Tutkin artikkelissani Kantelettaressa julkaistua kansanrunoa ”Joukosen nainen” abjektin ja groteskin kautta. Artikkelini pohjautuu pro graduuni ”Söit sä tissit tyttäresi, söit nännit oman sikiön” – Groteski vihamielinen maailma suomalaisessa kansanrunoudessa. Runon tulkinnassa hyödynnän erityisesti Wolfgang Kayserin (1906–1960) teoriaa vihamieliseksi muuttuvasta, groteskista maailmasta. Kayserin mukaan groteski edustaa kaaosta, jotakin vierasta ja uhkaavaa, joka tunkeutuu harmonisen arjen keskelle.¹ Useampikin tutkija on kritisoinut Kayseria väittämällä, että kayserilainen groteskin ajatus soveltuu vain moderniin käsitykseen groteskista. Näin väittää esimerkiksi Bernard McElroy² teoksessaan Fiction of the Modern Grotesque. Myös Mihail Bahtin³ esittää hyvin samankaltaisen näkemyksen.

McElroy määrittelee tutkimuksessaan hyvinkin tarkoin ”primitiivisen” ja modernin groteskin eroja. Itse puhun ei-modernista, sillä ”primitiivinen” on terminä arvottava ja epämääräisyydessään kyseenalainen. McElroy antaa ymmärtää, että ei-modernissa groteskissa keskiössä on henkiolentojen ja viime kädessä helvettiin joutumisen pelko, kun taas modernissa groteskissa on keskiössä ihminen ja nöyryytetty yksilö. McElroyn mukaan moderni groteski muuttaa maailman tutusta ja siitä, mitä tiedämme sellaiseksi, joka vastaa pelkojamme. Moderni groteski hyökkää yksilön halua vastaan elää tutussa ja turvallisessa maailmassa, se pilkkaa ideaaleja ja lukijan järkeä.⁴ ”Joukosen nainen” -runon tarkastelu kuitenkin osoittaa, että saman ”modernin” mekanismin voi nähdä myös ei-modernissa groteskissa. Aineistoni haastaa näin McElroyn ajatukset tietyntyyppisestä groteskista vain modernina ilmiönä ja todistaa McElroyn käsityksen yksipuolisuuden mitä tulee selvästi ei-moderniin groteskiin. Aineistoni ja tulkintani siitä todistaa, että ei-modernissa groteskissa voi olla yhtä lailla keskiössä nöyryytetty yksilö ja kokemus vihamieliseksi muuttuvasta maailmasta, joka on kayserilaisen groteskin peruspiirre. Yksittäinen runo on tietenkin aineistona pieni, eikä sen pohjalta voi vielä tehdä yleispäteviä päätelmiä. Tulkintani tulisikin nähdä pikemminkin keskustelunavauksena jatkotutkimusta ajatellen kuin täysin edellistä teoriapohjaa kumoavana poleemisesta suhtautumisestani huolimatta.

”Joukosen nainen” -runo on lajiltaan kertova balladi – tarkemmin ottaen murhaballadi, jota on tutkittu Suomessa vähän. Tutkijoiden vähäinen mielenkiinto lajia kohtaan saattaa johtua folkloristiikan tieteenalan konservatiiviskristillisistä juurista, joiden kautta kansanrunoutta pyrittiin aikanaan arvottamaan. Folkloristiikan tieteenala on toki viime vuosina pyrkinyt aktiivisesti eroon fennofilian ja muiden ideologisten suuntausten varjoista, mutta tieteenalan historia kenties selittää osaltaan sitä, miksi murhaballadien tutkimus on jäänyt niin vähäiseksi Suomessa. Tunnetuin ja eniten tutkittu suomalainen murhaballadi lienee Kantelettaressakin julkaistu ”Elinan surma”. Kyseinen runo on kuitenkin selvästi kristillissävytteinen, ja siinä on myös moraalinen opetus, jotka molemmat ”Joukosen naisesta” puuttuvat.

”Joukosen nainen” runo kertoo nuoren vaimonsa surmaavasta miehestä, jota vaimo ei haluakaan. Murhattuaan neidon mies leipoo neidon rinnoista kalakukon ja vie sen naisen äidille tuomisiksi. Äiti syö kalakukon hyvällä ruokahalulla tietämättä, että on syönyt juuri oman tyttärensä. Totuuden paljastaa yleensä orja, mutta joissakin versioissa myös kissa. Saatuaan totuuden selville, äiti itkee kolme päivää, kunnes lopulta kuolee suruun. ”Joukosen nainen” -runosta tunnetaan toisintoja nimillä ”Kojosen poika”, ”Iivana Kojosen poika” ja ”Hekon laulu”. Runon vanhin muistiinpano on julkaistu Uppsalassa vuonna 1819. Siitä on 250 toisintoa Suomen kansan vanhat runot -teossarjassa. Runo on lajiltaan balladi. ⁵ Balladi on kertovaa runoutta, jonka nimi tulee tanssilaulusta.

Runon analyysissa keskityn kannibalismin merkitykseen ja tulkitsen sitä traumaattisen naurun, makaaberin tradition, kehokauhun ja abjektin kautta. Runoa ei ole aiemmin käsitelty kannibalismin merkitysten näkökulmasta, vaan jopa kansanrunouden tutkijat ovat jättäneet tämän aspektin huomioimatta. Kantelettaren kenties tunnetuin tutkija Väinö Kaukonen näyttää välttelevän tahallisesti kannibalismin teemaa runosta kirjoittaessaan. ⁶ Folkloristi Matti Kuusi on jäljittänyt runon alkuperän Venäjälle, ja runon tässä versiossa ilmeisesti verityö on jollain tapaa oikeutetumpi tai ainakin perustellumpi. Ilmeisesti käännöksestä tämä on jäänyt pois, ja se korostaa enemmän teon julmuutta ja absurdisuutta. Kuusi luonnehtiikin runon karjalaistettua versiota tästä syystä yllättävänkin närkästynein äänenpainoin ”puolivillaiseksi sensaatiorunoksi pöyristyttävän julmasta murhamiehestä”. ⁷ Tutkijoiden kiinnostus runotyyppiä kohtaan on siis ollut vähäistä. Ylipäätään murhaballadit ovat lajityyppi, josta ei ole Suomessa tehty kattavaa tutkimusta. Tämän artikkelin tarkoitus on nostaa esiin yksi esimerkki vähän tutkitusta lajista ja sitä kautta avata keskustelua laajemman tutkimuksen mahdollisuudesta. Alalla on vielä paljon tutkittavaa ja runsaasti jatkotutkimuksen mahdollisuuksia.

Hypoteesini on, että makaaberi estetiikka viedään runossa äärimmilleen alentamalla ihminen pelkäksi lihaksi ja sitä kautta ruuaksi. Runo myös kääntää groteskilla tavalla nurin makaaberin traditiota – jos ruumiilla kerran ei ole mitään merkitystä, senhän voi yhtä hyvin vaikka syödä. Väitän myös, että runo kääntää kammottavalla tavalla nurin äidin ja lapsen suhdetta kannibalismilla ja hyökkää siten naiseutta kohtaan hyvin syvällä ja henkilökohtaisella, jopa intiimillä tasolla. Äitiyttä ja lisääntymistä on kautta historian pidetty naiseuden syvimpään ytimeen kuuluvana asiana ja naisellisen kunnian tärkeimpänä mittapuuna. Oman lapsen syöttäminen tämän äidille onkin tästä näkökulmasta helppo nähdä äärimmäisenä kostona naiseudelle. Analysoin tätä väitettä liittämällä runon kannibalismin kirjalliseen perintöön ja tutkimalla kannibalismiin yhdistettyjä koston motiiveja. Oletukseni on, että ”Joukosen nainen” ei suoraan sovi kirjalliseen traditioon, jossa kannibalismilla kostetaan toista yhtä julmaa tekoa tai sitä perusteltaisiin pitkällisellä verikostolla. Perustelen väitettäni kytkemällä runon kannibalistisia teemoja käsittelevän kirjallisuuden historialliseen, kansainväliseen traditioon.

Matti Kuusi on nähnyt yhteyksiä ”Joukosen naisen” ja Thyesteen pitojen välillä. ⁸ Thyesteen pidot on antiikin ajan näytelmä, jossa kahden veljeksen syvä vihanpito ja valtataistelu johtavat äärimmäiseen lopputulokseen: toinen veljeksistä syöttää toiselle hänen omat lapsensa. Tämäntyyppinen kostotarina on antiikin Kreikan tarustossa hyvinkin tavallinen. Esimerkiksi niin ikään antiikin ajan tarina Proknesta ja Filomelasta sisältää samanlaisen koston. Prokne saa selville, että hänen miehensä on raiskannut hänen sisarensa Filomelan, sulkenut tämän torniin uskotellen kaikille hänen kuolleen ja leikannut hänen kielensä irti, jotta tämä ei voisi kertoa asiasta. Tästä raivostuneena Prokne surmaa pariskunnan yhteisen pojan ja syöttää hänet miehelleen aterian seassa. Paljastettuaan miehelleen, mitä tämä on tullut syöneeksi, mies yrittää hurjistuneena tappaa molemmat sisarukset, mutta jumalat puuttuvat peliin ja muuttavat koko kolmikon linnuiksi. Tarinasta on useita versioita, joista tunnetuin on Oviduksen käsialaa. ⁹

Kannibalismi kostomotiivina oli yleinen myös renessanssiajan kirjallisuudessa. Esimerkiksi Shakespearen (1564–1616) näytelmässä Titus Andronicus (n. 1593) omien lapsen syöttäminen näiden äidille on pitkällisen kostonkierteen äärimmäinen huipentuma. Näytelmässä myös viitataan suoraan Filomelan ja Proknen tarinaan. ¹⁰ Ensinäkemältä näiden tarinoiden yhteys ”Joukosen naiseen” näyttäisi selkeältä. Nimihenkilö Titus Andronicus jopa kertoo hätkähdyttävän samanlaisin sanakääntein goottikuningatar Tamoralle, mitä hän on tullut syöneeksi piirakan seassa, kuin ”Joukosen nainen” -runotyypissä: ”Why, they are both baked in that pie; Whereof their mother daintly had fed, Eating the flesh that she herself had bred.” ¹¹ Orja taas kertoo Kommin äidille ”Joukosen naisessa”: ”Söit sä tissit tyttäresi/söit nännit oman sikiön / jota kauan kasvattelit / itse rinnalla imetit.”

Lähemmin tarkasteltuna ”Joukosen nainen” ei kuitenkaan noudata näiden kostotarinoiden tyypillistä kaavaa, jossa pitkän vihanpidon loppuhuipentuma on kannibaaliksi tekeminen tai jossa se on pohjimmiltaan oikeutettu kosto yhtä suuresta julmuudesta. Kannibaaliksi tekeminen on kaikissa näissä tarinoissa tekona lähtökohtaisesti kohtuuton ja julma, ja antiikin tarinoissa myös viattomat osapuolet joutuvat siitä kärsimään. Esimerkiksi Proknen ja Filomelan tarinassa kärsijäksi joutuu viaton poika aviomiehen julmuuden tähden. Samoin Thyesteen pidoissa veljesten vihanpidosta kärsivät juuri lapset. Näissä tarinoissa viattomat perheenjäsenet joutuvat tahtomattaan koston välikappaleiksi. Kosto itsessään on kuitenkin tarinassa perusteltu joko pitkällisellä vihanpidolla tai jo sitä ennen tehdyllä täysin kohtuuttomalla teolla, joka kostetaan samalla mitalla. Titus Andronicus -tragedian tapauksessa kyse on molemmista, ja itse kostokin kohdistuu pääosin julmuuksiin syyllistyneisiin ihmisiin, joita ei voida pitää viattomina. Tällaisen koston voi siis ajatella palauttavan tasapainoa, antiikin ajan maailmankuvan mukaisesti, koska se on suhteessa alkuperäisen teon julmuuteen tai se on pitkän kostonkierteen huipentuma, jolla on selvä tarkoituksensa näyttää kostonkierteen traaginen mielettömyys. Kosto on siis äärimmäinen, mutta koska on niin siihen johtanut tekokin, tasapainon palauttaminen vaatii yhtä äärimmäistä tekoa. Esitettyjen teosten tarinamaailmassa se myös on tarinan sisäisen logiikan mukaisesti perusteltu ja rationaalinen, vaikkakin traaginen ja kauhea. Tällainen rationaalinen ja perusteltu kosto ei kuitenkaan voi olla pohjimmiltaan groteski.

Groteski on kauhun ja naurun rajoilla liikkuvana lajina määritelmällisesti järjen kriisi, jossa tutun ja turvallisen keskelle hyökkää kauhea toiseus ja maailma itsessään kääntyy nurin ja muuttuu vihamieliseksi. Groteski kosto vaatii mekanisminsa mukaisesti rationaalisuuden kieltämistä myös tarinamaailman sisällä. Se edustaa siis kaaosta siinä missä groteski itsekin. Tältä pohjalta tulkitsen groteskin koston abjektiteorian kautta tekopyhäksi kostoksi ¹² , joka ilmenee myös ”Joukosen naisessa”. Runossa kostetaan miehen hyvin yksilöllistä häpeää ja nöyryytystä. Joukonen ottaa runossa kostajan roolin, mutta hänen kostonsa on abjektin kautta kumpuavan häpeän ja itseinhon sanelema ja siten tekopyhä ja groteski. Juuri tästä syystä kayserilaisen groteskin mekanismit sopivat runon tulkintaan: keskiössä on nöyryytetty yksilö, joka hyökkää vihamieliseksi muuttunutta maailmaa vastaan niin julmasti kuin kykenee kääntäen sen lopullisesti ja peruuttamattomasti nurin kammottavalla tavalla. Väitän, että tällaisella kostolla ei pyritäkään palauttamaan tasapainoa. Sen sijaan tekopyhä kostaja paljastaa ihmismielen pimeät puolet groteskilla tavalla, eikä tarinassa yritetäkään perustella kostoa mistään rationaalisesta näkökulmasta. Sen ainoa syy on yksilön oma häpeä ja nöyryytys, eikä vääryys, joka vaatii korjaamista.

Tästä näkökulmasta ”Joukosen nainen” -runotyypin kostomotiivi muistuttaa Decameronesta (1350–1350) tuttua tarinaa, jossa mustasukkainen mies surmaa vaimonsa rakastajan ja syöttää vaimolle tämän sydämen. Tarinassa miehen kosto esitetään täysin kohtuuttomana, ja tarina on kehystetty traagisena rakkaustarinana. Sen lopussa vaimonsa itsemurhan myötä mies ymmärtää tekonsa kammottavuuden. Teon mielettömyyttä ja julmuutta korostaa tarinan loppu, jossa rakastavaiset pääsevät lopulta samaan hautaan surevien omaisten saattelemana. ¹³ Tarinan sisäisen logiikan mukaisesti siinä asetutaan siis selvästi rakastavaisten puolelle, vaikka suhde rikkookin pyhän avioliiton. Miehen koston kohtuuttomuus tuntuu jopa tragikoomiselta samaan tapaan kuin ”Joukosen naisessa”.

Esimodernissa kontekstissa miehen kunnian menettäminen ei ollut mikään mitätön asia, ja tämäntyyppisten äärimmäisten tekojen voi tulkita yrittävän palauttaa miehistä kunniaa. Silti se asettaa teon tehneen miehen naurettavaan valoon. Kunnian menetys liittyy kiinteästi häpeään, jota viime kädessä tarinan mies ei kykene kontrolloimaan edes väkivalloin. ”Joukosen nainen” -runossa äidille kostaminen näyttäytyy groteskin absurdina. Kommin suku lopulta kuitenkin antaa Joukoselle vain sen, mitä hän alun perin halusikin – eli Kommin tyttären. Koston nurinkurinen syy on siis se, että Joukonen sai mitä halusikin.

Kannibalismin kautta Joukosen voi ajatella myös pyrkivän siirtämään oman häpeänsä Kommin suvulle. Kannibalismin voimakas tuomitseminen ei ole kulttuurihistoriallisesti ainakaan länsimaisessa kulttuurissa juuri muuttunut, siksi sitä voidaan tutkia hyvin samanlaisista lähtökohdista läpi historian. Kelosaari huomauttaa, että juuri kannibaaliksi tekeminen on äärimmäistä vihollisen häpäisyä Länsimaissa siinä missä Tyynenmeren alueen monet kansat söivät vihollisiaan samassa tarkoituksessa. ¹⁴ Voisi ajatella, että tekemällä Kommin suvusta äidistä hänen tietämättään kannibaalin, Joukonen samalla tappaa hänet hänen omaan häpeäänsä ja abjektiseen inhoon. Kannibalistinen akti tahrii Kommin suvun peruuttamattomasti, ja ainoa vaihtoehto on lopulta kuolla, koska sellaisen häpeän kanssa ei voi elää. Mielenkiintoista on se, että kuitenkin vasta tietoisuus siitä, mitä Kommi on tullut syöneeksi, aiheuttaa tämän häpeän. Orjakin epäilee kannibalismista seuraavan hyvin voimakkaan häpeän ja tästä syystä ensin kieltäytyykin kertomasta asiaa Kommin äidille. Samantapaisen mekanismin voi nähdä esimerkiksi insestin kautta tahriutuneessa suvussa, jota käsitellään kansanrunoudessa paljon. Tarja Kupiainen huomauttaa, että insestin rikos jäisi tapahtumatta, mikäli sukulaissuhteita ei koskaan selvitettäisi. ¹⁵ Samoin mitään häpeää lihansyömisestä ei olisi, ellei Kommin äiti kuulisi orjalta, että se on kirjaimellisesti hänen omaa lihaa ja vertaan.

”Joukosen nainen” -runossa ei lopulta pyritäkään palauttamaan tasapainoa kostamalla oikeutetusti, vaan päinvastoin rikkomaan se niin peruuttamattomalla tavalla, ettei se voi enää koskaan tulla ehjäksi. Vihainen Joukonen ei hae sovitusta tai tasapainoista tilaa, jossa kosto palauttaisi järjestyksen. Joukonen hakee teollaan kaaosta, koska se on tila, johon hän on itsekin runon groteskiksi muuttuneen maailman myötä joutunut. Joukosen idyllinen sankari-ideaalimaailma on kääntynyt groteskilla tavalla nurin, kun hän ei saavutakaan sankaruudellaan sitä, mitä kuvitteli saavuttavansa. Ainoa tapa reagoida on kääntää nurin loputkin tuon hänelle vieraaksi muuttuneen maailman pyhistä arvoista, ennen kaikkea äitiyden. Joukonen hyökkää naiseutta kohtaan varhaismodernista näkökulmasta naiseuden syvimmässä ytimessä: äitiydessä, lisääntymisessä. Voisi ajatella, että Joukonen vie Kommin äidin kunnian samalla tavalla, kun hänen kunniansa on viety hyökkäämällä naisen kunniaa vastaan äitiyden kautta. Kaaokseksi muuttuneessa maailmassa pyhimmästä pyhinkin täytyy rikkoa ja mielellään julmimmalla mahdollisella tavalla.

Kannibalismin voi nähdä primaarisena kuvana: rintaa imevä vauvakin voidaan nähdä lihanhimoisena ja kannibalistisena metaforana. Kannibalistiset metaforat liittyvät korostetun paljon lapsen maailmaan: lapset syövät vauvojen muotoisia karkkeja tai leipovat ihmisten näköisiä piparkakkuja. ¹⁶ Runon kannibalismin voi tulkita myös parodioivan raskautta groteskilla tavalla. Tytär päätyy kirjaimellisesti takaisin äitinsä sisälle, mutta moraalin kannalta täysin väärällä tavalla. Tämä tuottaa äidissä makaaberin kehokauhun äärimmäisen tunteen ja abjektion, jonka seurauksena koko maailma muuttuu vihamieliseksi, ja on parempi kuolla kuin elää siinä.

Kun orja kertoo äidille, mitä tämä on tullut syöneeksi, hän puhuu ”sikiöstä”. Sikiö on huomionarvoinen sanavalinta – kyseessä on kuitenkin naimaikäinen, aikuiseksi kasvanut tytär. Rinnat myös yhdistetään säkeessä suoraan imetykseen, kuten olen jo edellä todennut. Runossa siis käännetään suoraan nurin myös raskautta kannibalismin kautta ja häpäistään näin äitiyden pyhintä ja syvintä olemusta. Kaikkivoipa subjekti, minä, hajoaa osaksi jotakin häntä suurempaa, mutta samaan aikaan alennetaan pelkäksi ruuaksi groteskilla tavalla. Joukonen myös syöttää neidon äidille nimenomaan tämän rinnat. Lopussa, jossa orja paljastaa äidille, mitä tämä on syönyt, tuodaan esiin tilanteen groteskius. Rinnat yhdistetään säkeissä suoraan äidin omaan imetykseen ja lapsen ruokkimiseen. Syödessään tyttärensä rinnat äiti syö symbolisesti tyttärensä hedelmällisyyden ja toisaalta omat mahdollisuutensa tulla esimerkiksi isoäidiksi. Samalla myös lapsen ruokkimiseen tarkoitetut rinnat itsessään alennetaan pelkäksi ruuaksi – ja vieläkin äidin ruuaksi, joten asetelma on myös groteskilla tavalla nurinkäännetty.

Runon on tulkittu kääntävän nurin myös kosintarunoja, joissa sulhanen liittyy morsiamen sukuun syömällä osia tämän toteemieläimen ruumiista. Syöminen on tämäntyyppisissä runoissa rituaali, jolla otetaan uusi sukuidentiteetti. Myös naisen luettelemat eläimet on tulkittu oman suvun toteemieläimiksi ja naisen kaipuuksi takaisin oman sukunsa luokse. Joukonen siis kääntää kammottavalla tavalla nurin pyhän rituaalin, jossa avioliitto sinetöidään. ¹⁷ Irma Perttula kirjoittaa pyhien arvojen nurinkääntämisestä keskeisenä groteskin keinona. ¹⁸

Korostunut ruumiin halveksunta voidaan myös liittää makaaberin tradition nurinkääntämiseen – jos ruumiilla ei kerran ole mitään väliä ja se on pelkkää vastenmielistä lihaa, senhän voi yhtä hyvin vaikka syödä. Lihahan on lopulta ruokaa. Näen kannibalismin makaaberin traditiolle tyypillisen ihmisruumiin perimmäisen halveksunnan äärimmäisenä ilmentymänä. Juuri makaaberin kautta yhdistän myös abjektisen inhoreaktion kannibalismiin. Mikko Kallionsivun mukaan makaaberissa traditiossa liha (Flesh) nähdään abjektina, ja se edustaa kaikkia ihmiselämän negatiivisia piirteitä. Liha uhmaa myös järjestystä ja häiritsee ihmisen identiteettiä. Lihaan liitetty abjektio onkin makaaberissa traditiossa representoitu pysyvänä itseinhon tilana. Liha voidaan nähdä myös yksilön vääristyneenä peilikuvana – sen perimmäinen kuvotus liittyy siihen, että se uhkaa minuuden rajoja abjektin tapaan. Se on ihmiselle hallitsematon, groteski ja vieras voima, joka ei tunnista edes kuolemaa sokeassa nautinnonhalussaan. ¹⁹ Liha on tässä runossa tyttären oman äidin syömää lihaa. Kannibalismiin liittyy abjektinen inho, koska se on liian lähellä, mutta kuitenkin toinen, pelkkää lihaa. Liha ei myöskään tunnista kuolemaa – äiti ei ymmärrä mitä syö, vaan sokeassa nautinnonhalussaan syö, vaikka häntä yritetään varoittaa, että liha ei ole sitä, mitä hän luulee. Hedonismi on sokea, kunnes totuus paljastuu. Tämän jälkeen abjektiin liittyvä inho on liian suuri kestettäväksi, ja äiti kuolee itkettyään kolme päivää.

Joukosen teko johtuukin ennen kaikkea yksilön nöyryytyksestä ja häpeästä, jota hän ei pysty käsittelemään. Niinpä hän siirtää häpeän suvulle, jonka koki häpäisseen itsensä. Joukonen on sankari, joka on tottunut saavuttamaan haluamansa omalla voimallaan ja kekseliäisyydellään. Tästä kertovat myös koetukset, joita hän käy lävitse. Hän onnistuu kaikessa, mitä häneltä pyydetään, ja silti hän ei saakaan haluamaansa. Tämän myötä Joukonen muuttuu antisankariksi, ja asetelma käännetään hänen osaltaan nurin groteskilla tavalla: Neito ei haluakaan häntä. Sankaruudella ei olekaan enää merkitystä, ihmeteot eivät riitäkään inhimillisten pyrkimysten saavuttamiseksi. Joukonen ei lopulta osaa elää maailmassa, jossa hänen oma taituruutensa ei saavutakaan hänelle mitään. Ainoa vaihtoehto on kostaa julmimmalla mahdollisimmalla tavalla tuolle vihamieliseksi muuttuneelle maailmalle. Vaikka koston kohteena voikin tulkita olevan vihamielinen maailma itsessään, sen kärsijöiksi joutuvat Kommin tytär ja hänen äitinsä. Viime kädessä kosto kohdistuu myös naisen itsellisyyteen, ja Joukonen näyttäytyy tragikoomisena miehenä, joka ei pysty saamaan naista hallintaansa. Ennen kaikkea äidin osalta maailma kääntyy myös nurin, kuten edellä esitin. Tyttären syömisen jälkeen äidillekään mikään ei ole enää niin kuin ennen. Ainoa mahdollinen loppu on kuolema, koska minkään niin absurdin kanssa ei voi elää. Äiti kuolee kirjaimellisesti suruun ja murheeseen, joka johtuu viime kädessä häpeästä.

Kirjallisuusluettelo

Bahtin, Mihail 2002 (1965) Keskiajan ja Renessanssin nauru. Like, Helsinki.

Boccaccio, Giovanni 1983. Decamerone. Tammi, Helsinki.

Henrikson, Alf 2004. Antiikin tarinoita 1−2. WSOY, Helsinki.

Kallionsivu, Mikko 2005. “Flesh, that Stinking Dunghill. The Pre Cartesian Collisions of Body and Soul in Late Medieval Moralities”. Teoksessa Hannu Salmi (toim.), History in Words and Images: Proceedings of the Conference on Historical Representation. Konferenssijulkaisu, Turun yliopiston historian laitos 26−28.9.2002. Turun yliopiston, Turku, 16−27.

Kaukonen, Väinö 1989. Lönnrot ja Kanteletar. SKS, Helsinki.

Kayser, Wolfgang 1963 (1957). Grotesque in Art and Literature. Indiana University Press, Bloomington.

Kelosaari, Artemis 2019. Kannibaalikirja: Kirjoituksia ihmissyönnin historiasta. Salakirjat, Espoo.

Kiuru, Eino 1991. ”Kojosen pojan kosinta ja venäläläinen bylina Ivan Godinovits”. Teoksessa Pekka Laaksonen & Sirkka-Liisa Mettomäki (toim.), Kolme on kovaa sanaa. Kirjoituksia kansanperinteestä Kalevalaseuran vuosikirja 71. SKS, Helsinki.

Korhonen, Anu. 2001. ”Äkäpussin kesytys. Uuden ajan alun englantilainen väkivaltaviihde su-kupuolidiskurssina”. Teoksessa Anu Lahtinen (toim.), Tanssiva mies, pakinoiva nainen: sukupuolten historiaa. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku, 137−167.

Kristeva, Julia 1982. Powers of Horror. An Essay on Abjection. Columbia University Press, New York.

Kupiainen, Tarja 2011. ”Turmeltu sisar: Sukupuoli, syyllisyys ja häpeä kansanrunouden insestirunoissa”. Teoksessa Siru Kaunulainen & Viola Parante-Čapková (toim.), Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä. Turun yliopisto, Turku, 183–201.

Kuusi, Matti (toim) 1963. Suomen kirjallisuus 1. Kirjoittamaton kirjallisuus. SKS, Helsinki

Kuusi, Matti (toim.) 1983. Kalevalaista kertomarunoutta. SKS, Helsinki.

McElroy, Bernard 1989. Fiction of the Modern Grotesque. St. Martin’s Press, New York.

Perttula, Irma 2011. Groteski suomalaisessa kirjallisuudessa: Neljä tapauskertomusta. SKS, Helsinki.

Sceats, Sarah 2000. Food, Consumption and the Body in Contemporary Women’s Fiction. Cambridge University Press, Cambridge.