Keskeytin tammikuussa väitöskirjatutkimuksen parissa vietetyn työpäiväni koska halusin käydä lukemassa, minkälaista somekeskustelua Yle Perjantain julkaisema dokumenttiohjelma Seksityöntekijä (18.1.2021) herätti. Omasta työstään avoimesti ja häpeilemättömästi puhuva nuori suomalainen seksityöntekijä sai paljon positiivista ja kannustavaa palautetta Yle Perjantain Facebook -sivuilla. Häpeätutkijana minua kuitenkin kiinnosti enemmän se, näenkö kommenttikentillä normeja ja arvoja näennäisesti suojelevia ”häpeä!” -kommentteja. Hyvän lintubongarin tapaan olen oppinut, että otollisimmat olosuhteet havaita tuota jokaiselle kulttuurille ominaista retoriikkaa ovat esimerkiksi tilanteet, joissa joku yhteiskuntamme jäsen on rikkomassa jotain tabua. Ei mennyt siis aikaakaan kun jo nappasin kuvan suruhymiöllä korostetusta kommentista: Jos nainen menettää häpeänsä, maailma hukkuu.

Suomalaisessa keskustelussa on hyvin yleistä tuoda häpeän haitallisten puolien lisäksi esille sen positiivinen rooli – häpeä ohjailee meitä pysymään niin sanotusti ruodussa.¹ Ajatus siitä, että häpeän tunne auttaisi meitä sisäistämään ja noudattamaan yhteiskunnan sääntöjä, tuntuukin hyvin luonnolliselta ja hyväksyttävältä. Tämä näkökulma pitää kuitenkin sisällään hiljaisen hyväksynnän sille, että tuottamalla meille häpeää meitä opetetaan häpeämään tietynlaista toimintaa. Yhtälö, jossa yhteiskuntana taistelemme vihapuhetta ja nettikiusaamista vastaan, mutta samalla pidämme häpeän käyttöä toimivana sosiaalisen kontrollin mekanismina, onkin mielestäni syventymisen arvoinen.

Häpeätutkimuksen kenttä sijoittuu suurimmalta osin psykologisen tutkimuksen pariin (esim. Lewis 1971; Tangney ja Dearing 2002), mutta häpeää on tutkittu myös esimerkiksi antropologian (esim. Benedict 1946), sosiologian (esim. Scheff 2000) sekä kriminologian tutkimusaloilla (esim. Braithwaite 1989). Häpeää kuvaillaan usein kliinisen psykologian tutkimusalan näkökulman mukaan itsetietoiseksi moraalitunteeksi, joka auttaa meitä pysymään moraalisella tiellä pitämällä meidät pois kiusauksista, aggressiivisesta käyttäytymisestä ja rikollisesta toiminnasta. Tämän olettamuksen seuraukset paljastuvatkin usein esimerkiksi auktoriteettien käyttämissä arkipäiväisissäkin rangaistusmetodeissa, kuten oppilaan nöyryyttämisessä luokan edessä tai missä tahansa rangaistuksessa, joka viestii yksilölle, että hän on viallinen henkilö.² Häpeää voidaankin tuottaa esimerkiksi nöyryyttämällä, stigmatisoimalla, demonisoimalla tai yksinkertaisemmin vain hylkivällä ja halveksivalla puheella. Häpeää tuottavissa toiminnoissa on yhteistä se, että niihin on sisäänkirjoitettuna uhka sosiaalisen aseman menettämisestä ja sosiaalisesta hyljeksinnästä.³ Ihmisten kontrollointi häpeän ja sosiaalisen hylkäyksen jatkuvan ennakoinnin avulla on välitöntä, näkymätöntä sekä myös halpaa.⁴

Häpeä estää meitä siis tekemästä pahaa muille ja pitää meidät moraalisella polulla. Miksi sitten tämän hetken maailman kenties tunnetuin häpeätutkija Brené Brown kuitenkin kehottaa seuraajiaan olemaan tuottamatta häpeää Yhdysvaltain kongressiin tammikuussa 2021 tunkeutuneille ihmisille? Brown (2021) kirjoittaa Facebook-sivuillaan, että vaikka häpeän tuottaminen väkivaltaa käyttäneille ihmisille on houkuttelevaa, se ei johda mihinkään. Sen sijaan häpeän tuottaminen on helppoa, omahyväistä ja antaa väärentyneen kokemuksen siitä, että asiaa on käsitelty. Sen lisäksi häpeä on Brownin mukaan dehumanisaation eli epäinhimillistämisen toiminto, joka heikentää ihmisten empatiaa sekä kykyä pitää itseään vastuussa teoistaan.

Tutkin työkseni organisaatioissa esiintyvää häpeää. Kun muutama vuosi sitten kerroin tuttavilleni haluavani tutkimuksellani auttaa suomalaista työelämää purkamaan häpeää tuottavia ja nöyryyttäviä dialogeja ja systeemejä, saamani kannustus oli suurta. Mutta kun kerroin, että häpeä pitäisi myös purkaa kiusaavilta ja huonosti käyttäytyviltä kollegoilta, tuki hiljeni. Kuulin, että minusta tulisi huonon käytöksen mahdollistaja ja hyssyttelijä. Kun yritin kertoa häpeän negatiivisista vaikutuksista ihmisten käyttäytymiseen, minun kerrottiin olevan väärässä tai naiivi. Huomasinkin keskustelujen ajautuvan usein umpikujaan. Päädyin kysymään itseltäni, mihin näkemykseni oikein perustuivat. Auttaako häpeä meitä sisäistämään ja noudattamaan yhteiskunnan yhteisiä sääntöjä? Onko häpeä tutkimusten mukaan toimiva sosiaalisen kontrollin mekanismi?

Superegon sekoittunut perintö

Jotta ymmärtäisimme, mistä häpeän tuottamiseen negatiivisesti suhtautuvien tutkijoiden näkökulma kumpuaa, on meidän palattava psykologian historiaan, ja erityisesti vuonna 1971 alkaneeseen keskusteluun häpeän ja syyllisyyden eroavaisuuksista.

Tuona vuonna Yalen yliopiston psykologi Helen Block Lewis esitti ajalleen radikaalin, mutta nykyajan tutkimukseen vahvasti vaikuttavan erottelun häpeän ja syyllisyyden välille. Lewisin (1971) mukaan häpeän ja syyllisyyden keskeisin ero on se, että häpeää kokiessaan ihminen keskittyy arvostelemaan minuuttaan, kun taas syyllisyyttä kokiessaan ihminen arvioi käyttäytymistään. Lewis kuvaili minuuteen osuvan häpeän (Minä tein kamalan teon) aiheuttavan akuutin kivuliaan pienuuden olon sekä voimattomuuden ja arvottomuuden kokemuksen, joka johtaa usein haluun paeta tai piiloutua – vajota maan alle ja kadota. Vastaavasti Lewis katsoi syyllisyyden (minä tein kamalan teon) olevan tyypillisesti kivuttomampi ja vähemmän musertava kokemus kuin häpeä, juurikin siksi että syyllisyyttä kokiessa ihminen keskittyy tiettyyn käyttäytymiseen, joka on minuudesta erillinen. Näin syyllisyys ei kohdistu ihmisen identiteettiin tai minäkuvaan. Syyllisyyden kokemuskin voi kuitenkin olla hyvin kivulias kokemus ja saada ihmisen tuskailemaan teosta aiheutuvien ajatusten kanssa.⁵

Lewisin (1971) näkemys häpeän ja syyllisyyden eroavaisuuksista poikkesi merkittävällä tavalla tuohon aikaan vallalla olleista teoreettisista näkemyksistä, joihin vaikuttivat vahvasti esimerkiksi psykoanalyyttiset näkökulmat, joissa häpeän ja syyllisyyden erottelu oli suurimmilta osilta sivuutettu.⁶ Tangney (1994) on käsitellyt artikkelissaan ”The mixed legacy of superego” klassisen freudilaisen teorian laiminlyömää häpeän ja syyllisyyden eroavaisuutta. Aikaisemmissa teksteissään Sigmund Freud käsitteli vain lyhyesti häpeää reaktiona seksuaalisia impulsseja vastaan, ja myöhemmissä teorioissaan hän keskittyi lähes pelkästään egon ja superegon ristiriidoista syntyneeseen syyllisyyteen. Freud katsoi syyllisyyden tunteen syntyvän, kun ihmisen egosta syntyneet toiveet ja halut ovat konfliktissa hänen superegonsa standardien kanssa. Tämän seurauksena superegon katsottiin kostavan itserankaisevilla reaktioilla, joiden seurauksena ihmiselle aiheutuu suuria psykologisia ongelmia.⁷

Freudin viitekehys ei erottanut häpeää ja syyllisyyttä todellisuudessa toisistaan, koska se ei erottanut minuuden konseptia erilliseksi egosta. Klassisessa freudilaisessa perspektiivissä sekä minuuteen että käyttäytymiseen kohdistuvan arvioinnin nähdään olevan tasa-arvoisesti egoon yhdistyviä. Näin Freudin teoreettinen malli ei pystynyt korostamaan häpeän ja syyllisyyden välistä eroa, jonka Lewis (1971) myöhemmin toi tutkimuksessaan esille. Lewis onkin esittänyt, että lähes kokonaan syyllisyyteen keskittyvän teorian kehittämisellä Freud on todennäköisesti tulkinnut potilaidensa häpeän kokemukset syyllisyyden kokemukseksi. Näin monissa Freudin tapauksissa psykologiset oireet saattoivatkin aiheutua häpeän tunteesta eivätkä syyllisyyden tunteesta.⁸

Tangneyn (1994) mukaan Freudin käsitys superegon, eli moraalimme perustan luonteesta oli brutaali ja armoton. Käsitys heijastaa Freudin muutenkin hyvin epämiellyttävää näkemystä ihmisestä aggressiivisena, kurittomana, itsekkäänä ja huolimattomana – villinä eläimenä. Tutkimukset 1990-luvulla alkoivat kuitenkin tuoda esille ihmisyyden lempeämpää puolta ja egoististen ja aggressiivisten motiivien rinnalle nousi myös altruistisia eli epäitsekkäitä motiiveja. Tutkimukset alkoivat siis osoittaa, että moraalillamme on olemassa myös hellempi ja anteeksiantavampi puoli. Freudin esittämät ankarat, anteeksiantamattomat ja tuhoavat superegon ominaisuudet näyttivät liittyvän häpeään, mutta häpeästä vapaa syyllisyys näytti yhdistyvän optimistisiin, sopeutuvampiin, empaattisempiin ja korjaaviin motiiveihin.⁹

Post-freudilaiset teoreetikot pyrkivät myöhemmin tekemään selkeämmän eron häpeän ja syyllisyyden välille neo-freudilaisella viitekehyksellä, jossa syyllisyyden nähtiin edelleen syntyvän egon ja superegon välisistä ristiriidoista. Häpeän ajateltiin taas aiheutuvan egon ja ideaaliegon yhteentörmäyksestä, jossa häpeä syntyy, kun ihminen ei onnistu täyttämään jotain positiivista egoihannettaan.¹⁰ Lindsay-Hartzin (1984) ja Lindsay-Hartzin, De Riviera ja Mascolon (1995) tutkimukset olivat ensimmäisiä, jotka kuitenkin toivat vahvaa empiiristä näyttöä sille, että häpeä syntyy saavuttamattoman egoihanteen (en ole päässyt ideaalipainooni) sijasta negatiivisesta ideaalista (olen lihava). Myöhemmin minuutta käsittelevän psykologian (self-psychology) syntyessä häpeä sai pysyvän paikan osana psykodynaamista teoriaa. Monet psykoanalyyttisesti orientoituneista teoreetikoista alkoivat katsoa häpeällä olevan suuri rooli psykologisten häiriöiden kehittymisessä (katso esim. Nathanson 1987). Ironisesti, monissa näissä tutkimuksissa häpeästä erillinen syyllisyys jäi vähäiselle huomiolle, ja kuten Freudin teorioissa, häpeän ja syyllisyyden eroavaisuudet hukkuivat teorioiden virtaan.¹¹

Keskusteluun häpeän ja syyllisyyden eroavaisuudesta on vaikuttanut vahvasti myös antropologinen näkökulma, jossa häpeän katsotaan syntyvän julkisista väärinkäytöksistä ja syyllisyyden henkilökohtaisemmista rikkeistä. Tämän, erityisesti Benedictin (1946) tunnetuksi tekemän jaottelun mukaan häpeä on julkisempi tunne kuin syyllisyys. Tämän näkökulman mukaan häpeä syntyy väärinkäytöksen julkisesta paljastumisesta sekä sen aiheuttamasta julkisesta paheksunnasta, kun taas syyllisyyden nähdään aiheutuvan itseaiheutetuista ja yksityisemmistä omantunnon tuskista. Empiirinen tutkimus ei kuitenkaan tue tätä näkökulmaa. Tutkimukset osoittavat sen sijaan, että teon tyypillä on vain vähän tekemistä sen kanssa, tunteeko ihminen häpeää vai syyllisyyttä. Molempia tunteita tunnetaan niin julkisissa kuin myös omaan tietoon jääneissä väärinkäytöksissä. Yksi mielestäni mielenkiintoisimmista häpeän ja syyllisyyden eroista liittyy lähelle tätä keskustelua, siihen, miten nämä tunteet saavat meidät miettimään toisia ihmisiä. Häpeän ja syyllisyyden tunteet saavat ihmisen miettimään muita ihmisiä, mutta täysin eri tavoin. Häpeää kokiessa ihmiset ovat egokeskeisesti enemmän huolissaan siitä, mitä muut ajattelevat hänestä, kun taas syyllisyyttä kokiessaan ihmiset ovat huolissaan siitä, mitä joku teko on aiheuttanut muille ihmisille.¹²

Akateemisessa kuin myös julkisessakin keskustelussa on vielä tänä päivänäkin nähtävillä viime vuosisadan puolessa välissä tehtyjä ja myöhemmin uuden tiedon alle jääneitä tai empiirisesti vääräksi todettuja teoreettisia päätelmiä häpeästä ja syyllisyydestä. Onkin ollut mielenkiintoista huomata, miten kauaskantoisia vaikutuksia eri käsitteellistämistavoilla voi olla. Esimerkiksi aktivismissa häpeän käyttöön on kannustettu viime vuosina (katso esim. Jacquet 2015) erityisesti juuri antropologisesta näkökulmasta, jossa häpeä nähdään julkiseksi ryhmän arvoja suojelevaksi ja syyllisyys individualistiseksi omiin arvoihin keskittyväksi tunteeksi. Häpeän toimivaa roolia yhteisen hyvän tavoitteessa esiintuova Jacquet katsoo, että syyllisyyden korjaava luonne olisi jo hiukan vanhentunut käsitys. Hänen mukaansa filosofit ovat 1700-luvulta lähtien väittäneet, että toisin kuin häpeä, syyllisyys on hyödyllinen tunne, joka motivoi ihmisiä ottamaan vastuun vääristä teoistaan, hyvittämään ja korjaamaan vahingoittuneet suhteet.¹³ Itseasiassa tämän väitteen ovat 1700-luvun filosofien sijasta tehneet Lewisin (1971) ”Shame and guilt in neurosis” -teoksen julkaisun jälkeen aihetta tutkineet 1900-luvun loppupuoliskon ja 2000-luvun kliinisen psykologian tutkijat.

Häpeä ja syyllisyys – moraalikompassin epätasa-arvoiset viisarit

Tangneyn ja muiden (2007) moraalitunteita käsitteleviä teorioita ja empiirisiä tutkimuksia läpikäyvän katsausartikkelin mukaan häpeä ja syyllisyys eivät ole tasa-arvoisia moraalitunteita. Empiiriset tutkimukset osoittavat, että syyllisyys edistää rakentavaa ja ennakoivaa toimintaa, kun taas häpeä yhdistyy puolustelevien, ihmissuhteita rikkovien ja etäisyyttä ottavien motiivien kanssa. Siinä missä häpeää kokeva reagoi yrityksillä kieltää, piiloutua ja paeta häpeää aiheuttavasta tilanteesta, syyllisyyden nähdään johtavan tunnustukseen, pahoittelevaan ja korjaavaan käytökseen. Häpeä ja syyllisyys yhdistyvät myös empatiaan eri tavoin. Siinä missä syyllisyyden nähdään liittyvän toisiin kohdistuvaan empatiaan, häpeä näyttää tuhoavan sitä. Erityisesti syyllisyys-alttius korreloi toisten perspektiivin ottamisen ja toisiin suuntautuneen empatian kanssa. Häpeä-alttius korreloi taas negatiivisesti toisiin suuntautuneen empatian kanssa ja positiivisesti egokeskeiseen omaan ahdinkoon keskittymisen kanssa.¹⁴

Häpeä yhdistyy myös hallitsemattomaan ja haitalliseen vihaan, toisin kuin syyllisyys. Niin hetkessä koettu häpeä kuin myös häpeä-alttius korreloi positiivisesti vihan, vihamielisyyden ja toisten syyttelytaipumuksen kanssa. Häpeä-alttiilla ihmisillä on suurempi todennäköisyys kokea intensiivistä vihaa ja ilmaista vihaa tuhoisilla tavoilla, kuten suoran väkivallan (fyysinen, verbaalinen ja symbolinen), epäsuoran aggression (tuhoamalla jotain vihan kohteen omaisuutta, puhumalla vihan kohteesta selän takana toisille), sekä siirretyn aggression (itseensä kohdistettu aggressio tai ihmisen sisällä pidetty ratkaisematon häpeä) kautta. Syyllisyys-alttius korreloi tutkimuksissa taas rakentavan vihan ilmaisemisen kanssa. Erityisesti ”häpeästä vapaa” syyllisyys yhdistyy asioiden suoraan käsittelyyn sekä ei-uhkaavaan keskusteluun.¹⁵

Syyllisyys näyttää siis tutkimusten mukaan olevan häpeän sijasta sosiaalista käyttäytymistä ja ihmisen välistä vuorovaikutusta tukevampi moraalitunne. Mutta onko sillä yksilön psykologista hyvinvointia rappeuttava hinta, kuten traditionaalinen psykologia usein esittää?

Tutkimusten mukaan ei. Syyllisyys näyttää yhdistyvän tutkimuksissa psykologisiin ongelmiin, jos tutkimuksessa ei eroteta häpeää ja syyllisyyttä toisistaan, tai jos tutkimuksen mittausmenetelmillä ei tehdä tätä erottelua. Tutkimuksissa, joiden menetelmät ottavat huomioon Lewisin (1971) esiintuoman häpeän ja syyllisyyden eroavaisuudet, syyllisyys-alttius ei yhdisty psykologisten ongelmien kanssa. Syyllisyyden tunne voi kuitenkin tuottaa ongelmia tapauksissa, joissa ihmiselle on muodostunut vääristynyt tai korostunut vastuun tunne tilanteesta, jossa henkilöllä ei ole kontrollia tapahtumien kulkuun, kuten selviytymisestä koettu syyllisyys. Selkeästi omista epäonnistumisista ja väärinkäytöksistä koettu syyllisyys ei kuitenkaan yhdisty psykologisten ongelmien kanssa.¹⁶

Häpeän kohdalla tutkimustulokset näyttävät tulevan vastakkaisiin tuloksiin. Häpeä-alttius on johdonmukaisesti yhdistetty psykologisiin ongelmiin, kuten matalaan itsetuntoon, masennukseen, ahdistukseen, syömishäiriöön, posttraumaattiseen stressihäiriöön ja itsemurha-aikeisiin. Niin kliininen kirjallisuus kuin empiirinen tutkimuskin ovat yhtä mieltä sen kanssa, että usein koettu häpeä omasta minuudesta tekee ihmisen haavoittuvaiseksi psykologisten ongelmien kehittymiselle. Häpeän tunne on myös vaikea ratkaista. Oman minuuden viallisuuden korjaaminen voi olla musertavalta kuulostava epämääräinen haaste. Häpeästä vapaan syyllisyyden sovittamiseen on sen sijaan lukuisia reittejä. Väärinkäytöksen tekijä voi muuttaa käytöstään, korjata mahdollisia vahinkoja ja vähintään pyytää tekoaan anteeksi. Tilanteissa, joissa tekoa ei pystytä korjaamaan, syyllisyyttä kokeva voi päättää tehdä tulevaisuudessa asiat paremmin.¹⁷

Miksi häpeä on olemassa, jos sillä on niin vahingoittava rooli?

Lähes jokainen, jolle olen puhunut häpeän tuhoisasta luonteesta, on kysynyt minulta miksi sitten tunnemme häpeää? Eikö jokaisella tunteella ole jokin tarkoitus? Yksi kirjallisuudessa usein kohtaamani käsitys häpeän yhteiskunnallisesta toimivuudesta on sen kivuliaisuuden välttämisen strategia. Kun opimme, että jokin teko saa meidät tuntemaan olomme vialliseksi, ulkopuoliseksi, voimattomaksi ja arvottomaksi, emmekö seuraavalla kerralla pyri välttämään sen aiheuttamaa tekoa?

Yksi mielenkiintoinen teoria löytyy Creedin ja muiden (2014) institutionaalista häpeää käsittelevästä artikkelista “Swimming in a Sea of Shame: Incorporating Emotions into Explanations of Institutional Reproduction and Change". Tieteenteoreettisessa artikkelissa tutkijat esittelevät häpeän verkostoksi kuvailemaansa institutionaalisen vallan ja kontrollin prosessia, jossa hyödynnetään erityisesti ihmisen vaistomaista häpeää. Vaistomainen häpeä saa ihmisen arvioimaan millaiset teot saattaisivat aiheuttaa hänelle häpeää. Creed ja muut (2014) teoretisoivat vaistomaisen häpeän aiheuttavan itsevalvontaa ja itsesäätelyä, joka ohjaa ihmisiä käyttäytymään instituutioiden luomien sääntöjen mukaisesti. Tapauksissa, joissa itsevalvonta ja -säätely niin sanotusti pettää ja yhteisön jäsen tekee jotain, joka uhkaa institutionaalista tasapainoa, yhteisö tai joku sen jäsenistä voi tuottaa väärinkäytöksen tekijälle häpeää. Tämä voi olla suoraa sosiaalisen hyljeksinnän tai jopa sosiaalisten siteiden lopullisen katkaisun uhkailua.¹⁸ Kuten jo esseen alussa esitin, häpeää tuottavissa toiminnoissa on yhteistä se, että niihin on sisäänkirjoitettuna uhka sosiaalisen aseman menettämisestä ja sosiaalisesta hyljeksinnästä.

Creed ja muut (2014) käyttävät häpeän verkoston teoretisoinnissa Scheffin (2000; 2005) sosiaalisen häpeän käsitettä, joka tuo häpeän psykologiseen käsitykseen laajemman ulottuvuuden. Scheffin mukaan suuri osa häpeää käsittelevistä psykoanalyyttisista kirjoituksista, kuten Freudin teoriat, ovat ongelmallisia, koska niissä ei oteta huomioon tunteen sosiaalista kontekstia. Psykoanalyyttisissa teorioissa tutkitaan usein ikään kuin eristyksessä olevan yksilön tunnetta ja sivuutetaan yksilön sosiaalinen konteksti. Jos kontekstia, jossa ihmisen tunne syntyy, ei oteta huomioon, on väistämättä vaikea ymmärtää sen vaikutusta ihmisen käyttäytymiseen.¹⁹ Scheff katsoi myös Helen Block Lewisin (1971) käsitelleen häpeää sosiaalisin termein. Lewis, Scheffin mukaan, ehdotti että häpeä syntyy, kun ihmisen sosiaalinen side on uhattuna. Häpeä on näin ollen reaktio kokemukseen, etteivät toiset ihmiset hyväksy meitä. Tämä sosiaalisen siteen katkeamisen uhka voi olla todellinen tai syntyä oman sisäisen teatterin kuvittamana, jolloin näemme itsemme toisten ihmisten näkökulmasta.²⁰

Creedin ja muiden (2014) mukaan häpeän verkoston kaltaisen sosiaalisen kontrollin systeemin ylläpito tarvitsee yhteisöltä vankkaa jaettua konsensusta instituutioiden ja yhteisöjen säännöksistä ja normeista. Mitä suurempi jaettu yhtämielisyys sääntöjen tärkeydestä, sitä enemmän yhteisössä on potentiaalisia häpeän tuottajia sääntöjen rikkojalle. Mutta jos konsensus sääntöjen tai normien tärkeydestä laskee, häpeän verkoston mahdollistama sosiaalisen kontrollin mekanismi heikkenee. Häpeällä kontrolloinnin vaikuttavuus heikkenee myös, jos yhteisön jäsenillä on pääsyjä muihin yhteisöihin. Niissä he voivat oppia uusia näkökulmia siitä, mikä on häpeälliseksi arvioitua toimintaa ja miten omaa käytöstä voidaan arvioida myös toisin. Kun nämä niin sanotut vaihtoehtoiset linssit ovat ristiriidassa häpeää tuottavan yhteisön arvion kanssa, voi häpeän tuottamisen kohteeksi joutuva valita toisin – sääntöjen rikkoja ei palaakaan takaisin sääntöjen noudattamisen pariin.²¹ Aiemmin mainitusta Seksityöntekijä -dokumentista käyty somekeskustelu näyttää viittaavan siihen, että suomalaiset (tai ainakaan Ylen someyleisö) eivät ole yksimielisiä siitä, että omaehtoinen seksityön tekeminen olisi moraalitonta tai häpeällistä. Kyseisestä dokumentista käyty somekeskustelu oli suurimmalta osalta kannustavaa ja ystävällistä. Saattaa olla myös, että omalla nimellään ja kasvoillaan asiasta puhuva dokumentin päähenkilö on saanut eri yhteisöistä uusia näkökulmia työnsä arvottamiseen, ja näin hänelle on kasvanut rohkeutta hylkiä toisten yrityksiä tuoda hänet tiettyjen ”sääntöjen” noudattamisen pariin.

Olen oman tutkimustyöni vuoksi käynyt Creedin ja muiden (2014) häpeän verkoston teoretisoinnin useaan otteeseen läpi ja pohtinut, miten se liittyy psykologisen tutkimuksen keskusteluun häpeästä. Miksi tässä teoriassa häpeä vaikuttaa toiminnalliselta tunteelta, kun taas edellä käsittelemäni psykologiset tutkimukset katsovat häpeällä olevan ihmisen niin psykologista kuin myös sosiaalista hyvinvointia tuhoava luonne? Päätelmäni ovat seuraavat: Creed ja muut (2014) lainaavat häpeän toiminnallisuuden teoretisoinnissaan syyllisyyden käsitettä. Se, minkä Creed ja muut katsovat olevan vaistomaisesta häpeästä aiheutuvaa itsevalvontaa ja itsesäätelyä, on todellisuudessa syyllisyyden toiminnallisuutta käsittelevästä lähteestä lainattua (esim. Baumeister ja muut 2007).²² Creed ja muut luovat teoriassaan myös kuvan, että häpeä aiheuttaa ihmiselle perustavanlaatuisen tarpeen korjata sosiaalisen siteen katkeamisen uhan. Tässä he viittaavat Scheffin (2000) tutkimukseen, jossa häpeän katsotaan syntyvän, kun ihmisen jokin sosiaalinen side on uhattuna. Pakottavaa tarvetta tuon uhan poistamiseen ei Scheffin näkemyksessä kuitenkaan ole.²³ Olenkin päättelyt häpeän verkoston olevan toiminnallinen vallan ja kontrollin keino, ei ihmisen luonnollisista tarpeista kumpuava toiminto. Relationaalista kulttuuriteoriaa edustavan näkemyksen mukaan valtaa pitäville osapuolille onkin hyödyllistä, että ihmiset uskovat ansainneensa parempaan käyttäytymiseen johtavan häpeän ja nöyryytyksen, koska silloin tuota toimintaa ei ole tarvetta kyseenalaistaa.²⁴

Hukkuuko maailma, jos menetämme häpeämme?

Voiko meidät ihmiset saada siis tottelemaan sääntöjä ja noudattamaan normeja häpeän kokemisen uhalla? Ilman muuta, mutta mikä sen hinta on? Fessler (2007) kuvailee artikkelissaan indonesialaisen Bengkulun kaupungin häpeää hyödyntävää yhteisöä, jonka yhteisessä toiminnassa luotetaan jäsenten häpeä-herkkyyteen sekä yhteisön häpeää tuottaviin toimintoihin. Häpeän vahva asema on johtanut yhteisössä siihen, että yksilöt eivät pyri hienoihin suorituksiin, vaan epäonnistumisten välttämiseen. Yhteisön koulujärjestelmä toimii lähinnä häpeän välttelynä. Koululaiset istuvat passiivisina luokissa peläten vääristä vastauksista aiheutuvaa opettajan tuottamaa häpeää ja taas oikeista vastauksista koulutovereiden kateudesta syntyvää häpeän tuottamista. Sama kuvio yltää aina korkeimmalle akateemiselle tasolle. Akateemisille paneeleille, konferensseille ja poliittisille keskusteluille on tyypillistä, että niissä ei kaiu innostunut debatti tai edes avoin keskustelu, vaan vähiten kiistanalaisista kannoista ja näkökulmista käyty monologi. Tässä yhteisössä häpeän rangaistusten järjestelmällinen käyttö on tehnyt vaatimusten täyttämisestä turvallisimman vaihtoehdon. Tämän seurauksena ihmiset eivät halua menestyä eivätkä myöskään innovoida. Vaikka Fessler ei näytä olevan niinkään huolissaan häpeän aiheuttamista psykologisista ja sosiaalisista haitoista, hänen mukaansa nykypäivän globalisoituneessa ja hyperkilpaillussa markkinataloudessa häpeän käyttö sosiaalisen säätelyn mekanismina aiheuttaa luontaisia markkinataloudelle haitallisia kustannuksia. Tämän vuoksi Fessler arveleekin häpeän aikakauden olevan lopuillaan.²⁵

Onko häpeä tutkimusten mukaan siis toimiva sosiaalisen kontrollin mekanismi? Empiirisen tutkimuksen mukaan häpeällä ei näyttäisi nykypäivänä olevan väärinkäytöksiä estävää jarrumaista roolia, kuten usein arkisessa ajattelussa päättelemme. Päinvastoin häpeä näyttäisi vievän asioita huonompaan suuntaan ja aiheuttavan ihmisille laajoja psykologisia ongelmia. Tutkimuksissa häpeä yhdistyy erilaisiin laittomiin, riskialttiisiin tai muuten ongelmallisiin käyttäytymismuotoihin, eikä näytä suojaavan ihmisiä edes aggressiiviselta tai rikolliselta toiminnalta. Sen sijaan syyllisyys näyttäytyy tutkimuksissa olevan omiaan edistämään elinikäistä moraalista käyttäytymismallia, ja motivoimaan ihmisiä ottamaan vastuuta teoistaan ja ryhtymään korjaaviin tekoihin satunnaisten epäonnistumisten ja väärinkäytösten jälkeen.²⁶²⁷

Maailma ei siis tutkimuksien mukaan huku, vaikka ihminen menettäisikin häpeänsä. Toisinaan me kaikki kuitenkin epäonnistumme, käyttäydymme väärin ja rikkomme normeja tai standardeja. Monissa tapauksissa on aiheellista, jopa moraalisesti tarpeellista, että tunnemme huonoa oloa ja vaikeita tunteita. Keskeisin kysymys onkin: mitä tunnetta tunnemme ja miten meitä pidetään vastuussa toiminnastamme? Toivon, että tuntisimme pahaa oloa toisille haittaa aiheutuvista teoistamme, emme omasta itsestämme. Ja toivon, että meitä pidettäisiin teoistamme vastuussa inhimillisellä tavalla eikä epäinhimillistävin kommentein. Ja toivon myös, että huomaisimme kun ajat muuttuvat ja normit särkyvät.

Kirjallisuusluettelo:

Baumeister, R. F., Vohs, K. D., DeWall, C. N., & Zhang, L. 2007. ”How emotion shapes behavior: Feedback, anticipation, and reflection, rather than direct causation”. Personality and Social Psychology Review, (11), 167-203.

Benedict, R. 1946. The Chrysanthemum and the Sword. Houghton Mifflin, Boston.

Braithwaite, J. 1989. Crime, shame, and reintegration. Cambridge University Press, Cambridge.

Brown, B. 2021. “Unlocking Us is back today”… Facebook 13.1.2021, Brené Brown. https://www.facebook.com/brenebrown (viitattu 21.3.2021)

Creed, W.E.D., Hudson, B.A., Okhuysen, G. A. & Smith-Crowe, K. 2014. “Swimming in a sea of shame. Incorporating emotion into explanations of institutional reproduction or change”. Academy of Management Review, 39(3), 275–301.

Fessler, D. 2007. “From Appeasement to Conformity Evolutionary and Cultural Perspectives on Shame, Competition, and Cooperation”. Teoksessa Tracy, J., Robins, R. & Tangney J. (toim.), The Self-Conscious Emotions. Theory and Research. The Guilford Press, New York.

Hartling, L., Rosen, W., Walker, M. & Jordan, J. 2000. Shame and Humiliation From Isolation to Relational Transformation. Stone Centre, Wellesley.

Jacquet, J. 2015. Is shame necessary? New uses for an Old Tool. Penguin, New York.

Lewis, H. 1971. Shame and Guilt in Neurosis. International Universities Press, New York.

Lewis, H. 1981. Freud and the Modern Psychology. Volume 1. The Emotional Basis of Mental Illness. Plenum Press, New York.

Lindsay-Hartz, J. 1984. “Contrasting experiences of shame and guilt”. American Behavioral Scientist, 27, 689–704.

Lindsay-Hartz, J., de Rivera, J., & Mascolo, M. 1995. “Differentiating Shame and Guilt and Their Effect on Motivation”. Teoksessa J.P. Tangney & K.W. Fischer. (toim.), Self-conscious Emotions: The Psychology of Shame, Guilt, Embarrassment, and Pride. Guilford Press, New York, 274–300.

Nathanson, D, L. 1987. The Many Faces of Shame. Guilford Press, New York.

Scheff, T. J. 1990. “Socialization of Emotion: Pride and Shame as Causal Agents. Teoksessa T. D. Kemper (toim.), Research Agendas in the Sociology of Emotions. State University of New York Press, Albany. 281–304

Scheff, T. J. 2000. “Shame and the Social Bond: A Sociological Theory”. Sociological Theory, 18 (1), 84–99.

Scheff, T. J. 2005. “Looking-glass self: Goffman as symbolic interactionist”. Symbolic Interaction, 28 (2): 147–166.

Stuewig, J. & Tangney J. 2007. Shame and Guilt in Antisocial and Risky Behaviors. Teoksessa Tracy, J., Robins, R. & Tangney J. (toim.), The Self-Conscious Emotions. Theory and Research. The Guilford Press, New York.

Tangney, J. P., & Dearing, R. L. 2002. Shame and guilt. Guilford Press, New York.

Tangney, J. P., Stuewig, J., Mashek, D. J., Feshbach, N. D., & Feshbach, S. 2007. “Moral Emotion, Moral Cognition, and Moral Behavior”. Annu Rev Psychol, 58, 345–372.

Tangney, J 1994. The Mixed Legacy of the Superego: Adaptive and Maladaptive Aspects of Shame and Guilt. Teoksessa Masling, J. & Bornstein, R. (toim.), Empirical Perspectives on Object Relations Theory. American Psychological Association, Washington, DC.

Yle Perjantai. 2021. Tamperelainen Isa Häkkinen…Facebook 22.1.2021. https://www.facebook.com/yleperjantai/posts/2759488087637713?comment_id=2761430497443472 (viitattu 5.2.2021)

Takaisin lehden sisällysluetteloon