Kuten käytännössä kaikki viimeisten vuosisatojen kulttuurialueet, myös Tampereen alue on historiansa aikana kokenut mullistuksia mullistusten perään. Yli 230-vuotinen Tampere on 1800-luvulla menestyväksi teollisuusalueeksi kasvanut kaupunki, joka selvisi maailmansodat, mutta jonka identiteetin muutti pysyvästi 1960- ja 1970-luvuilla alkanut rakennemuutos. Artikkelissaan "Tampere in Global History" Tampereen yliopiston professori Pertti Haapala summaa hyvin Tampereen suhteen maailmanhistoriaan. Haapala näkee Tampereen kohtalon olleen aina sidoksissa maailmanhistorian suurtapahtumiin. Tässä historiallisessa kontekstissa Tampere, kuten kaikki kaupungit, pyrki taistelemaan omien intressiensä puolesta ja säilyttämään elinvoimaisuutensa. Haapalan mukaan Tampereen alue onnistui luomaan raskaan teollisuuden alasajon jälkeen itselleen tietoteknisen ja koulutukseen painottuvan jälkiteollisen identiteetin. Alue oli siis kyllin onnekas ja se tuotti tarpeeksi luovaa ja taitavaa väestöä selvitäkseen 2000-luvulle ilman suuria rakenteellisia katastrofeja.¹

Juhlanäyttely haastaa ryppyotsaisen historiatieteen

Tampereen taidemuseon 80-vuotisjuhlanäyttely Onko totta? heittää ilmoille mielenkiintoisen kysymyksen: Entä jos Suomen ja siinä samalla Tampereen historia olisikin toisin? Entäpä jos maailmanhistorian avainhetket olisivat muuttaneet suomalaisen yhteiskunnan radikaalisti toiseksi? Tamperelaisen kirjailijan Johanna Sinisalon käsikirjoittama näyttely luo Tampereelle vaihtoehtoisen menneisyyden, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat varsin saumattomasti yhteen luoden maailmoja, joissa totuus hukkuu helposti Sinisalon luomien uskottavien tarinoiden alle. Finlandia-palkinnon voittanut Sinisalo vie ajatusleikkiään vielä pidemmälle ja luo myös tulevaisuusvisioita, joissa kohtaavat niin maailmaa pelottavat uhkakuvat kuin uuden teknologian mahdollistamat arkkitehtuuriset unelmat. Vaihtoehtoisen historian ja tulevaisuuden visioiden tapahtumapaikaksi Sinisalo asettaa Tampereen taidemuseon rakennuksen, vuonna 1838 valmistuneen vanhan viljamakasiinin. Taidemuseo on toiminut rakennuksessa vuodesta 1931 lähtien ja viettää tänä vuonna 80-vuotisjuhlaansa.

Museologisesti mielenkiintoista näyttelyssä on sen tapa luoda Tampereen taidemuseon kokoelmista haetuille teoksille uusia merkityksiä. Taideteokset luovat kulissit Sinisalon fiktiivisille tarinoille. Esimerkiksi Sinisalon sepitetty tarina taidemuseon rakennuksesta 1800-luvun orpokotina saa tuekseen 1900-luvun eri vuosikymmenien aikana maalatuista satunnaisista kasvokuvista kootun kollaasin. Näin maalaukset saavat historiallisesti virheellisen, mutta Sinisalon tarinoihin sopivan merkityksen. Mielenkiintoiseksi taidenäyttelyn tekee myös se, että itse taideteokset eivät ole, ainakaan allekirjoittaneen näkökulmasta, näyttelyn pääasia. Itse näen näyttelyn sielun olevan taiteen käyttö realististen, mutta loppujen lopuksi fiktiivisten tarinoiden elävöittäjänä. Tällöin todellinen taide ja taitavan kirjailijan mielikuvitus yhdistyy kokonaisuudeksi, joka monesti saa katsojan unohtamaan tarinoiden epätodellisen perusluonteen.

Kuten juhlanäyttelyissä on tapana, myös Onko totta? -näyttely esittelee museon omia kokoelmia. Poiketen perinteisistä juhlanäyttelyistä Onko totta? ei esittele Tampereen taidemuseon mittavan kokoelman selviä ja yleisesti hyväksyttyjä helmiä, vaan Sinisalo työryhmineen on valinnut näyttelyyn taideteoksia, jotka sopivat vaihtoehtoisen historian ja Sinisalon luoman tulevaisuuden kuvittajaksi. Näyttelyssä on suomalaisen taiteen klassikoita, kuten Hugo Simbergin ja Albert Järnefeltin teoksia, mutta myös vähälle huomiolle jääneitä teoksia. Näyttely onkin sekava sekoitus patsaita, sommitteluja, digitaalisia installaatioita, videoita ja perinteisiä maalauksia. Omassa artikkelissani pyrin analysoimaan Sinisalon visioita menneisyydestä ja tulevaisuudesta osana 2010-luvun henkistä ilmapiiriä. Mitä Sinisalon visiot kertovat meidän ajastamme? Pyrin kuvailemaan Sinisalon luomat tarinat varsin tarkasti, jotta lukija pystyy itse luomaan kokonaiskuvan siitä, mitä Sinisalo on näyttelykäsikirjoituksellaan hakenut.

Uudelleen muotoiltu menneisyys

1920-luvulla puolustusvoimien käytössä ollut viljamakasiini muutettiin Aamulehden ja maailmankuulun arkkitehdin Eliel Saarisen painostuksesta vuonna 1931 Tampereen taidemuseoksi. Sitä ennen tamperelaista taidekulttuuria oli vaalinut vuonna 1908 avattu Hämeen museo ja vuonna 1898 perustettu Tampereen taideyhdistys. Toisen maailmansodan syttyessä taidemuseo suljettiin ja taideteokset siirrettiin Pälkäneelle turvaan. Sota-aikana rakennus toimi kansanhuoltolautakunnan ostokortti- ja maatalousosaston käytössä. Museokäyttöön rakennus palautettiin vuonna 1947. 1980-luvulla museon näyttelytilat laajentuivat nykyisiin mittoihinsa. Sinisalon tarinoissa rakennuksella on kuitenkin paljon monivivahteisempi historia.

Sinisalo luo uskottavat kehyskertomukset lukuisille vaihtoehtoisille historioille. 1800-luvulla museorakennus toimii niin orpokotina kuin venäläisen aatelismiehen rakastajattaren asuntona. Sisällissodan aikana rakennuksesta tehdään C. G. E. Mannerheimin komennuksesta punaisten haavoittuneiden sotasairaala, jota kutsutaan raatomakasiiniksi epäinhimillisten olojen vuoksi. Sisällissodan tapahtumia kuvittaa esimerkiksi Charles Sandinsonin vuonna 2008 tekemä datainstallaatio Red and White.

Pisimmälle vaihtoehtoisen historian Sinisalo vie luodessaan kuvitteellisen Neuvosto-Suomen tasavallan. Sinisalon Neuvosto-Suomi syntyy vuonna 1939 ja uuden sosialistisen Suomen tärkeimmäksi sisämaakaupungiksi muodostuu Tampere. Se saa paikkansa sosialistisen Suomen merkkikaupunkina sisällissodan tapahtumien kautta. Tampereen merkitystä lisää myös se, että niin Lenin kuin Stalinkin pitivät sitä erityisenä kaupunkina. Tätä erityisyyttä korostaa se, että he jopa tapasivat toisensa ensi kertaa Tampereella. Kuvamanipulaation avulla Hämeensillan neljä patsasta korvautuvat Leninillä, Marxilla, Stalinilla ja Otto Wille Kuusisella. Tampereelle perustetaan myös Neuvostoliiton edustajisto, jonka majapaikaksi taidemuseon rakennus sopi. Sinisalon tarinoiden mukaan vuonna 1986 tapahtuneen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikana Neuvostoliiton edustajat pakenevat juuri taidemuseon rakennuksen suojiin. Tampereen syrjäisestä alueesta Tesomasta taas tulee Neuvostoliiton avaruusohjelman tukikohta, niin sanottu tähtikaupunki. Varsinkin Neuvosto-Suomen tarinassa Sinisalo yhdistää faktaa ja fiktiota taidokkaasti luoden erilaisten taideteoksien avulla mieleenpainuvan tunteen siitä, minkälaisena Neuvosto-Suomi maailmanhistoriassa olisi saattanut esiintyä.

Vaihtoehtoisessa historiassa Sinisalo unohtaa sosialistisen realismin ja vie katsojan hyvinvoivalle 1980-luvulle. Sinisalon tarinassa vuonna 1988 Tampere saa uuden taidemuseorakennuksen. Tällöin vanhasta taidemuseosta tulee kulttuuritalo, josta niin taiteilijat kuin muusikotkin saavat työtilansa. Musiikkirintamalla Lundahl-taloksi ristitty kulttuuritalo luo uuden hupaisasti nimetyn Luntsurok-ryhmittymän, jota voidaan pitää tamperelaisen rockin, niin sanotun Manserockin, myöhempänä suuntauksena. Talo antaa 1980- ja 1990-luvuilla alun monille myöhempien aikojen musiikillisille legendoille.

Sinisalon vaihtoehtoiset historiat voidaan kokea huvittavina, jännittävinä tai vaikkapa kontraversaaleina sepitelminä, joissa taidemuseon kokoelmat on mielenkiintoisesti asetettu todistamaan väärennettyä historiaa. Sinisalon visioita voidaan myös analysoida Tampereen rakennusperinnön uusiokäytön näkökulmasta, jolloin Sinisalo osoittaa varsin realististen tarinoidensa kautta, kuinka monipuolinen rakennus esimerkiksi 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla rakennettu viljamakasiini todellisuudessa onkaan. Yhtään Sinisalon luomaa skenaariota ei voida sanoa suoraan mahdottomaksi tai täysin epärealistiseksi.

Sinisalo itse toteaa näyttelystä julkaistun kirjan johdannossa olleensa kiinnostunut siitä, miten ihmiset kokevat taideteokset ja taidemuseona toimivan rakennuksen, kun nämä asetetaan erilaisiin tulkintakehyksiin. Rakennuksen todellisen menneisyyden rinnalla fiktiivisen vaihtoehtohistorian kautta näyttely siis pyrkii luomaan kokijalle tunteen siitä, että meidän maailmamme saattaisi olla hyvinkin erilainen, jos tiettyjen rakennuksien funktiot olisivat historian aikana muuttuneet.² Esimerkiksi taidemuseon rakennus Neuvostoliiton edustajistona loisi varsin negatiivisen latauksen tamperelaisten mielissä. Todennäköisesti talo, joka nyt identifioidaan yhdeksi suomalaisen taiteen kehdoista, voisi olla Tampereen suurin sortokoneistoa edustava rakennus. Vaikka menneisyyden entä jos -asetelma on aina kiinnostanut ihmisiä, on kuitenkin mielenkiintoisempaa keskittyä Sinisalon tulevaisuuden visioihin, jotka heijastelevat 2010-luvun uhkia ja arkkitehtuurisia mahdollisuuksia.

Uusi arkkitehtuuri

Sinisalon menneisyyden tarinoissa huokuu yksi Tampereen kaupunkisuunnittelun olennaisimmista kysymyksistä: Mitä tehdä vanhalle teollisuusperinnölle? Miten sitä tulisi käyttää uudelleen? Valtakunnallisestikin Tampere on ollut keskiössä teollisuusperinnön uudelleen käyttämisessä ja sen tuhoamisessa. Esimerkiksi 1970-luvulla alkanut prosessi Tampereen Verkatehtaan purkamisesta loi kansanliikkeen, joka myöhemmin vaikutti suomalaiseen rakennussuojelun käytäntöön. Verkatehtaan tilalle rakennettiin kauppakeskus Koskikeskus, asuinalue sekä hotelli Ilves. Nämä uusiorakennukset ovat jakaneet mielipiteitä jo yli kaksikymmentä vuotta. 1990-luvulla Tampellan vanhat punatiilirakennukset saivat väistyä uuden asuinalueen tieltä. Toisaalta esimerkiksi Finlaysonin tehdasalue on suojeltu ja kehitetty eläväksi kulttuuri- ja liiketoiminta-alueeksi. Onko totta? -näyttelyn kuvamanipulaatioista saa kuvan siitä, mitä teollisuusperinnölle ja itse asiassa koko kaupungin yleisilmeelle voisi tapahtua, jos kunnianhimoisille arkkitehdeille annettaisiin vapaat kädet toteuttaa visioitaan.

Helsingin Sanomien arvostelussa 22.6.2011 Onko totta? -näyttelyn hauskimmaksi ja mielikuvituksellisimmaksi osioksi nostettiin digitaalista kuvamanipulaatiota hyväksi käyttävä Tampereen tulevaisuuden arkkitehtuuria esittelevä ja parodioiva kuvakollaasi.³ Sinisalon kehyskertomuksessa 2010-luvulla vaihtoehtoinen kaupunkisuunnitteluryhmä, niin kutsuttu Tilanne-kollektiivi, saa mahdollisuuden luoda Tampereesta arkkitehtuurisesti ”ristiriitaisen kokonaisuuden, joka on alati muutoksessa”. Kollektiivin tarkoitus on yhdistää mikro- ja makrotaso, jolloin kaupunki ei ole vain rakennuksia vaan myös tila, jota kaupunkilaiset itse pystyvät muovaamaan haluamakseen.

Tilanne-kollektiivin teoksissa esimerkiksi Ilves-hotelli kasvaa silmissä pilvenpiirtäjän mittoihin, Koskikeskuksen katot täyttyvät nurmikosta ja kymmenistä lasikuvuista, Särkänniemeen syntyy uusi asuinalue keskelle huvipuistoa, keskustorilla märehtivät lehmät, pääkirjasto Metson katot ovat yhtä parveketta ja Kalevan kirkko laajenee futuristisiin mittoihin. Ehkä hauskimman ajatusleikin kollektiivi luo Hämeenkadulle, joka muutetaan yhdeksi isoksi kanaaliksi. Näin Hämeenkadulta poistuvat niin linja- kuin henkilöautotkin ja tilalle tulevat kanootit ja jokilaivat.

Todellisuudessa 1980-luvulla taidemuseon viereiselle tontille oli suunniteltu nousevan museon lisärakennus, joka olisi saattanut nostaa alueen kulttuurisen arvon paljon korkeammalle kuin se nyt on.⁴ Näyttelyssä fiktiivinen kollektiivi toteuttaa ajatuksen ja kuvamanipulaation tasolla sen, mikä Tampereen kuntapäättäjiltä jäi 1980-luvulla toteuttamatta. Taidemuseon ja sen edessä sijaitsevan puiston kollektiivi täyttää mielikuvituksellisilla, mutta epärealistisilla visioilla. Taidemuseon taakse kohoaa esimerkiksi valtava lasinen pilvenpiirtäjä ja eteen Pariisin Louvren tapainen lasista tehty aula.

Mielenkiintoista Sinisalon ja Tilanne-kollektiivin tulevaisuuden arkkitehtuurissa on sen mahtipontisuus. On hyvin vaikea nähdä kaikkia valtavia torneja ja pilvenpiirtäjän tapaisia rakennuksia Tampereen kaupunkikuvassa. Arkkitehtuuri näyttää tietoyhteiskunnan ja elämysyhteiskunnan ehdoilla tehdyltä kokonaisuudelta, jossa käytännöllisyys jää suurten tunteiden alle. Toisaalta näyttelyn tarkoitus onkin provosoida ajattelemaan epätodennäköistä vaihtoehtoa nykyiselle kaupungille ja sen historialle. Itse näen tämän arkkitehtuurisen mammutismin, johon yhdistetään luonnonläheisyys ja vihreys, varsin selvänä vastavoimana sille harmaalle ja tasaiselle elementtitaloja suosivalle arkkitehtuuriselle kulttuurille, joka varsinkin 1960-luvulta lähtien on vaikuttanut suomalaiseen kaupunkikuvaan.

Huhujen mukaan vielä 1980-luvulla Ilves-hotellin korkeudesta nousi suuria riitoja. Monien mielestä Ilves-hotellin pilvenpiirtäjämäisyys oli turhan amerikkalaista mahtipontisuutta. Nyt yli 20 vuotta myöhemmin, kuvamanipulaation avulla pystytään näkemään, miten valtavan korkea hotelli rikkoisi maisemaa. Kiistelty rantaväylän tunneli, Tampereen massiivinen keskusareena sekä pikaratikka-kysymys ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten yhä edelleen suuret ja mullistavat rakennusprojektit herättävät tunteita puolesta ja vastaan. Onko totta? -näyttely vetää arkkitehtuurisen suuruudenhulluuden mukavasti yli, mutta saa samalla ajattelemaan mihin suuntaan Tampereen arkkitehtuuri saattaa tulevaisuudessa mennä.

Tämän päivän uhkakuvat, tulevaisuuden todellisuus?

Taidemuseon rakennuksen ikkunaton, luonnonvalolta vapaa kellaritila antaa oivan mahdollisuuden Sinisalolle luoda vaikuttavia ja ahdistavia tulevaisuuden skenaarioita. Sinisalolle tulevaisuuden uhkakuvat ovat varsin perinteisiä. 2030-luvulla Suomessa ja Tampereella syttyy ruokamellakoita, joiden pelossa taidemuseon kokoelmat siirretään turvaan Hervantaan. Tämän jälkeen yleisessä epäjärjestyneessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä talon valtaavat talonvaltaajat ja erilaiset laitapuolen kulkijat. Mellakoiden laannuttua taloa ei enää katsota tarpeelliseksi korjata, joten rakennus jää pelottavaksi autiotaloksi. Tätä skenaariota koristavat Jaakko Jäppisen tyylikkäät graffitit.

Ehkä näyttelyn vaikuttavimmasta taiteellisesta annista vastaavat taidemaalarit Mikko Paakkola ja Kristiina Uusitalo, joiden suuret, suurimmaksi osaksi öljyväreillä maalatut teokset luovat uhkaavan tunnelman luonnonvoimien mahdista. Sinisalon uhkakuvissa 2060-luvulla maapallon lämpötila on kohonnut jo niin, että Afrikassa ja Välimeren alueella elämisen mahdollistavat rakenteet ovat romahtaneet. Tämä luo valtavan pakolaisten virran Pohjoismaihin. Tässä skenaariossa taidemuseon rakennus toimii ilmastopakolaiskeskuksena. Suomen matkailuelinkeinolle eteläisen pallonpuoliskon ilmastokatastrofi avaa ennenäkemättömät mahdollisuudet. Suomi markkinoi itseään hyvän maun rajoilla tasapainottelevalla sloganilla "Finland – The Cool Place". Päinvastaisessa visiossa Sinisalo maalaa realistisen kuvan golf-virtauksen heikkenemisestä vuonna 2087, joka muuttaa vuoteen 2400 mennessä lähes koko Suomen luonnon tundran tapaiseksi erämaaksi, jossa ihmisasutusta on äärimmäisen harvassa. Taidemuseon rakennuksesta on tällöin pystyssä enää yksi seinä.

Sinisalon tulevaisuuden uhkakuvat ovat varsin perinteisiä 2000-luvun uhkakuvia, joita tehostetaan ahdistavilla maalauksilla, graffiteilla sekä sommitelmilla. On erikoista, että Sinisalo ei ole käsikirjoittanut näyttelyyn tulevaisuuden suursotaa. Tätä voidaan pitää ehkä kaikkein selvimpänä 2010-luvun ilmapiiriä kuvaavana ilmiönä. Vuonna 2011 ilmastonmuutos ja ruuanpuute ovat todellisempia uhkakuvia kuin suuri ydinsota eri koalitioiden välillä. Toisaalta on mielenkiintoista pohtia sitä, miten Sinisalon uhkakuvat olisivat muuttuneet, jos hän olisi laatinut käsikirjoituksen nyt, kun maailmantalous on ajautunut lähes ennenäkemättömiin ongelmiin. Olisiko globaali talous ja sen absurdi, ennustamaton mahti mahtunut Sinisalon negatiivisiin tulevaisuuden visioihin?

Entä jos -historian merkillinen lumo

Tampereen taidemuseon 80-vuotisnäyttely nostatti kiitettävän määrän kysymyksiä sekä tunteita pintaan. Entä jos -historia on kiehtonut ihmisiä aina. Historialla leikittely on mielenkiintoista, mutta toisaalta myös helposti omia ajatusmalleja vääristävää. Sinisalon visiot menneisyydestä ovat varsin realistisia, mutta tietopohjaltaan kevyitä historianmuunnoksia ja tulevaisuuden ennustuksia. Itselleni tärkeintä näyttelyssä olikin se, että se saa ajattelemaan tamperelaista identiteettiä, arkkitehtuuria ja rakennustenhistoriaa tarkemmin globaalissa yhteydessä.

Taidemuseon rakennus on varsin selvä osa tamperelaista historiaa ja se on löytänyt vuosikymmenten aikana oman paikkansa tamperelaisessa kaupunkisuunnittelussa. Sinisalon tarinat ja varsinkin tulevaisuuden visiot antavat hienosti aiheen pohtia sitä, miten nopeasti rakennuksien identiteetti häviää, jos niiden käyttötarkoitusta muutetaan. Näyttelyn aikana taidemuseon rakennus muuttui yllättävän nopeasti omassa mielessäni esimerkiksi sotasairaalasta bändikämpäksi ja takaisin museoksi. Myös Tampereen kaupunkikuvalla leikkineet arkkitehtuuriset kuvamanipulaatiot saivat aikaan tunteen, jolloin ymmärsin, että nyt näkyvä kaupunki saattaa muuttua hyvinkin nopeasti. Sinisalon luomat tarinat ja Tampereen taidemuseon kokoelmista valitut teokset loivat onnistuneesti kuvan siitä mitä tämä muutos saattaisi olla. Olisikin mielenkiintoista nähdä samalla konseptilla tehty näyttely esimerkiksi parin vuosikymmenen päästä. Kuinka paljon uudet sukupolvet käyttäisivät samoja teemoja kuin Sinisalo vuonna 2011?

Juhlanäyttely Onko totta – Is This for Real oli avoinna Tampereen taidemuseossa (Puutarhakatu 34, 33101 Tampere) 20.5.−28.8.2011.

Lähteet

Artikkelin tiedot on koottu Tampereen taidemuseon 80-vuotisjuhlanäyttelystä Onko totta? - Is This for Real. (20.5.−28.8.2011)

HAAPALA, PERTTI (2010). Tampere in Global History. Teoksessa: Rantanen, Keijo 2010: Living Industrial Past. Perspectives to Industrial History in the Tampere Region. Museokeskus Vapriikki & Suomen työväenmuseo Werstas. Tampere

SINISALO, JOHANNA (2011). Onko Totta – Is This for Real. Tampereen taidemuseo. Tampere