Pääkirjoitus: Historiantutkimuksen uudet tekijät II
Jussi lahtinen
Tämä numero edustaa eräänlaista ympyrän sulkeutumista. Vuonna 2008 Hybris perustettiin Tampereen yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestö Patinan piirissä. Lehti oli aluksi lähes yksinomaan perustutkintovaiheen opiskelijoiden toimittama ja kirjoittama. Vuosien varrella toimituskunnan varttuessa myös lehden kirjoittajaprofiili muuttui – lehden tyypilliseksi kirjoittajiksi vakiintuivat lopulta väitöskirjatutkijat. Tämä ei kuitenkaan ole poistanut Hybriksen perusperiaatetta, jonka mukaan myös perustutkinto-opiskelijoilla tulee olla foorumi julkaista huolella toimitettuja tieteellisiä tekstejä.
Tämänkertaisen numeron nimi on “Historiantutkimuksen uudet tekijät II“. Artikkeleiden kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston historian tutkinto-ohjelman opiskelijoita, jotka osallistuivat talvella 2026 kurssille “Historiantutkijan artikkelipaja”. Numerossa julkaistavat artikkelit on jalostettu osasta kurssin lopputöistä. Se seuraa samalla konseptilla vuonna 2021 julkaistua Hybriksen erikoisnumeroa, jonka pääkirjoituksessa käytiin läpi tarkemmin kurssin sisältöä ja tavoitteita. En kertaa niitä tässä, vaan kannustan käymään lukemassa kyseisen pääkirjoituksen taustoitukseksi. Sen sijaan nostan esiin mielenkiintoisen eron uuden numeron ja viiden vuoden takaisen numeron välillä.
Viisi vuotta sitten opiskelijoiden tutkimukset perustuivat lähes yksinomaan Kansalliskirjaston laajoihin digitaalisiin lehdistöaineistoihin. Tähän löytyy selitys: koronapandemian aikana sanomalehtiaineistot olivat yksi ainoista laajoista aineistoista, joita oli mahdollista käyttää turvallisesti. Nyt, kun aineistoja on taas tarjolla, on myös varianssi sen mukaista. Mielenkiintoisesti yksikään tämän numeron artikkeli ei käytä primäärilähteenään Kansalliskirjaston digiarkistoja. Toisaalta yhä edelleen omalta kotikoneelta käytettävät sähköiset aineistot ovat suosittuja. On aiheellista pohtia, mitä käy opiskelijoiden osalta arkistopainotteiselle tutkimukselle, kun Kansallisarkisto supistaa toimintaansa. Vähintään Kansallisarkiston valtavien aineistojen saatavuuden rajoittaminen vaikeuttaa arkistotyötä ja pahimmillaan vähentää opiskelijoiden intoa sukeltaa arkistojen maailmaa. Tämä numero ainakin osoittaa sen, että digitoitujen aineistojen rinnalla uuden historiantutkimuksen sukupolven piirissä on halua käyttää myös perinteisiä arkistolähteitä.
Numeron aloittaa Kia Kotilaisen historiografian filosofiaa perkaava artikkeli, jossa keskiössä on filosofi Jouni-Matti Kuukkasen palkittu monografia Postnarrativist Philosophy of Historiography (Palgrave, 2015). Kotilainen pohtii historiantutkimuksen keskeistä olemusta: mistä elementeistä historiantutkijan argumentaatio todella rakentuu? Miten jälkinarratismi on viimeisen vuosikymmenen aikana haastanut narratiivista tutkimustraditiota? Histografian parissa on myös Taru Ulvi. Hän käy kirjallisuuskatsauksessaan läpi kotimaista sosiologista ja historiallista tutkimusta, jossa on analysoitu äitiyttä sotien ja nationalismin viitekehyksissä. Laaja kirjallisuuskatsaus kiinnittyy uuden kokemuksen historian piiriin. Sillä on vahva asema erityisesti Tampereen yliopistossa, jossa toimi Suomen Akatemian kokemuksen historian huippuyksikkö (HEX) vuodet 2018–2025. Kaiken kaikkiaan Kotilainen ja Ulvi osoittavat syvällistä kiinnostusta historiantutkimuksen historiaan.
Useaa numeron artikkelia yhdistää innovatiivinen lähdetyöskentely. Tarkasti harkittujen alkuperäislähteiden kautta pääsee syventymään ilmiöihin, jotka muuten saattavat jäädä historian pimentoon. Jukka-Pekka Niemisen aineisto on helmi laajan sisällissotatutkimuksen kentällä. Nieminen tarkastelee Suomen sisällissotaa kahden norjalaisen sotilaslääkärin kokemuksien kautta. He osallistuivat sotaan vapaaehtoisina. Aineistona hän käyttää lääkärien norjalaisessa sotilaslääketieteen aikakauslehdessä kirjoittamia artikkeleita, joissa he käyvän läpi Suomen sisällissotaa lääkintähuollon näkökulmasta. Norjalaisesta näkökulmasta sisällissota näyttäytyy tiettyyn rajaan asti ”koealustana” lääketieteelle. Niemisen sanoin: ”Norjalaisten sotilaslääkäreiden kokemukset tarjoavat ainutlaatuisen näkökulman siihen, miten lääkintähuoltoa kehitettiin keskellä sisällissodan kaoottisia olosuhteita ja millaisia oppeja se tuotti modernisoituvalle sotilaslääketieteelle.”
Enna Jokinen taas nostaa esiin kiehtovan teeman toisen maailmansodan rintamien takaa: taiteilijoiden taistelun natsi-Saksan miehitystä vastaan. Toisen maailmansodan alussa saksalaiset miehittivät taitelijapariskunta Claude Cahunin ja Marcel Mooren kotipaikan – Jerseyn saaren Englannin kanaalissa. He aloittivat vastarintakampanjan miehittäjiä vastaan tuottamalla tuhansia vastarintalehtisiä jaettavaksi ympäri saarta. Aina vuoteen 1944 asti kestänyt kampanja erosi perinteisestä vastarinnasta: pariskunta käytti lehtisissään Cahunin kehittämiä yhteiskunnallisesti vaikuttavan surrealismin elementtejä ja kohdisti viestinsä suoraan saksalaisille rivisotilaille. Niin sisällöllisesti kuin muodollisestikin korkealaatuisella (anti)propagandalla oli vaikutusta, sillä saarella olleiden saksalaissotilaiden johto uhrasi paljon energiaa kampanjan estämiseksi. Artikkeli on tervetullut avaus suomenkieliselle tutkimuskentälle Cahunin ja Mooren yhteiskunnallisesta toimijuudesta.
Myös Elli Roininen on löytänyt kiehtovan aineiston artikkeliinsa ”Rajoittavat mutta hyödylliset sukupuolinormit – sukupuoleen liitettyjen piirteiden merkitys miehinä eläneille biologisille naisille 1800-luvun Isossa-Britanniassa”. Aineistona toimii aikalaislehdistössä kirjoitetut kaksi laajaa artikkelia miehinä vuosikausia eläneistä naisista, joiden biologinen sukupuoli tuli yleiseen tietoon vasta heidän kuoltuaan. Kahden esimerkkitapauksen avulla Roininen sukeltaa sukupuolille annettujen merkitysten maailmaan 1800-luvun Isossa-Britanniassa. Selväpiirteiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset erot naiseuden ja mieheyden välillä olivat rajoittavia, mutta samalla ne mahdollistivat sukupuolten välillä liikkumisen.
Numeron päättävät kaksi artikkelia matkailun historiasta. Tuomas Mikkola jatkaa tuoreiden aineistojen parissa analysoimalla niitä merkityksiä, joita neuvostoliittolaiset postikortit kylmän sodan aikana tuottivat suurvallasta. Tarkastelemalla Moskovaa, Leningradia ja Sotšia matkailukohteina Mikkola osoittaa, että Neuvostoliiton turismia ei voida pitää niin propagandan hallitsemana ilmiönä kuin yleensä oletetaan. Postikorteissa Moskova edustaa ennen kaikkea moderniutta, Leningrad historiaa ja Sotši rentoutumista sekä terveyttä. Neuvostosymboleihin tai sosialistiseen realismiin viittaavaa kuvastoa ei korteista juurikaan löydy. Artikkeli mielenkiintoisesti normalisoi kuvaa Neuvostoliittolaisesta turismista: tavoitteena on ollut kiinnittää huomiota turistien kannalta mielenkiintoisiin aiheisiin, ei pönkittää yhteiskuntajärjestyksen erinomaisuutta.
Aaro Uotilan artikkeli tarkastelee Suomen pääkaupunkia aikana, jolloin koko maailman katse suuntautui pohjolaan. ”Helsingin matkailu 1950-luvun alussa” -artikkeli käy läpi olympiavuoden 1952 ympärillä käytyä keskustelua Helsingin matkailun kehityksestä. Uotila käyttää aineistonaan Suomen Matkailijayhdistyksen julkaisemaa Suomen Matkailu -lehteä, jossa Helsingin kehitystä olympiakaupungiksi seurattiin tarkasti – unohtamatta myöskään aikaa olympialaisten jälkeen. Historiallisten kohteiden lisäksi Helsinkiin nousee aikakauden aikana uusia, yhä edelleen tunnettuja ravintoloita ja hotelleja. Tietyllä tavalla voidaan sanoa, että olympialaiset olivat alkusoittoa kehitykselle, jonka tulokset näkyvät nykyään. Helsingistä kasvoi vähitellen eurooppalainen matkailu- ja elämyskaupunki.
Yhteiskunnallisilla ja humanistisilla aloilla opiskelijat ovat aina tiettyjen vaikutuspiirien alaisuudessa. Uotilan ja Mikkolan artikkeleita on inspiroinut väitöskirjatutkija Mikko Mankan syksyllä 2025 järjestämä kurssi ”Matkailun historiaa”. Taru Ulvin artikkeli taas kiinnittyy sekä kokemuksen historiaan että Tampereella vahvasti vaikuttavan sukupuolentutkimuksen traditioon, johon kiinnittyy myös Elli Roinisen artikkeli. Tampereen yliopiston historian oppiala on siinä mielessä harvinainen, että siellä ei ole suoraan mitään painotuksia. Tosin oppiala on profiloitunut jo pitkään yhteiskuntahistoriallisesti. Tämän voi tulkita näkyvän myös numeron artikkeleissa. Yhtä kaikki, yhteiskuntahistorian lisäksi oppiaineessa tehdään niin mikrohistoriaa, antiikin tutkimusta, taloushistoriaa kuin vaikkapa kulttuurihistoriaa. Artikkelit ovat vain pieni otanta, mutta niidenkin kautta voi väittää tamperelaisten opiskelijoiden ottavan tämän vapauden vastaan ilomielin. Suurin osa artikkelin tekijöistä jatkaa samoista teemoista myös pro gradu -tutkielmissaan, joten Tampereelta on odotettavissa monipuolisia, monitieteisiä ja tuoreita aineistoja käyttäviä graduja tulevaisuudessakin.
Lopuksi on syytä sanoa vielä pari sanaa Hybris-lehdestä, joka on ollut keväästä 2024 luovalla tauolla. Tänä aikana toimituskunta on pohtinut lehden tulevaisuutta. Aina vuodesta 2010 asti lehti on julkaissut vertaisarvioimattomia tieteellisiä kirjoituksia (B1 Kirjoitus tieteellisessä aikakauslehdessä, OKM). Toimituskunta on tullut siihen tulokseen, että pelkästään vertaisarvioimattomia tekstejä julkaisevalle lehdelle ei enää muuttuneessa julkaisuympäristössä ole kysyntää. Samalla todettiin, että vapaaehtoisvoimin pyörivän lehden toimituskunnassa ei riitä resursseja muuttaa lehteä vertaisarvioiduksi. Toimituskunta tuli lopulta siihen tulokseen, että lehteä ei enää julkaista säännöllisesti, mutta ”Historiantutkimuksen uudet tekijät” -tyylisiä erikoisnumeroita saattaa tulla jatkossakin.
Näillä sanoilla: kiitos kaikille, jotka ovat osallistuneet Hybriksen säännölliseen julkaisemiseen vuosien varrella!
3.6.2026