Tässä artikkelissa tarkastelen maanomistusta välittäjänä maaseudun kulttuurimaiseman rakentumisessa käynnissä olevan tutkimushankkeeni tähänastisten tulosten perusteella. Tähän prosessiin littyvät sen yhtenä kantajana kiinteästi myös sukupolvet.

Tutkiessaan Suomen itärajalla sijainnutta Wärtsilän teollisuusyhdyskuntaa ennen ja jälkeen toisen maailmansodan suomalainen maantieteilijä Anssi Paasi teki havainnon, että paikallisyhteisöt, joihin eri sukupolvet samaistuvat, eroavat toisistaan: vanhin sukupolvi jäsensi paikallista ympäristöä vielä sellaisena kuin se oli ennen sotia, nuoremmat sukupolvet sellaisena kuin se oli sotien jälkeen.¹ Sittemmin Paasi kehitteli havaintoaan eteenpäin laajassa Suomen itärajaa käsitelleessä monografiassaan.²

Suomen itärajan halkaiseman teollisuusyhdyskunnan ohella sukupolvinäkökulma voi myös yleisemmin selventää kuvaa suomalaisesta maaseudusta, jossa rakennetun ympäristön ja kulttuurimaiseman muutokset ovat olleet suuria 1900-luvun aikana.³

Itse olen tutkinut 1900-luvun paikallista kiinteistönmuodostushistoriaa Vihdissä,⁴ Somerolla,⁵ Sääksmäen Kirkonpuolella Valkeakoskella,⁶ Vuojoen kartanoläänissä Eurajoella⁷ ja Mietoisten Saaren kartanon alueella Mynämäessä.⁸ Näiden kaikkien sijaitessa Länsi- ja Etelä-Suomessa, havaintojeni yleistettävyys muihin osiin Suomea voi jossain määrin vaihdella.

Itsenäiset pientilat uudenaikaistumisen jatkumossa

Suurimpien yksittäisten muutosten joukkoon suomalaisessa maaseutumaisemassa koko sen historian aikana ovat kuuluneet pääosassa Suomea 1700-luvulla tai 1800-luvun alussa toimeenpantu isojako⁹ ja Suomessa 1860-luvun nälkävuosia seurannut maatalouden modernisaatio, jota kansainvälisessä kirjallisuudessa on nimitetty myös agraariseksi vallankumoukseksi.¹⁰

Muutoksista isojako merkitsi aiemman pellon ja metsän kylä- ja jakokuntakohtaisen osuusmuotoisen yhteisomistuksen korvautumista maastoon rajapyykeillä rajatulla yksityisomistuksella.¹² Maatalouden modernisaatio merkitsi leipäviljan tuotantoon painottuneen omavaraistalouden vaihtumista lypsykarjatuotantoon painottuneeseen myyntitalouteen ja niityillä tapahtuneen karjan talvirehun tuotannon vaihtumista heinän peltoviljelyyn.¹³ Tällöin niitty maankäyttötapana suurelta osin lakkasi olemasta ja korvautui pääosin pellolla ja metsällä.¹⁴

Näiden kahden muutosprosessin varaan ovat 1900-luvulla kerrostuneet sen alkupuoliskon suurina muutoksina ensin 1920-luvulla pienten vuokraviljelmien eli torppien itsenäistyminen ja tämän jälkeen 1940-luvulla siirtoväen asuttaminen, jotka merkitsivät siihenastisen suurmaanomistuksen ainakin osittaista purkautumista.¹⁵

Vielä 1900-luvun alussa eteläsuomalaisen maaseudun ydinalueella suurimman osan maasta omistivat pääosin jakamattomina säilyneet kylien kantatalot ja kartanot.¹⁶ 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa palstatilojen ja sittemmin lohkotilojen muodostaminen oli kuitenkin jo sallittu. Yksittäisiä taloja ja kartanoita oli saatettu jo palstoittaa pientiloiksi tai kantataloista ja kartanoista lohkottiin yksittäisiä pienempiä tiloja. Tämä enteili tuolloin vielä voimissaan olleen tilanosien vuokrauksen eli torpparilaitoksen purkua, joka toteutui vuonna 1918 asetetulla lailla vuokra-alueiden lunastamisesta. Sen tuloksena lähes kaikki torpat ja mäkituvat lunastettiin itsenäisiksi tiloiksi. Useita satoja hehtaareja käsittäneiden kylien kantatalojen ja jopa tuhansia hehtaareja käsittäneiden kartanoiden rinnalle muodostui merkittävä määrä muutaman tai muutaman kymmenen hehtaarin pientiloja.¹⁷

Maatalouden historiaa Suomessa tutkineen dosentti Teppo Viholan mukaan muutos vuokra-alueiden lunastamisessa ei ollut suuri, koska pienviljelmistä muodostunut yhteisö oli sama niin sitä ennen kuin sen jälkeenkin.¹⁸ Kuitenkin yhteisöissä tapahtui myös muutoksia, kun torppia järjesteltiin talojen ja kartanoiden tilusjärjestyksen rationalisoimiseksi niiden takamaille. Tämä johti useissa tapauksissa, osittain jo ennen vuokra-alueiden lunastamista mutta viimeistään sen jälkeen, voimakkasti polarisoituneeseen aluerakenteeseen.¹⁹

Näin vuokra-alueitten erottamisen tuloksena kylissä jatkui jo isostajaosta alkanut uudenaikaistuminen uudella vaiheella, joka aiempien vaiheitten tapaan kerrostui osaksi paikallisten yhteisöjen arkielämää.²⁰ Ennen isojakoa talo tai kartano oli merkinnyt osuutta kylän peltoihin ja niittyihin sekä yhteisiin metsiin. Isojaossa tämä korvattiin jakolohkoilla, jossa talo tai kartano ensimmäistä kertaa määriteltiin ensisijaisesti maa-alueena.²¹ Tämä merkitsi uudenaikaistumista, joka kuitenkin käytännössä toteutui monilta osin vasta viiveellä, kun vasta 1860-luvun nälkävuosien jälkeen Suomessa ehti tapahtua muutos niittytalouteen perustuvasta vanhasta maataloudesta heinän peltoviljelyyn ja intensiiviseen lypsykarjatalouteen perustuvaksi uudenaikaiseksi maataloudeksi.²²

1800-luvun loppuvuosikymmeninä eteläisessä Suomessa sotilaallisiin tarkoituksiin tehdyissä venäläisissä topografikartoissa tämän muutoksen käyntiinlähtövaihe on tarkasti dokumentoituna.²³ Vanhojen niittyjen kyntäminen pelloiksi kylän kotitilusten ulkopuolella on tuolloin jo alkanut, mutta myös niitty- ja metsälaiduntalous ovat vielä voimissaan. Torpat ja mäkituvat olivat vielä vuokra-alueina, joten niiden sijaintipaikka kylien ja kartanoiden mailla oli kohtalaisen vapaasti valittavissa. Verrattuna isonjaon tilanteeseen asutus oli tällöin kuitenkin alkanut jo levitä kylän kotitilusten liepeiltä myös kauemmas, kun tontit eivät olleet enää yhtä vapaasti valittavissa aiemmilta kylän yhteismailta vanhojen kotipeltojen ympäriltä.

Kun vuokra-alueiden erottamisessa muodostui uusia pientiloja, tämä merkitsi sekä kylien kantataloissa että kartanoissa torppien siirtoja entistäkin kauemmas takamaille, millä taattiin päätilojen tilusten yhtenäisyys. Tämän seurauksena vuokra-alueiden erottamisen jälkeen yhteisö ei enää ollut alueellisesti sama. Suurissa kartanoissa sama oli saattanut tapahtua jo isonjaon yhteydessä tai 1800-luvun lopulla.²⁴ Viimeistään tämä toteutui vuokra-alueita erotettaessa.

Tuloksena tästä syntyi aluerakenne, jossa suuri osa pientila-asutuksesta keskittyi kylien takamaille.²⁵ Kun samalla myös takamaaniittyjen heinäntuottoon perustunut vanha maatalous lopullisesti vaihtui heinän peltoviljelyyn perustuvaan uudenaikaiseen maatalouteen, myös tämä oli vaikuttamassa takamaapalstojen myymiseen itsenäisiksi tiloiksi tai kartanoissa myös ulkotilojen perustamiseen.

Näin tämäkin maisema oli tulosta rationaalisesta suunnittelusta ja taloudellisesta modernisaatiosta, ja kuten isonjaonkin jälkeen, paikallisten yhteisöjen toiminta kerrostui historiallisesti näin syntyneisiin uusiin fyysisiin puitteisiin ja kenties sai myös uusia muotoja.²⁶

Eräs ilmaisu tästä paikallisten yhteisöjen uudelleen muotoutumisesta oli koulupiirien tai myöhemmin kyläkeskusten nousu paikallisiksi identifioinnin kohteiksi aiemmin paikallisella tasolla keskeisimpinä alueellisen määrittelyn välineinä toimineiden kylien rinnalle. Tällöin ne, kuten kylät aiemmin, hahmottuivat alueellisesti ja symbolisesti, niitä vastaavat instituutiot muodostuivat ja niiden rooli vakiintui.²⁷

1900-luvun alussa koulupiirit tutkimillani alueilla vastasivat vielä likimain kokonaisia kyliä tai kylien ryhmiä. Sen sijaan vuokra-alueiden lunastamista seurannut polarisoitunut asutusrakenne samoilla alueilla johti jo 1920-luvulla siihen, että kylien takamaille muodostui uusia koulupiirejä. Samaan aikaan tai vähän myöhemmin perustettuine kyläkauppoineen ja seurojentaloineen tai muine kokoontumistiloineen näistä tuli uusia paikallisen identifioitumisen kohteita aiempien vanhojen kylien rinnalle.²⁸

Maanomistukselliselta ja yhteisölliseltä rakenteeltaan nämä uudet kulmakunnat poikkesivat vanhoista kylistä ratkaisevasti pientilavaltaisuutensa puolesta, vaikka joissain saattoi olla ytimenä myös kartanon aiempi tai edelleen kartanon yhteydessä oleva sivutila. Samoin useimmat ylemmän tason keskustoiminnot, kuten postit, pankit ja meijerit yleensä sijoittuivat vanhoihin kyliin. Näin tuloksena oli maantieteellisestä keskus- ja vaikutusalueteoriasta tuttu hierarkkinen aluerakenne ylemmän ja alemman tason keskuksineen.

Siirtoväki asutetaan – lisää pientiloja

Vaikka muutokset 1920-luvulla olivat suuria, niiden lopputuloksena ei useimmissa tapauksissa vielä ollut suomalainen maaseutu sellaisena kuin sen nyt tunnemme, vaan toisen, lukumääräisesti yhtä merkittävän historiallisen kerrostuman tuli muodostamaan siirtoväen ja rintamamiesten asuttaminen toisen maailmansodan jälkeen.²⁹ Vielä 1940-luvulla enimmät kartanot ja kylien kantatalot olivat säilyneet suurtiloina. Pientiloihin nähden niiden maapinta-ala oli tyypillisesti moninkertainen tai kartanoiden kohdalla monikymmenkertainen.³⁰ Maanhankinnassa siirtoväelle ja rintamamiehille ne olivat pääasiallisia maanluovuttajia.

Muodostetut maanhankintatilat olivat pieniä, muutaman hehtaarin asuntoviljelystiloista muutaman kymmenen hehtaarin viljelystiloihin. Tämä merkitsi maanhankinnan tuloksena toisen pientilojen kerrostuman muodostumista ensimmäisen rinnalle. Kantataloille ja kartanoille maanhankinnan vaikutus riippui omistajasta: jos omistaja sai toimeentulonsa maataloudesta, tilan elinkelpoisuuden tuli säilyä. Jos taas omistaja oli muualta toimeentulonsa saava tai esimerkiksi yhteisö tai valtio, tila saatettiin palstoittaa myös kokonaan.

Näin vuokra-alueiden lunastamisessa muodostunut polarisoitunut maanomistus- ja yhteisörakenne toisaalta osaksi tasaantui, kun muiden kuin maataloudesta toimeentulonsa saavien omistamat suurtilat saattoivat jopa kokonaan hävitä, ja entiset suurtilat ja kartanot jonkin verran pienenivät. Samalla kuitenkin omistajalleen pääasiallisen toimeentulon tarjoavien suurtilojen elinkelpoisuuden tuli säilyä. Siksi pääosa suurtiloista säilyi edelleen moninkertaisesti kummassakin vaiheessa muodostuneita pientiloja suurempina.

Alueellisesti muodostuneet uudet pientilat sijoittuivat 1920-luvulla muodostuneitten pientilojen tapaan suurelta osin kylien takamaille. Varsinkin suurissa länsisuomalaisissa kartanokylissä niitä saattoi olla likimain yhtä paljon tai enemmän kuin vuokra-alueiden lunastuksessa syntyneitä tiloja samalla alueella. Näin luovutetussa Karjalassa ennen toista maailmansotaa tyypillinen pientilavaltaisuus alkoi toteutua myös läntisessä Suomessa. Vaikka suurtiloja edelleen oli, niiden asema ei enää ollut yhtä hallitseva. Poliittisesti tämä näkyi siirtoväen usein kannattaman Maalaisliiton vahvistumisena.

Päätelmiä: sukupolvet maisemassa

Jos eri ajankohtien (1918, 1945, 1959) kiinteistönmuodostustilannetta tutkimusalueillani verrataan, voidaan havaita eri sukupolvien eläneen huomattavan erilaisissa alueellisissa ja yhteisöllisissä puitteissa.³¹ Näiden ero tulee näkyviin kun verrataan tilannetta Suomen 1900-luvun maanomistushistorian selkeimpinä rajavuosina.

Maantieteellisesti käsitettynä kylät, kantatalot ja kartanot ovat tällöin pitkäkestoisia institutionaalisia rakenteita, jotka hahmottuvat alueellisesti ja käsitteellisesti, joita ylläpitävät tietyt instituutiot, ja joilla on aluejärjestelmässä vakiintunut roolinsa.³² Samalla vertailu eri ajankohtien välillä osoittaa myös kartanoiden ja kantatalojen, ja osittain myös kylien, vähittäisen deinstitutionalisoitumisen osana alueellista transformaatiota. Tässä juuri sukupolvilla on keskeinen merkitys sekä jatkuvuuden kantajina että sen vähittäisinä purkajina.³³

Erityisesti suurten muutosten hallitsemalla 1900-luvulla tällä lähestymistavalla voidaan tuoda esiin paitsi yhteisöjen, myös kulttuurimaiseman ja rakennetun kulttuuriympäristön historiallista kerroksisuutta sukupolvien välittämän inhimillisen kokemuksen näkökulmasta. Vastakohtana tälle voi nähdä lähestymistavat, joissa maisemaa lähestytään ensisijaisesti tutkijan hahmottamana visuaalisena tilana.³⁴ Samoin nyt esitettyä lähestymistapaa voidaan verrata 1960-70-lukujen maantieteellisen tarkastelutavan valtavirran tapaan hahmottaa ympäristöä keskuksina ja vaikutusalueina, mikä on yksi, mutta ei ainoa mahdollinen tapa hahmottaa maisemaa tilallisesti.

Tällä lähestymistavalla esimerkiksi omilla tutkimusalueillani tavattava, muuten helposti kenties pelkästään paikattomana homogeenisena tilana hahmottuva, geometristen pelto- ja metsäkuvioiden muodostamana "hallinnollinen maisema",³⁵ on mahdollista purkaa historiallisiin kerroksiinsa.³⁶ Niin ikään kunkin alueen – kylän, kulmakunnan, entisen tai nykyisen koulupiirin jne. – identiteetti on hahmotettavissa sen muodostumistavan ja historian kautta. Näin ulkopuoliselle tarkastelijalle kenties muuten käsittämättömät tai kokonaan huomaamatta jäävät, mutta todellisuudessa monin tavoin yhteisössä, maisemassa ja rakennetussa ympäristössä vaikuttavat historialliset erot mahdollisesti vierekkäistenkin eri alueiden välillä tulevat näkyviksi ja ymmärrettäviksi.

Jälkikirjoitus: nykyisen sukupolven maisema?

Edellä tarkastellusta 1960-lukuun päättyneestä ajanjaksosta eteenpäin paikallinen alueellinen kehityskuva muuttuu ratkaisevasti. Koko 1900-luvun alkupuoliskon aikana maaseudun asutus pääasiassa laajeni ja viljelmien määrä kasvoi. 1960-luvulta alkaen sen sijaan maatalouteen perustuva asutus ja viljelmien määrä vähenivät.³⁷ Kun kehitystä 1900-luvun alkupuoliskolla oli mielekästä kuvata isostajaosta periytyvää, kyliin ja jakokuntiin perustuvaa aluerakennetta vasten, niin tämän 1960-luvulla alkaneen ja yhä jatkuvan maatalouteen perustuvan asutuksen supistumisen kuvaamiseen luultavasti tarvitaan myös muita kuvaustapoja. Jo 1900-luvun alkupuoliskolla kaupunkien tai taajamien läheisellä maaseudulla paikallisen kylä- ja jakokuntapohjaisen aluerakenteen lomaan on muodostunut esimerkiksi vapaa-ajanasutusta ja synnyltään urbaania, muihin elinkeinoihin kuin maatalouteen perustuvaa haja-asutusta.³⁸ 1900-luvun jälkipuoliskolla nämä urbaanit prosessit yhdessä varsinaiseen maatalouteen perustuvan asutuksen taantumisen kanssa alkoivat vaikuttaa yhä kattavammin suuressa osassa suomalaista maaseutua.

Kuten paikallisetkaan asutuksen muodostumisen prosessit, nämäkään eivät olleet ajallisesti ja paikallisesti homogeenisiä, vaan perustuvat esimerkiksi keskus- ja vaikutusaluejärjestelmiin, joiden tutkimuksessa suomalaisessakin maantieteessä on pitkä perinne. Maantieteilijöiden Sami Moision ja Antti Vasasen esittämän periodisoinnin mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa 1960- ja 1970-luvuilla rakennettiin hajautettua hyvinvointivaltiota, joka ilmeni eritasoisten (esimerkiksi maakunta-, kunta-, kylä- jne.) keskusten hierarkkisena verkkona. 1980-luvulla tämän korvasi hajautetun kilpailuvaltion vaihe, jolloin alueellisista rakenteista korostuivat kaupunkiverkot ja kaupunkiseudut. 2000-luvulla näiden haastajaksi on noussut metropolivaltio metropoleineen ja mahdollisine näiden välisine kehityskäytävineen.³⁹

Näiden prosessien tuloksena kullakin paikalla on oma sijaintinsa suhteessa keskusjärjestelmän eri aikaisiin kerrostumiin.⁴⁰ Samoin itse maaseutu voidaan jakaa harvaan asuttuun maaseutuun, ydinmaaseutuun ja kaupunkien läheiseen maaseutuun.⁴¹ Lisäksi paikalliseen kehityskuvaan on vaikuttanut 1960-luvulla alkanut muutos maatalouselinkeinossa, joka on johtanut tilojen yhdistämisiin tilakokojen kasvun myötä.⁴² Nämä kaikki prosessit voivat vaatia paikallisella aluetasolla myös omia hahmotustapojaan nyt esitettyjen rinnalle. Silti myös tässä uudemmassa tilanteessa nyt esitetyllä tarkastelutavalla voi olla Anssi Paasin tarkoittamassa mielessä emansipatorinen merkityksensä,⁴³ jos se tekee näkyväksi paikallisessa yhteisössä ja fyysisessä ympäristössä vaikuttaneita todellisia inhimillisiä ja sosiaalisia prosesseja, vastakohtana esimerkiksi "jälkimodernin maaseudun" referenteistään irronneille merkeille brittiläisten maaseutumaantieteilijöitten Paul Cloken ja Mark Goodwinin tarkoittamassa mielessä.⁴⁴ Samoin kulttuuriympäristöjen ja kulttuurimaiseman hoidossa nyt esitetty tarkastelutapa voi toimia yhtenä välineenä, jolla 1900-luvun aikana muodostuneitten maisemien ja kulttuuriympäristöjen arvoja, kerroksisuutta ja säilyneisyyttä voidaan kuvata ja arvottaa.⁴⁵

Näistä molemmista näkökulmista sukupolvet ovat eräs tärkeä välittäjä, jos verrataan niiden kautta hahmottuvaa kuvaa pelkkään tilalliseen, esteettis-visuaaliseen tarkasteluun. Tätä kautta sukupolvinäkökulmalla voi ajatella olevan merkitystä esimerkiksi paikallisten yhteisöjen itseymmärrykselle sellaisena kuin sitä rakennetaan vaikkapa kotiseututyössä tai paikallishistoriallisessa tutkimuksessa, samoin kuin kulttuuriympäristöjen hoitoon liittyvän osallistavan suunnittelun näkökulmasta.

Kirjallisuus

Arkistolaitos (2011). Senaatin kartasto. Verkkojulkaisu Portti. (http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Senaatin_kartastot)

CLOKE, PAUL & MARK GOODWIN (1993). "Rural Change: Structured Coherence or Unstructured Incoherence?" Terra 105:3, 166-174.

HELLE, HEMMI (1950). "E. Y. Pehkonen Jokiläänin uudistajana." Lounais-Hämeen kotiseutu- ja museoyhdistys, vuosikirja XIX.

FORSIUS-NUMMELA, JOHANNA (1994). Vihdin maisemahistoriallinen selvitys. Raportti 3.3.1994. Vihti: Vihdin kunta.

HAAPALA, PERTTI (2004). "Väki vähenee – maatalousyhteiskunnan hidas häviö 1950-2000." Teoksessa: Suomen maatalouden historia III, 233–254. Helsinki: SKS.

JUTIKKALA, EINO (2003). "Tilalliset ja tilattomat." Teoksessa: Suomen maatalouden historia I, 447–460. Helsinki: SKS.

KETOLA, EINO (1996). Vihdin historia 1918–1965. Maanjaon aika. Ensimmäinen osa, 1918–1939. Jyväskylä: Gummerus.

KETOLA, EINO (1997). Vihdin historia 1918–1965. Maanjaon aika. Toinen osa, 1939–1965. Jyväskylä: Gummerus.

LEHTINEN, JYRKI (1996). "Karttasarjan laatiminen paikallisen maanomistusjärjestelmän kehityksestä Vihdissä v. 1920–59." Teoksessa: Häyrynen, Maunu & Immonen Olli (toim.): Maiseman arvo[s]tus. Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin raportteja 1, 54–57.

LEHTINEN, JYRKI (2003). "Kylät ja maisema – Valkeakosken Rapola ja Sääksmäen Kirkonpuoli historiallisissa kartoissa 1640–1959." Teoksessa: Alanen, Timo & Lehtinen Jyrki: Sääksmäen vanhat paikannimet ja historialliset kartat Valkeakoskella. Rapola-tutkimuksia 5, 77-158. Helsinki: Museovirasto.

LEHTINEN, JYRKI (2008). "Saaren kartanon historialliset kartat ja maiseman historiaa kartoilta tulkittuna." Teoksessa: Nurminen, Hanna (toim.): Saaren kartano Mynämäellä, 198–233. Helsinki: SKS.

LEHTINEN, JYRKI (2010a). "Vuojoen kartanolääni Eurajoella. Historiallisia karttoja ja maanomistuksen historiaa." Julkaisussa: Kukkamäki, Raimo. & Falttu Leena. (toim.) Kotiseutumme Eurajoki XXVIII, 53–109. Eurajoki: Eurjaoen kotiseutuyhdistys ja Eurajoen kunnan kulttuuritoimi.

LEHTINEN, JYRKI (2010b). Maanomistus välittäjänä maaseudun kulttuurimaiseman rakentumisessa: tapaustutkimus Someron läntisessä kunnanosassa. Karttakooste osoitteessa: (https://jyrkilehtinen.fi/somero/index.htm).

LEHTINEN, JYRKI (2010c). Maanomistus välittäjänä maaseudun kulttuurimaiseman rakentumisessa: tapaustutkimus Sääksmäen Kirkonpuolella Valkeakoskella. Karttakooste osoitteessa: (https://jyrkilehtinen.fi/saaksmaki/index.htm).

MOISIO, SAMI & VASANEN, ANTTI (2008). "Alueellistuminen valtiomuutoksen tutkimuskohteena." Tieteessä tapahtuu 3–4/2008: 20–31. Julkaistu myös: (http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/viewFile/481/407)

MÖLLER, JENS (1989). "Godsen och den agrara revolutionen." Meddelanden från Lunds universitets geografiska institutioner, avhandlingar 106. Lund: Lund University Press.

OLWIG, KENNETH (1996). "Recovering the Substantive Nature of Landscape." Annals of the Association of American Geographers 86, 630–653.

PAASI, ANSSI (1986). "The institutionalization of regions. A theoretical framework for under-standing the emergence of regions and the constitution of regional identity." Fennia 164, 105–146.

PAASI, ANSSI (1988). "On the border of the western and the eastern worlds. The emergence of the utopia of the Wärtsilä community in eastern Finland." Joensuun yliopisto, Kulttuuri- ja suunnittelumaantiede, tiedonantoja 6. 35 s.

PAASI, ANSSI (1991). "Muuttuvat aluekäsitykset maantieteen kehityksen heijastajana." Terra 103, 293–308.

PAASI, ANSSI (1996). Territories, Boundaries and Consciousness: The Changing Geographies of the Finnish-Russian Border. Wiley, Chichester. 353 s.

PRED, ALLAN (1984). "Place as a historically contingent process: Structuration and the time-geography of becoming places." Annals of the Association of American geographers 74, 279–297.

PRED, ALLAN (1986). Place, Practice and Structure. Social and Spatial Transformation in Southern Sweden: 1750–1850. Avon: Barnes & Noble.

PUTKONEN, LAURI (2001). "Ypäjän maakunnallinen rakennuskulttuuriselvitys." Hämeen liiton julkaisu V:57.

PYKÄLÄ, JUHA (2001). Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä. Suomen ympäristö 495. Helsinki: Suomen ympäristökeskus.

RAUTAMÄKI, MAIJA (1990). Maakunnallinen maisemaselvitys: Varsinais-Suomi. Turku: Varsinais-Suomen seutukaavaliitto.

SAARENHEIMO, JUHANI (2003). "Isojako." Teoksessa: Suomen maatalouden historia I, 349–364. Helsinki: SKS.

TAMMINEN, PETRI (2002). "Somero." Teoksessa: Tamminen, Petri: Piiloutujien maa. Otava: Keuruu.

Turun maakuntamuseo (2009). Maakunnallinen rakennustutkimus. (http://www.turunmuseokeskus.fi/public/default.aspx?contentid=4504)

VARTIAINEN, PERTTU (2006). "Suomen kaupunkiverkon kehitys ja setuistuminen: pikapiirtoja empirian, teorian ja politiikan vuorovaikutuskentästä." Teoksessa: Paikka, kaupunki, valtio: ihmismaantieteen perspektiivejä, 93-106. Turku: Kirja-Aurora.

VIHINEN HILKKA (2004a). "Maatilatalouden rakennemuutos." Teoksessa: Suomen maatalouden historia III, 255–288. Helsinki: SKS.

VIHINEN HILKKA (2004b). "Maaseudun muutos." Teoksessa: Suomen maatalouden historia III, 402–437. Helsinki: SKS.

VIHOLA, TEPPO (2004). "Pärjääkö pienviljelys?" Teoksessa: Suomen maatalouden historia II, 135–216. Helsinki: SKS.

VIHOLA, TEPPO (2010). "Pienviljelyksen loppu." Alustus seminaarissa: Suomen selkäranka – pienviljelys? Suomen maatalousmuseo Sarka, Loimaa, 24.9.2010.

Ympäristöministeriö (1993a). Maisemanhoito. Maisema-aluetyöryhmäön mietintö I. Ympäristöministeriö, Ympäristönsuojeluosasto, Mietintö 66/1992.

Ympäristöministeriö (1993b). Arvokkaat maisema-alueet. Maisema-aluetyöryhmäön mietintö I. Ympäristöministeriö, Ympäristönsuojeluosasto, Mietintö 66/1992.

ÖSTMAN, ANN-CATRIN (2004). "Mekanisoinnin ensimmäinen aalto." Teoksessa: Suomen maatalouden historia II, 19–134. SKS: Helsinki.