Raippawitzoista kaakinpuuhun – häpeä rangaistuskeinona

Kyky tuntea häpeää kuuluu ihmisen henkiseen rakenteeseen. Se altistaa yksilöt muista riippumattomista syistä koetulle häpeän tunteelle ja järjestelmällisesti tapahtuvalle tahalliselle häpäisylle.¹ Ennen modernin ihmisoikeuskäsitteen syntyä ihmisen ja hänen yhteisönsä vuorovaikutus erosi kovin paljon nykyisestä paitsi hierarkiansa myös yhteisön hyväksi koettujen sovitussääntöjen perusteella. Esiteollisessa Euroopassa yleistyi ajatustapa, jossa yhteisö saattoi hyötyä yksilön häpäisemisestä. Niinpä yhteiskunnan oikeudeksi ja jopa velvollisuudeksi miellettiin rangaista rikollisiaan tuottamalla häpeää. Häpeä oli yhteisön sisäinen kriisi.²

Nykyään, kun joku joutuu jalkapuuhun, tarkoitetaan sillä hänen asettamistaan yleisen pilkan kohteeksi, jolloin julkisuuden tuoma rangaistus tulee tehokkaasti kaikkien tietoon. Aikalaiskuvaamme retorisesta jalkapuussa istumisesta kuuluu esimerkiksi sosiaalinen media, jonka mahti on valtava: se voi tuhota uria ja ihmisiä. Samaa kohtaloa saattoi odottaa myös mäntyisessä jalkapuussa istunut. Se kertoo julkisuuden ja häpeän korrelaatiosta sekä yksilön ja yhteisön välisestä vuorovaikutuksesta. Häpeä on yleismaailmallinen tunne. Miksi sitten tunnemme nyky-Suomessa 173 vuotta sitten lakkautetun rangaistuksen symbolin niin hyvin? Mitä jalkapuu symboloi osana julkisen vallan käyttöä ja millaista häpeää sillä pyritään tuottamaan?

Pohdimme näitä kysymyksiä tarkastelemalla jalkapuuta sekä yleismaailmallisena häpeärangaistuksena että osana rikoslainsäädäntöä. Tapaustutkimuksena käytämme Kurikassa käytössä ollutta jalkapuuta ja sen merkitystä omalle yhteisölleen.

Kunniattomuuden tiellä

Kollektiivinen muisti on pitkä. Kun omat isoisoisämme tahoillaan kävivät opintielle, kirkko oli osa hierarkkista ja autoritaarista maailmaa ja opetti uskon ja moraalin järjestyksen. Sekä totuudet että sosiaalinen asema yhteiskunnassa olivat valmiiksi annettuja. Jalkapuu saattoi lojua vielä kirkon kellarissa muistuttamassa muinaisesta rangaistusjärjestelmästä. Kunnon kansalaisen oli elettävä kirkon oppien mukaan: päästävä ripille ja naimisiin, täysivaltaiseksi kristityksi, olemaan ihmisiksi.

Isoisoisämme tuskin tiesivät seisovansa merkittävän henkisen ja kulttuurisen muutoksen rajapyykillä, mitä tulee rikoslain kehitykseen. Vuoden 1889 asetuksessa rikoslaista nimittäin säädettiin, että vuoden 1734 lain mukaista rauhattomuutta, kaularaudan käyttämistä pakkotyössä, julkipanemista häpeämään, rikoksen kuuluttamista kirkossa, rikoksentekijän ruumiin häpeällistä hautaamista ja muuta häpeärangaistusta ja anteeksianomusta tai raippa- ja vitsarangaistuksia ei saanut enää tuomita.³ Sitä ennen häpeä oli kiinteä osa yhteiskunnan rangaistusmekanismia, yksi instrumentti. Vaikka asiat muuttuivat lain tasolla, kollektiivisesta muistista jalkapuu ei ole häipynyt vieläkään.

Häpeän hyödyntäminen rikoksista rangaistaessa perustui kunnian merkittävyyteen ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Se pohjautui kanonisen ja roomalaisen oikeuden käsityksiin kunniasta ja sen menettämisestä, mikä taas kulminoitui termissä infamia⁴, kunniattomuus. Sillä tarkoitettiin antiikin Roomassa maineen tai arvostuksen epävirallista vahingoittamista,⁵ ja kanonisessa oikeudessa sillä viitattiin rangaistun hyvän nimen heikkenemiseen tämän pahojen tekojen seurauksena.⁶ Sananpartemme tuntevat kunniattomuuden parhaiten muodossa ”nimen tahriminen”. Kunnian tai maineen menetyksen seuraus saattoi olla leimautuminen yhteisössä. Se vei todennäköisesti mahdollisuuden ammatin harjoittamiseen ja siten elannon. Pahimmillaan häpeä sulki henkilön yhteisön ulkopuolelle. Ulosheitetyt ja heittiöt nähtiin vaarallisina, ja he myös joutuivat asumaan pitkälti eristyksissä. Usein sosiaaliset paineet ja hyljeksintä saattoivat ajaa tuomitun entistä syvemmälle rikollisuuden tielle.⁷

Ilman hyvää mainetta hyvä elämä tuli mahdottomaksi tavoitteeksi. Koska kunniattomuutta ja häpeää pelättiin, nöyryyttämistä ja sillä uhkaamista pidettiin tehokkaana keinona kitkeä ei-toivottua käytöstä. Paitsi häpeärangaistusten myös julkisten kuritusrangaistusten ensisijainen tehtävä ei ollut satuttaa fyysisesti, vaan viedä rangaistavan kunnia. Sekä tuomittavan teon että rangaistuksen häpeällisyys tehtiin selväksi – häpäisyn kannalta oleellista olikin julkisuuden maksimointi.⁸

Tukkien takana

Jalkapuu tunnetaan yleismaailmallisena rangaistusvälineenä. Jalkapuu muodostuu kahdesta päällekkäisestä, makaavaan asentoon asetetusta tukista, jotka on koverrettu vastakkain tulevilta sivuiltaan siten, että tukkien väliin muodostuu useampia eri kokoisia säären läpimittaisia aukkoja. Jalkapuuhun tuomittu laittoi toisen tai molemmat säärensä tukkien väliin. Sen jälkeen tukki laskettiin paikoilleen ja lukittiin hakasella. Jalkapuita oli eri kokoisia ja niihin voitiin kahlita useampi tuomittu kerrallaan. Jalkapuiden ja häpeäpaalujen⁹ historia on hyvin pitkä. Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa viitataan jalkapuun käyttöön: noin 500–200-luvulla eaa. kootussa Jeremiaan kirjassa¹⁰ ja ensimmäisen vuosisadan loppupuolella jaa. kootussa Apostolien teoissa.¹¹

Alkukielisessä Apostolien teoissa käytetty kreikankielinen ilmaus jalkapuulle, το ξυλον, tarkoittaa yksinkertaisesti käsiteltyä puuta; laivan pohjassa, nuotiossa tai teatterin istuimena.¹² Rangaistuskäytössä sen tuntee myös esimerkiksi persialaissodista 400-luvulla eaa. kirjoittanut historioitsija Herodotos.¹³ Molemmat edellä mainituista Raamatun kohdista viittaavat jalkapuun käyttöön rangaistuksena, minkä voi olettaa tarkoittavan jo vakiintunutta käyttöä, sillä jalkapuun itsessään ei koeta tarvitsevan sen kummempaa esittelyä.¹⁴

Suomen alueella jalkapuu tunnettiin viimeistään alueen tultua osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Suomen hallinnon ja lain kielenä toimi pääsääntöisesti 1100–1300-luvulta alkaen ruotsi, vaikka keskiajalla myös latinan kielellä oli merkittävä asema kirkon kielenä. Ruotsin kielen sana jalkapuulle on stock¹⁵, tukki tai puun runko.¹⁶ Sen vastaava sana englannin kielessä on stocks¹⁷, sekä sen hyvin samantyyppiset muodot myös lukuisissa muissa eurooppalaisissa kielissä.¹⁸ Jalkapuulla oli useissa eurooppalaisissa kielissä siis vahva materiaalia korostava konnotaatio.¹⁹

Suomen kielen sana jalkapuu esiintyy ensimmäisen kerran Mikael Agricolan vuoden 1548 Uuden testamentin, Se Wsi Testamenti, käännöksessä. Jo edellä mainittu Apostolien tekojen kohta on pysynyt kohtuullisen uskollisena esikuvalleen.²⁰ Mitä termiä jalkapuusta käytettiin ennen Agricolaa, ei selviä aineistosta.

Kirkollisen ja maallisen kurin välissä

Roomalaisessa oikeuskulttuurissa kaikki julkiset rangaistukset, ruumiinrangaistukset ja kuolemanrangaistukset olivat olleet häpäiseviä, minkä vuoksi ne eivät koskeneet vapaita kansalaisia vaan lähinnä orjia.²¹ Katolisen kirkon latinankielisessä Raamatussa, Vulgatassa, jalkapuusta käytetty termi lignum tarkoittaa yleisesti puuta, mutta sitä käytettiin myös ristiinnaulitsemisesta sekä hirttopuusta.²² Varhaisin Raamatun ulkopuolinen kirjattu viittaus jalkapuuhun Euroopassa on niin kutsutussa Utrechtin Psalmien kirjassa vuodelta 820 jaa.²³ Kirjan kuvituksessa on nähtävillä vangittuja miehiä, joiden jalat on sidottu lankkuihin kiinni.

Jalkapuun käyttöä Suomessa voi tarkastella sekä kirkollisen että maallisen rangaistusjärjestyksen mukaan. Ruotsin valtakunnassa keskiajan ja uuden ajan alun välissä kruunun ja kirkon yhteistyö oli saumatonta, sillä uskonnollinen ulottuvuus näkyi kurinpidon ”jaossa”: kruunu määräsi sakkorangaistukset, ja tuomioistuin tuomitsi ne käräjillä. Julkinen häpeärangaistus pantiin sen lisäksi täytäntöön kirkossa. Luterilainen teokraattinen sovitusoppi soveltui ajatteluun hyvin: valtion tehtävänä oli rangaista rikoksentekijöitä, jottei Jumalan tarvitsisi rangaista koko kansaa.²⁴ Taustalla oli roomalaisoikeudellinen ja toisaalta katolisen kirkon kanonisen oikeuden perintö. Ne vaikuttivat häpeärangaistuksien toimeenpanoon sekä sukuoikeuden että tieteellistyvän rikosoikeuden tulkintoihin Suomessakin kristinuskon leviämisen myötä: maineenmenetys (defectus famae), kirkollisen tuomioistuimen käsiteltävät teot (infamia criminalis) sekä maallisen oikeuden käsiteltävät teot (infamia iuris).²⁵ Esivallan velvollisuus oli torjua jumalallisen rangaistuksen uhka riittävän ankarilla maallisilla seuraamuksilla. Koska yksittäisen henkilön teot vaaransivat kollektiivisen turvallisuuden, syytteen nosti asianomaisen sijaan reformaation jälkeen entistä useammin tuomioistuin.²⁶

Ruotsalainen oikeus, joka oli alun perin myös Suomen oikeutta, perustui pitkään tapaoikeuden varaan.²⁷ 1200-luvulla ryhdyttiin maakuntien johtomiesten aloitteesta ja kirkon toimesta kirjaamaan ylös vanhoja sukuyhteiskunnan aikaisia oikeustapoja maakuntalaeiksi.²⁸ 1200-luvun puolivälissä säädetyn Birger Jaarlin rauhanlakien tavoitteena oli suojata kotia, kirkkoa ja käräjiä, joiden poikkeuksellista asemaa ja auktoriteettia rauhanlakien säännöksillä korostettiin.²⁹ Tuomioistuimena Turun raastuvanoikeus edusti paikallisessa kontekstissa Ruotsin valtakunnallista oikeusjärjestelmää. Erityisesti uuden ajan alussa oikeus käytti pitkälti saksalaista esikuvaa, joka taas jakautui kahteen osaan: kaulan ja käden (kuoleman- ja ruumiilliset rangaistukset) sekä hiuksien ja ihon rangaistuksiin (häpeälliset).³⁰

Vuodet 1686–1869 on nimetty karoliinisen kirkkolain ajaksi. Sille oli ominaista tarkoin kontrolloitu yhtenäiskulttuuri ja ankara kirkkokuri.³¹ Yksi kirkon keskeinen tavoite oli rahvaan kasvattaminen oikeaan kristinuskon tulkintaan ahkeran katekismuksen opiskelun sekä pakollisen kirkossakäynnin avulla sekä tietysti sääty-yhteiskunnan hierarkiaan ja kuuliaiseen esivallan pelkoon totuttaminen. Patriarkaalisen moraalijärjestelmän mukaan seurakuntalaisia tuli rangaista kuin kurittomia lapsia.³² Ankara kirkkokuri sisälsi kirkkorangaistuksia, joihin kuuluivat sosiaalisen paineen lisäksi kirkon porstuassa uhkaava jalkapuu.³³ Kuuliaisuus vastaavasti toi siunauksen, mikä ilmeni myös maanpäällisenä hyvinvointina yhteisölle.³⁴ Ajatus maallisen oikeuden ja kirkon päällekkäisestä tuomiovallasta johti ennen pitkää synnin ja rikoksen käsitteiden yhteensulautumiseen.

Puhdasoppisuuden puolesta

Reformaation myötä Suomi osana Ruotsin valtakuntaa siirtyi katolisesta tunnustuksesta luterilaisuuteen. Muutos ei koskenut ainoastaan tunnustuksen vaihtumista, vaan Martti Lutherin opetusten mukaan jokaisen tuli saada omakohtaisesti tutustua kristinopin perusteisiin.

Lakiin kirjattuna ensimmäisen kerran kurittomia seurakuntalaisia uhkasi jalkapuu arkkipiispa Laurentius Petrin vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä. Järjestyksen mukaan jumalanpalveluksesta juopottelun vuoksi pois jääneitä tuli ensin kehottaa parannukseen, ja jos sekään ei tehonnut, rangaista kirkollisella häpeärangaistuksella ja vielä maallisessa oikeudessa. Sama koski myös työntekoa jumalanpalveluksen aikana.³⁵ Syy ankaruuteen tässä suhteessa oli ilmeinen: rahvas tuli opettaa Jumalan tahtoon kirkon penkissä.

Jalkapuu otettiin yleisesti käyttöön Turun hiippakunnan kirkoissa viimeistään 1660-luvulla, ja siihen myötävaikutti suuresti Turun vuosien 1658–64 piispa Johannes Elai Terserus. Kirkkorangaistukset ja niiden koventaminen vaikuttivat olevan Terseruksen keskeinen tavoite rauhan säilyttämiseksi.³⁶ Ensipäätös jalkapuun käytäntöön ottamisesta tehtiin Turun pappiskokouksessa 1660. Muutamissa pitäjissä hankittiin sellainen heti tämän päätöksen perusteella, mutta esimerkiksi Ahvenanmaalla jalkapuu puuttui monesta kirkosta vielä vuonna 1664, jopa 1666, ja vasta maaherran käskystä se hankittiin kaikille kirkoille.³⁷

Jalkapuu ja sen ohella häpeäpenkki kirkkorangaistuksena kirjattiin vuoden 1686 Ruotsin ja Suomen ensimmäiseen protestanttiseen kirkkolakiin, Kircko-Laki Ja Ordningiin, joka ilmestyi Henrik Florinuksen käännöksenä suomeksi vuonna 1688. Laki antoi ohjeita kristillisen siveellisyyden sekä kirkossa ja kirkonmäellä vallinneen järjestyksen ylläpitämiseen. Siihen sisältyi myös kirkollisia lisärangaistuksia, joiden jälkeen hairahtunut sai synninpäästön ja pääsi sovintoon yhteiskunnan kanssa.³⁸ Lakitekstissä mainittavalla rangaistuslaudalla tarkoitettiin niin sanottua mustaa penkkiä, kolmerappuista häpeäpenkkiä, joka nostettiin jumalanpalveluksen ajaksi kirkon keskikäytävälle.³⁹

Vuoden 1686 kirkkolakiin kirjatut lukukinkerit olivat tärkeä paikka opettaa kansalaisia. Kirkko huolehti tuosta lähtien kansansivistystyöstä 1800-luvun puoliväliin saakka, jolloin koululaitos siirtyi yhteiskunnan ylläpitämäksi.

Mahdoton siveysihanne

Jumalan pelko takasi yhteiskuntarauhan ja poliittisen eliitin vallan, josta osansa sai myös papisto. Kirkon tehtävänä oli valvoa uskonnollisten katsomusten ja niiden tulkintojen samankaltaisuutta ja siten valtion yhtenäisyyttä koko valtakunnassa.⁴⁰ 1700-luvulla jalkapuu yleistyi kirkonporstuan vakiovarusteena. Vuonna 1734 säädetty ja 1736 voimaan tullut uusi laki tunsi useita rangaistusseuraamuksia.⁴¹ Tyypillisin häpeärangaistus oli jalkapuu.⁴² Laki korvasi voimaan tullessaan Ruotsin keskiaikaiset Maunu Eerikinpojan kaupunkilain ja Kristoferin maanlain ja pysyi voimassa Suomessa myös vuoden 1809 jälkeen, kun Suomen alue liitettiin Venäjään. Samuel Forseenin 1738 ilmestyneen suomennoksen mukaan jalkapuu odotti esimerkiksi huonosti käyttäytyvää lasta.⁴³

Jalkapuun käytön katsottiin edistävän niin sanotun pelotusprevention eli rangaistuksen uhan ennaltaehkäiseviä päämääriä. Lain mukaan rangaistusten tuli olla niin ankaria, että ne toimivat pelotteina kaikille, jotka harkitsivat rikokseen ryhtymistä.⁴⁴ Rangaistukset ja niiden uhka olivat kiinteä osa myös opintietä, sillä yhteiskuntarauhan ylläpitäminen ja kansan lukutaidon opetus oli papiston tehtävä. Lukukinkereillä oli merkittävä vaikutus kylän elämäntapojen valvojana, tutkijana ja kehittäjänä. Juopottelu ja irralliset sukupuolisuhteet sekä niihin liittyvä yöjuoksu aiheuttivat sen, että nimenomaan nuorison käyttäytymiseen oli puututtava toistuvasti.⁴⁵

Jalkapuuhun tuomitsemisesta vastasivat kirkkoherra, rovasti ja seurakunnan etevimmät eli kirkkoraati, mutta tuomitun viemisestä jalkapuuhun, jalkapuun kunnostamisesta ja logistiikasta huolehti yleisimmin suntio. Suntio oli saanut 1600-luvulta kirkon vartioinnin ja järjestyksen ylläpitämisen vastuulleen. Suntiosta tuli eräänlainen kirkkokurin toimeenpanija: hänen tuli pitää silmällä niitä, jotka jumalanpalveluksen aikana nukkuivat tai häiritsivät. Suntiolta alettiinkin ennen pitkää vaatia väkivahvaa auktoriteettia jalkapuun yleistymisen myötä. Tälle palkkakin saatettiin ottaa sakkomaksuista, joilla tuomittu vältti jalkapuun.⁴⁶

Kirkko oli jalkapuulle sikälikin looginen sijoituspaikka, että kirkossa kävivät kaikki. Jumalanpalvelukseen osallistuminen ei ollut vapaaehtoista, vaan sen katsottiin olevan kuuliaisen kristityn velvollisuus, jonka laiminlyömisestä voitiin rangaista.⁴⁷ Jalkapuussa istumisessa kyse olikin muiden häpeärangaistusten tapaan ennen kaikkea näytöksestä, jonka yhtenä tarkoituksena oli opettaa; rangaistusrituaalit kuvasivat ylimystön valtaa, korostivat oman yhteisön kunniallisuutta ja leimasivat tuomitun häpeällä.⁴⁸ Kirkossa käynti ei ollut ihmisen yksityisasia, sillä katsottiin, että Jumalan viha koskettaa tapahtuessaan koko yhteisöä. Ehtoollisella käyminen oli aina vuoteen 1908 saakka avioliittoon ja valtion virkoihin pääsemisen ehtona.⁴⁹

Aateliset ja yläluokka säästyivät häpäiseviltä rangaistuksilta, sillä oletettiin, että ylempisäätyiset, siis kunnialliset ihmiset, elivät luonnollisesti hyveellisesti. Köyhiin ja alempisäätyisiin sen sijaan yhdistettiin helpommin ei-toivottu ja syntinen käytös.⁵⁰ Jalkapuu oli useimmiten muuntorangaistus, sillä kirkkoa kohtaan tehdyistä rikkeistä seurakuntalaiset tuomittiin lähinnä sakkoon, jota rahvaalla harvoin oli varaa maksaa.

Jalat alle – jalkapuun käytön loppu häämöttää

1800-luku oli vapausrangaistuksen vuosisata. Vapausrangaistuksesta tuli joka puolella Eurooppaa päärangaistus, jolle kuolemanrangaistus ja häpeärangaistukset saivat liian brutaaleina tehdä tilaa. ⁵¹ Oikeusjärjestelmän kriitikoiden mielestä näyttävät julkiset rangaistukset vahingoittivat yhteiskuntaa, sillä ne kiinnittivät yleisön huomion rikokseen epäterveellä tavalla parantamatta rikollista. Julkiset rangaistukset pysyivät silti vielä pitkään osoituksina oikeutta käyttävän ylimystön vallasta ja niillä katsottiin kaikesta huolimatta olevan opettavainen tarkoitus. ⁵²

Jo italialaisen Cesare Beccarian kirja Dei delitti e delle pene (Rikoksesta ja rangaistuksesta) vuodelta 1764 toi esiin ajatuksen siitä, että julkinen rangaistus itse asiassa raaisti yhteiskuntaa eikä poistanut rikollisuutta.⁵³ 1800-luvulle tultaessa perinteinen häpäiseminen ei enää vastannut käsityksiä oikeuden- tai tarkoituksenmukaisuudesta. Myös käsitys rikoksesta muuttui, kun se irtosi synnin käsitteestä oikeuden sekularisoituessa. Eurooppalaisen rikosoikeuden ideologinen suunta kääntyi rangaistusten lieventämiseen ja rikollisen parantamiseen.⁵⁴

Ajatus heijastui pian Suomeenkin. Kirkko ja yhteiskunta haluttiin erilleen toisistaan. Lainsäädännölliset muutokset 1800-luvun puolivälin molemmin puolin vähensivät radikaalisti kirkon edellytyksiä rangaista seurakuntalaisia. Kirkkokurilainsäädäntöä ryhdyttiin uudistamaan vuonna 1845, mikä tiesi ruumiillisen kurituksen kieltämistä kouluissa – se koettiin auttamatta vanhanaikaiseksi rangaistusmenetelmäksi. Jalkapuurangaistus poistettiin ”Keisarillisen Majesteetin armollisella asetuksella” 15.5.1848. Kirkko- ja koulukuri säilyivät voimassa siitä huolimatta.⁵⁵ Kurinpidon kirkollinen ulottuvuus alkoi keisarillisella määräyksellä viimeistään 1860-luvulta alkaen kadota.

Paikallisyhteisön elämä ei ollut kuitenkaan muutoksista huolimatta 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä erillään kirkosta, sillä vuosisatojen aikana kehittynyt kristillinen tapakulttuuri oli voimissaan. Lisäksi kirkko oli monissa ihmisten elämän tärkeissä katkoskohdissa rituaaleineen läsnä.⁵⁶

Kurikan jalkapuun tie museoon

Kappalainen Y. S. Söderman kokosi yhdessä maanviljelijä Jaakko Ala-Lusan ja kirkonvartija August Järvisen kanssa Kurikan vanhan kirkon (rakennettu v. 1672) esineitä kirkkomuseonäyttelyyn vuonna 1934 seurakunnan vanhaan talvihautaan. Kirkkomuseo toimi talvihaudassa aina 1960-luvulle saakka, kunnes seurakunta lahjoitti kokoelman Kurikan museota ylläpitävälle Kurikka-Seuralle. ⁵⁷ Talvihautaa käytettiin entiseen aikaan vainajien sijoituspaikkana talvisin, kun kova routa esti hautojen kaivamisen. Niiden käytöstä luovuttiin 1900-luvun alussa. ⁵⁸ Jalkapuu löytyy Kurikan museon seurakunnalta saadusta esinekokoelmasta. Kurikan historian kirjoittaja Osmo Rinta-Tassi arvelee jalkapuun olevan vuodelta 1763. ⁵⁹ Museo arvioi, että kyseinen jalkapuu on tarkoitettu viidelle henkilölle, koska siinä on viisi reikää. Tuomittu on luultavasti istunut jalkapuun päällä ja laittanut toisen jalan reiästä, eli he ovat olleet jalkapuussa yhdellä jalalla. Museo myös arvelee, että tuomituilta ei olisi kerätty esim. puukkoja pois, sillä jalkapuussa näkyy selvästi kaiverrusten jälkiä.

Jalkapuuhun tuomittuja Kurikassa

Kurikassa jalkapuutuomion antoi yleensä kirkkoneuvosto tai kirkonkoukset, mutta jos syytetyt kieltäytyvät saapumasta tutkittaviksi, asia vietiin käräjille. Lisäksi käräjät käsittelivät rikoslain alaiset jutut, ja jos ne määräsivät jalkapuurangaistuksia, oli seurakunnan hoidettava niiden täytäntöönpano.⁶⁰

Varakkaimmatkaan eivät aina välttyneet jalkapuulta: yhden ison kurikkalaisen talon isäntä Markus Kurikka tuomittiin jalkapuuhun, koska oli ollut käräjillä 20.3.1651 juopuneena ja lakki päässä. Lisäksi hän uhitteli oikeudelle, joten hänet tuomittiin jalkapuuhun selviämään. Markus jalkapuussa ollessaan herjasi tuomaria ja vouteja kelmeiksi ja varkaiksi. Seuraavana päivänä käräjät jatkuivat ja hän oli edelleen päihtyneenä. Markus hermostui, kun vuodin apulainen otti häneltä hatun päästä. Markus sanoi, ettei ole ottanut hattua päästä edes kuninkaiden ja ruhtinaiden edessä. Tällä hän oli viitannut todennäköisesti siihen, kun kuningas Kustaa II Adolf oli käynyt hänen talossaan 1631. Käräjät siirsivät asian käsittelyn hovioikeudelle.⁶¹

Juopuneena esiintyminen oli yksi yleinen syy jalkapuuhun joutumiseen. Tuomas Lohikoski tuomittiin vuonna 1708 sakkoihin, kun oli tullut kirkkoon humalassa. Sakon suurus oli 25 hopeataaleria eli 100 hopeamarkkaa. Hänellä ei ollut varaa maksaa, joten hänet tuomittiin kahdeksi sunnuntaiksi jalkapuuhun. Lisäksi hänet tuomittiin maksamaan 2 taaleria ja kuusi äyriä, ja jos hänellä ei ollut siihen varaa, hän joutui tekemään sitä vastaavan työmäärän kirkolle.⁶² Vuonna 1736 kirkonkokous tuomitsi kolme poikaa jalkapuuhun. Veljekset Jaakko ja Matti Krekonpoika ja Simo Simonpoika eivät olleet vielä käyneet rippikoulua ja olivat olleet kirkonmenojen aikaan krouvissa ja kestikievarissa paloviina juomassa. Matti ja Simo selvisivät yhden sunnuntain jalkapuussa istumisella, mutta Jaakolle, joka ei suostunut myöntämään tekoa, määrättiin tuomio kolminkertaisena.⁶³

Jalkapuuhun saattoivat joutua myös lapset. Näin kävi vuonna 1744 Simon Matinpoika Nisulalle ja Maria Heikintytär Reinakalle, jotka joutuivat jalkapuuhun huonosta lukutaidosta.⁶⁴ Kiroilukin saattoi riittää jalkapuutuomioon, sillä vuonna 1746 Jaakko Niilonpoika tuomittiin kiroilusta tervahaudalla jalkapuuhun yhden jumalanpalveluksen ajaksi.⁶⁵ Tuohon aikaan kirkko vastasi lasten opetuksesta eikä yleistä oppivelvollisuutta ollut. Lasten koulutus oli pitkälti vanhempien halusta ja varallisuudesta kiinni.

Kurikassa jalkapuun lisäksi oli käytössä myös muita häpeärangaistuksen muotoja. 1600-luvun puolivälissä Kurikassa otettiin käyttöön kujanjuoksu, mikä tarkoitti sitä, että tuomitun oli kuljettava kahdella kepakoilla varustautuneen ja niitä käyttelevän miesrivin välistä.

Vuonna 1693 Simo Juhonpojalle tuomittiin salavuoteudesta 40 markan sakko, mutta köyhyytensä vuoksi hän sovitti teon kujanjuoksulla.⁶⁶ Tuohon aikaan kirkon moraalikäsitys avioliiton ulkopuolisista suhteista eli vahvana ja vaikutti merkittävästi myös oikeuskäytäntöön, sillä toistuvasta – ja jos tapaukseen liittyi kiinnijäämisen pelossa tehty aviottoman lapsen murha – ulkopuolisesta suhteesta rangaistuksena saattoi olla jopa mestaus. Näin kävi Tuomas Kurikalle vuonna 1633.⁶⁷

Vaikka esimerkkitapaukset eivät ole tapahtuneet Kurikan museossa säilyneessä jalkapuussa, on hyvin todennäköistä, että se on rakennettu vanhan mallin pohjalta ja on näin ollen vanhan kopio.

Jalkapuurangaistuksen merkitys tuomitulle ja lähipiirille

Jalkapuurangaistuksen aikaan kyläyhteisöt olivat tärkeimpiä sosiaalisia kontakteja ihmisille. Lisäksi kirkko oli yhteisönä tärkein. Siksi sen antamalla häpeärangaistuksella oli suuri merkitys tuomitun ja hänen lähipiirinsä maineelle. Kaikki muistivat, ketkä olivat saaneet jalkapuurangaistuksen. Vaikutus oli sitä suurempi riippuen rangaistuksen pituudesta ja siitä, järjestettiinkö rangaistuksen aikana yhdet vai useammat kirkonmenot, puhumattakaan niistä tuomituista, jotka saivat useampia eri jalkapuutuomiota. Köyhempien kohdalla taas, kun vaihtoehto oli jalkapuu, yhteisö saattoi pilkata lisää kysymällä, eikö tuomitulla ole edes varaa maksaa törttöilyistään.

Tuomion kohdistuessa lapsiin tai nuoriin kyläyhteisön valvovat silmät osuivat enemmän myös vanhempiin. Edellä kerrotuissa esimerkeissä, missä Nisulan poika ja Reinikan tytär joutuivat jalkapuuhun huonosta lukutaidosta tai kolmesta kaveruksesta, jotka olivat olleet kirkonmenojen aikaan krouvissa, vanhemmat on mainittu tuomioissa. Lukutaidottomien kohdalla ennen jalkapuuhun tuomitsemista vanhemmat olivat pakotetut lähettämään lapsensa lukkarikouluun, ja kun tämäkään ei tuottanut toivottua tulosta, seurauksena oli jalkapuu. Kirkonmenojen aikaan juopottelijoiden äidit määrättiin laillisen edesvastuun uhalla pitämään parempaa huolta lastensa kasvatuksesta. Näissä tapauksissa myös vanhemmat menettivät kyläyhteisön silmissä maineensa tai jälkimmäisessä pikemminkin äidit. Merkillepantavaa on, että vain äitejä kehotettiin kasvattamaan lapsensa jatkossa paremmin.

Jalkapuun merkitys nykypäivänä

Yksi tunnetuimpia kirjallisuuden tarjoamia näköaloja jalkapuun käyttöön opetuksen tehosteena löytyy Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaanissa (1870), jossa Aapo kammoksuu veljeksille mahdollisesti koituvia sanktioita karattuaan ikkunan kautta lukkarin koulusta.⁶⁸ Veljekset olivat vaikeuksissa; ehtoolliselle ei ollut asiaa ilman lukutaitoa, ja ehtoollisella kaikkien oli käytävä, sillä sen laiminlyöneet leimattiin ei-kristityiksi, mikä ei luvannut tulevaisuudelta hyvää.⁶⁹ Koulukuri on säilynyt kaikkein kiinteimpänä osana keskustelua tämän päivän lehtien palstoille asti. Vielä vuonna 2013 käytiin debattia, pitäisikö häpeän tunnetta lisääviä rangaistusmalleja ottaa käyttöön kouluissa.⁷⁰

Jalkapuu kertoo meille tarinaa menneisyydestä, ja sen keskiössä on kirkon entisajan suurempi valta ihmisiin. Nykyään länsimaissa uskonnonvapaus on eräitä keskeisimpiä arvoja. Siksi nykyihmisen on vaikea samastua tilanteeseen, missä kirkolla oli niin suuri valta, että sen antamia häpeärangaistuksia pidettiin oikeudenmukaisina.

Jalkapuu konkreettisena esineenä auttaa myös kuvittelemaan, miltä tuntuisi istua siinä muiden pilkattavana samalla, kun on menossa ihmisten tärkein jokaviikkoinen tapahtuma. Täytyy kuitenkin muistaa, että museoesineen tuomat mielikuvat ja merkitykset ovat aina subjektiivisia. Niihin vaikuttavat kokijan kulttuurinen tausta ja kasvatus.⁷¹ Edellä esitetyt ajatukset esineestä ovat meidän, nykyihmisten, subjektiivisia kokemuksia siitä, millaisia mielikuvia jalkapuu meissä herättää. Toisella ihmisellä ne voivat olla hyvin erilaisia.

Jalkapuu on syytä säilyttää kulttuurisena perintönä, sillä se kertoo yhden tarinan siitä, millaisia rangaistuskäytäntöjä on ennen ollut. Se kertoo myös nykypäivään verrattuna erilaisesta oikeuskäytännöstä. Nykyään tuomittua ei ole tarkoitus julkisesti pilkata eikä nöyryyttää. Lisäksi jalkapuu muistuttaa meitä sellaisesta käytännöstä, mitä emme enää nykypäivänä hyväksyisi. On tärkeää pyrkiä välttämään menneisyyden virheitä. Toisaalta voimme perustellusti esittää kysymyksen, mikä olisi se nykypäivän virhe, jota satojen vuosien päästä pidetään menneisyyden virheenä.

Säilytettävän kulttuuriperinnön ei tarvitse olla kaikkien kunnioittamaa tai edes muistamisen arvoista; terveessä demokraattisessa yhteiskunnassa ne herättävät kriittistä pohdintaa. Tuskin kukaan nyky-yhteiskunnassa haluaa osoittaa kunnioitusta häpeärangaistuksille itsessään. Sen sijaan kiusallisen kulttuuriperinnön siivoaminen merkitsee unohtamisen riskiä.⁷² Kulttuuriperinnön tuhoaminen liittyy yleensä johonkin murrosvaiheeseen, jolloin oma tai vieras historia koetaan taakaksi.⁷³ Piirteitä tästä voi nähdä Ranskan suuren vallankumouksen, Neuvostoliiton romahtamisen tai vaikkapa vuoden 2020 muistomerkkien ja patsaiden tuhoamisissa. Olemme Oulun yliopiston filosofian professori Jouni-Matti Kuukkasen kanssa samoilla linjoilla kulttuuriperinnön, kipeänkin, säilyttämisen puolesta, jotta ihmiset voivat käydä tarkastella kehityshistoriaansa omasta ajastaan käsin mahdollisimman informatiivisista lähtökohdista. Menneisyyden maailmankuvat ja teot on tuotava siten esiin mahdollisimman todenmukaisesti: kertomalle ne asiat, joita edelleen kunnioitamme ja ne, joita nykyisin häpeämme.

Lähteet

Agricola, Mikael 1548. Se Wsi Testamenti. A. Laurentsson, Tukholma 1548. https://www.doria.fi/handle/10024/43367 (viitattu 31.3.2021)

Asetus rikoslain voimaanpanemisesta 19.12.1889/39B. https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039101 (viitattu 31.3.2021)

Den svenska kyrkoordningen 1571 jämte studier kring tillkomst, innehåll och användning. Sven Kjöllerström, Lund 1971.

Kircko-Laki ja Ordningi 1686: https://www.mlang.name/arkisto/kyrkio-lag-1686.html (viitattu 31.3.2021)

Raamattu. Vuoden 1992 käännös. Kirkon keskusrahasto. https://raamattu.fi/kaannokset/KR92 (viitattu 31.3.2021)

Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki: Pahantegon Caari. https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/julkaisusarja/kktk/lait/1734/l175916.html (viitattu 31.3.2021)

The Utrecht Psalter, 820. Universiteit Utrecht. https://psalter.library.uu.nl/?_ga=2.178285985.482096169.1590082356-1397587295.1590082356 (viitattu 31.3.2021)

Tutkimuskirjallisuus

Alanen, Aulis, J. 1947. Kirkosta ja kirkonmäeltä. Kurikan vanhaa seurakuntaelämää. Kurikan seurakunta, Vaasa.

Beccaria, Cesare 2012. Rikoksesta ja rangaistuksesta. (alk. Dei delittie delle pene vuodelta 1764). Suom. Kai Heikkilä. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus: Acta Poenologica 2/2012.

Chisholm, Hugh 1911. Encyclopædia Britannica. 14 (11. painos). Cambridge University Press, Cambridge. https://www.britannica.com/ (viitattu 31.3.2021)

Foucault, Michel 2000. Tarkkailla ja rangaista. Otava Oy, Helsinki.

Halmesmaa, Pekka 1976. Kirkkokuri murroksen kynnyksellä. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 97. Suomen kirkkohistoriallinen seura, Helsinki.

Hemmer, Ragnar 1962: Suomen oikeushistorian oppikirja 1 (2. painos). Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja B-sarja N:o 46. WSOY, Helsinki.

Herodotos 1920. The Histories (Ed. Herodotus, with an English translation by A. D. Godley). Cambridge & Harvard University Press, Lontoo.

Kainulainen, Siru & Parente-Capkova, Viola 2011. ”Häpeän latautunut toiminta” teoksessa Siru Kainulainen & Viola Parente-Capkova (toim.), Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä. Turun yliopiston Taiteiden tutkimuksen julkaisuja. Turun yliopisto, Turku. 6–21.

Kirkonpalvelijat ry 2012. Kirkonpalvelija kirkon työn kokonaisuudessa. http://www.kirkonpalvelijat.fi/artikkelit/kirkonpalvelija-kirkon-tyon-kokonaisuudessa (viitattu 31.3.2021)

Kivi, Aleksis 1890. Seitsemän veljestä. The Project Gutenberg EBook, tehnyt Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen ja PG Distributed Proofreaders. http://www.gutenberg.org/cache/epub/11940/pg11940.html (viitattu 31.3.2021)

Knuutila, Jyrki 2010. Kirkkolainsäädäntö ja kirkon virka Suomessa kanonisesta oikeudesta vuoden 1993 kirkkolakiin ja -järjestykseen. Edilex 2010/25. Edita Publishing Oy, Helsinki. https://www.edilex.fi/artikkelit/7258.pdf (viitattu 31.3.2021)

Kuparinen, Riitta 2012. Seitsemän veljeksen rippikoulu. Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta, Kirkkohistorian laitos. Pro-gradu. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/36530/seitsema.pdf?sequence=1 (viitattu 31.3.2021)

Kurikan seurakunta 2021, Kurikan talvihauta. https://www.kurikanseurakunta.fi/hautausmaat/kurikan-hautausmaa/talvihauta. (viitattu 31.3.2021)

Kurikan seurakunta 2021, Kurikan talvihauta. https://www.kurikanseurakunta.fi/hautausmaat/kurikan-hautausmaa/talvihauta. (viitattu 31.3.2021)

Kurikka-Seura 2021, Pysyvät näyttelyt. http://www.kurikka-seura.fi/nayttelyt/pysyvatnayttelyt/. (viitattu 31.3.2021)

Kuukkanen, Jouni-Matti 2020: “Miksi pystytämme patsaita ja pidämme niitä pystyssä?” Science with Arctic Attitude -blogikirjoitus 7.7.2020. https://www.oulu.fi/blogs/science-with-arctic-attitude/miksi-pystytamme-patsaita (viitattu 31.3.2021)

Laasonen, Pentti 1991. Suomen kirkon historia 2. Vuodet 1593–1808. WSOY, Helsinki.

Laine, Esko M. 2002. ”Kirkon ja jumalanpalveluksen merkitys kuopiolaiselle yhteisölle 1600–1700-luvuilla”. Teoksessa Matti Komulainen (toim.), Elämän veden virrassa. Kuopion emäseurakunta 450 vuotta. Kuopion evankelis-luterilainen seurakuntayhtymä, Kuopio, 54–85.

Laine, Matti 2014. Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Rikosseuraamusalan koulutuskeskus: Acta Poenologica 1/2014. Tietosanoma, Helsinki.

Lewis, Charlton T. & Short, Charles. A Latin Dictionary. Perseus Digital Library. http://www.perseus.tufts.edu/hopper/ (viitattu 31.3.2021)

Liddell, Henry George & Scott, Robert 1843. A Greek-English Lexicon. The Online Liddell-Scott-Jones Greek-English Lexicon. Oxford University Press, Oxford. http://stephanus.tlg.uci.edu/lsj/#eid=1 (viitattu 31.3.2021)

Lidman, Satu 2008. Julkinen häpäiseminen rangaistuskäytännöt esimodernissa Münchenissä. Väitöskirjan Zum Spektakel und Abscheu. Schand- und Ehrenstrafen als Mittel öffentlicher Disziplinierung in München um 1600 tiivistelmä. Joensuun yliopisto, Yhteiskunta- ja aluetieteiden tiedekunta, historian oppiaine. Joensuun yliopiston verkkojulkaisu. https://www.researchgate.net/publication/42425909_Julkinen_hapaiseminen_rangaistuskaytannot_esimodernissa_Munchenissa (viitattu 31.3.2021)

Lidman, Satu 2011a: Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Atena, Jyväskylä.

Lidman, Satu 2011b: ”Häpeää kunnian takia. Varhaismoderneista rangaistuksista ja moraalista”. Teoksessa Siru Kainulainen & Viola Parente-Capkova (toim.), Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä. Turun yliopiston Taiteiden tutkimuksen julkaisuja. Turun yliopisto, Turku. 107–131.

Lidman, Satu 2012. ”Hauraus vai haureus? Naisen seksuaalisuus maallisessa oikeudenkäytössä”. Teoksessa Marjo Kaartinen, Marika Räsänen & Reima Välimäk (toim.), Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa. Historia mirabilis 8. Turun Historiallinen Yhdistys, Turku, 133–165. http://thy.fi/wp-con-tent/uploads/2012/11/HM8-134-166.pdf (viitattu 31.3.2021)

Lidman, Satu 2014. ”Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä”. Tieteessä tapahtuu 2/2014, 9–14. https://journal.fi/tt/article/view/41233 (viitattu 31.3.2021)

Lämsä, Kalevi 2001. Jonas Lagus (1798–1857) kasvattajana ja opettajana? – 'En siksi, että olisin opettajanne...'. Oulun yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunta. Väitöskirja. Acta Universitatis Ouluensis. E, Scientiae rerum socialium. Oulun yliopisto, Oulu.

Murtorinne, Eino 1992. Suomen kirkon historia 3. Autonomian kausi 1809–1899. WSOY. Helsinki.

Murtorinne, Eino 1995. Suomen kirkon historia 4. Sortovuosista nykypäiviin 1900–1990. WSOY, Helsinki.

Myhrberg, Pertti 1978. Rikos- ja prosessioikeuden kehitys Suomessa. Suomen lakimiesliiton kustannus Oy, Helsinki.

Mäkinen Merja 2019. Mustan kirjan väki. Kirkkokuri Ilomantsin evankelisluterilaisessa seurakunnassa 1858–1879. Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto. Pro gradu.

Pajunen, Suvi. 2018. Esineinen tarinat, Museoesineen merkitys ja sen tutkiminen Museum of Broken Relationships -museon esineistä kerrottujen tarinoidenkautta. Jyväskylän yliopisto, museologia. Pro gradu. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/57672/1/URN:NBN:fi:jyu-201804182111.pdf (viitattu 31.3.2021)

Pajuoja, Jussi 1991. ”Varhaiset rikokset ja niiden rankaiseminen”. Teoksessa Pia Letto-Vanamo (toim.), Suomen oikeushistorian pääpiirteet. Gaudeamus, Helsinki, 7–28.

Rintassi-Tassi, Osmo 1980. Kurikan historia I. Esihistoriasta Suomen sotaan. Kurikan kaupunki, Kurikka.

Saarimäki, Pasi 2010. Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit – esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä studies in humanities. Väitöskirja. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Silén, Karl Abel 1908. Kirkkokurista Turun Hiippakunnassa 1650-luvulla. Suomen kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen VII. Suomen kirkollinen seura, Helsinki.

Stahre, Nils & Westlund, Börje 2005. Stockholms gatunamn. Stockholmia Förlag, Tukholma.

Vilkuna, Kustaa H. J. 1996. ”Jumala elä rankase minua. Yksilöllisen subjektin synty”. Teoksessa Heikki Roiko-Jokela (toim.), Siperiasta siirtoväkeen. Murrosaikoja ja käännekohtia Suomen historiassa. Kopi-Jyvä Oy, Jyväskylä, 71–93.

Pihlajamäki, Heikki 2004. Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan. Helsingin yliopisto, Helsinki.

Virtanen, Veikko 1944. Suomen vankeinhoito I. 1808–1831. Historiallisia tutkimuksia XXIX. Suomen historiallinen seura, Helsinki.

Wrede, R.A 1963. Suomen oikeus- ja yhteiskuntajärjestys (4. painos). Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja B-sarja N:o 7. WSOY, Helsinki.

YLE Kotimaan Uutiset 11.4.2013. ”OAJ:n asiamies: Oppilaille annettava työrangaistuksia”. https://yle.fi/uutiset/3-6574697 (viitattu 31.3.2021)

YLE Kotimaan Uutiset 25.3.2015. ”Kulttuurin tuhoaminen liittyy murrosvaiheisiin – patsaat ovat kaatuneet kautta maailman”. https://yle.fi/uutiset/3-7886219 (viitattu 31.3.2021)

Takaisin lehden sisällysluetteloon