Johdanto

Tässä artikkelissa tarkastelen, millaista lääkinnällistä hoitoa Suomen sisällissodassa haavoittuneet saivat kahden norjalaisen lääkintäupseerin kokemusten pohjalta. Vaikka sisällissotaa on käsitelty runsaasti historiantutkimuksessa, sodassa haavoittuneiden kohtalo ja käytännön hoitotyö ovat jääneet yllättävän vähälle huomiolle. Vuonna 1918 Norja lähetti Suomeen kaksi liikuteltavaa kenttäsairaalaa, joita kutsuttiin tuon ajan kielenkäytössä ambulansseiksi. Molemmat ambulanssit toimivat Norjan Punaisen Ristin nimissä ja niitä kutsuttiin arkikielessä Norjan Punaisen Ristin ambulanssiksi ja Norjan naisten ambulanssiksi. Näiden yksiköiden arkea ja haavoittuneiden hoitoa valottavat erityisesti kahden norjalaisen lääkintäupseerien kirjoitukset. Artikkeli aihe pohjautuu pro gradu -tutkielmaani Pohjoismaiset Punaisen Ristin ambulanssit Suomen sisällissodassa 1918 – politiikka, verkostot ja humanitarismi (2026). Tutkielmassa tämä artikkelin aineisto jäi sivuosaan, vaikka se tarjoaa poikkeuksellisen näkökulman sisällissodan aikaan ansaiten tulla tarkastelluksi omana kokonaisuutenaan.

Molemmat ambulanssit oli mitoitettu 75 potilaalle eli käytännössä yksi ambulanssi vastasi puolikkaan kenttäsairaalan kapasiteettia. Ambulansseja johti sen ylilääkäri hallinnollisissa asioissa apunaan kirjanpitäjä. Hoitotyössä häntä tukivat kaksi lääkäriä sekä kuusi sairaanhoitajaa. Lisäksi ambulansseissa toimi palkattuja suomalaisia avustavissa tehtävissä, kuten ruuanlaittajina ja siivoustöissä. Huomioitavaa on, että kuudesta ambulanssien lääkäristä neljällä lääkärillä oli sotilastausta Norjan armeijassa. ¹

Suomen sisällissodan aikana Ruotsi, Norja ja Tanska lähettivät yhteensä seitsemän Punaisen Ristin ambulanssia, jotka tarjosivat lääkinnällistä apua valkoiselle armeijalle. Sisällissodan aikaista lääkintähuoltoa käsitellään tutkimuksessa varsin heikosti. Yhä edelleen kattavin tutkimus aiheesta on Hjalmar von Bonsdorffin vuonna 1931 julkaisema Sjukvårdtjänsten i Finlands Frihedskrig. Pohjoismaisten Punaisen Ristin ambulanssien läsnäolo tunnistetaan hyvin sisällissodan tutkimuksessa ja ne mainitaan kirjallisuudessa, mutta niistä ei ole tehty aiempaa suomenkielistä akateemista tutkimusta. Aihetta on käsitelty lähinnä sodan jälkeen julkaistuissa muistelmateoksissa sekä tanskan- ja norjankielisissä yleisesitysten kaltaisissa tietokirjoissa. ² Tässä artikkelissa tarkastelen Suomen sisällissodan ja humanitarismin historiaa kahden tutkimuskysymyksen avulla: minkälaisena norjalaiset lääkärit kuvasivat valkoisen armeijan lääkintähuoltoa ja omaa toimintaansa? Mitkä asiat vaikuttivat Norjan Punaisen Ristin humanitaarisen toiminnan taustalla? Tutkimukseni lähdeaineistona käytän Norjan naisten ambulanssin ylilääkärinä toimineen lääkintäkapteeni Jacob Thrap-Meyerin kahta artikkelia sekä Norjan Punaisen ambulanssissa lääkärinä toimineen lääkintäluutnantti Johan Holstin kirjoittamaa artikkelia. Nämä artikkelit julkaistiin vuonna 1918 norjalaisessa sotilaslääketieteen aikakauslehdessä Norsk Tidsskrift for militærmedicin. Thrap-Meyer kirjoitti lehteen kaksi artikkelia, joista ensimmäinen käsitteli Norjan naisten ambulanssin toimintaa Suomessa. Toisessa artikkelissa hän analysoi ambulanssin kalustoa, joka koostui Norjan armeijan lääkintälaitteista. Holst puolestaan kirjoitti artikkelin Norjan armeijan lääkintäkenraalin pyynnöstä havainnoistaan ja kokemuksistaan lääkintähuollosta Suomen sisällissodassa.

Aineistosta tekee mielenkiintoisen sen poikkeava kohdeyleisö. Norjankielinen aikakauslehti oli suunnattu ensisijaisesti norjalaisille sotilaslääkäreille ja muille lääkäreille. Kirjoittajat kirjoittivat artikkeleita ammatillisesta näkökulmastaan kriittisesti tavoitteinaan jakaa tietoa ammattikunnalleen. Kirjoituksissa tulee esiin kirjoittajien oma kenttäkokemus ja osallistuva rooli. Havainnot perustuvat arkiseen työhön haavoittuneiden parissa, joissa lääkärit arvioivat jatkuvasti käytännön ratkaisuja ja olosuhteita. Kokemuksellisuus näkyy erityisesti siinä, miten he kuvaavat hoidon järjestämisen haasteita, kaluston soveltuvuutta, henkilökunnan kuormitusta sekä olosuhteiden vaikutusta lääkinnälliseen työhön. Artikkelit välittävät näin paitsi ammatillista tietoa myös ensikäden kokemuksen sodan aikaisesta lääkintähuollosta ja tekevät näkyväksi lääkäreiden roolin osana sotatapahtumia. Täydennän tutkimusta muilla arkistolähteillä, kuten norjalaisten ambulanssien matkakertomuksella ja Norjan parlamentin pöytäkirjoilla. Tutkimusmenetelmänä käytän lähilukua ja teemoittelua, jossa jaan tekstin kolmeen osa-alueeseen: lääkintälaitteisiin ja -välineisiin, lääkintähuollon järjestelyihin sekä haavoittuneiden hoitamiseen ja evakuoimiseen.

Artikkelin tutkimusaihe asemoituu Suomen sisällissodan historiaan ja sen lääkintähuoltoon. Sotahistorian lisäksi se käsittelee humanitarismin historiaa. Humanitarismilla tarkoitetaan ihmisten hyvinvointia ja ihmisarvon puolustamista. Sillä on vahva kytkös kansalaisjärjestöjen, kuten Punaisen Ristin, toimintaan ja se ilmenee avustustyönmuotona kriisialueilla. ³

Norja ensimmäisessä maailmansodassa

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vuonna 1914 Norja, joka oli itsenäistynyt Ruotsista vuonna 1905, julistautui neutraaliksi valtioksi. Neutraaliudestaan huolimatta Norja ajautui nopeasti vaikeaan asemaan, sillä Iso-Britannia loukkasi sen aluevesiä ja käytti taloudellisia painostuskeinoja. Norjan armeija ja laivasto olivat sodan alkaessa heikosti varustautuneita, ja maan talous oli riippuvainen merikuljetuksista, elintarvikkeiden tuonnista sekä hiilen ja öljyn toimituksista, joita Iso-Britannia hallitsi. Vuodesta 1916 alkaen Norjassa ilmeni elintarvikepulaa ja hintojen nousua, mikä johti levottomuuksiin ja laajoihin mielenosoituksiin. Yhdysvaltojen liityttyä sotaan keväällä 1917 Norja joutui muiden neutraalien maiden tavoin kauppasaartoon. Purkaakseen saarron Norja myöntyi Britannian vaatimuksiin, rajoitti kauppaa Saksan kanssa ja osallistui epäsuorasti sotatoimiin sallimalla asetoimituksia Venäjälle ja tukemalla Saksan merisaartoa. ⁴

Pitkittynyt elintarvikepula, hintojen nousu ja kauppasaarrosta seurannut taloudellinen epävarmuus loivat Norjassa otollisen maaperän poliittiselle radikalisoitumiselle. Venäjän vallankumoukset vuonna 1917 radikalisoivat entisestään Norjan työväenliikettä, joka perusti etenkin maan pohjoisosiin työläisten ja sotilaiden neuvostoja. Norjan eliitti ja armeija pelkäsivät vallankumousta, ja tämä johti Norjan armeijan politisoitumiseen. Armeija näki tehtäväkseen puolustaa maan sisäistä turvallisuutta ja teki yhteistyötä porvarillisten piirien kanssa rakentaen sisäisen turvallisuusverkoston sosiaalista vallankumousta vastaan. Suomen sisällissodan puhkeaminen vuonna 1918 vahvisti armeijan ja eliitin pelkoa vallankumouksen leviämisestä Skandinaviaan. ⁵

Norja pysyi virallisesti puolueettomana Suomen tapahtumien suhteen, vaikka Norjan hallituksen porvarillinen enemmistö tunsi myötätuntoa Suomen hallitusta edustavaa valkoista armeijaa kohtaan. Sotilaallisen avun sijaan virisi keskustelu humanitaarisen avun lähettämisestä Suomeen, ja asiaa käsiteltiin Norjan hallituksessa 15.2.1918 suljetussa istunnossa. Hallituksen sotilaskomitean johtaja, Norjan armeijan eversti ja tuleva kenraali, Ivar Aavastmark esitti hallitukselle virallisesti Punaisen Ristin ambulanssin lähettämistä Suomeen. Istunnossa oli laaja yksimielisyys avun lähettämisen kiireellisyydestä ja välttämättömyydestä, mutta hallitus ei halunnut lähettää ambulanssia valtion nimissä näyttääkseen sotilaallisesti sitoutumattomalta. ⁶ Vaikka istunnossa käsiteltiinkin vain yhden ambulanssin lähettämistä, lähetti Norja lopulta kaksi Punaisen Ristin alaista ambulanssia Suomeen. Sotilaallinen sitoutumattomuus oli yleinen pohjoismainen linjaus, mutta siihen vaikutti varmasti myös pelko ympärysvaltojen reaktiosta, koska Saksa oli päättänyt antaa sotilaallista tukea valkoiselle armeijalle.

Ambulanssin lähettämistä ehdottanut Ivar Aavatsmark oli konservatiivinen poliitikko ja Norjan armeijan upseeri, joka pelkäsi norjalaisen työväenpuolueen nousevan kapinaan venäläisten aatetoveriensa tavoin. ⁷ Hän oli naimisissa suomalaissyntyisen laulajan, Ida Aavatmarkin (o.s. Flodin) kanssa. ⁸ Ida Aavatsmark oli yksi keskeisistä ambulanssin rahoittamiseen osallistuneista henkilöistä. Kerättyjen varojen turvin Norjan armeijalta hankittiin puolikas kenttäsairaala Norjan naisten ambulanssia varten. ⁹ Myös toinen ambulanssi, Norjan Punaisen Ristin ambulanssi, hankki Norjan armeijalta yksityisin varoin puolikkaan kenttäsairaalan Suomeen lähetettäväksi. ¹⁰

Ensimmäinen maailmansota oli synnyttänyt ennennäkemättömän humanitaarisen kriisin. Kansalliset Punaisen Ristin yhdistykset laajensivat merkittävästi toimintaansa haavoittuneiden sotilaiden hoidossa ja kansainvälinen Punainen Risti oli laajentanut avustustyötään satoihin tuhansiin sotavankeihin ympäri maailmaa muun muassa tarjoamalla apua vankileireihin sekä välittämällä tietoa vangeista omaisille. Ensimmäisen maailmansodan aikana valtioilla ja sotilasjohdoilla oli ratkaiseva kontrolli Punaisen Ristin toimintaan, ja sillä oli kiinteä kytkös valtion politiikkaan. Erityisesti Punaisten Ristien toimintaa rahoitettiin armeijoiden lääkintähuoltoa varten. Valtio myös määritti, mihin Punainen Risti sai mennä ja missä laajuudessa se sai toimia. Sotilasviranomaiset puolestaan olivat ainoita, jotka pystyivät takaamaan Punaisen Ristin ambulanssien turvallisen liikkumisen. ¹¹

Norjan Punaisen Ristin ambulanssien lähettäminen Suomen sisällissotaan voidaan tulkita osaksi laajempaa poliittista ja yhteiskunnallista kontekstia, jossa humanitaarisella toiminnalla oli useita rinnakkaisia merkityksiä. Ambulanssit tarjosivat Norjalle mahdollisuuden osoittaa tukea valkoiselle armeijalle ilman varsinaista sotilaallista interventiota. Tämä sopi maan neutraliteettipolitiikan kehyksiin. Samalla ambulanssitoiminta palveli Norjan sisäpoliittisia intressejä: työväenliikkeen radikalisoituminen ja pelko vallankumouksen leviämisestä Skandinaviaan loivat tilanteen, jossa Suomen tapahtumia seurattiin tiiviisti myös Norjan eliitin ja armeijan piirissä. Ambulanssien lähettämisellä oli lisäksi sotilaallinen ja ammatillinen ulottuvuus. Suomen sisällissota tarjosi Norjan heikosti ensimmäiseen maailmansotaan valmistautuneelle armeijalle tilaisuuden kehittää sotilaslääkintähuoltoa, testata lääkintäkalustoa sekä kartuttaa kokemusta kenttälääkinnästä ja haavoittuneiden evakuoinnista todellisissa sotaolosuhteissa. Tässä mielessä humanitaarinen toiminta ja sotilaallinen valmistautuminen eivät sulkeneet toisiaan pois, vaan kietoutuivat yhteen. Ambulanssien lähettäminen ei näin ollen ollut yksinomaan epäpoliittinen avustustoimi, vaan osa Norjan valtiollisesti ohjattua neutraliteettipolitiikkaa, jossa humanitarismi toimi myös strategisena välineenä epävarmassa kansainvälisessä ja sisäpoliittisessa tilanteessa.

Thrap-Meyerin kokemuksia sairaaloiden perustamisesta ja hoitotyöstä

Norjan armeijan lääkintäkapteeni Jacob Thrap-Meyer oli Norjan naisten ambulanssin ylilääkäri. Ambulanssi saapui Haaparannan kautta Tornioon ja sieltä edelleen Vaasaan ja Jyväskylään 25.2.1918. Molemmat norjalaiset ambulanssit asettuivat aluksi Jyväskylään. Kaupunki sijaitsi noin 60 kilometriä rintamalta, joka oli vielä tuolloin hiljainen molempien sodan osapuolten varustautuessa ja keräillessä joukkoja tulevia taisteluja varten. Thrap-Meyerin ensimmäinen havainto oli paikallisten sairaaloiden rajalliset resurssit. Jyväskylän kaupungin sairaalassa oli vain yksi leikkaukseen kykenevä lääkäri ja hänellä kädet täynnä muitakin töitä. Kun rintama alkoi vilkastua, pyydettiin norjalaisia perustamaan 200-paikkainen sotilassairaala Jyväskylän seminaarille. Kahta päivää myöhemmin Norjan Punaisen Ristin ambulanssi lähti rintamalle valkoisten joukkojen mukana ja Thrap-Meyerin johtama Norjan naisten ambulanssi jäi hoitamaan vasta perustettua sotilassairaalaa. ¹²

Norjan naisten ambulanssi ehti hoitaa Jyväskylän seminaarilla yhteensä 321 sodassa haavoittunutta sotilasta Vilppulan ja Jämsän rintamilta 9.3.–30.3.1918 välisenä aikana. Siirryttyään Imatralle se perusti sotilassairaalan valtionhotellille suhteellisen lähelle rintamalinjaa, josta kuuluivat ensimmäisten viikkojen aikana tykkitulituksen ja käsiaseiden äänet. Imatralla Norjan naisten ambulanssi antoi 5.4.–7.5.1918 välisenä aikana hoitoa 245:lle Karjalan rintaman taisteluissa haavoittuneelle valkoiselle, joista 40 potilasta tuotiin Viipurin valtauksen taisteluissa haavoittuneina. ¹³

Norjan naisten ambulanssin toiminta sotilassairaalana Jyväskylän seminaarilla päättyi hetkeen, jolloin Tampere oli saarrettu. Tämän jälkeinen komennus Imatralle näytti ennakkoivan aktivoitumista Karjalan rintamalla, joka oli ollut tuohon asti verrattain hiljainen. Pelkästään Norjan Punaisen Ristin alaisuudessa toimineen Norjan naisten ambulanssin toiminnassa voi nähdä voimakkaan sotilaallisen roolin osana valkoisen armeijan lääkintähuoltoa. Samalla Norjan Punaisen Ristin ambulanssia ja Johan Holstin toimintaa myöhemmin tarkastelemalla voidaan havaita, että ambulanssien hyötyjä pyrittiin maksimoimaan valkoisen armeijan eduksi aina sotatilanteen muuttuessa.

Thrap-Meyer esitteli vuonna 1918 Tidsskrift for militærmedicin -aikakauslehdessä Suomen sisällissodassa tekemiänsä havaintoja sekä arvioi norjalaisen lääkintäkaluston toimivuutta käytännön toiminnassa. Suurin osa valkoisen armeijan haavoittuneista sotilaista haavoittui vihollisen kivääri- tai konekivääritulituksessa, ja he saapuivat Jyväskylän seminaarille vasta 4–5 päivää haavoittumisestaan oltuaan ensin hoidettavana rintaman läheisissä kenttäsairaaloissa tai muissa sairaaloissa. Imatralle siirryttäessä valkoisten evakuointi oli parantunut huomattavasti, sillä potilaat tuotiin sotilassairaalaan noin 10–12 tunnin kuluttua haavoittumisesta. Tyypillisesti haavoittuneet tulivat perille öisin, minkä takia hoitohenkilöstö joutui ajoittain tekemään pitkiä yövuoroja. Jälkimmäisessä artikkelissaan Thrap-Meyer listasi Imatralla sotilassairaalaan tuotujen haavoittuneiden vammatyypit. Suurin osa haavoittuneiden ampumavammoista oli ylä- tai alaraajoissa, ja heistä lähes kaikki jäivät henkiin. Eri puolille vatsaan haavoittuneita oli seitsemän kappaletta, ja heistä noin puolet jäi henkiin, mikäli pääsivät sairaalaan asti. Kaikkiaan 4 % haavoittuneista kuoli, 44 % kotiutettiin terveinä rintamalle tai pienen toipumisloman jälkeen takaisin palvelukseen, 32 %:lla oli hyvä ennuste toipua täysin pidemmän ajan päästä ja 14 % menetti raajan tai muun elimen eivätkä siksi kyenneet enää rintamapalvelukseen. ¹⁴

Thrap-Meyerin esiin nostamista vammakuvauksista voidaan päätellä, että punaisten tykistö oli varsin tehotonta eikä muodostanut valkoisille kovinkaan suurta uhkaa. Valkoisten kyky evakuoida haavoittuneitaan oli puutteellista, mutta Imatralla huomattavasti lyhentyneet evakuointiajat kertovat evakuointijärjestelmän kehittymisestä sekä sotilassairaalan tarkoituksenmukaisemmasta sijoittamisesta lähemmäs rintamalinjaa.

Ambulanssin varustus vastasi puolikkaan Norjan armeijan kenttäsairaalan varustusta ja oli pakattu kolmeen noin tonnin painoiseen vaunuun. Kun vaunut piti purkaa Haaparannassa, jotta ne voitiin siirtää junaan Torniossa, syntyi ongelmia. Lastausrampin puute teki purkamisen hankalaksi ja purku täytyi tehdä improvisoiden. Kun ambulansseja suunniteltiin siirrettävän Jämsään valkoisten tulevaa hyökkäystä varten, tuli uusi ongelma: vaihtelevassa maastossa syvässä lumessa ja huonokuntoisilla teillä raskaat vaunut eivät luultavasti kykenisi etenemään. Vaunut tuli siksi purkaa ja varusteet piti asettaa uudelleen ja kiinnittää rekiin. Tämä vei kahden työpäivän verran aikaa. Thrap-Meyer suosittelikin raskaista vaunuista siirtymistä modulaarisiin laatikoihin pakattaviin tarvikkeisiin, joita voisi pakata tarpeen mukaan. Rintamalle siirtynyt Norjan Punaisen Ristin sairaala toimikin näin ja kykeni tällä tavalla perustamaan kenttäsairaalan tarvittaessa lyhyelläkin varoitusajalla. ¹⁵

Kenttäsairaalaan kuului niin sanotut paarisängyt, joiden pitkälle ulos työntyvät kaiteet ja kahvat aiheuttivat lääkäreille ja sairaanhoitajille ongelmia. Kenttäsairaalat perustettiin usein ahtaisiin olosuhteisiin ja paarisängyt veivät tilaa. Kiireessä ja hämärässä hoitohenkilöstö usein törmäsi sänkyjen reunoihin ja ulkoneviin kahvoihin ja tämä aiheutti hoitohenkilökunnalle lukemattomia mustelmia ja epämukavuutta haavoittuneille. Toinen ongelma oli vuodepotilaiden virtsaamistarve. Puolikkaaseen kenttäsairaalan varustukseen kuului ainoastaan kolme lasista virtsa-astiaa sekä kolme alusastiaa. Myös kuumemittareita oli liian vähän ja toimenpide vei kauan aikaa. Kuumeen mittaaminen oli tuohon aikaan yksi tärkeimmistä välineistä arvioida potilaan tilaa. ¹⁶

Kun haavoittunut potilas tuotiin sairaalaan, hänen hiuksensa leikattiin, hänet pestiin ja hänelle annettiin uudet puhtaat vaatteet. Ambulanssin varustuksessa ollut yksi hiustenleikkuri ei kuitenkaan ollut riittävä, sillä ajoittain sairaalaan tuotiin kymmeniä tai jopa satoja potilaita kerrallaan. Jyväskylässä Norjan naisten ambulanssi oli ratkaissut ongelman palkkaamalla parturin ja kaksi kisälliä. Toisinaan vaatteita jouduttiin leikkaamaan, mutta varustukseen kuuluneet yhdet vaatesakset olivat täysin riittämättömät usean potilaan yhtäaikaisessa valmistelussa. Pieniä lasiruiskuja oli ambulanssilla viisi kappaletta, mutta niiden käyttö vähäistä. Sen sijaan Thrap-Meyer olisi kaivannut isoja ruiskuja suurten märkivien haavojen tyhjentämiseksi ja huuhtelemiseksi. Hän myös valitti norjalaisten siteiden kykyä imeä haavojen eritteitä. Siteiden haavatyynyjä muokattiinkin lisäämällä niihin Suomesta saatua selluloosaa. Käsilastoja oli liian vähän ja kipsiside loppui nopeasti. Thrap-Meyer oli ostanut sitä lisää Ruotsista, mutta Imatralle tultaessa se oli jo loppunut. Virtsarakon huuhtelemiseen tarvittiin kastelulaitteita, joita oli vain kolme. Myös näistä oli jatkuva puute. ¹⁷

Potilaille tehdyt ensitoimet sairaalassa kertovat tehokkaista ja standardoiduista rutiineista. Hiusten leikkuusta ja puhtaiden vaatteiden vaihdosta voidaan päätellä, että Suomen sisällissodassa valkoinen armeija kärsi ensimmäisessä maailmansodassa tyypillisestä täiongelmasta. ¹⁸ Tämä kertoo norjalaisten käsittäneen hyvin tartuntatautien vaikutuksen joukon toimintakyvylle ja potilaiden toipumiselle. Norjalaisten varusteet olisivat luultavasti riittäneet hyvin, mikäli potilaita olisi tullut vähitellen tasaisena virtana, mutta jopa kymmenien haavoittuneiden tulo kerralla näyttää yllättäneen heidät. Sotavammojen hoidon kannalta norjalaiset olivat varautuneet aivan liian pienellä määrällä perushoitovälineitä. Suurten lasiruiskujen tarve ja siteiden imukyky itsessään kertoo haavanhoidon kehittymisestä ja Thrap-Meyerin tietoisuudesta sen saralta.

Thrap-Meyerin kuvailuista voidaan päätellä, että norjalaiset olivat suhteellisen kokemattomia humanitaarisessa toiminnassa, jossa Ruotsi ja Tanska olivat ottaneet erittäin vahvan roolin jo aiemmin ensimmäisen maailmansodan aikana. ¹⁹ Toisaalta norjalaiset toivat mukanaan järjestelmällisyyttä ja osaamista valkoisten lääkintähuoltoon, joka näytti olleen varsin vähäistä ja puutteellista. Jo itsessään norjalaisten sotilaslääkärien läsnäolo kertoo sotilaslääketieteen kansainvälistymisestä.

Holstin kokemukset lääkintäjärjestelmästä rintamalla

Norjan armeijan lääkintäluutnantti Johan Holstin kohdalla on vaikea puhua enää humanitaarisesta työstä, sillä hän palveli taistelevan yksikön mukana. Jo ennen valkoisten hyökkäystä Jämsän suunnalta Länkipohjaan Norjan Punaisen Ristin ambulanssin ylipäällikkö Harald Natvig oli luovuttanut ambulanssin molemmat lääkintäluutnantit pois. Toinen lääkintäluutnantti Johannes Heimbeck luovutettiin Uudenmaan rakuunoihin ja Holst Vaasan pataljoonaan. ²⁰ Vaasan pataljoonan mukana Holst osallistui taisteluihin Orivedellä, Tampereella ja Lempäälässä päättäen komennuksensa Toijalan valtaukseen. Hän joutui usein punaisten tulituksen kohteeksi ja hänen kerrotaan kesken taistelun repäisseen vihastuneena Punaisen Ristin hihanauhan pois ja ampuneen kiväärillään kohti vihollista. Tampereen taisteluissa Holst piti lakissaan muiden joukossa kuusen havua osoittaakseen olevansa valkoisten puolella. ²¹ Holst palkittiin vapaudenristillä hänen lääkintäansioistaan sekä ”urheasta toiminnasta erityisesti Hatanpään taistelujen aikana”. ²² Holstin toiminta yksinään osoittaa Norjan Punaisen Ristin puolueellisuuden, vaikka toiminta oli virallisesti näennäisen puolueetonta.

Myös Holst oli kiinnittänyt huomionsa raskaiden kuljetusvaunujen kömpelyyteen. Lääkintämateriaali oli usein pakattu pieniin metallilaatikoihin niin tehokkaasti, että vaati useamman kerran harjoittelun tarvikkeiden saamiseksi laatikoihin oikealle paikalle. Norjalaisten painesiteet osoittautuivat liian pieniksi ja niillä oli vaikea saada riittävästi painetta kivääri- ja konekivääritulituksesta tulleeseen haavakanavaan. Haavakanavat olivat Holstin mukaan usein suuria ja luodin sisään- ja ulostuloaukot etäällä toisistaan. Holst suosittelikin, että Norjan armeijassa taisteleville jaettaisiin suurempia siteitä ja yhden siteen sijasta kaksi sidettä. Siteitä oli vaikea saada pysymään paikallaan potilaan liikuttelun takia. Holst oli todennut mastiksiliuoksen ²³ erinomaiseksi ja suositteli sitä jaettavaksi myös paarinkantajille. Hän myös suositteli paarinkantajille koulutusta aiheesta. ²⁴ Ampumavammat olivat haastavia ja infektioiden ehkäisy oli keskeistä aikana ennen antibiootteja. Mastiksiliuoksen avulla pyrittiin pitämään siihen asetettu side paikoillaan ja samalla suojaamaan haavoja lialta. Nähtävästi mastiksilla oli myös haavaliiman kaltaisia ominaisuuksia.

Ampumavamma ei ainoastaan aiheuttanut verenvuotoa, vaan myös luiden murtumia. Holstin mukaan Suomen sisällissodassa käytettiin usein kömpelöitä ja potilaalle kivuliaita pistimistä, kivääreistä, laatikoista ja teräslangasta tehtyjä tilapäislastoja. Hän ihmetteli miksi lääkintäryhmillä ei ollut maastossa mukana kevyitä pahvista tai viiluista tehtyjä lastoja. Talviolosuhteissa käydyissä taisteluissa korostui myös haavoittuneen potilaan lämpimänä pitäminen. Norjalaiset olivat tuoneet porontaljoista tehtyjä makuupusseja, joissa haavoittunutta pystyi huoletta kuljettamaan 20–30 asteen pakkasessa useita tunteja. Makuupussien aukkoja Holst kuitenkin joutui teettämään suuremmiksi, jotta potilaat saatiin helpommin makuupussien sisään. Vaihtoehtoina porontaljoihin Holst pohti vuorellisten lampaantaljojen kykyä pitää potilas lämpimänä. Porontaljasta tehty makuupussi painoi noin 5 kiloa ja niitä varten olisi pitänyt olla oma reki, sillä jo 20 makuupussia painoi 100 kiloa.

Haavoittuneiden evakuoimiseksi maastosta norjalaiset olivat tuoneet hiihtokelkkoja, jotka osoittautuivat Suomen olosuhteissa toimiviksi syvässä lumessa. Hiihtokelkat vaativat kuitenkin taitavan hiihtäjän, sillä etenkin alamäissä kouluttamattomalle hiihtäjälle sen ohjaaminen oli vaikeaa ja saattoi aiheuttaa haavoittuneelle lisää vammoja. Siksi Holstin mielestä oli tärkeää lisätä hiihtokoulutusta armeijassa, ja hän ehdotti myös lumikenkien kokeilemista kelkkojen vetämisessä. Talvisiin olosuhteisiin Holst pohti koiravaljakkojen hyödyllisyyttä ja suositteli kokeilemaan tätä evakuoimistapaa harjoituksissa osaavissa käsissä. ²⁶

Holstin havaintojen perusteella Suomen sisällissota näyttäytyy Norjan armeijan kenttälääkinnän koealustana, jossa sen toimintaa oli mahdollista kehittää. Norjalaiset eivät näytä ainoastaan soveltaneen olemassa olevia menetelmiä, vaan myös testanneen uudenlaisia ratkaisuja. Käytännön testaukset toivat uusia ideoita jatkokehitettäväksi ja ne heijastavat lääkintähuollon modernisoitumista. Samalla Holstin havainnot mastiksiliuoksen hyödyllisyydestä ovat osoitus ensimmäisen maailmansodan aikana levinneestä lääketieteellisestä tiedonvaihdosta. Holst näki uuden lääkkeen niin hyödylliseksi, että suositteli sen käytön kouluttamista paarinkantajille, joiden lääketieteellinen koulutus ja osaaminen oli hyvin rajoittunutta.

Holstin keskeiset huomiot kohdistuvat rintaman lääkintäjärjestelmän organisointiin, joka oli Suomen sisällissodassa improvisoitua ja huonosti järjestettyä. Holst ei ollut niinkään huolissaan lääkärien ja sairaanhoitajien riittävyydestä rintamalla, vaan potilaiden nopean evakuoinnin toimivuudesta ja siihen liittyvistä hoitoketjuista. Paarinkantajia ja potilaan kuljetuskapasiteettia oli liian vähän ja liiallisia pysähdyksiä erilaisilla väliasemilla oli liian paljon. Holstin mukaan rintamalla palvelevien lääkintäryhmien ainoa tehtävä oli kuljettaa haavoittuneet lääkintälaitoksiin, joissa he saisivat hoitoa. Muutoinkin Holst painotti lääkintäryhmien riskinottoa taistelukentällä haavoittuneita evakuoitaessa, sillä potilaat kuolisivat muuten kylmyyteen ja verenvuotoon ennemmin kuin joutuisivat vihollisen tykistötulen runtelemiksi. ²⁷

Rintamalääkärien tehtävä oli saattaa potilaat kuljetuskuntoon ja tehdä ainoastaan välttämättömiä hoitotoimenpiteitä, kuten verenvuodon tyrehdyttämistä, raajan tuentaa tai pieniä henkeä pelastavia leikkauksia. Holstin mielestä lääkäreiden tuli rintamalla olla nuoria ihmisiä, eikä kirurginen osaaminen ollut heille välttämätöntä. Näin ollen hänen mielestään toisen vuoden lääkintäopiskelijoiden saama koulutus antoi riittävät valmiudet toimia rintamalla. Ongelmaksi Holst näki sen, että lääkäri joutui rintamaolosuhteissa huolehtimaan yksin liian monesta asiasta. Lääkärit vastasivat kirurgian ohessa logistiikasta, ajoneuvojen hankinnasta ja hoitopaikan organisoinnista. Tämän takia hoitotoimenpiteet usein keskeytyivät ja evakuoinneissa kesti liian kauan. Holst ehdottikin, että potilaiden kuljetuksesta vastaisi esimerkiksi siihen koulutettu aliupseeri. Lääkärien tuli myös mieluiten liikkua jalkaväen komentajan mukana ja valita sidontapaikan sijainti taistelukarttojen perusteella niin, että haavoittuneet pystyttiin nopeinten evakuoimaan turvallisuus huomioiden. Turvallisuus ei kuitenkaan saanut olla itse pääasia, sillä sidonta-asemien sijoittaminen vihollisen tykkitulen ulkopuolelle oli hänen mielestään mahdotonta. Jalkaväkikoulutus kuului Holstin mukaan myös lääkintäupseerille, sillä lääkintäjoukkueen oli kyettävä etenemään sinne mihin jalkaväkikin ja liikkumaan mahdollisimman turvallisesti taistelualueella. ²⁸

Huomioidensa lisäksi Holst ehdotti joitain teknisiä muutoksia harjoitteluun. Tärkeintä oli lääkintäryhmien kyky toimia jalkaväen kanssa sekä lääkintäryhmän ja jalkaväen komentajan yhteistyö. Holst piti tärkeänä myös lääkintäryhmien kurinalaisuutta ja suositteli siihen sulkeisharjoituksia. Erilaisten improvisoitujen evakuointitapojen harjoittelu oli tärkeää sekä hän teki joitain taktisia ehdotuksia rykmentin ja pataljoonatason lääkintäyhteistyön kehittämiseksi. ²⁹

Suomen sisällissodassa haavoittuneiden evakuointi oli Holstin kertomana hajanaista ja kuljetuskapasiteetiltaan puutteellista. Johtamisjärjestelmä näyttäytyi vähintäänkin epäselvänä ja lääkinnällinen johtaminen epäjärjestelmällisenä. Lääkäreiden työtä kului liikaa potilaiden hoitamisen kannalta sellaisiin asioihin, joita myös lääketieteellisesti kouluttamaton sotilashenkilö olisi voinut vaivatta hoitaa. Tämä kaikki söi haavoittuneiden hoidon ja evakuoinnin kannalta tärkeää aikaa, jotta haavoittunut olisi saatu riittävän nopeasti lopulliseen hoitopaikkaansa. Lopullisessa hoitopaikassa potilas sai paitsi asiantuntevaa hoitoa vammoihinsa, mutta myös aloitti toipumisen. Vasta toipunut potilas voitiin palauttaa takaisin sotilasyksikköönsä osaksi miehistövahvuutta. Myös Holstin vaatimus jalkaväkikoulutuksesta lääkintäupseerille kielii siitä, että Norjan armeijassa lääkintäjoukot ja jalkaväki toimivat vielä ensimmäisen maailmansodan aikana erillisinä, eivät limittyneinä, yksikköinä.

Johtopäätökset

Johan Holst toimi taistelevan yksikön mukana rintamalla, kun taas Jacob Thrap-Meyer palveli ambulanssin ylilääkärinä organisaatio- ja sairaalatasolla. Thrap-Meyerin havainnot keskittyivät hoitotyön järjestelyihin, logistiikkaan, välineistöön ja kliiniseen arkeen. Näin ollen hänen näkökulmansa on ”ylhäältä alaspäin”, kun taas Holst tarkasteli lääkintähuoltoa ”alhaalta ylöspäin”, taistelukentän ja evakuointiketjun alkupään kokemusten kautta. Holstin huomio kiinnittyi erityisesti taistelulääkinnän taktiikkaan, evakuoinnin haasteisiin, sotilaalliseen toimintaan ja kenttäolosuhteiden vaatimuksiin.

Kirjoituksista näkyy myös ero kirjoittajien rooleissa. Thrap-Meyer pysyi johdonmukaisesti Punaisen Ristin humanitaarisessa roolissa, jossa hän ei osallistunut sotaan, vaan hoiti ja kehitti toimintaa. Holstin rooli oli sen sijaan selvästi sotilaallisempi. Hän kirjoitti sotilaslääkärinä eikä humanitaarisen työntekijänä. Sama asetelma heijastui myös kalustoa koskevissa arvioissa. Siinä missä Thrap-Meyer arvioi hoitovälineistöä potilasryppäiden hoidon kannalta, Holst arvioi materiaalin toimivuutta haavoittuneen taistelijan selviytymisen kannalta. Yhdessä Holstin ja Thrap-Meyerin tekstit tarjoavat toisiaan täydentävän näkymän norjalaisten lääkintäupseerien toiminnasta Suomen sisällissodassa. Ne valottavat sotilaslääkinnän haasteita sekä rintaman että sairaalan tasolla ja tuovat esiin kehitysehdotuksia, jotka kohdistuvat lääkintähuollon eri osa-alueisiin.

Norjalaisten sotilaslääkäreiden kokemukset tarjoavat ainutlaatuisen näkökulman siihen, miten lääkintähuoltoa kehitettiin keskellä sisällissodan kaoottisia olosuhteita ja millaisia oppeja se tuotti modernisoituvalle sotilaslääketieteelle. Suomen sisällissodassa valkoisen armeijan lääkintähuolto oli kehittymätöntä, improvisoitua ja sekä lääkintähenkilöstöstä että lääkintävälineistä oli pulaa. Valkoisen armeijan sotilaat haavoittuivat pääsääntöisesti kivääri- ja konekivääritulituksessa ja siitä voidaan päätellä punaisten tykistön olleen tehotonta eikä se siten koitunut valkoisten uhaksi.

Suomen sisällissodassa haavoittuneiden evakuointi näyttäytyy Holstin kertomana hajanaiselta ja kuljetuskapasiteetiltaan puutteelliselta. Johtamisjärjestelmä vaikutti epäselvältä ja lääkinnällinen johtaminen jäi monin paikoin epäjärjestelmälliseksi. Lääkäreiden työaikaa kului runsaasti tehtäviin, jotka eivät varsinaisesti edellyttäneet lääketieteellistä koulutusta ja jotka kouluttamaton sotilashenkilö olisi voinut hoitaa. Tämä heikensi haavoittuneiden hoidon ja evakuoinnin tehokkuutta ja viivästytti heidän siirtämistään lopullisiin hoitopaikkoihin.

Norjalaisten järjestämä sairaanhoito oli selvästi järjestelmällistä. Potilaiden hygieniasta huolehtiminen osoittaa, että ensimmäisen maailmansodan aikana saatuja kokemuksia selvästi hyödynnettiin. Kuitenkin todellinen sota yllätti jossain määrin norjalaiset. Heidän varusteensa, kuten virtsa-astioiden ja kuumemittareiden vähäinen määrä, osoittautuivat monella tapaa riittämättömäksi tilanteissa, joissa potilaita tuli kymmeniä yhtä aikaa. Thrap-Meyer ja Holst kuitenkin kykenivät tunnistamaan nämä ongelmat ja he tuottivat konkreettisia parannusehdotuksia. Tämä kertoo, etteivät norjalaiset olleet ainoastaan työntekijöitä, vaan pyrkivät kehittämään omaa toimintaansa.

Norjan Punaisen Ristin ambulanssien toiminta Suomen sisällissodassa osoittaa, kuinka humanitaarinen apu ja sotilaallinen tuki sulautuivat toisiinsa. Päätös lähettää ambulanssit oli myös poliittinen ele, jolla ilmaistiin tukea valkoiselle armeijalle ilman suoraa sotilaallista interventiota. Norjan valtion intresseissä oli punaisen kapinan tukahduttaminen valkoisen armeijan toimesta, sillä työväenliikkeen vallankumouksen pelättiin leviävän myös muihin Pohjoismaihin.

Punaisen Ristin ambulanssit sulautuivat ongelmitta osaksi valkoisen armeijan lääkintähuoltoa ja yksittäisten sotilaslääkärien liittäminen taisteleviin joukkoihin ei tuottanut pulmia. Thrap-Meyerin ja Holstin julkaisemien huomioiden ja kehitysehdotusten perusteella voidaan esittää tulkinta, jonka mukaan Suomen sisällissota toimi joiltakin osin eräänlaisena koelaboratoriona, jossa kokeiltiin myös uusia sotilaslääketieteellisiä innovaatioita kuten ampumavammojen infektioiden ehkäisemiseen tarkoitettua mastiksiliuosta ja evakuointiin tarkoitettuja hiihtokelkkoja. Innovatiivisten kokeilujen ohella sotilaslääkärien määrä antaa aiheen olettaa humanitaarisen operaation tarkoituksena olleen kehittää sotaan heikosti varautuneen Norjan armeijan lääkintähuoltoa.

Suomen sisällissota käytiin samaan aikaan kun ensimmäinen maailmansota oli täydessä käynnissä. Ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaslääketiede ja armeijoiden lääkintähuolto kehittyivät huomattavasti. Sisällissodan käytännöntason lääkintähuoltoa ja haavoittuneiden hoidon tutkimusta voisi laajentaa tarkastelemalla myös muiden pohjoismaisten Punaisen Ristin ambulanssien lääkäreiden kirjoituksia. Myös ruotsalaisten ja tanskalaisten ambulanssien lääkärit kirjoittivat maidensa sotilasaikakauslehtiin. Näiden tekstien tutkiminen täydentäisi edelleen sisällissodan lääkintähuollon tutkimusta ja valaisisi sotilaslääketieteen modernisoitumista.

Lähde- ja kirjallisuusluettelo

Arkistolähteet

Arkivverkket, Riksarkivet (AV/RA), Oslo (Norjan kansallisarkisto).

• Privatarkiv (PA) Norges Røde Kors (250), Norges Røde Kors Arkiv (F), Norges Røde Kors ambulance og Norske Kvinders ambulanse i Den finske Frihedskrig 1918 (Fa/Faf/L0051/0013), AV/RA-PA-0250/F/Fa/Faf/L0051/0013.

Stortingsarkivet (Norjan hallituksen arkisto), Lykkede møter (suljetut kokoukset).

• 1. februar 1918 https://www.stortinget.no/globalassets/pdf/stortingsarkivet/moter-for-lukkede-dorer/1900-1924/180215.pdf (viitattu 27.5.2026).

Kirjalliset lähteet

Holst, Johan 1918. ”Om sanitetstjenesten i den finske krig og i den norske hær.” Norsk tidsskrift for militærmedicin 1918 Vol. 22, 235–241.

Thrap-Meyer, Jacob 1918a. ”Kort oversigt over Norske Kvinders Ambulances arbeide i Finland fra 25de februar til 7de mai 1918.” Norsk tidsskrift for militærmedicin. 1918 Vol. 22, 235–241.

Thrap-Meyer, Jacob 1918b. ”Inberedning angaaend sanitetsmateriellet for Norske Kvinders Ambulance i Finland.” Norsk tidsskrift for militærmedicin. 1918 Vol. 22, 247–261.

Svenska tidningen 6.5.1918 nro 35.

Kirjallisuusluettelo

Aavatsmark, Ivar 2000. Aavatsmark. Gårds- og Slektshistorie. Garnæs Trykkeri AS, Bergen.

Agøy, Nils Ivar 2026. "Ivar Aavatsmark (offiser)." Store norske biografisk leksikon 9.1.2026, verkkoartikkeli. https://snl.no/Ivar_Aavatsmark_-_offiser (viitattu 7.3.2026).

Bonsdorff, Hjalmar von 1931. Sjukvårdtjänsten i Finlands Frihedskrig. Helsingfors Söderström, Helsinki.

Cotter, Cédric 2023. ”The Neutrals at War. Humanitarian Competition in the Great War.” Teoksessa Elisabeth Piller & Neville Wylie (toim.), Humanitarianism and the Greater War, 1914–24. Manchester University Press, Manchester, 105–123.

Hobson, Rolf; Kristiansen, Tom; Sørensen, Nils Arne & Åselius, Gunnar 2012. ”Scandinavia in the First World War.” Teoksessa Clas Ahlund (toim.), Scandinavia in the First World War. Studies in the War Experience of the Northern Neutral. Nordic Academy Press, Falun, 9–56.

Janfelt, Monika 1999. “Ambulanshjälp till Finland 1918. Nordiska Röda Korsaktion mellan privat och offentlig nödhjälp.” Teoksessa Monika Janfelt (toim.), Den privat-offentliga gränsen. Det sociala arbetets strategier och aktörer i Norden 1860-1940. Nordisk Ministerråd, Copenhagen, 300–326.

Jentoft, Morten 2018. Finland 1918. Den finske borgerkrigen og nordmennene som var vitne til den. Gyldendal Norsk Forslag AS, Oslo.

Kunkeler, Celestine S. “Counter-Revolutionary Strikebreaking in Interwar Europe, 1918–1929. The Role of Norway, Christopher Fougner, and Samfundshjelpen.” Scandianavian Journal of History 49 (1), 69–91.

Nieminen, Jukka-Pekka 2026. Pohjoismaiset Punaisen Ristin ambulanssit Suomen sisällissodassa 1918. Politiikka, verkostot ja humanitarismi. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Tampere.

Piller, Elisabeth & Wylie, Neville 2023. ”Introduction. Humanitarianism and the Great War.” Teoksessa Elisabeth Piller, Neville Wylie (toim.), Humanitarianism and the Greater War, 1914–1924. Manchester University Press, Manchester, 1–28.

Reid, Fiona 2017. Medicine in First World War Europe. Soldiers, Medics, Pacifists. Bloombury Publishing, London.

Verkkolähteet

Suomi Sanakirja 2026. Humanitarismi, verkkoartikkeli. https://www.suomisanakirja.fi/Humanitarismi (viitattu 27.5.2026).