Johdanto

Kielellisen käänteen ¹ historian alalla laukaisi teos Metahistory – The Historical Imagination in Nineteenth-Century Europe (1973), jossa kirjoittaja Hayden White ehdottaa historian olevan perusolemukseltaan narratiivinen proosadiskurssi. Historiankirjoitus ei ole eikä voi olla totta, sillä menneisyys on järjestyksetön kaaos, joka ei ole tapahtunut historioitsijan kielellisen konstruktion mukaisesti. ² Samalla linjalla jatkoi kymmenen vuotta myöhemmin Frank Ankersmit teoksessaan Narrative Logic – A Semantic Analysis of the Historian’s language (1983), jossa hän tarkastelee historiografisen kertomuksen loogisia sääntöjä. Ankersmitilla fokus on yksittäisten propositiolauseiden sijaan historiatekstien ³ holistisissa representatiivisissa kokonaisuuksissa, jotka ovat tutkijan subjektiivisesta tulkinnasta riippuvaisia ja menneisyydestä irrallisia kertomuksia. ⁴ Nämä kaksi teosta eivät olleet ensimmäiset narrativistiset ehdotukset historiassa, mutta ne etabloivat tätä ymmärrystä historiografiasta. Historiatekstit ovat perusluonteeltaan narratiiveja eli kertomuksia, joiden tietoteoreettinen luonne on subjektiivisen konstruktion ja representaation irrallisuuden myötä minimoitu ja jopa hylätty.

Useaan vuosikymmeneen näitä narratiiveja ei historiateoriassa merkittävästi haastettu. Eräs mielenkiintoinen ja varteenotettava ehdotus kuitenkin nähtiin viime vuosikymmenellä, kun Oulun yliopiston filosofian professori Jouni-Matti Kuukkanen julkaisi kansainvälistäkin huomiota herättäneen teoksen Postnarrativist Philosophy of Historiography (2015). Hän ehdottaa, että narrativismi on oivaltanut olennaisia piirteitä historiasta: historiatekstit ovat kirjoittajiensa konstruoimia kokonaisuuksia, jotka eivät ole suorassa vastaavuussuhteessa menneisyyden kanssa ja eivät täten ole tosia. Kuitenkin hän väittää, että historiografia on rationaalisuuteen perustuvaa päättelyä, jossa oikeutetaan väitteitä. Historia ei täten tuota kertomuksia vaan informaaleja argumentteja jonkin teesin puolesta. ⁵ Narratiivilla on paikkansa historiankirjoituksessa, mutta pääasiallisen luonteen sijaan se on kognitiivinen rakenne, jolla on selittävä osa historiallisessa argumentaatiossa. ⁶ Jälkinarrativismilla on merkittävä etu narrativismiin verrattuna: se on tietoteoreettisesti perusteltu suuntaus, joka kunnioittaa historian totuudellista itseymmärrystä.

Tässä artikkelissa perehdytään syvemmin argumentaatioon historiografian järjestävänä elementtinä ja pureudutaan argumentaation rakenteeseen siten, kuin se Postnarrativist Philosophy of Historiography -teoksessa esitetään. Jaan argumentin sen eri osatekijöihin ja tarkastelen, mikä niiden rooli on historiallisen väitteen oikeutuksessa. Luonnostelen kaavaa siitä, miten historiallinen argumentaatio etenee (kuvio 1). Argumentaatio koostuu Kuukkasen mukaan todistusaineistosta ja merkityksistä, jotka historioitsija yhdistää toisiinsa päättelyketjuilla ja näin antaa perusteita uskoa jotakin väitettä. Ideaalitilanteessa kaikki todistusaineisto ja merkitys tukee väitettä. Argumentatiivisen tekstin lukija voi arvioida sitä, ovatko päättelyketjut onnistuneita ja esitetty väite pätevä. ⁷ Kuukkanen arvioi, että historiaesitysten analysointi rationaalisen argumentoinnin muotona on alue, joka vaatii lisätutkimusta. ⁸ Artikkeli osallistuu tähän keskusteluun, joskin luonnostellen ja yleisesti: artikkelissa keskitytään konkreettisten esitysten sijaan argumentaation muotoon. Tulokulma ei ole varsinaisesti empiirinen, vaikka Kuukkasen teosta perataankin, vaan käsitteellinen, hahmotellen historiallisen oikeutuksen teoreettista perustaa.

Käytännöstä ja teoriasta

Historiateoreettisestikin orientoitunut historioitsija Jorma Kalela kirjoitti Historialliseen Aikakauskirjaan olleensa aikanaan tuohtunut narrativistien näkemyksistä: eiväthän historioitsijat ole mitään tarinankertojia.⁹ Suhtautuminen narrativismiin onkin ollut kaksijakoinen. Esimerkiksi kulttuurihistorioitsijat Anu Kaartinen ja Marjo Korhonen kiistävät Whiten ankarimmat arviot, mutta mieltävät teksteissään olevan kertomuksellisuutta.¹⁰ Ilmeistä on, että narrativismin tieteenfilosofinen väite, jonka mukaan historia ei ole totta, ei ole nauttinut suurta suosiota. Kuitenkin historiateoreettiset narrativistit esittävät filosofisesti varsin kestävän väitteen siitä, että historiallinen teksti on nykypäivässä muodostettu ja subjektiivisessa kielessä tapahtuva tulkinta, joka vain asemoidaan menneisyyteen mutta ei itsessään löydy tuosta menneisyydestä. Tulkinnallisuudesta huolimatta harva historiankirjoittaja tai -lukija ajattelee historiografian olevan täysin mielivaltaista. Vaikuttaa intuitiivisesti varsin epäilyttävältä, että kaikki tulkinnat historiasta olisivat tiedollisesti samanarvoisia.

Kuukkasen jälkinarrativismi on mielenkiintoista ja palkitsevaa juuri siksi, että se ottaa narrativismin epistemologisen haasteen vastaan, ja pystyy silti säilyttämään historiografian tiedollisen luonteen, josta White ja Ankersmit ovat olleet valmiit luopumaan. Matti O. Hannikainen, Mirkka Danielsbacka ja Tuomas Tepora kirjoittavat toimittamansa teoriaoppaan Menneisyyden rakentajat – teoriat historiantutkimuksessa (2018) johdantoluvussa, että kirjoittamalla tapahtuva päättely on yksi historian päämenetelmistä, ja että historiatekstin rakenne itsessään on tutkimustulos.¹¹ Historioitsijat, eivät pelkästään historiateoreetikot, tunnistavat historian tekstuaalisen päättelyn olevan olennainen osa sekä menetelmällisyyttä että tutkimustuloksia. Jälkinarrativismi onkin mielekkäämpää suhteessa historiantutkimuksen käytäntöön. Seuraten tätä ajatusta analysoin sitä, miten argumentaatio teoriatasolla toimii, ja miksi se luonnehtii historiografiaa narratiivia täsmällisemmin.

Päättelyn menetelmällisyydestä huolimatta jälkinarratiivinen argumentointi ei ole varsinaisesti menetelmä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkimusosastolla työskentelevä Ilona Pikkanen tulkitsee, että Kuukkasen narrativismikritiikki pitää päättelyn analysointia tärkeämpänä kuin kerronnallisuuden analysointia: kertomusteorian menetelmällinen soveltaminen ”tutkimuksellisen historiatekstin analysoimiseen muuttaisi historiatekstin […] fiktiota muistuttavaksi kokonaisuudeksi”.¹² Tämä saattaa olla ohiluenta. Kuukkasen argumentaatio ei ole tekstin analyysiin sovellettava menetelmä tai teoria, vaan kokonaisvaltainen ja normatiivinen luonnehdinta historiankirjoittamisen olemuksesta. On täysin mahdollista tehdä historiografista argumentaatiota narratologian avulla: tällöin väitteiden esittäminen ja oikeuttaminen vain tapahtuu kertomuksentutkimuksen konventioilla.

Postnarrativist Philosophy of Historiography on Kuukkasen mukaan “vain kehys”¹³, eikä se itsessään erittele mitään tarkkaa teoriaa tai menetelmää. Teoksen tulokulma on filosofisesti perusteltu mutta pragmaattinen, ja sen eksplikoituna tavoitteena on esittää koherentti selonteko historiografian filosofisesta luonteesta. Se ei varsinaisesti pyri jatkamaan mitään spesifiä perinnettä, vaan on erilaisten teoreettisten vaikutteiden inspiroima.¹⁴ Teoksesta välittyykin laajempia tieteenfilosofisia virtauksia, joissa absoluuttisen ja objektiivisen tiedon tavoittelu ei ole enää keskiössä, ja huomio kiinnittyy enemmän tieteenalojen omiin erityiskäytäntöihin.¹⁵ Kuukkasen omat taustat sekä filosofiassa että historiassa pohjustavat historiantutkimuksen käytännön tuntemusta, mutta teos on erehtymättömän filosofinen.¹⁶ Täten se ei ole opas historiankirjoitukseen, eikä argumentaation kaaviota ole nimetty suoraan: jotta teoksen pohjalta voidaan hahmotella historiografisen argumentaation abstrakti rakenne, täytyy tarkastella koko tekstiä ja täydentää niitä seikkoja, joita ei ole suoraan eksplikoitu.

Lienee myös olennaista huomauttaa, että englanninkielisessä teoksessa argumentaation kieli on paikoittain täsmällisempää. Englanninkieliset käsitteet claim, statement ja assertion voidaan kaikki suomentaa sanalla väite. Tästä joukosta on helpointa eritellä statement, joka voidaan kääntää myös sanalla väitelause. Samanlaisen käännösongelman kohtaavat myös termit justification ja warrant, jotka molemmat suomennettuna merkitsevät oikeutusta. Teoksessa on myös paljon muita käsitteitä, joilla on useampia käännöksiä. Tässä artikkelissa selvitetään eksakteja merkityksiä sitä mukaa, kun ne ovat olennaisia tekstin sisällön välittymisen kannalta.

Argumentaatio: oikeutus ja teesi

Postnarrativist Philosophy of Historiography hyväksyy narrativismin keskeisen oivalluksen siitä, että historiatekstit ovat yksittäisten väitelauseiden sijaan olennaisesti kokonaisuuksia. Narrativistit luonnollisesti painottavat kertomusta tekstin osien yhdistävänä tekijänä. Kertomuksellisuutensa vuoksi historiatekstit ovat heille jakamattomia yksiköitä: narratiivista ei voi pudottaa yhtäkään lausetta pois ilman, että sen olemus ratkaisevasti muuttuu.¹⁷ Kuukkasen mukaan narrativismi ymmärtää historiallisen tiedon tuottamisen väärin, sillä historiatekstit ovat enemmän kuin kerronnallisia kuvauksia menneisyyden tapahtumista.¹⁸ Hän hylkää narratiivisen holismin ja representationalismin: argumentatiivisessa järjestelmässä historiatekstin sitoo yhteen sen esittämä pääväite, jota rationaalinen perustelu tukee. Täten historiografisessa argumentaatiossa on kaksi eriteltävää osaa: ensimmäinen on johtopäätös eli teesi, toinen on argumentatiivinen päättely eli rationaalinen oikeutus.¹⁹ Vaikka nämä kaksi osuutta yhdessä muodostavat yhden yhtenäisen tekstin, niiden epistemologiset roolit ovat erilaisia ja vaativat täten erilaisia arviointikriteerejä.²⁰

Argumentaatiossa tekstin tärkein osa on sen johtopäätös (conclusion) eli pääväite tai teesi (thesis, myös main thesis).²¹ Historiatekstien kirjoittamisen perussyy on esittää teesejä, näkemyksiä, ja vakuuttaa lukija näiden teesien hyväksyttävyydestä. Ideaalitilanteessa kaikki tekstin osat tukevat teesiä sekä sitä, että johtopäätös on hyväksyttävä ja perusteltu: oli tekstissä sitten narratiivisia deskriptioita tai päättelyä premisseistä, ne ovat siellä teesin tueksi.²² Täten historiografiset johtopäätökset ovat luonteeltaan kokoavia ja konstruktiivisia. Ne yhdistävät alemman järjestyksen tietoa (kuten esimerkiksi tosiasioita esittäviä premissejä) ylemmän järjestyksen kokonaisuuksiksi (eli johtopäätöksiksi). Kuukkasen järjestelmässä tämä on koko historiografian tarkoitus: luovimmat, ilmaisuvoimaisimmat, käyttökelpoisimmat ja mielenkiintoisimmat historian kontribuutiot ovat menneisyyden ymmärrettäväksi tekemistä.²³ Siitä huolimatta, että teesi on tekstin osa, se ei vaikuta olevan varsinaisesti erillinen tekstin luku tai kappale. Se toki voi olla, mutta ennemminkin osa tässä yhteydessä viittaa kognitiiviseen komponenttiin, joka ilmenee tekstin merkityksellisessä sisällössä. Teesin tai johtopäätöksen voi eksplikoida missä vaiheessa tekstiä vain, useitakin kertoja, ja tekstin yhdistävä pääväite hyvin todennäköisesti ilmeneekin pitkin kirjoitusta. Perusidea kuitenkin on, että kirjan luettuaan lukija osaa kertoa, minkä johtopäätöksen puolesta kirjoittaja on argumentoinut.

Muutama esimerkki historiallisesta teesistä on paikallaan. Kuukkanen käsittelee erityisesti kahta kirjaa: ensimmäinen on E. P. Thompsonin klassikkoteos The Making of the English Working Class (1991/1963). Siinä Thompson esittää, että englantilainen työväenluokka muodostui 1780–1830-lukujen välisenä aikana, nimenomaan niin, että tämä muodostuminen oli työläisten oma, aktiivinen prosessi: he loivat itse itsensä. Toinen Kuukkasen esimerkki on Christopher Clarkin teos Sleepwalkers – How Europe Went to War in 1914 (2012), jossa Clark luonnehtii eurooppalaisten päättäjien päätyneen sotaan vailla täyttä tietoisuutta tai ymmärrystä omasta toiminnastaan; kuin unissakävelijät. Kuukkanen mainitsee myös laajasti tunnetun Eric Hobsbawmin teoksen The Age of Extremes – The Short Twentieth Century 1914–1991 (1994), jonka teesissä 1900-luvun merkittävät tapahtumat luonnehtivat aikakauden kestoa.²⁴ Nämä kolme näkemystä ovat historiallista tietoa kokoavia tulkintoja, joilla ei ole itsenäistä totuusarvoa: eurooppalaiset johtajat eivät sananmukaisesti unissakävelleet, eikä 1900-luku ollut kalenterissa mitenkään poikkeuksellisen lyhyt. Nämä teesit eivät ole suorassa korrespondenssisuhteessa menneisyyteen, sillä ne ovat historioitsijoiden metaforisia näkemyksiä, jotka kuitenkin perustellaan ja joiden puolesta historioitsijat argumentoivat monisatasivuisissa teoksissaan, vedoten rationaaliseen päättelyyn ja todistusaineistoon.

Historiografisen argumentaation toinen osa on koko se prosessi, jolla teesi oikeutetaan. Niin kuin johtopäätöskin, tämä osa rakentuu koko tekstin mitassa. Kuukkasen järjestelmässä oikeutuksesta puhutaan monilla eri tavoilla, jotka ovat kaikki hieman erilaisia, mutta jotka kietoutuvat toisiinsa varsin luontevasti. Koska historialliset teesit eivät vastaa sellaisenaan menneisyyttä, Kuukkanen lähestyy niiden totuudellisuutta toisesta näkökulmasta. Hänen mukaansa totuus perustuu siihen, että todella väitteellä on jokin perustelu eli oikeutus (justification). Koko länsimainen filosofinen projekti perustuu totuuteen: klassisen määritelmän mukaan tieto on hyvin perusteltu uskomus, joka on myös tosi. Koska historiankirjoitus ei ole tosi vastaavuussuhteessa, mutta pyrkii silti tuottamaan kestävää tietoa, on mielekästä puhua suoraan tuon tiedon oikeutuksesta.²⁵ Voi tietenkin olla epäintuitiivista ajatella, että historiankirjoitus ei olisi totta, mutta tälle vastineeksi on jo olemassa laajalti hyväksytty näkemys historiasta tulkinnallisena toimena.

Tulkinnat eivät koskaan ole täysin tosia, mutta niitä voi vertailla keskenään: toiset tulkinnat ovat parempia kuin toiset. Yksi tapa arvioida tulkintaa on tarkastella niitä syitä, joita sen uskomiselle annetaan: Kuukkanen viittaa Robert Brandomin ”syiden pyytämisen ja antamisen peliin”.²⁶ Historioitsijan antamat syyt liittyvät toisiinsa päättelyllä (inferring), joka on perusluonteeltaan rationaalista toimintaa. Kokonaisuudessaan tämä argumentatiivis-päätelmällinen syiden antaminen on itsessään oikeuttamisen muoto, joka etabloi historiografialle sen epistemologisesti pätevän ja myös sitovan luonteen.²⁷ Tätä oikeutusta ilmentää koko historiateksti, josta selviää, miten kirjoittajan päättely tukee hänen esittämäänsä teesiä menneisyydestä. Toisin sanoen historiatekstin lopullinen rakenne on itsessäänkin päätelmä.²⁸

Historioitsija ei tietenkään päättele kokonaista näkökulmaa tyhjiössä, vaan tosiasioilla on ehdottoman tärkeä osa historiallisessa diskurssissa. Historia on empiirinen ala, jossa historiallisella datalla, lähdemateriaalilla eli todistusaineistolla (evidence) on ratkaiseva osa päätelmällisessä väitteen oikeutuksessa. Mikään lähdemateriaali ei päädy historioitsijan työhön itsestäänselvänä, eikä menneisyys määrää itsestään käytettäviä aineistoja, vaan historioitsija tekee jotakin tiettyä todistetta käyttäessään argumentatiivisen valinnan, jossa valittu lähde johdattelee hyväksymään pääteesin.²⁹ Empiria antaa todisteellista tukea niille premisseille, joihin kirjoittajan oikeutus perustuu, mutta historiallinen lähdemateriaali ei voi definitiivisesti määrittää, mihin sen sisällöt viittaavat. Toisin sanoen historioitsijan työ on muodostaa väite saatavilla olevasta materiaalista, ja on siten aina jossain määrin subjektinpuoleista.³⁰ Tämä ei tietenkään ole ongelma, sillä konstruktiivinen näkemys tekee menneisyyden ymmärrettäväksi. Kuitenkin historiografia on varmempaa, kun se viittaa lähteiden avulla myös vähemmän tulkinnallisiin historiallisiin objekteihin. Lähdemateriaalin laajuus on hyve, ja mitä enemmän todistusaineistoa on tukemassa historioitsijan päätelmiä, sitä enemmän on syitä hyväksyä esityksen näkemykset.³¹ Päättelyn myötä rakennettu lähdemateriaalin kokonaisuus luo lopulta kehikon, joka kannattaa tekstin pääväitettä.

Vaikka Kuukkasen teoksessa hahmoteltu suuntaus on nimetty jälkinarrativismiksi, kertomuksella on silti pysyvä ja tarkoituksellinen paikkansa historiateksteissä. Kuukkanen ei täysin kiellä narratiivin olemassaoloa historiografiassa. Hänen järjestelmässään kertomuksella on selittävä rooli: historiankirjoissa on usein pitkiäkin deskriptiivisiä, kronologisesti eteneviä osuuksia, jotka välittävät tulkinnan siitä, miten jokin tapahtuma menneisyydessä on sattunut. Historiografia kuitenkin tekee enemmän kuin vain raportoi tapahtumien sekvenssin. Kun tekstissä esitetään kerronnallinen osuus, senkin tehtävänä on toimia todisteellisessa roolissa ja edistää teoksessa esitettyjä teesejä. Narratiivi on täten alisteinen sille tapaukselle, jonka puolesta historioitsija teoksessaan argumentoi.³² Kertomus on usein hyvin antoisa aspekti, mutta se ei ole itseisarvoinen peruste sille, miksi historiaa ylipäänsä kirjoitetaan.

Kuten jo aiemmin on todettu, johtopäätös-teesiosa ja argumentaatio-oikeutusosa muodostavat yhdessä historiallisen argumentaation kokonaisuuden, mutta nämä osat ovat toisistaan epistemologisesti poikkeavia. Oikeutuksen säännöt ovat yleisesti argumentaatiota koskevia periaatteita. Vaikka historioitsijat eivät teekään analyyttisesti pätevää deduktiivista päättelyä, jossa johtopäätökset juontuisivat premisseistä formaalin logiikan sääntöjen mukaisesti, päätelmiä rajoittavat rationaalisuuden standardit. Olennaista on, että argumentaatio ei rakenteellisesti horju, vaikka historia ei esitäkään korrespondenssisuhteen totuuksia: argumentaatiota ei arvioida asteikolla tosi-epätosi, vaan pätevä-epäpätevä.³³

Johtopäätös-teesiä puolestaan arvioidaan Kuukkasen mukaan episteemisten hyveiden avulla, jotka ovat luonteeltaan joustavia mutta jotka silti järjestävät erilaisia tulkintoja. Onnistunut historiallinen päätelmä esimerkillistää analysoitua dataa ja kattaa siitä mahdollisimman suuren osan, ja käsittää samalla mahdollisimman suuren alan menneisyydestä. Päätelmien yhteyksien tulee olla keskenään yhteensopivia. Kuukkanen nostaa esiin myös alkuperäisyyden, jossa hän ehdottaa hyvän historiallisen teesin olevan oivaltava ja kekseliäs.³⁴ Teesin ymmärtäminen on mielekästä, koska se kertoo menneisyydestä täsmällisesti, kattavasti ja parhaassa tapauksessa myös mielenkiintoisesti.

Argumentaatio: merkitys

Kuukkasen argumentaatioehdotuksessa on vielä yksi erikoinenkin elementti, merkitys, joka ilmenee johtopäätös-teesin ymmärtämisessä ja oikeutuksessa todistusaineiston vastapainona. Kuukkanen implikoi, että teesi on jotain, mitä ymmärretään³⁵: englantilaisen työväenluokan itse itsensä luominen on kiinni näkökulman ymmärtämisestä eikä niinkään tosiasian tietämisestä. Samoin ajatus ensimmäisen maailmansodan mahtimiesten unissakävelemisestä on metafora, joka ymmärretään. Tämä johtuu siitä, että kumpikin teesi on merkitys, tai vaihtoehtoisesti niillä on merkitys (meaning, myös identity). Idea on, että historiatekstit sisältävät paljon dataa, jonka tietäminen ei ole välttämätöntä teesin ymmärtämisen kannalta. Voimme ymmärtää unissakävely-teesin merkityksen ilman, että tiedämme tarkkaan, ketkä unissakävelivät, milloin ja missä. Kuitenkin kaikki todistusaineisto johtopäätöksen puolesta perustelee tätä ymmärrystä, ja mitä enemmän tietää todistusaineistosta, sitä perustellumpi uskomus tietystä merkityksestä on.

Historiallisen väitteen merkityskonteksti on siis rajallinen: kun se ylitetään tietämällä riittävä määrä keskeisiä elementtejä, lisätty todistusaineisto ei enää ole välttämätöntä teesin merkityksen ymmärtämisen kannalta. Suurempi määrä historiallista lähdemateriaalia voi tietenkin syventää niin ymmärrystä kuin tietämistäkin, mutta historiallisen väitteen ymmärtäminen ei vaadi holistista koko kirjan ulkoa osaamista. Esimerkiksi jotkut eksaktit vuosiluvut, osallistujien nimet tai muut yksityiskohdat tarjoavat kyllä lisäinformaatiota tutkimuskohteesta, mutta historiallinen ymmärrys ei ole riippuvainen näistä pienistä detaljeista. Kuukkanen täten eksplikoi eronteon todistusaineiston ja merkityksen välillä, vaikka hän painottaakin, ettei näiden osien välillä voi tehdä selvärajaista erottelua: kyseessä on liukuva asteikko, jonka elementit liittyvät välttämättä toisiinsa. Merkitystä rakentavat osat sallivat tarkempaa tulkintaa todistusaineistosta, kun taas todistusaineiston laajempi tietäminen selventää väitteiden merkityksiä.³⁶

Merkityksen rooli on Kuukkasen järjestelmässä kaksijakoinen: se on teesin ominaisuus, mutta samalla sen rakentavat komponentit ilmenevät jo argumentaatiossa. Merkitys on täten myös hieman epämääräinen. Samaan aikaan se on historiografian tärkein osa, koko tekstin yhteennitovan ajatuksen identiteetti. Toisaalta se on vain triviaalisti johtopäätöstä tukeva argumentointi-oikeutuksen rinnakkaiskomponentti. Idea itsessään on selkeä: teesin sisältö on argumentaation tarkoitus, ja historiografian holistinen ymmärtäminen jokainen yksityiskohta mukaan luettuna ei ole tarpeellista. Jossain määrin ongelma voi olla semanttinen: kaksi eri osaa ovat molemmat nimetty merkitykseksi. Jos toinen nimi vaihdetaan, asia selkenee. Tämän voi tosin tehdä vain, mikäli teesin merkitys ja oikeutuksen merkityskomponentti ovat eri asioita. Joka tapauksessa historiografia on tietoa kokoavan luonteensa vuoksi tulkinnallista, ja yksittäisillä lauseilla voi olla monia tehtäviä tulkinnan konstruktiossa. Merkitys epäselvyydestään huolimatta näyttääkin emergentiltä ominaisuudelta, joka nousee historioitsijan tulkinnassa ja ilmenee teoksessa kauttaaltaan.

Lopuksi

Jouni-Matti Kuukkanen esittää teoksessaan Postnarrativist Philosophy of Historiography ideansa argumentaatiosta suurin piirtein edellä esitetyllä tavalla. Teos käsittelee myös paljon muitakin liitännäisiä seikkoja, mutta itse historiografian esitysrakenne on sen mukaan seuraavanlainen: historiografian tärkein osa on teesi, joka syntetisoi metaforisesti tietoa menneisyydestä ja tekee tuon menneisyyden ymmärrettäväksi. Teesi ei sellaisenaan viittaa menneisyyteen, joten sen tiedollinen luonne perustuu sen oikeutukseen. Historiografisen tekstin kokonaisuus muodostaa tämän oikeutuksen, jossa kirjoittaja tekee lähdeaineistoon perustuvia päätelmiä ja selvittää esittämänsä näkemyksen merkityksiä. Lähteisiin perustuva, rationaalinen päättely oikeuttaa historioitsijan pääteesin ja tekee siitä epistemologisen entiteetin.

Kuukkasen argumentaatiojärjestelmän pohjana on universaali rationaalisuus. Se olettaa, että inhimillinen rationaalinen kognitio on ajasta ja paikasta perimiltään riippumaton kyky. Ajatus on, että periaatteessa kuka tahansa kykenee ymmärtämään samoista premisseistä johdetut päätelmät: nykyajan ihmiset pystyvät periaatteessa ymmärtämään humoraaliopin³⁷ sisäistä logiikkaa, vaikka sen tiedot ovatkin auttamattomasti vanhentuneet. Tämä rationaalisuuskäsitys on kuitenkin saanut ylihistoriallisuudestaan kritiikkiä, ja mikäli kriitikot ovat oikeassa, argumentaatioteoria on vaarassa joutua relativismin hampaisiin. Esimerkiksi Paul Roth esittää arvostelussaan, että Kuukkasen pragmaattinen lähestymistapa on ristiriidassa universaalin rationaalisuuden kanssa. Hän tulkitsee, että käytännöllinen rationaalisuus on lopulta sidottu sosiaalisiin konventioihin ja heikentää siten käsitteen sisältöä. Informaali argumentaatio, jota Roth ei tosin pidä määritelmällisesti riittävän selkeänä, ei voi tapahtua objektiivisen rationaalisuuden ehdoilla.³⁸ Rationaalisuuden itsensä luonne vaikuttaa välttämättä tuotetun tiedon luonteeseen, ja pahimmillaan uhkaa historian yleistettävyyttä, ymmärrettävyyttä ja tietoteoriaa.

Mikäli argumentaatioteoria kestää rationaalisuuskritiikkiä, on sillä merkittäviä etuja suhteessa narratiiviin. Tärkein on tietenkin historian tietoteoreettisesti pätevän luonteen säilyttäminen: argumentaatio pystyy perustelemaan irrottautumisen totuuden vastaavuusteoriasta, mutta säilyttämään tutkimusintressinsä mukaillen muidenkin alojen tieteenfilosofiaa. Argumentaatio on järkeenkäypää myös niiden tekstin osien kannalta, jotka eivät ole suoraan narratiivisia: vaikka kertomus on haastavaa määritellä, esimerkiksi tutkimuksen metateksti sopii paremmin teesin perusteluun kuin narratiivin kertomiseen. Jotkut historiakirjat, kuten esimerkiksi The Making of the English Working Class, operoivat ennemminkin kerryttämällä esimerkkejä kuin esittämällä kronologisen sekvenssin. Jorma Kalelan kaltaisten historioitsijoiden intuitio on varteenotettava: historia on niin paljon enemmän kuin tarinankerrontaa. Tämä näkyy siinäkin, että joskus narrativistit itsekin mainitsevat historiografian olevan argumentatiivista.³⁹ Tämä ei tietenkään vielä itsessään kerro mitään, mutta se antaa vähintään viitteitä siitä, että väitteiden esittäminen ei ole täysin tuulesta temmattu idea edes kertomusta hanakammin kannattaville kirjoittajille.

Joskus historiankirjoista voi olla haastavaa löytää definitiivistä pääteesiä. Historiateokset voivat olla deskriptiivisiä, ja niiden kieli voi olla raportoiva ja kertomuksellinen: esimerkiksi pitkän ajanjakson tarkastelu jostakin ilmiöstä voi olla kattavuudessaan enemmän kuvaava kuin väittävä. Narratiivisempiakin tekstejä voi tulkita argumentaation näkökulmasta: näin tämä historioitsija väittää, että menneisyys tulisi ymmärtää, tämä historioitsija esittää tällaisen tapahtumien sekvenssin tehdäkseen tuon johtopäätöksen. Koska narratiivi on ollut viime vuosikymmenten hallitseva historiateoreettinen suuntaus, se on voinut mahdollisesti vaikuttaa käsitykseen historiografiasta ja johdattaa sitä kerronnalliseen suuntaan, tai ainakin tulkitsemaan historiatekstien luonnetta kerronnallisesta näkökulmasta. Historiankirjoitus on aina historiallinen ilmiö, joka on vuorovaikutuksessa historiateorian ja tieteenfilosofian kanssa. Mielenkiintoista onkin, voiko jälkinarrativismi luonnehdintana historiografiasta saada enemmän kannatusta ja hiljalleen alkaa näkyä historiankirjoituksessa laajemminkin.

Vaikka tässä artikkelissa tulokulma on korkealla abstraktiotasolla ja siinä on epämääräisyyksiä esimerkiksi merkityksen ja rationaalisuuden suhteen, väittäminen itsessään on pragmaattinen lähestymistapa. Hyvä historiografia käyttää paljon lähteitä, tekee sallittuja argumentatiivisia siirtoja ja antaa syitä uskoa väitteitä. Luonnehdintana historiografiasta se on selkeämpi ja rajaavampi kuin vaade kaunokirjallisesti mielenkiintoisen tekstin kirjoittamisesta, ja täsmää paremmin historiankirjoituksen eetokseen menneisyyden ymmärtämisestä.

Lähdeluettelo

Ankersmit, Frank R. 1983. Narrative Logic. A Semantic Analysis of the Historian’s Language. Martinus Nijhoff, Haag.

Ankersmit, Frank R. 2017. “Forum Debate on Jouni-Matti Kuukkanen’s Postnarrativist Philosophy of Historiography.” Journal of the Philosophy of History 11 (1), 1–10. https://doi.org/10.1163/18722636-12341360

Hannikainen, Matti O.; Danielsbacka, Mirkka & Tepora, Tuomas 2018. “Teoriaton historia?” Teoksessa Matti O.Hannikainen, Mirkka Danielsbacka & Tuomas Tepora (toim.), Menneisyyden rakentajat. Teoriat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, Helsinki, 9–19.

Ihalainen, Pasi & Valtonen, Heli (toim.) 2022. Sanat siltana menneeseen. Kielelliset lähestymistavat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, Helsinki, 142–164.

Kaartinen, Marjo & Korhonen, Anu 2005. Historian kirjoittamisesta. Kirja-Aurora, Turku.

Kalela, Jorma 2015. ”Hayden White ja historian hyöty.” Historiallinen Aikakauskirja 113 (3), 308–310.

Kuukkanen, Jouni-Matti 2015. Postnarrativist Philosophy of Historiography. Palgrave Macmillan, Houndmills & New York.

Kuukkanen, Jouni-Matti 2016. ”Narrativistinen ja jälkinarrativistinen historiografian filosofia.” Teoksessa Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.), Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, Tampere, 50–84.

Pikkanen, Ilona 2022. ”Kerrontateoreettiset lähestymistavat historiantutkimuksessa.” Teoksessa Pasi Ihalainen & Heli Valtonen (toim.), Sanat siltana menneeseen. Kielelliset lähestymistavat historiantutkimuksessa. Gaudeamus, Helsinki, 142–164.

Pulkkinen, Jarmo 2016. ”Analyyttinen traditio ja historianfilosofia.” Teoksessa Kari Väyrynen & Jarmo Pulkkinen (toim.), Historian teoria. Lingvistisestä käänteestä mahdolliseen historiaan. Vastapaino, Tampere, 17–49.

Roth, Paul 2016. “Back to the Future. Postnarrativist Historiography and Analytic Philosophy of History.” History and Theory 55 (2), 270–281.

White, Hayden 1973. Metahistory. The Historical Imagination in Nineteenth-Century Europe. Johns Hopkins University Press, Baltimore & London.

White, Hayden 1978. Tropics of Discourse. Essays in Cultural Criticism. The Johns Hopkins University Press, Baltimore.