Pääkirjoitus: Henkisyys
Jussi Lahtinen
Henkisyys kiinnostaa. Siitä kertoo esimerkiksi se, että saimme tämänkertaiseen lehteemme ennätysmäärän artikkeliehdotuksia. Henkisyyttä voi pitää inhimillisen olemisen keskeisenä käsitteenä – ja korostuneen monitulkintaisena. Yleensä käsitteen avulla kuvataan yksilön suhdetta jumalaan tai yliluonnolliseen. Henkisyyden sateenvarjon alle voikin sijoittaa paljon siitä, mikä ei suoraa resonoi länsimaisen rationaalisen ajattelun kanssa, vaikkakin selittämätöntä on aina haluttu myös selittää. Samalla henkisyyttä on yksilön syvästi henkilökohtainen itsetutkiskelu ja sitä kautta mahdollisesti kehittyvä itsetuntemus.
Henkiset kokemukset ovat henkilökohtaisia, mutta liittyvät myös perinteisiin ja instituutioihin. Ihminen syntyy tiettyyn kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen ympäristöön sisäistäen tavalla tai toisella vallitsevat henkiset normit. Henkinen kriisi saattaa syntyä, kun nämä normit kyseenalaistuvat tai vaihtuvat, esimerkiksi elinpiirin muutoksen yhteydessä. Samalla henkisyys on jotain yleisinhimillistä ja historiatonta. Samat perimmäiset kysymykset olemassaolosta ovat kiehtoneet ja todennäköisesti tulevat aina kiehtomaan ihmiskuntaa. Ei siis liene yllättävää, että lähtökohtaisesti näin monipuolinen teema sai kirjoittajat liikkeelle.
Useat tämän numeron artikkeleista osoittavat henkisyyteen liittyvien ilmiöiden olevan vahvasti sidoksissa aikaan ja paikkaan. Monet artikkelit ovatkin hyvin ajankohtaisia. Niissä pohditaan muun muassa sitä, miten nykyaikainen henkisyys on läsnä kaupallisessa ryhmäliikuntakulttuurissa (Kaisa-Riitta Ahon artikkeli) sekä sitä, miten henkinen perinne näkyy muslimitaustaisten nuorten toteuttamissa taideprojekteissa (Helena Oikarinen-Jabain artikkeli). Saara Toukolehto taas problematisoi ajatusta, jonka mukaan “hyvä maahanmuuttaja” on integraatiohaluinen ja -kykyinen eli “integraatiohenkinen”. Toukolehdon artikkelissa henkisyys käsitteenä osoittaa monipuolisuutensa ja irtautuu yliluonnollisuuden tematiikasta. Oman mielenkiintoisen näkökulmansa tuo esiin myös Essi Mäkelä, joka analysoi uususkonnollisten yhdyskuntien rekisteröintiprosesseja 2000-luvun Suomessa. Minkälaisiin yksityiskohtiin rekisteröintiprosessissa kiinnitetään huomiota, kun kyse on uskonnollisuudesta, joka ei asetu niin kutsuttujen maailmanuskontojen valtavirtaan?
Myös Toni Saarisen artikkelissa nousee esiin ajankohtainen aihe: ilmastonmuutos. Saarinen analysoi Paul Schraderin ohjaamaa ja käsikirjoittamaa First Reformed -elokuvaa (2017), jossa tarinallistetaan kristinuskon ja ympäristökriisin yhteys. Saarinen nostaa esiin ansiokkaasti elokuvan kontekstissa ekoteologia suuria kysymyksiä erilaisten yksilöiden näkökulmista käsin. Miten kristinusko ja kirkko instituutiona voivat vastata ilmastokatastrofin haasteeseen? Kristinuskon tematiikkaan kytkeytyy myös Rimma Erkon artikkeli, jossa pohditaan kristillisen moraalin nurinkääntämisen teemoja Tomi Kontion lastenkirjassa Keväällä isä sai siivet (2000). Aihetta pohditaan esimerkiksi perisynnin käsitteen kautta.
Useat numeron artikkeleista antavat hyvän muistutuksen siitä, että taide on läpi historian ollut ihmisille luontainen tapa käsitellä henkisyyttä. Mielikuvituksen avulla ihmisellä on kyky luoda maailmoja, joiden kautta kuvataan sitä, mikä on järjen tuolla puolen. Numeron päättää Henry Bacon artikkelillaan, jossa hän pohtii monitahoisesti kysymystä: miksi uskonnon ja tieteen välillä ei voi olla vuorovaikutusta? Baconin johtoajatus on, että tiede ja uskonto ovat henkisen toiminnan muotoja, jotka ovat muotoutuneet historian kuluessa vastaamaan toisistaan täysin poikkeaviin henkisiin ja käytännöllisiin tarpeisiin.
Hyviä lukuhetkiä kaikille!