Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa esiintyvät fraasit "sukupolvien välinen tasa-arvo" ja "sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus".¹ Ne näyttäytyvät irti asiayhteydestään tarkasteltuna järjettömiltä: miten ihmiset jotka elävät nyt voivat olla tasa-arvoisia sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole vielä edes olemassa? Miten voimme olla oikeudenmukaisia sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden yhteiskunta ja ajattelutapa olisi meille täysin vieras, jos siihen pystyisimme jotenkin tutustumaan? Haluaisimmeko, että esimerkiksi 1800-luvun ihmiset olisivat päättäneet asioista meidän puolestamme, heidän tasa-arvo- ja oikeudenmukaisuuskäsitystensä mukaisesti?

"Tulevat sukupolvet" retorisena käsitteenä ja tehokeinona kytkeytyy politiikan leimaan lyhytnäköisenä eduntavoitteluna ja likaisena pelinä, jossa toimijat pyrkivät kahmimaan kaiken hyödyn itselleen pitkäjänteisen hyvinvoinnin kustannuksella. Käyttämällä perintöön ja yleensäkin omaisuuteen viittaavaa fraseologiaa on lisäksi voitu rakentaa metaforinen yhteys lastensa perinnön tuhlaavaan vanhempaan, mikä tuo sukupolviretoriikkaan moraalisen ulottuvuuden.

Kyse on eräänlaisesta depolitisoivan puheen tyylistä, jolla onkin pystytty sementoimaan tulevien sukupolvien asema päätöksenteossa retorisella tasolla – toisin sanoen kukaan ei halua tulla nähdyksi tulevien sukupolvien vastustajana. Nämä vielä syntymättömät ihmiset kontrolloivatkin pelkällä potentiaalisella olemassaolollaan poliittista päätöksentekoa, mutta lopulta kyseessä on vain yksi poliittinen ja retorinen käsite muiden joukossa eikä mikään yksiselitteinen auktoriteetti.

Tarkoituksenani on analysoida tätä käsitettä lähemmin, sitä millaiseen tapaan mieltää politiikka se perustuu ja avata tuleviin sukupolviin perustuvaa poliittista puhetta. Havainnollistavana esimerkkinä käytän parlamentaarista puhetta, eduskunnassa vuonna 2002 käytyä debattia viidennestä ydinvoimalasta, jossa tulevien sukupolvien käsitettä käytettiin vilkkaasti argumenteissa sekä ydinvoiman puolesta että vastaan.²

Parlamentaarinen politiikka on puheen politiikkaa

Käytän tässä artikkelissa esimerkkinä eduskunnassa käytyä keskustelua, sillä parlamentaarinen politiikka on erityisen retorinen politiikan tyyli.³ Se perustuu puhetekoihin ja kielen käyttöön vaikuttamisen välineenä. Kari Palosen mukaan sitä voisi kutsua puheen ja keskustelun politiikaksi.⁴ Parlamentti on erityisen hedelmällinen ympäristö toisten vakuuttamiselle ja mielipiteiden testaamiselle tuomalla ne julkisesti debatin ja vastapuolen kritiikin kohteeksi. Palosen mukaan vaihtoehtojen paneminen vastakkain, pro et contra, onkin parlamentaarisen politiikan ajava voima.⁵ Sen tarkoituksena ei ole kuitenkaan jalostaa vastakkaisista mielipiteistä jonkinlaista totuutta, oikeaa vaihtoehtoa: parlamentaarisille debateille onkin ominaista että osapuolet eivät varsinaisesti kohtaa minkäänlaisessa kompromississa, vaan toinen vaihtoehdoista voittaa ja toinen häviää.⁶

Parlamentaarinen, keskusteleva politiikka toimintana tapahtuu siis puheen eli kielen välityksellä. Kieli ei ole kuitenkaan neutraali välikappale, jonka kautta politiikkaa tehdään, vaan kieli ja erityisesti siinä käytetyt sanat ovat luonteeltaan myös poliittisia. Politiikkaa tehdään siis kielellä ja kielessä. Brittiläisen käsitehistorian tutkijan Quentin Skinnerin mukaan jotta erilaisia lausahduksia voidaan ymmärtää ja tulkita, on analysoitava sitä, mitä niillä tehdään, mikä niiden tavoite puhetekoina on, eikä niiden totuudellista arvoa.⁷ Tästä näkökulmasta politiikan moittiminen ”pelkäksi puhumiseksi” onkin mieletöntä, sillä puhuminen on keskeisen poliittista toimintaa.

Käsitteet ovat puolestaan poliittisen toiminnan välineitä, aseita joiden avulla käydään poliittista kamppailua. Itse käsitteiden määritelmä ja sisältö voi olla kilpailevien tulkintojen kohteena, ja tämän kilpailun avulla pyritään tuottamaan oma, haluttu merkitys tietylle käsitteelle, joka on tärkeä esillä olevassa poliittisessa kysymyksessä. Skinnerin mukaan käsitteille on mahdotonta julistaa minkäänlaista todellista ontologista luonnetta, aitoa merkitystä, sillä minkälainen määrittelypyrkimys tahansa on väistämättä ideologista perää.⁸ Käsitteet eivät siis ole normatiivisia kuvauksia todellisuudesta, asioista-niin-kuin-ne-ovat, vaan debatin työkaluja.⁹ Käsitteet muuttuvat jatkuvasti, kun niiden käyttäjät tulkitsevat niitä uudelleen ja löytävät niille erilaisia käyttötapoja tai herättävät henkiin aikaisempia.

Pasi Ihalaisen ja Kari Palosen¹⁰ mukaan parlamenttiaineistot ovatkin käsitteiden muutoksia ja käyttötapoja tutkittaessa sopivia lähteitä, sillä parlamenteilla on ollut merkittävä rooli poliittisen kielen ja kulttuurin ja samalla käsitteistön muutoksessa. Käsitteistä käytävä retorinen kamppailu on osa parlamentaarista politiikan tyyliä, joka on myös puolestaan vaikuttanut käsitteiden merkitysten muutoksiin. Se miten käsitteitä parlamentissa käytetään ei siis heijasta mitään taustalla vallitsevaa poliittista todellisuutta, vaan parlamentti on mukana luomassa poliittista sanastoa. Tämän vuoksi onkin tärkeämpää keskittyä parlamenttien debatteihin puolesta ja vastaan julkisen keskustelun sijaan.¹¹ Tästä syystä käytän nimenomaan parlamentaarista aineistoa "tulevien sukupolvien" käsitteen poliittisuuden ymmärtämiseksi.

Tulevat sukupolvet ydinvoimadebatissa

Eduskunta kävi helmi- ja toukokuussa 2002 pitkän useita päiviä kestäneen debatin Teollisuuden Voiman hakemasta luvasta viidennen ydinvoimalan rakentamiseksi Olkiluotoon. Eduskunnan lopputulos oli hyväksyä valtioneuvoston periaatepäätös luvan myöntämisestä äänin 107 puolesta 92 vastaan. Verrattain tiukka marginaali – kahdeksan edustajan mielenmuutos olisi johtanut eri tulokseen – sekä se, että kaikki edustajat puhemiestä lukuun ottamatta äänestivät jaa tai ei, kertoo siitä kuinka intensiivinen ja polttava aihe viides ydinvoimala oli. Lisäksi edustajille myönnetty vapaus puoluekurista eli ydinvoiman julistaminen ns. omatunnon asiaksi, antoi kansanedustajille erityisen vapaat kädet rakentaa argumentteja ydinvoiman puolesta ja vastaan.

Ydinvoiman vastustajien argumenteista yksi suosituimmista perustuikin juuri vastakkainasetteluun ydinvoiman lisärakentamisen ja tulevien sukupolvien edun välillä:

Missään muuallakaan maailmassa ydinjätteen loppusijoitusta ei ole tyydyttävällä ja lopullisella tavalla ratkaistu. Ja on vastuutonta sysätä ongelmaa tulevien sukupolvien ratkaistavaksi.¹²

Ydinjäte oli nyt elävien ihmisten tuottama haitta, jolla saataisiin nyt vaurautta, mutta joka vaarantaisi jälkipolvien turvallisuuden vielä kaukana tulevaisuudessa. Tulevien sukupolvien etuja puoltavat edustajat olivat nykysukupolven tehtäväänsä valitsemia, mikä ei kuitenkaan estänyt heitä vetoamasta juuri tuleviin sukupolviin. Tulevat polvet esitettiin nykypolvien uhreina, joiden hyvinvointi on vaarassa ahneuden ja lyhytnäköisyyden vuoksi: "Me emme saa lyhytnäköisesti ja itsekkäästi kasvattaa talouttamme ja aineellista hyvinvointiamme ottamalla suuria, tuleville sukupolville siirtyviä vastuita ja riskejä."¹³

Näin ydinvoima pyrittiin määrittelemään lyhytnäköiseksi, kestämättömäksi ratkaisuksi, joka ei ole edes kestävää kehitystä:

Ydinvoima ei ole kestävää kehitystä. Tämän päivän kansanedustajat, me olemme vastuussa tuleville sukupolville nyt tehtävästä energiaratkaisusta. Me olemme vastuussa siitä, jätämmekö säteilevän perinnön vai viemmekö kehitystä voimakkaasti energian tehokkaan käytön ja uusiutuvan energian suuntaan.¹⁴

Kansanedustajien retorisesti rakennetussa hierarkiassa kansanedustajat eivät siis edustaneet pelkästään omaa kansaansa ja äänestäjiään, vaan myös heidän jälkeläisiään ja heidän jälkeläistensä jälkeläisiään aina "4000 sukupolveen" asti.¹⁵

Ydinvoiman vastustajilla ei kuitenkaan ollut debatissa monopolia "tulevien sukupolvien" käsitteeseen, eivätkä he olleet niiden ainoita suojelijoita. Eräs kansanedustaja käänsikin asetelman ydinvoiman ykkösvaihtoehdon, maakaasuvoiman vastaiseksi: "Onko oikein tulevia sukupolvia kohtaan se, että me poltamme tällaista hienoa raaka-ainetta ja vielä lauhdevoimaloissa, joissa puolet energiasisällöstä menee veteen? Minusta ei ole."¹⁶ Näin tulevien sukupolvien kannalta paras valinta olikin rakentaa lisää ydinvoimaa.

Toinen tapa kääntää sukupolvikäsite ydinvoiman puolelle oli vedota ilmastonmuutokseen ympäristöhaitoista suurimpana, jonka torjumiseen ydinvoima olisi tehokkain ja samalla taloudellisin keino. Ilmastonmuutoksen rooli uutena ympäristöuhkana, joka oli vuosituhannen vaihteessa erityisen korostunut Kioton ilmastosopimuksen vuoksi, olikin lopulta ydinvoimakeskustelussa ratkaiseva tekijä ydinvoiman hyväksi. Se salli ydinvoiman kannattajien määritellä sen uudelleen ympäristöystävälliseksi vaihtoehdoksi, mikä kumosi ydinvoiman vastustajien argumenteista siihenastisista tehokkaimman, kun aikaisemmin ympäristön puolesta puhuminen oli ollut mahdollista vain ydinvoiman vastustajille.¹⁷

Debatissa tulevien sukupolvien asema kaikkea ja kaikenlaista toimintaa legitimoivana figuurina ei siis ollut itsessään kiistanalainen, vaan se hyväksyttiin sellaisenaan. Sellaista puheenvuoroa ei käytetty, jossa olisi huomautettu nykyisen sukupolven tärkeydestä. Osapuolet tyytyivät tulevien sukupolvien käsitteen kyseenalaistamisen sijaan kamppailemaan siitä, kuka todella valvoi tulevien sukupolvien etuja. Näin ei käynyt esimerkiksi talouskasvun kohdalla, joka siitä huolimatta, että se dominoi keskustelua, ei ollut kansanedustajien konsensuksessa täysin kiistaton hyve. Mikä siis tekee tulevien sukupolvien käsitteestä ja siihen pohjautuvista argumenteista niin houkuttelevia, mutta toisaalta niin joustavia, että niillä voi legitiimisti perustella kahta täysin vastakkaista mielipidettä?

Epäpolitiikan politiikkaa

Sukupolviretoriikan avulla on mahdollista nostaa oma poliittinen tavoite kritiikin ja päätöksenteon yläpuolelle depolitisoimalla se, tekemällä siitä epäpoliittinen. Depolitisoinnin avulla tavoitteesta häivytetään ristiriidat ja kyseenalaistamisen mahdollisuus määrittelemällä se uudelleen sellaiseksi, jota kukaan ei voi tai halua vastustaa. Sen poliittisuus halutaan retoriikan avulla hävittää ja näin määritellä se joksikin muuksi kuin poliittiseksi. Tulevista sukupolvista puhuminen korostaakin puhujan tavoittelemaa pitkäjänteisyyttä, jossa on moraalisen hyveen ulottuvuus. Pitkäjänteisyys näyttäytyy suunnitelmallisuutena, säntillisyytenä ja harkitsevuutena, joita pidetään myös hyvin ”suomalaisina” ominaisuuksina. Lyhytjänteisyys on pahe: poukkoilevaa, epävarmaa, hapuilevaa ja harkitsematonta, hosumista, mikä taas ei ole erityisen ”suomalaista”.

Tämä asettelu on ikivanha. Aikanaan jo Aisopos satuili varoittavan esimerkin muurahaisesta, joka varautui tulevaan, ja heinäsirkasta, joka eli nyt-hetkessä ja päätyi muurahaisten elätiksi talven tullen. Samoin "valtiomies ajattelee seuraavia sukupolvia, poliitikko ajattelee seuraavia vaaleja" on politiikassa muodostunut jo kliseeksi, joka on kuitenkin vaikuttanut voimakkaasti siihen, miten politiikasta ja poliitikoista on ajateltu. Lausahduksen ytimessä on vastakkainasettelu pitkän ja lyhyen aikavälin ajattelun välillä. "Valtiomiehen" näkökulma politiikkaan keskittyy pitkään aikaväliin, kun taas "poliitikkoa" kiinnostaa vain lyhytnäköinen eduntavoittelu. Samalla luodaan kahtiajako hyveellisen valtiomiehen ja paheellisen poliitikon välille.

Tulevien sukupolvien etujen valvominen onkin näin esitettynä poliittisen toiminnan sijaan moraalista toimintaa, ja moraalinen kategoria onkin yksi tyypillisistä epäpoliittiseksi julistamisen kategorioista tieteellisen, taloudellisen, uskonnollisen ynnä muiden ohella.¹⁸ Depolitisoiminen tarkoittaa siis sitä, että kysymys määritellään retorisesti niin, että vaihtoehtoja ei ole, eikä asiasta pitäisi edes keskustella. Se esitetään objektiivisena, kuin tieteellisenä tosiseikkana. Tieteellis-rationaalinen retoriikka onkin myös suosittua depolitisoivaa retoriikkaa ja jälleen yksi epäpoliittiseksi julistamisen kategoria,¹⁹ jota käytettiin ydinvoimadebatissakin vilkkaasti.

"Tulevat sukupolvet" on alkanut muistuttaa sellaisia käsitteitä kuin "demokratia" tai "vapaus", jotka ovat muuttuneet sisällöltään merkityksettömiksi, mutta joiden avulla voidaan depolitisoida argumentteja ja jotka ikään kuin asettavat poliitikoille ulkoisia vaatimuksia, joita heidän on noudatettava.²⁰ Tällaisen käsitteen merkitys on liikkeessä. Claude Lévi-Straussia lainaten voisi puhua "kelluvasta merkistä". Sen sisältö on mitä tahansa sen käyttäjä haluaa sille sisällöksi antaa.²¹ Näin käsitteestä jää jäljelle pelkästään sen asettama poliittinen vaatimus. Kataisen hallituksen ohjelmassa käytetty fraseologia näyttääkin nyt mielekkäältä: sen tarkoitus ei ole varsinaisesti ajaa sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta, mitä ei olekaan sen tarkemmin määritelty, vaan sitä mikä termin käyttäjän ja hänen yleisönsä mielestä on "sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta".

Politiikan ydin on nykyisyydessä, ei tulevaisuudessa

Sukupolviretoriikan voisikin ajatella eräänlaiseksi koodikieleksi, joka on pinnaltaan merkityksetöntä retoriikkaa – poliittisilla käsitteillähän ei ole mitään ontologisesti tosia merkityksiä, kuten aiemmin mainittiin – jonka avulla vakuutetaan lukija siitä, että termien käyttäjien poliittinen linja on moraalisesti oikea. Sukupolviretoriikan kohdalla linja on ympäristöystävällinen, kestävää kehitystä ja niin edelleen. Tällainen fraseologia on osa poliittista liturgiaa, jossa on toistettava tiettyjä seikkoja ja mielipiteitä jotta puhe olisi legitiimiä. "Tulevien sukupolvien" käsitteen toistuva käyttö on siis tavallaan köyhdyttänyt sen sisällön, samaan tapaan kuin viherpesevät imagokampanjat ovat tehneet ”ympäristöystävällisyydestä” kelluvan merkin. Aikaisemmin käsite on esiintynyt lähinnä ympäristöliikkeen retoriikassa, mutta vihreän politiikan valtavirtaistuminen osaksi kaikkien puolueiden ohjelmaa on siirtänyt sen osaksi geneeristä politiikan sanavarastoa muiden samanlaisten termien tapaan. Tulevien sukupolvien etu voi siis olla mitä tahansa: se voi olla koulutusmäärärahoja leikkaavaa budjettipolitiikkaa tai vaikkapa lisäydinvoiman rakentamista.

Ei olekaan mikään yllätys, että ydinvoimasta puhuneet kansanedustajat halusivat leimata itsensä nimenomaan valtiomiehiksi eivätkä suinkaan poliitikoiksi. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin parlamentaarisen demokratian luonne, joka pohjautuu vaalikausien säännölliseen rikkoutumiseen eli vaaleihin, sekä siihen, että edellinen eduskunta ei voi sitoa seuraavan eduskunnan käsiä. "Seuraavia sukupolvia" ajattelevat "valtiomiehet" siis tosiasiassa kaventavat tulevien sukupolvien toimintamahdollisuuksia. Rinnastus nykyisten sukupolvien ja lastensa perään katsovien vanhempien välillä toteutuu nimenomaan siinä mielessä, että nykyiset sukupolvet, "vanhemmat", infantilisoivat tulevat sukupolvet ja holhoavat niitä siinä määrin, ettei niille anneta täysiä mahdollisuuksia toimia omien halujensa ja tarpeidensa mukaan.²² Tulevien sukupolvien valta päättää omista asioistaan viedään koska nykyisen sukupolven edustajat uskovat tietävänsä paremmin. Samalla kuitenkin myös toistetaan sitä, miten moraalisesti alhainen ja ahne nykyinen sukupolvi on – senhän takia tulevia polvia täytyy suojella. Edustuksellisen demokratian periaate on kuitenkin siinä, että juuri edustajia äänestäneiden edut otetaan päätöksenteossa huomioon ja että poliittinen mandaatti on olemassa vain sen vaalikauden ajan, joksi edustajat on valittu. Politiikan tarkoituksena ei ole rakentaa maailmaa valmiiksi, vaan ennemminkin pitää käynnissä prosessia, jossa maailmaa muokataan tiettyyn suuntaan, ja jonka aikana voi, tai pitää, myös muuttaa mieltään.

Sukupolviretoriikan vaikutuksena onkin siis nakertaa poliittisen toiminnan perusedellytyksiä supistamalla tulevaisuuden liikkumavaraa. Tulevien sukupolvien edunvalvojat eivät ole kysyneet heidän mielipidettään, koska se ei ole mitenkään mahdollista. Sukupolviajattelu pitäisikin käsitteellistää uudelleen, missä voisi olla poliitikoilla tilaisuus käyttää mielikuvitustaan ja tuottaa poliittiseen liturgiaan jotain uutta. Esimerkiksi sukupolvien moralisoivan kahtiajaon voisi hylätä kokonaan ja ryhtyä puhumaan koko ihmiskunnan edusta. Ovathan ympäristöuhat relevantteja myös tänä päivänä eläville ihmisille: ilmastonmuutoksen aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt sekä ydinvoiman riskit ovat tänään, vuonna 2011, aivan erityisellä tavalla ajankohtaisia. Ilmastonmuutoskeskustelu on keskittynyt esimerkiksi siihen, mikä Maapallon keskilämpötila on ennusteiden mukaan vuonna 2050 tai mitkä saarivaltiot katoavat veden alle kahden vuosikymmenen kuluttua, mutta kriittisintä on se, mitä kasvihuonepäästöille tehdään nyt, ennen kuin on liian myöhäistä. Nykyisen sukupolven etu on myös tulevien sukupolvien etu: eihän jälkimmäistä voi olla olemassakaan ilman edellistä.

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Valtiopäiväasia M 4/2001 vp, pöytäkirja 8/2002 vp, 13.02.2002 M 4/2001 vp, pöytäkirja 62/2002 vp, 21.05.2002

Kirjallisuus

FARR, JAMES (1989). Understanding conceptual change politically. Teoksessa Ball, Terence & Farr, James & Hanson, Russell L. (toim.) Political Innovation and Conceptual Change. Cambridge: Cambridge University Press, 6–24.

HELIN, ANTTI (2011). Mahtavia ydinvoimalaitoksia vai tekniikan ulkomuseoita - käsitekamppailut eduskunnan debatissa viidennestä ydinvoimalasta. Valtio-opin pro gradu -tutkielma, Jyväskylän yliopisto.

IHALAINEN, PASI & PALONEN, KARI (2009). "Parliamentary Sources in the Comparative Study of Conceptual History: methodological aspects and illustrations of a research proposal." Parliaments, Estates & Representation 29, 17–34.

PALONEN, KARI (2003). "Four Times of Politics: Policy, Polity, Politicking, and Politicization." Alternatives, vol. 28, 171–186.

PALONEN, KARI (2008). "Speaking Pro et Contra: The Rhetorical Intelligibility of Parliamentary Politics and the Political Intelligibility of Parliamentary Rhetoric." Teoksessa Soininen, Suvi & Turkka, Tapani (toim.) The Parliamentary Style of Politics. Helsinki: Suomen valtiotieteellinen yhdistys, 82–105.

SCHMITT, CARL (1976). The Concept of the Political. Brunswick: Rutgers University Press.

SOININEN, SUVI & TURKKA, TAPANI (toim.) (2008). The Parliamentary Style of Politics. Helsinki: Suomen valtiotieteellinen yhdistys.

SKINNER, QUENTIN (1999). "Rhetoric and Conceptual Change. Finnish Yearbook of Political." Thought 3, 60–74.

SKINNER, QUENTIN (2006). "Interpretation and the understanding of speech acts." Teoksessa Skinner, Quentin. Visions of Politics. Volume 1: Regarding Method. Cambridge: Cambridge University Press, 103–127.