Siveellisyydestä seksuaalisuuteen – Poliittisen käsitteen historia (SKS 2011) on käsitehistoriallinen artikkelikokoelma, jossa yhden käsitteen kehityksen kautta valotetaan muutoksia ajattelutavoissa ja yhteiskunnassa 1840-luvun tienoilta olympiavuoteen 1952 kurotellen. Yhdeksän artikkelia sisältävän teoksen ovat toimittaneet Tuija Pulkkinen ja Antu Sorainen. Kirjoittajat ovat sukupuolen-, politiikan- ja historiantutkijoita.

Teoksen painotus on 1800-luvun puolella ja siveellisyys-käsitteen keskeiset teoreetikot asettuvat teksteissä 1800-luvun viitekehykseen. J.V. Snellman ja Th. Rein olivat selvästi tuon vuosisadan hahmoja mutta myös Edvard Westermarckia käsittelevä artikkeli keskustelee 1800-luvun ja Snellmanin kanssa. Nämä kolme herraa muodostavat myös opettajien ja oppilaiden ketjun. Teoksessa vuorottelevat siveellisyyden käsitteen teoreettista ja käytännöllistä puolta käsittelevät artikkelit. Lukija pääsee näkemään, miten teorian taso avautuu käsitteen käytön tasolla aikalaiskeskusteluissa. Teoksen rakenne on pääosin kronologinen, mikä on luonteva ratkaisu, kun on tarkoitus seurata käsitteen muutosta ajassa. Merkityskenttä supistuu tarkasteltuna ajanjaksona poliittisesta moraalisen kautta seksuaaliseen.

Koko teoksen lähtökohta on Snellman, suomalaisen siveellisyys-käsitteen muovaaja. Hänen käsitteensä on se, jonka kanssa koko teos viime kädessä keskustelee. Snellmanin ajattelusta kirjoittaa Tuija Pulkkinen. Snellman edustaa siveellisyyden laajinta muotoilua, jossa se on poliittinen käsite. Se juontuu Hegeliin ja Sittlichkeit-käsitteeseen. Saksan- ja ruotsinkieliset termit Sittlichkeit ja sedlighet ovat yhteydessä tapaa merkitseviin sanoihin Sitte ja sed. Suomenkielinen siveellisyys ei tätä yhteyttä kanna. Käsitteen hegeliläisessä tulkinnassa siihen liittyi poliittinen aktiivisuus. Snellmanilla siveellisyys ilmeni valtiollisessa toiminnassa. Se ei ollut tapojen sokeaa noudattamista, vaan pikemminkin itsetietoista: ”Ihminen toimii Snellmanin termein siveellisesti, kun hän samanaikaisesti tunnistaa olevansa tietyn kulttuurin tuotetta ja ottaa tähän kulttuuriin aktiivisesti muuttamaan pyrkivän asenteen.”¹ Säännöt ja tavat muokkaavat ihmistä, mutta hänen tulee luottaa omaan arvostelukykyynsä. Snellmanin siveellisyys merkitsee aktiivisuutta valtiossa. Kiinnostavaa teoksen tematiikan kannalta on myös snellmanilaisen siveellisyyden sukupuolittuneisuus. Valtiollinen toiminta ei kuulunut naisille, sillä naisilla ei ollut kykyä itsereflektioon. Naisille kuului yhteiskunnallisia ja kulttuurisia rakenteita ylläpitävä tehtävä kodin piirissä.

Snellmanin idealismin ja Westermarckin empirismin väliin mahtuu 1800-luvun lopulla vaikuttanut Th. Rein, jonka Marja Jalava artikkelissaan näkee näiden kahden suuntauksen rajahahmona. Rein sijoittuu siveellisyyden käsitteen kehityksen toiseen vaiheeseen, jossa käsitteen poliittinen ulottuvuus alkoi karista pois. Myös Rein näki snellmanilaiseen tapaan, että siveellisessä käyttäytymisessä ei ollut kyse normien ulkoisesta noudattamisesta, vaan henkilön oma vakaumus oli olennainen. Hänelle ja Snellmanille oli yhteistä myös se, että yhteinen hyvä meni yksityisen edelle: ”Väsymättä hän toisti, että 'siveellisyydellä' tuli ymmärtää kaikkia niitä ihmisten toiminnalle asetettuja yleisiä sääntöjä, joiden noudattaminen oli ihmiskunnan menestyksen ehto ja lisäsi sen onnellisuutta.”² Rein vastusti käsitteen kaventumista koskemaan ainoastaan seksuaalisuutta. Jalavan tulkinnan mukaan hän kuitenkin käytti toisinaan itsekin siveellisyyden käsitettä vain sukupuolisiveellisyyden merkityksessä ja tuli näin tahtomattaan edistäneeksi merkityskentän supistumista.

Viimeisin teoreetikko on Edvard Westermarck, josta kirjoittaa jälleen Pulkkinen. Westermarck kiinnittyy ajattelutavassaan englanninkieliseen maailmaan ja sen moraalifilosofiaan. Sieltä löytyi kilpaileva käsitteistö saksalaiselle idealismille ja samalla myös siveellisyydelle. Aatehistoriallisten kontekstien esiintuominen on tärkeää, sillä suomalaisten filosofien siveellisyys-pohdinnat asettuvat laajempaan kansainvälisten aatevirtojen ja ajattelutapojen muutosten kontekstiin. Pulkkinen näkee Westermarckin roolin tärkeänä snellmanilaisen käsitteistön syrjäyttämisessä akateemisessa maailmassa. Sekä Westermarckia että Snellmania voi pitää eettisinä relativisteina, mutta molemmat näkivät avioliiton ja perheen kuuluvan tämän suhteellisuuden ulkopuolelle. Molemmat korostivat myös tapojen merkitystä yksilön moraalikäyttäytymisen ymmärtämisessä. Antropologi Westermarckilla tavat liittyvät kuitenkin primitiivisten ”toisten” kuvaukseen, ne eivät kuuluneet ”meille”. ”Tavat” ovat jotain taakse jätettävää eikä niiden noudattamiseen kuulu Snellmanille ominaista reflektiota. Pulkkisen mukaan siveellisyys-käsitteistön katoamiseen vaikutti myös se, että Snellmanin aikana akuutti kansallinen projekti oli muuttunut vähemmän ajankohtaiseksi. Siveellisyys liittyi nationalistiseen politiikkaan, mutta se ei ollut enää uutta luovaa vaan ajatuksetonta säännön seuraamista.

Käytännön keskusteluja käsittelevät artikkelit syventyvät enimmäkseen naista, miestä ja sukupuolta koskeviin kysymyksiin. Niissä kirjoitetaan naisten ja miesten sfääreistä sekä niiden muutoksesta ja siitä, miten siveellisyys-käsitettä käytettiin julkisessa keskustelussa, kun haluttiin määrittää ja uudelleenmäärittää näitä sfäärejä ja toimintamahdollisuuksia. Eira Juntti kirjoittaa sukupuolitetuista sfääreistä 1840- ja 1850-lukujen sanomalehtikeskusteluissa. Tässä vaiheessa kirjoittajat olivat miehiä. Siveellinen, valtiollinen toiminta ei voinut kuulua naisille, jotka olivat kykenemättömiä itsereflektioon. Naisten toimintapiiri oli koti, mutta julkinen toiminta alkoi pikkuhiljaa avautua myös heille. Se kuitenkin määriteltiin erilailla. Miesten toiminta oli kansallista, naisten kategorisoitiin hyväntekeväisyydeksi. Naisten kodin piiristä irtautuva julkinen toiminta rajattiin ”sosiaaliseksi”, joka määrittyi feminiiniseksi.

1800-luvun lopulle tultaessa naiset itse keskustelivat siveellisyyden käsitteellä. ”Siveellisyyskysymys” nousi keskusteluun ja se lähensi käsitteen yhteyttä seksuaalisuuteen. Kysymyksessä oli prostituutio ja kaksinaismoraali suhtautumisessa naisten ja miesten seksuaaliseen käyttäytymiseen. Minna Uimosen artikkeli käsittelee tätä kenttää pääasiassa mielipidekirjoittaja Hanna Ongelinin tekstien kautta. Ongelin puolusti myös ”langenneita” naisia ja muistutti, että prostituutiota piti yllä kysyntä. Miehet saattoivat tehdä, mitä mielivät, ilman, että heihin lyötiin häpeän leima. Kysymys oli paitsi sukupuolten välinen myös yhteiskuntaluokkien välinen. Ongelin kritisoi työväenluokkaisten naisten hyväksikäyttöä ja yläluokan naisten asennoitumista kysymykseen. Heidän olisi tullut vaatia miehiltään samaa puhtautta kuin itseltään.

Anna Elomäen artikkelissa ovat esillä suomalaisten naisasianaisten kirjoitukset. Naisasianaiset pyrkivät määrittelemään siveellisyyden käsitteeksi, joka päinvastoin kuin Snellmanilla mahdollisti naisten osallistumisen politiikkaan. Sillä oli keskeinen merkitys nimenomaan porvarillisten naisasianaisten teksteissä. Siveellisyys ja naiseus liitettiin yhteen ja näin vahvistettiin ajatusta naisten korkeammasta moraalista, mutta: ”Tärkeää on, että he osoittavat siveellisyyden ja naiseuden suhteen myös valtiollisella tasolla, jolla siveellisyys viittaa lakien ja tapojen muuttamiseen.”³ Naisasianaisilla siveellinen kehitys liittyi kristinuskoon, äidillisiin arvoihin ja yhteiskunnalliseen äitiyteen. Siveellisyys-termillä paitsi laajennettiin naisten toimintamahdollisuuksia, myös määriteltiin hyvän naiskansalaisuuden rajoja. Epäsiveellisyyden leima kyseenalaisti mahdollisuuden toimia kansalaisena eli siveellisyyden käsitteen avulla voitiin myös osa naisista sulkea poliittisen toiminnan ulkopuolelle: ”siveellisestä äiti-kansalaisesta tuli ainoa kulttuurisesti hyväksytty naishahmo, jonka kautta naiset olivat ymmärrettäviä poliittisia toimijoita.”⁴

Teos on eheä kokonaisuus etenkin 1800-luvulle kiinnittyvien artikkeleiden osalta. Kolmessa viimeisessä tekstissä käsitellään siveellisyyttä jonkin erityisalan näkökulmasta. Antu Soraisen pitkä artikkeli luotaa siveellisyyden ja seksuaalisuuden käsitteiden käyttöä Suomen rikosoikeustieteessä. Soraisen artikkeli tekeekin suurimman särön teoksen kronologiseen rakenteeseen kurkottelemalla 1900-luvun loppupuolelle asti. Käsitteiden merkitysten muutokset näkyivät myös lakiteksteissä. Siveellisyys alkoi 1900-luvun aikana viitata seksuaalisuuteen ja edelleen vanhentuneeseen seksuaalimoraaliin. Nykyisin siveellisyys mielletään vanhanaikaiseksi käsitteeksi ja seksuaalisuus moraalisessa mielessä neutraaliksi sanaksi.

Harri Kalha käsittelee siveellisyys-keskustelun esiintymistä kahden taidetapauksen, Magnus Enckellin ”Heräämisen” ja Ville Vallgrenin ”Havis Amandan” kautta. Molemmissa oli kysymys itse asiassa epäsiveellisyys-keskustelusta ja ääneen pääsevät niin miespuoliset taiteen tuntijat kuin naisasianaiset. Keskusteluissa sukupuolierot tulivat esiin paitsi nais- ja mieskeskustelijoiden erilaisina kantoina myös siinä, että käsiteltyjen teosten kuvaamat hahmot olivat eri sukupuolta. Ajallisesti palataan 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Viimeinen artikkeli keskittyy vuoden 1952 Helsingin olympialaisiin ja niiden ympärillä syntyneeseen huoleen Suomen nuorten naisten siveellisyydestä. Keskustelua käytiin ja valistusta laadittiin sen oletuksen varaan, että tietämättömät maalaistytöt saapuvat kaupunkiin ja kohtaavat olympialaisten kansainvälisessä ilmapiirissä ulkomaalaisia miehiä. Siveellisyydestä tehtiin side naisen ja kansakunnan välille, ja naisten siveellisyys näyttäytyi olennaisena osana kansakunnan kunniaa. Huolenaiheet olivat sukupuolittuneet, sillä miesten kohdalla kiinnitettiin erityistä huomiota alkoholin käyttöön. Miehen tuli olla raitis, naisen siveellinen. Olympialaisiin liittyvä artikkeli on sinänsä kiinnostava mutta jää tunne, että välistä puuttuu ajallisesti jotain. Lukija hyppää 1900-luvun alusta useita kymmeniä vuosia eteenpäin ja on ehkä hieman vaikea hahmottaa, missä ajatuksellisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa olympialaisten siveellisyysvalistusta alettiin tuottaa. 300-sivuinen teos on tällaisenaankin tuhti ja kattava paketti, mutta jonkinlaista 1920–1940-lukujen yli vievää siltaa jäin kaipaamaan.

Ajattelutapojen ja käsitteiden vuorovaikutus sekä niiden yhdistyminen toimintaan ja yhteiskunnalliseen muutokseen on kiinnostava näkökulma, ja Siveellisyydestä seksuaalisuuteen sitoo tämän kaiken yhteen luontevasti. Teos ei ainakaan teoreettisilta osiltaan sovellu kevyeksi iltalukemiseksi ja suosittelisinkin sitä niille, jotka ovat kiinnostuneita 1800-luvun Suomesta ja vuosisadan vaihteessa tapahtuneista yhteiskunnallisista muutoksista virityksenään sukupuolinäkökulma, aatehistoriallinen kiinnostus tai molemmat.

Tuija Pulkkinen & Antu Sorainen (toim.) Siveellisyydestä seksuaalisuuteen. Poliittisen käsitteen historia. SKS 2011. 312 s.