essee
HÄPEÄ, IHMISELÄIN! Eli mitä tapahtuisi, jos antaisimme eläimen katsoa meitä
Anni Vainio
“Minä häpeän kuulua säälimättömien lajiin.”
Eeva Kilpi, 1987, 63
Voiko eläimen edessä tuntea häpeää? Muuan muassa tätä kysymystä tarkasteli filosofi Jacques Derrida L’animal autobiographique
Tämän toisen katse kuului kissalle, eläimelle. Olennolle, jolla ei länsimaisessa ajattelussa ole juurikaan ollut tilaa olla katsova subjekti, vaan roolina on ollut useimmiten katsottava objekti. Tunnistamalla kissan arvioivan katseen tunnusti Derrida samalla kissan yksilöllisyyden – hän käänsi eläimen katsottavasta kohteesta katsojaksi, häpeääkin tuottavaksi. Kirjailija Eeva Kilpi kirjoittaa runokokoelmassaan Animalia häpeävänsä kuulua säälimättömien lajiin, ihmislajiin. Hän häpeää ihmislajin puolesta ja osallisuutta sen tapaan kohdella muunlajisia eläimiä kaltoin. Mutta mitä säälimättömälle eläinsuhteellemme tapahtuisi, jos antaisimme muunlajisten eläinten katsoa meitä ihmisiä ja antaa meidän hävetä, kuten Derrida teki? Muuttuisiko säälimättömyys joksikin muuksi?
Tässä tekstissä tarkastelen häpeää mahdollisena välineenä eläinsuhteen ja -ajattelun muuttamisessa. Käytän eläimistä käsitettä muunlajinen eläin ja pronomineja hän/he se/ne sijaan sillä lähtökohtanani on pyrkimys purkaa näennäistä dikotomiaa ”ihmisen” ja ”eläimen” välillä – korostaen ihmisen kuulumista eläinkuntaan. Tarkastelen aihetta myös käsitteiden, kuten toinen, katse, kasvot, subjektius, objektius, havahtuminen ja kuvittelu kautta. Väitän, että häpeän kokeminen voi auttaa ihmisiä kohtaamaan muunlajisia eläimiä kunnioittavammin, välittävämmin sekä heidän yksilöllisyytensä ja erilaisuutensa tunnistaen niin, että se ei vähennä toisen eläimen koettua arvoa suhteessa ihmiseen.
Häpeä minuudesta toisen katseen edessä
Häpeä on tunne, jota koetaan toisten katseiden alaisena, kun minuuden koetaan joutuvan ulkopuolisen arvostelun tai hyökkäyksen kohteeksi. Toisen katse paljastaa minusta jotakin pahaa, väärää tai epäonnistunutta, jotakin häpeällistä.
Kuvitus: Josefina Sipinen
Yksilökeskeisyydestään huolimatta häpeä on tunteena sosiaalinen: se on psykososiaalinen ilmiö, jota koetaan toisten katseiden alaisena, toisten yksilöllisten kasvojen edessä.
Filosofi Emmanuel Levinas tarkastelee toiseutta kasvojen kautta, sosiaalisesti: tunnistamme toisen kasvoissa vaatimuksen vastuusta tätä toista kohtaan.
On myös esitetty, että häpeää voidaan tuntea yhtä lailla kuvitteellisen yleisön ja kuviteltujen katseiden edessä.
Häpeää ja syyllisyyttä käsitellään usein samassa yhteydessä, ja tunteet myös helposti sekoitetaan toisiinsa. Luonteiltaan tunteet ovat kuitenkin erilaisia: siinä missä häpeä juontuu omista vääränlaisina koetuista ominaisuuksista, minuudesta, on syyllisyys peräisin teoista. Olennaista on, että syyllisyys on toissuuntautunut tunne sen aiheutuessa aktiivisista teoista tai tekemättä jättämisistä, jotka vaikuttavat toisiin, häpeän ollessa minäsuuntautunut, passiivisempi ja identiteettiä koskeva tunne.
Muun muassa tunteiden kulttuuripolitiikasta kirjoittanut Sara Ahmed painottaa tunteiden määrittelyn sijaan sen tarkastelua, mitä tunne tekee.
Syyllisyyden nähdään usein olevan häpeää positiivisempi ja muutosvoimaisempi tunne sen syntyessä moraalisesti vääränlaisesta toiminnasta, mutta myös häpeään liittyy perustavanlaatuinen moraalinen ulottuvuus – kenties jopa perustavanlaatuisempi kuin syyllisyyteen. Toiminnasta koettu syyllisyys voi ajaa vastaisuudessa muuttamaan itse toimintaa, mutta häpeä voi ohjata muuttamaan niin minä- kuin maailmankuvaakin, suhtautumista maailmaan, mikäli niissä tunnistetaan olevan esimerkiksi muunlajisiin eläimiin kohdistuvia epäoikeudenmukaisia asenteita ja käsityksiä. Vaikka oman toiminnan tai ajattelun ei koettaisi olevan muunlajisia syrjivää, voidaan häpeää tuntea myös ihmislajin puolesta ja sen edustajana – lajihäpeää kuulumisesta siihen ”säälimättömien lajiin”, josta Kilpikin kirjoitti.
Torjunnan ja pahan olon herättelyn lisäksi häpeä on myös moraalinen tunne ja väline, joka mahdollistaa omien, oman sisäryhmän tai yleisesti ihmislajin moraalisten, maailmankuvallisten ja minäkäsityksellisten ongelmien tunnistamista ja ymmärtämistä. Juuri häpeän kautta voidaan oppia reagoimaan tällaisiin virheisiin ja muuttamaan niitä.
Eläin kasvottomana toisena – kuka eläin on?
Derridan kysymys siitä, kuinka muunlajisen eläimen edessä voi tuntea häpeää, paljastaa osin häpeän inhimillisen luonteen. Inhimillinen tunne häpeä onkin, sillä nykyisen tieteellisen tiedon valossa eläinkunnan edustajista vain ihmisellä on sellaiset aivot, jotka voivat muodostaa häpeän kaltaisen, useista tunteista ja ajatuksista rakentuvan tunteen.
Ensimmäinen ehto sellaiselle toiselle, jonka katse voi tuottaa häpeää, on tämän yksilöllisyyden ja siten kasvojen tunnistaminen. Muunlajisilta eläimiltä nämä yksilölliset kasvot on olennaisesti, joskaan ei ehdottomasti, länsimaisessa ajattelussa kiistetty, ja heidät on pelkistetty mielettömiksi objekteiksi ja biologiaksi – jopa pelkiksi mekaanisiksi koneiksi.
Yksilöllisyyden kieltäminen näkyy myös lajitasolla: puhuttaessa eläimestä viitataan arkikielessä tavallisesti kaikkiin muihin eläinkunnan jäseniin paitsi ihmisiin. Sana eläin häivyttää eläinlajien suuren moninaisuuden, kun samaan eläimen luokkaan luetaan niin kastemato, hauki, kissa kuin gorillakin.
Muunlajisten eläinten toiseutta suhteessa ihmisiin voidaan tarkastella myös filosofi Gilles Deleuzen tapaan. Deleuze on luokitellut muunlajiset eläimet kolmeen luokkaan ihmisyhteiskunnassa: ensinnäkin niihin, joiden kanssa katsomme televisiota, toiseksi niihin, joita syömme, sekä kolmanneksi niihin, joita pelkäämme.
Muunlajisia eläimiä voidaan tarkastella myös poissaolevina toisina, objekteina, jotka ovat lähinnä lihaa, kielellisesti etäännytettyjä olentoja ja metaforia kuvaamaan ihmisten omia kokemuksia, kuten ekofeminismin pioneeri Carol J. Adams on kirjoittanut.
Ihmisen häpeä muunlajisen eläimen katseen alla
Häpeä on usein havahtumisen seurausta – havahtumisen siitä, miltä vaikutamme toisen yksilön tai lajin näkökulmasta. Olemme ihmisinä kasvaneet lähtökohtaisesti siihen, että muunlajisten eläinten edessä ei voi hävetä, koska emme ole oppineet tunnistamaan emmekä tunnustamaan heitä yksilöinä, arviointikykyisinä ja vääryyttä kokevina olentoina, ja koska harvemmin edes kohtaamme heitä. Juuri tämän oppimisen puutteen vuoksi havahtuminen on niin olennainen piirre lajirajoja ylittävässä häpeäkokemuksessa – se voi toimia ajatustapojen käännepisteenä, jolloin omaa ja kenties muidenkin maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja eläinsuhdetta aletaan kyseenalaistamaan. Keitä me oikeastaan olemme, kuka minä olen?
Tätä myös Derrida kysyi itseltään alastomana kissan edessä. Kertomus hänen tuntemastaan häpeästä on ollut länsimaisen filosofian viitekehyksessä merkittävä erityisesti siksi, että hän havaitsi muunlajisen eläimen katseen, tavoitti tämän kasvot ja tunnisti täten kissan yksilöllisyyden. Häpeä kautta Derrida käänsi ”sen” ”häneksi”, ja nyrjäytti näin totunnaisen. Derrida tosiaan painottaa vahvasti sitä, että häntä tarkkaileva kissa on ainutlaatuinen pieni kissa, ei kuvainnollinen kissa tai symboli, joka edustaa kaikkia kissoja tai muunlajisia eläimiä.
Vaikka Derrida näin kuvaakin kissan yksilölliseksi toimijaksi, asettuu kissan toimijuus jokseenkin epäselväksi ja kyseenalaiseksi: kissa toimii ihmisen häpeän herättäjänä, mutta lähinnä passiivisena sellaisena. Tämä onkin yksi riski, joka myös moraalisessa häpeässä piilee. Feministiteoreetikko Donna Haraway on kritisoinut Derridaa siitä, että kissa ei tämän näkökulmasta juuri tee muuta kuin katsoo häntä. Derrida ei siis oikeastaan katso kissaa takaisin tai ajattele, mitä kissa itse mahdollisesti ajattelee, tekee tai tuntee häntä katsellessaan tai mihin kaikkeen muuhun kissa on kykenevä.
Toisekseen häpeään havahtumista voidaan tarkastella filosofi Elisa Aaltolan käyttämän pihviesimerkin kautta: katsoessaan lihapihviä lautasellaan ihminen havahtuu ajattelemaan, miltä hän näyttäisi lautasella olevan eläimen jäänteen perspektiivistä.
Yksityisyydestään ja minäsuuntautuneisuudestaan huolimatta häpeä vaatii kiinnostuksen toista kohtaan. On ymmärrettävä toisen yksilöllisyys ja yksilölliset kokemukset, eikä tarkastella niitä omasta perspektiivistä käsin. Moraalisen häpeän tuntemisessa olennaista onkin se, että omaa minuutta, kokemuksia eikä myöskään kehollisuutta oteta normiksi, jota vasten muut yksilöt hahmotetaan – ettei omia kokemuksia projisoida muunlajisiin eläimiin, vaan ymmärretään heidän omien, yksilöllisten kokemuksensa olemassaolo.
Vuorovaikutus muodostuukin keskeiseksi. Katseessa, josta häpeässä erityisesti on jo todistetustikin kyse, on se erityinen piirre, että siinä sanallinen vuorovaikutus ei ole välttämätöntä. Levinasin mukaan puhe kuuluu erottamattomasti kasvoihin
Häpeä eläinsuhdetta kehittävänä tunteena
Katseiden suuntaaminen, saati vaihtaminen, muunlajisten eläinten kanssa on haastavaa ja harvinaista etenkin siksi, että ihminen on piilottanut muut domestikoidut eläimet kuin lemmikkieläimet itseltään. Kun niin kutsutut tuotantoeläimet piilotetaan katseilta, ei vastuuta näiden eläinten hyvinvoinnista ole kannettava samoissa määrin, kuin jos moraalisia arvioitsijoita olisi arvioimassa toimintaa. Tämän piilottamisen seurauksena myös eläinsuojeluvaatimukset ovat huomattavasti heikommat tuotantoeläinten kuin vaikkapa lemmikkieläinten kohdalla.
Mitä merkitystä häpeällä siis on ihmisten suhteessa muunlajisiin eläimiin, onko se oikea tunne lähteä työstämään tätä suhdetta kohti jotain parempaa? Väittäisin, että näin voi olla, mutta kuten myös Aaltola painottaa, on tärkeä kysyä sitä, mitä häpeän tulisi olla eikä vain sitä, mitä häpeä on.
Havahtuminen häpeään voi olla myös reitti kuvitteluun. Kuvitella voidaan vaihtoehtoisia, nimenomaan positiivisia, todellisuuksia, kuten yhteiskunnallisesti ja poliittisesti erilaista elämää, mutta myös muiden elollisten todellisuuksia.
Koska häpeä voi olla ja niin usein onkin myrkyllinen ja tuhoisa tunne, on keskeistä pohtia ja kuvitella sitä, mitä tulee häpeän jälkeen ja millä tunteilla häpeää voidaan kenties korvata. Monia mahdollisuuksia on esitetty sille, miten yhteiselo muiden eläinten kanssa voitaisiin järjestää paremmin. Haraway esimerkiksi käyttää käsitettä becoming with, joka viittaa lajien väliseen vuorovaikutukseen, jonka kautta lajit muokkautuvat alati toistensa kautta.
Lopuksi
Eeva Kilpi on kirjoittanut novellissaan Muuttuminen, että ”me emme paneudu niiden (eläinten) asemaan. Jos olisimme tehneet sen, kaikki olisi toisin. Ja vielä se on ainoa mahdollisuus, ainoa todellinen muutos, ensimmäinen todellinen vallankumous.”
Vallitseva eläinsuhteemme ja -ajattelumme on nykyisellään kestämätön, koska siihen liittyy paljon väkivaltaa, alistamista, esineellistämistä ja hyväksikäyttöä. Muunlajisten eläinten asema on alisteinen suhteessa ihmiseen, ja ihmiset ovat ajaneet niin villieläimet kuin domestikoidutkin eläimet ahtaalle. Ihmisten suhteella muunlajisiin eläimiin on ollut osansa myös laajoissa globaaleissa ilmiöissä, kuten ilmastonmuutoksessa, luontokadossa ja zoonooseissa, kuten COVID-19-pandemiassa, joten alistava suhteemme muunlajisiin eläimiin on kohtalokasta myös meille itsellemme. Kestävän tulevaisuuden takaaminen niin meille kuin muillekin elollisille edellyttää suhteemme muuttamista muunlajisiin eläimiin niin, että emme kohtaa heitä välineinä vaan tuntevina ja kokevina yksilöinä.
Häpeän ohella myös syyllisyys on tunne, joka voi toimia avainasemassa ymmärtääksemme näitä virheitämme ja muuttamaan niitä. Syyllisyyden katsotaankin usein olevan positiivisempi tunne muutoksen kannalta siksi, että se ei kohdistu identiteettiin vaan toimintaan – eläinsuhdetta ei kuitenkaan voida muuttaa vain toiminnan kautta, vaan se vaatii myös perinpohjaista ajattelutapojen muutosta, johon häpeän kokemus voi ohjata. Ei tulekaan kysyä vain sitä, ”kuka minä olen”, vaan myös sitä, ”kuinka minä ja muut ihmiset voimme muuttua”. Häpeän ja syyllisyyden merkitys muutoksen luomisessa jakaa vahvasti mielipiteitä ja niihin tosiaan sisältyy riskejä, kuten häpeän ja syyllisyyden jääminen yksilötasolle ja muunlajisten eläinten kokeminen omien, yksilöllisten tunteiden kautta. On ymmärrettävä, että suhteet muunlajisiin eläimiin ovat olennaisesti kollektiivista ja ilmiö on vahvasti sosiaalinen. Kyseessä on kuitenkin myös yksilölliset tavat kohdata toisia yksilöitä, ja siksi myös yksilötason muutos on tärkeä.
Sen sijaan, että vain katsoisimme muunlajisia eläimiä, voisimme myös antaa heidän katsoa meitä, kokea tämä katse ja oppia heiltä. Kenties näin olisimme lähempänä tätä todellista muutosta.
Lähteet ja kirjallisuus
Aaltola, Elisa 2004. Eläinten moraalinen arvo. Vastapaino, Tampere.
Aaltola, Elisa 2019. Häpeä ja rakkaus: Ihmiseläinluonto. Into, Helsinki.
Aaltola, Elisa 2013. Johdatus eläinfilosofiaan. Gaudeamus, Helsinki.
Adams, Carol J. 1990.The Sexual Politics of Meat: A Feminist-vegetarian Critical Theory. Continuum, New York.
Ahmed, Sara 2018. Tunteiden kulttuuripolitiikka (suom. Halttunen-Riikonen, E.). Niin & Näin, Tampere.
Braidotti, Rosi 2013. The Posthuman. Polity, Cambridge.
Calhoun, Cheshire 2004. “An Apology for Moral Shame”. The Journal of Political Philosophy. 12(2), 127–146.
Cudworth, Erika 2016. “A Sociology for Other Animals: Analysis, Advocacy, Intervention”. The International Journal of Sociology and Social Policy, 36 (3/4), 242–257. https://doi.org/10.1108/IJSSP-04-2015-0040
Crist, Eileen 1999. Images of Animals: Anthropomorphism and Animal Mind. Temple University Press, Philadelphia.
Derrida, Jacques 2019. Eläin joka siis olen (suom. Tuomikoski, Anna). Tutkijaliitto, Helsinki.
Eskelinen, Teppo; Lakkala, Keijo & Laakso, Maria 2020. ”Introduction: Utopias and the Revival of Imagination”. Teoksessa Teppo Eskelinen, The Revival of Political Imagination: Utopias as Methodology. Zed Books, Lontoo.
Euroopan komissio 2016. Erityiseurobarometri 442, 2015: Eurooppalaisten asenteet eläinten hyvinvointia kohtaan. Haettu osoitteesta https://ec.europa.eu/COMMFrontOffice/publicopinion/index.cfm/Survey/getSurveyDetail/instruments/SPECIAL/surveyKy/2096 (viitattu 18.4.2021).
Haraway, Donna 2003. The Companion Species Manifesto: Dogs, People, and Significant Otherness. Prickly Paradigm Press, Chicago.
Haraway, Donna 2008. When Species Meet. University of Minnesota Press, Minneapolis.
Iveson, Richard 2014. Zoogenesis. Pavement Books, Lontoo.
Kilpi, Eeva 1986. Kuolema ja nuori rakastaja: kolme kertomusta. WSOY, Helsinki.
Kilpi, Eeva 1987. Animalia: Runoja. WSOY, Helsinki.
Kortetmäki, Teea & Slavov, Matias 2012. ”Olemuserosta aste-eroon. Filosofianhistoriallinen katsaus eläimen ja ihmisen välisestä suhteesta”. Alue ja ympäristö, 41 (2), 3–10.
Kupsala, Saara 2015. Eläinten näkyvyys ja eriarvoinen kohtelu. Teoksessa Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.), Eläimet yhteiskunnassa. Into, Helsinki.
Lahtinen, Veikka & Uotila, Laura (toim.) 2021. Eläinoikeusraportti. Animalia ry. https://animalia.fi/wp-content/uploads/2021/03/Animalia-Elainoikeusraportti-2021-1.pdf (viitattu 18.4.2021)
Lawlor, Leonard 2007. This Is Not Sufficient: An Essay on Animality and Human Nature in Derrida. Columbia University Press, New York.
Levinas, Emmanuel 1996. Etiikka ja äärettömyys: Keskusteluja Philippe Nemon kanssa (suom. Pönni, Antti & Pasanen, Outi). Gaudeamus, Helsinki.
Maibom, Heidi 2010. “The Descent of Shame”. Philosophy and Phenomenological Research 80 (3): 566–594. https://doi.org/10.1111/j.1933-1592.2010.00341.x
McCance, Dawne 2013. Critical Animal Studies: An Introduction. State University of New York Press, Albany.
O’Brien, Lucy 2020. “Shameful Self-consciousness”. E_uropean Journal of Philosophy_, 28 (3), 545–566. https://doi.org/10.1111/ejop.12596
Ruonakoski, Erika 2011. Eläimen tuttuus ja vieraus: Fenomenologisen empatiateorian uudelleentulkinta ja sen sovellus vieraslajisia eläimiä koskevaan kokemukseen. Tutkijaliitto, Helsinki.
Stets, Jan E. & Carter, Michael J. 2012. “A Theory of the Self for the Sociology of Morality”. American Sociological Review, 77(1), 120–140. https://doi.org/10.1177/0003122411433762
Tangney, June Price 1995. “Recent Advances in the Empirical Study of Shame and Guilt”. The American Behavioral Scientist, 38(8), 1132–1145.
Taylor, Nik & Sutton, Zoei 2018. “For an Emancipatory Animal Sociology. Journal of Sociology (Melbourne, Vic.), 54(4), 467–487. https://doi.org/10.1177/1440783318815335
Teittinen, Jouni 2014. Mikä ihmiselle kuuluu: Humanismi, kysymys eläimestä ja kärsivien piiri. Teoksessa Karolina Lummaa & Lea Rojola (toim.) Posthumanismi. Eetos, Turku.
Telkänranta, Helena 2015. Millaista on olla eläin? Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Tuomivaara, Salla 2018. Searching for the Roots of Exclusion: Animals in the Sociologies of Westermarck and Durkheim[väitöskirja]. Tampereen yliopisto, Tampere.
York, Richard & Longo, Stefano, B. 2017. Animals in the World: A Materialist Approach to Sociological Animal Studies. Journal of Sociology, 53(1), 32–46. https://doi.org/10.1177/1440783315607387
- Suom. omaelämäkerrallinen eläin. ↩
- Suomeksi julkaistu vuonna 2019. Ranskankielinen alkuteos L’animal donc je suis on julkaistu postuumisti vuonna 2006. ↩
- Esim. Ahmed 2018, 138–139; Aaltola 2019, 31–34. ↩
- Aaltola 2019, 31. ↩
- Ks. esim. Calhoun 2004, 134; O’Brien 2020, 547. ↩
- ”Respected others”. Tätä käsitettä käyttää esimerkiksi filosofi Chesire Calhoun viitatessaan niihin toisiin, joiden arviointeja, moraalista päättelyä ja havaintokykyä arvostetaan. Calhoun 2004, 133. ↩
- Esim. Ahmed 2019, 139. ↩
- Levinas 1996, 73–74, 78; Oksanen 2001, 65. ↩
- Esim. Maibom 2010; Calhoun 2004, 133; Aaltola 2019, 35. ↩
- Aaltola 2019, 25, 34. ↩
- Aaltola 2019, 38–41; Calhoun 2004, 144. ↩
- Ahmed 2018, 13. ↩
- Ahmed 2018, 135. ↩
- Ahmed 2018, 136–138; Aaltola 2019, 44–47. ↩
- Aaltola 2019, 83. ↩
- Tangney 1995. ↩
- Aaltola 2019, 44–58, 80–82. ↩
- Telkänranta 2015, 74–76 ↩
- Descartes 1600-luvulla on vaikuttanut keskeisesti länsimaiseen ajatteluun redusoiden muunlajisen eläimet koneen kaltaisiksi, mekaanisesti toimiviksi biologisiksi olennoiksi. Ks. Aaltola 2004, 29–31, 33. ↩
- Ks. Levinas 1996, 73–74. ↩
- Esim. Aaltola 2004, 28–29. ↩
- Ks. Derrida 2019, esim. 74–75. Derrida käyttää termiä l’animot tästä moninaisuuden piilottamisesta ja sen väkivallasta. Sana kuulostaa lausuttaessa samalta kuin ranskan monikollinen muoto sanasta eläin, animaux, ja koostuu artikkelista l’ sekä sanoista animal (eläin) ja mot (sana). ↩
- Oksala 2001, 64–65. ↩
- Oksala 2001, 63–64. ↩
- Braidotti 2013, 68; ks. myös Cudworth 2015, 245 ↩
- Adams 1990, 47. ↩
- Adams 1990, 41–42. ↩
- Esim. York & Lango 2017, 35. ↩
- Huom. filosofi Jeremy Benthamin (1748–1832) esittämä hyvin vaikutusvaltainen väite siitä, että olennaista ei ole se, voivatko eläimet puhua tai järkeillä, vaan se, voivatko ne kärsiä (Can they suffer?). ↩
- Derrida 2019, 18, 25. ↩
- Haraway 2008, 20. ↩
- Haraway 2008, 23. ↩
- Aaltola 2019, 83. ↩
- Ruonakoski 2011, 141. ↩
- Telkänranta 2015, 79. ↩
- Vrt. Ahmed 2018 kansallisesta häpeästä; Tangney 1995. ↩
- Levinas 1996, 74. ↩
- Ruonakoski 2011, 163. ↩
- Ruonakoski 2011, 166–167, 170. ↩
- Kupsala 2015, 79. ↩
- Eurobarometri: Euroopan komissio 2016. Tutkimuksessa eurooppalaisten asenteista eläinten hyvinvointia kohtaan 90 % haastateltavista suomalaisista koki, että tuotantoeläimiä tulisi kohdella nykyistä paremmin, ja 99 % koki eläinten hyvinvoinnin tärkeänä. Myös Animalian vuonna 2020 teettämä tutkimus koskien suomalaisten käsityksiä muunlajisten eläinten oikeuksien tilasta tukee näitä Eurobarometrin tuloksia. Lahtinen & Uotila, 2021. ↩
- Aaltola 2019, 81. ↩
- Aaltola 2020, 320. ↩
- Aaltola 2019. ↩
- Ks. Eskelinen, Lakkala & Laakso 2020, 7–9. ↩
- Ruonakoski 2011, 143–144. ↩
- Haraway 2003; 2008. ↩
- Ks. Iveson 2014. ↩
- “Unconditional hospitality”, “unconditional friendship”; Ks. Lawlor 2007. ↩
- Ruonakoski 2011, 144. ↩
- Kilpi 1986, 25. ↩