden tunnistaminen jo sinällään ehkäisisi ongelman muodostumista. Ikääntyneen yksineläjän ja sinkun kannalta yhteisö ja yhteiskunta ovat ratkaisevassa asemassa: riippuu paljon myös yksilön omasta aktiivisuudesta, miten erilaisia palveluita käyttää ja missä määrin tukeutuu yhteiskunnan tarjoamaan verkostoon, kuten esimerkiksi erilaisiin harrastus- ja yhteisötoiminta mahdollisuuksiin. Yksilöllistymisen kehityksen jatkuessa myös erilaisten elämäntapavalintojen tarjotin saattaisi näyttää monipuolisemmalta ja värikkäämmältä. Suurin ja merkittävin kysymys subjektiivisen kehityksen tiellä näyttäisikin luonnollisesti olevan yhteiskunnan myöntämän tuen ja avun saanti sitä tarvitsevalle: onko oikeanlaista apua tarpeeksi saatavilla sitä tarvitsevalle tarpeeksi aikaisessa vaiheessa?

Ikääntymisen konteksti yksineläjän elämäntyylin ohessa

Ikäkäsityksen monimuotoisuutta voidaan täsmentää käsittelemällä sen eri ulottuvuuksia. Ikää on totuttu ajattelemaan ikävuosina, jotka ovat kuluneet yksilön syntymästä nykyhetkeen. Ikä on kuitenkin paljon moniulotteisempi asia: yksilön ikä yhteisönsä sosiaalisena jäsenenä määrittyy kronologiseen syntymävuoteen perustuvan iän lisäksi hänen elämänvaiheensa, elämäntapahtumiensa ja yhteiskunnallisen aseman perusteella. Eri asiayhteyksissä sosiaalinen ikä saattaa muodostua erilaiseksi: sosiaalinen ikä ja kronologinenkin ikä voivat poiketa huomattavasti toisistaan. Esimerkiksi samaa henkilöä voidaan kohdella nuorena johtajana ja iäkkäänä ensisynnyttäjänä. Perheellisyyden ja yksineläjyyden vastakkain asettuneet roolit konkretisoituvat kulttuurimme kautta: kulttuurissamme perheettömyys ja nuoruus liittyvät ajallisesti yhteen.²⁵ Tarkasteltaessa yksineläjän roolia tätä taustaa vasten voidaan todeta, että ikääntyvän sinkun elämänkulku poikkeaa yhteiskunnassa yleisesti normatiiviseksi mielletystä mallista. Joka tapauksessa yksineläjien elämäntapamallit muotoutuvat asenteiden ja ajatusmaailmojen ympärille.

Sosiologi Colin Campbell tuo esille yksilön vapautta rajoittavia tekijöitä, kuten biologiset rajoitukset, tunteet, tavat ja traditiot. Campbellin mukaan edellä mainittujen tekijöiden vaikutus on erittäin vahva: hän vastustaa väitettä detraditionalisoitumisen vahvuudesta. Perinteisyys ei olisi siis murtuva voima, vaan toimii edelleen vahvana vaikuttajana.²⁶ On totta, että yksilön ja subjektiivisuuden kehittyminen kantavat mukanaan vapautta haittaavia tekijöitä, kuten esimerkiksi biologisia rajoituksia (vammat, sairaudet, fyysiset esteet), mutta eikö yhteiskunnan kehitys erinäisillä osa-alueillaan (esimerkiksi lääketieteen kehitys, seksuaalinen vapautuminen, globalisaatio, tietoyhteiskunnan laajentuminen) useimmiten mahdollista subjektiivisen yksilötarinan irtautumista pakottavimmista tradition kahleista? Ikääntyvien yksineläjien keskuudessa tulevaisuudessa näkökohdat voitaisiin punnita uudelleen ja tarkastella, miten tavat ja perinteet ovat liikkuneet muutoksen tilassa. Kun yksinelävien sinkkujen ”sukupolvia” muodostuu aikakerroksellisesti enemmän, jossain vaiheessa normit, tavat ja traditiot syntyvät ja luovat uusia jaokkeitaan. Tämän kaltaisesta kehityskulusta todistaa vahvasti esimerkiksi länsimaisen ydinperhe-käsitteen²⁷ vähittäinen muuttuminen 1700-luvulta 1950-luvulle.

Koska yhteiskunta on jatkuvassa muutoksen tilassa, myös edellytykset avo- ja avioliittojen sekä seurustelusuhteiden solmimiseen yhä korkeammalla iällä voisivat kasvattaa mahdollisuuksiansa yksilökeskeisen kehittymisen vierellä yksilön itsensä näin halutessa. Tämä vaatii luonnollisesti positiivisen minäprosessin reitittämää yksilökehitystä: tasapainoinen yksilö tunnistaa omat voimavaransa ja heikkoutensa suhteellisesti menestyksellisemmin kuin yksilö, joka ei koe subjektiivisen kehitystarinansa kulkua pääosin myönteisenä jatkumona.

Suhteiden kenttä yksineläjän elintavan taustalla

Yksineläjien puolisottomuus sekä sinkkuna eläminen ovat voimakkaasti polarisoituneita ilmiöitä yhteiskunnassamme. Pohdittaessa yhteyttä naisten ja miesten välisen yksineläjyyden välillä huomio kiinnittyy naisten korkean koulutusiän taustoittamaan sinkkuuteen ja vastaavasti miesten matalan koulutustaustan kehystämään yksineläjyyteen. Ilmiö noudattaa kaavaa, jonka mukaan korkeakoulutuksen hankkineet naiset ovat muita todennäköisemmin puolisottomia, kun taas miehillä asetelma on päinvastainen. Korkeakoulutuksen hankkineella miehellä on hyvin todennäköisesti puoliso, kun verrataan matalamman koulutuksen hankkineeseen. Suoranaista yhteyttä ei korkealla tai matalalla koulutuksella puolisottomuuden kannalta ole, mutta asetelmaan liittyy kuitenkin tekijöitä, jotka lisäävät tässä naisten ja miesten todennäköisyyttä pysyä puolisottomana. Tähän liittyy voimakkaasti ihanteiden ja todellisuuden välinen ristiriita.²⁸ Ikääntyvien sinkkujen elintavan vakiintuminen yhteiskunnalliseksi ilmiöksi vaikuttaisi olevan koulutuksellista taustaa vasten tarkasteltuna kasvava ilmiö, sillä naisten osuus yliopistollisissa korkeakoulututkinnoissa on viime vuosina ollut lukumääräisesti paljon suurempi kuin vastaavasti miesten osuus suoritetuista tutkinnoista.²⁹ Koulutustaustan erot ovat kuitenkin yhteiskunnallisesti muuttuvia, aikaansa sidottuja sekä eri tavoin arvottuvia: sosiaaliset, taloudelliset, rakenteelliset ja jopa muotivirtauksiin liittyvät syyt muuttavat tilastolukuja.

Yksineläjyys valintana saattaa sitoutua elämänreitilliseksi päätökseksi tiedostetusti ja/tai tiedostamatta. Eräs merkittävimmistä syistä suomalaisessa yhteiskunnassa on edelleen agraarikulttuurin ja nykykulttuurin pariutumismallien kohtaamattomuus. Agraariyhteiskunnan edustamat arvot ja asenteet vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen ja valintoihin. Vanhat agraarimallit murtuivat, kun naiset hakeutuivat opiskelemaan miesten jäädessä usein maatilan töihin. Odotukset miehen suhteen vastuunkantajana ja perheen ensisijaisena elättäjänä eivät hävinneet, mutta naisten hankkiessa lisää koulutusta eivät maanviljelystä jatkaneet miehet pystyneet enää vastaamaan odotuksiin tavalla, jota koulutetut naiset heiltä vaativat.³⁰ Naisten ja miesten kokemusmaailmat roolien ja odotusten täyttymättömyydestä nykyisessä yhteiskunnassa siivittävät yksineläjyyteen ajautuvia tai siihen tähtääviä päätöksia. Ihmisten viihtyminen samankaltaisten joukossa sekä puolisoiden valinta omanlaisten keskuudesta on myös seikka, jonka painoarvoa tuskin voi väheksyä. Tapojen ja traditioiden eriytyminen ja muovautuminen uudelleen on paradoksaalisella tavalla synnyttänyt uudenlaisen merkityskentän myös ”yksineläjyys-kertoimella” laskettaessa. Mihin suuntaan ikääntyvän sinkun elämänlanka ohjaa, miten refleksiivinen minä-projekti kohdistuu yksilön kasvaessa tiukemmin kiinni postmoderneihin arvoihin agraaristen tieltä? Vastuu omasta subjektiivisuudesta on ennen kaikkea postmodernin yhteiskunnan tuottamaa ja on jo aiheuttanut osaltaan eriytymisen agraarisista tapa- ja traditio-malleista. Yksilön oma subjektiivinen kehitys on sidoksissa postmodernin kannatinlankoihin: arvojen ja tapojen uudelleen puntaroiminen sulautuu olennaisesti rakenteelliseksi osaksi identiteetin kehitystä. Ikääntyminen yhdessä sinkkuuteen nojaavan elämäntavan kanssa nostaa yhteiskunnallisena ilmiönä päätään, sillä postmodernin yhteiskunnan valinnanmahdollisuuksien ja yksilöllistymisen tie jakautuu yhä lukuisimmiksi elämäntyylillisiksi reiteiksi, joilla abstrakti lapsi voi suunnistaa mukanaan mahdollisuus kompassiin ja karttaan.

Kirjallisuus

CAMPBELL, COLIN (1996). "Detraditionalization. Character and the Limits to Agency." Teoksessa Heelas, Paul, Scott Lasch & Paul Morris (eds.): Detraditionalization. Critical Reflections on Authority and Identity. Oxford UK & Cambridge USA, Blackwell.

GIDDENS, ANTHONY (1991). Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Campbridge: Polity Press.

GORDON, TUULA (1994). Single Women. On the Margins? Basingstoke: MacMillan.

JALLINOJA, RIITTA (1997). Moderni säädyllisyys. Aviosuhteen vapaudet ja sidokset. Helsinki: Gaudeamus.

JOKINEN, KIMMO (toim.) (2005). Yksinäisten sanat. Kirjoituksia omasta tilasta, erillisyydestä ja yksinolosta. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 84. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

KARHU, PIRKKO (1998). "Perhe muuttuu– vai muuttuuko?" Teoksessa Keijo Koskinen (toim.) Sosiologisia karttalehtiä. Matkaopas yhteiskunnan tutkimiseen. Tampere: Vastapaino, 131–161.

KYNTÄJÄ, TIMO (1998). "Yksilö ja yhteiskunta." Teoksessa Keijo Koskinen (toim.) Sosiologisia karttalehtiä. Matkaopas yhteiskunnan tutkimiseen. Tampere: Vastapaino, 35–50.

MÄKINEN, ARJA (2008). Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisen normaaliudesta, hyväksyttävyydestä ja aikuisuudesta. Tampereen yliopistopaino Oy.

OJALA, EIJA-MAARIT ja KONTULA, OSMO (2002). Tarvitseeko minua kukaan? Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 40/2002. Helsinki: Väestöntutkimuslaitos.

RITAMIES, MARKETTA (1988). Yksin olevat. Ei naimisissa olevien ja yksin asuvien tarkastelua. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D, nro 23. Helsinki: Väestöntutkimuslaitos.

SILTALA, JUHA (1994). Miehen kunnia. Modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Helsinki: Otava.

STARK, EIJA (2003). Vaikuttaako agraarikulttuurin pariutumismalli nykyisen sinkkuilmiön taustalla? Tilastokeskus. Hyvinvointikatsaus 13 (4). 2–8.

TILASTOKESKUS (2010). Yliopistoissa suoritettiin 23 800 tutkimusta vuonna 2009. Yliopistokoulutus 2009. Tilastokeskuksen koulutustilastot. Julkaistu 18.6.2010. (Saatavana osoitteessa: http://stat.fi/til/yop/2009/02/yop_2009_02_2010-06-18_tie_001_fi.html)