Poliittiseen osallistumiseen ja politiikan etääntymiseen kansalaisista liittyy monenlaisia ulottuvuuksia ja selityksiä. Ihmiset osallistuvat politiikkaan ensinnäkin hyvin eri tavoin.¹ Toisaalta on ajateltu, että ihmisillä on erilaiset edellytykset ja mahdollisuudet osallistua politiikkaan vaikkapa koulutuksensa puolesta. Vastaavasti kansalaisille tarjotaan erilaisia osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia, jotka muuttuvat ajan kanssa. Yhtenä poliittisen osallistumisen osa-alueena voidaan pitää kansalaisretoriikkaa eli kansalaisen kykyä ilmaista itseään pätevästi, uskottavasti ja vaikuttavasti sekä mahdollisuuksia ymmärtää muiden viestien sisältöjä ja vaikuttamispyrkimyksiä.² Kansalaisretoriikan taidon voidaan kuitenkin myös katsoa olevan poliittisen osallistumisen edellytys: ilman sitä kansalaisen osallistumismahdollisuudet jäävät vähäisiksi.

Ymmärtäminen ja oman viestin uskottavuus eivät perustu kuitenkaan vain viestin semanttiselle sisällön tasolle. Hannah Arendtin väite ”ja se, mitä tahansa ihmiset tekevät, tietävät tai kokevat, voi olla merkityksellistä vain siinä määrin kuin siitä voidaan puhua”³ voidaan ymmärtää ainakin kahdella tapaa. Ensinnäkin tiedolla tai kokemuksella voidaan viitata asioiden semanttiseen totuusarvoon, viestin sisältöön. Toiseksi puhuminen, kuten viestiminen yleensä, kohtaa tiedon myös viestin koodissa, kielessä. Ihminen tarvitsee sisällöllisten tietojen lisäksi kielellisiä taitoja. Viestiminen voi toisin sanoen mennä kahdella eri tasolla pieleen: vastaanottaja ei joko ymmärrä viestin sisältöä tai viesti on ilmaistu epäselvästi tai esimerkiksi kielellä, jota vastaanottaja ei hallitse. Merkitys rakentuu sekä siitä, mistä sanotaan (sisältö) että siitä, mitä sanotaan (koodi).⁴

Tässä artikkelissa keskityn kielen kooditason ilmiöiden ja kansalaisosallistumisen suhteeseen: miten yleisesti – kansalaisten keskuudessa ja julkisessa keskustelussa – hankalaksi koettu virkakieli vaikuttaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksiin ja -halukkuuteen? Tähän kysymykseen etsin vastausta kirjallisuuskatsauksella viestinnän, kielitieteen, politiikan ja retoriikan piirissä julkaistuun tutkimuskirjallisuuteen. Päällimmäisin tarkoitukseni on vastata kahteen kysymykseen:

1. Miten tutkimuskirjallisuudessa on koettu, huomattu ja tutkittu vaikean virkakielen vaikutuksia kansalaisosallistumiseen?
2. Kenen äänellä tätä kysymystä pohditaan: tutkijan, poliitikon tai virkamiehen, kansalaisen vai esimerkiksi toimittajan?

Kiinnostukseni kohteena ovat kysymyksenasetteluistani johtuen ennen kaikkea politiikan, talouden ja hallinnon virkakielet. Nämä kielimuodot ovat ammattikieliä tai erikoiskieliä, joita ei nykyisellään kuitenkaan käytetä pelkästään tietyn ammattikunnan piirissä. Ne ovat keskeinen osa tämän päivän politiikkaa, tiedotusvälineitä ja kansalaisretoriikkaa. Yleistymisestään huolimatta on yhä perusteltua tarkastella näitä kielimuotoja sosiaalisen järjestymisen näkökulmasta, ja jakaa kielenkäyttäjät ammattilaisiin (viranomaiset, asiantuntijat ja poliitikot) sekä maallikoihin (kansalaiset). Etsinkin vastauksia kysymyksiini erityisesti tämän sosiaalisen järjestymisen ja ihmisryhmien välisen eriarvoisuuden näkökulmista.

Tarkoitukseni ei siis ole niinkään kohdistaa katsetta kielellä ilmaistuihin ideologisiin merkityksiin ja sisällöllisiin vaikeuksiin vaan lause- ja sanastotason monimutkaisuuteen ja muihin yleisesti hankalaksi koettuihin kielen piirteisiin. Toisaalta on vaikea vetää rajaa siihen, milloin on kyse kielen ja milloin sisällön vaikeudesta. Kieliopilliset ja sanastolliset valinnat eivät ole neutraaleja, sillä ne kantavat mukanaan merkitystä ja palvelevat siten muun muassa ideologisia tarkoituksia.⁵ Koodi- ja sisältötason jyrkkä erottaminen toisistaan ei näin ollen ole järkevää tai tarpeellista.

Heikkisen ja Hurmeen mukaan ammattialojen erikoiskielet, jargonit, ovat ongelma, jos viestinnän ihanteena pidetään yleistajuista kielenkäyttöä.⁶ Hallintolaki velvoittaa viranomaisia käyttämään työssään selkeää ja ymmärrettävää kieltä⁷ , mutta käytännössä viranomaisviestintä on saanut kritiikkiä juuri vaikean ymmärrettävyytensä vuoksi. Erityisesti talous on tuonut työelämään mukanaan hankalaksi koettua kielenkäyttöä. Tästä syystä on luonnollista, että talouden kieli ominaisuuksineen kulkee artikkelissani vahvana teemana.

Talousmaailma elää kielessä

Talouden kieleen törmää kaikkialla. Uusi työelämän kieli on Heikkisen ja Hurmeen mukaan alun perin lähtöisin nimenomaan talouden kielestä⁸ , ja esimerkiksi politiikassa ja hallinnossa talouden virkakieli on keskeisessä roolissa. Talouskriisien ja markkinoiden vallan vahvistumisen myötä talouden näkökulma on yhä itsestäänselvempi uutisoinnissa ja poliittisessa keskustelussa. Lehden taloussivut eivät ole enää reitti pelkän bisneksen ja talouden vaan koko maailman ymmärtämiseen.⁹ Tällöin talouden termejä käytetään niiden alkuperäisessä merkityksessä. Monet talouden sanat ovat ainakin osittain eriytyneet alkuperäisestä merkityksestään ja saaneet kielikuvallista käyttöä. Talouden kielelle ominainen sanasto on laaja ja alan kehittyessä alati kasvava. Siihen kuuluu paljon yleissanastoa, josta osa on erikoistuneempaa ja osa laajemmassa arkipäiväisessä käytössä (tilinpäätös, arvo, bonus, resurssi, kannustaa). Toisaalta sanoja on syntynyt omille erityisalueilleen, ja esimerkiksi EU:lle on muodostunut oma eriytynyt talouspuheensa (euroalue, rahoituksenvakautusmekanismi, eurobondi).

Juuri omintakeisen, laajan ja eriytyneen sanaston voisi helposti ajatella olevan syy talouden kielen koettuun hankaluuteen. Vaikeiden sanojen lisäksi talouden kieltä hämärtää kuitenkin myös muun muassa personifikaatio (Markkinat ajavat euroaluetta) sekä tekijän sumentaminen (Työttömyys kasvaa).¹⁰ Yleisiä ymmärtämistä hankaloittavia virkakielen piirteitä ovat sanaston lisäksi lausetason piirteet, kuten lauseenvastikkeet sivulauseiden sijasta (Verojen noustessa ostovoima heikkenee), niin sanottu substantiivitauti (Keskeisin päämäärä on kestävyysvajekysymyksen ratkaiseminen) sekä pitkät ja yksityiskohtiin takertuvat virkerakenteet. Voidaan kuitenkin ajatella, että sanasto on jargonin tunnistettavin ja sitä kautta se piirre, johon myös kielen hankaluus liitetään. Kuvaavaa on, että talouden sanastosta on laadittu termioppaita sekä taloustieteen että esimerkiksi EU:n piirissä.¹¹

Talouden kielen ymmärtäminen ja hallinta näyttävät olevan edellytys paitsi yhteiskunnalliselle osallistumiselle myös arkisessa elämässä pärjäämiselle. Heikkisen ja Hurmeen mukaan arkisimpienkaan talouden termien, kuten luoton tai vakuutuksen, käytännön merkitykset eivät välttämättä ole kansalaisille selviä.¹² Veropolitiikan ymmärtäminen aiheuttaa ihmisille hankaluuksia pitkälti siitä syystä, että yksittäisen termin ymmärtäminen tuntuu vaativan laajempaa verohallinnon tuntemusta. Toisaalta hämäryyttä voi luoda myös tekstin epäitsenäisyys: verotekstit vilisevät viittauksia lakeihin, lomakkeisiin, liitteisiin ja sopimuksiin.¹³ Laajaa katsausta kansalaisten taloustermien tuntemukseen ja termeihin suhtautumiseen ei ole toteutettu. Talouden kielen hankaluudesta kielii kuitenkin muun muassa se, että edes sijoittajat eivät välttämättä tunne kovin hyvin arvopaperikäsitteistöä.¹⁴

EU:sta ja talouskriisistä käytävissä keskusteluissa kansalaisten voidaan katsoa olevan kaksinkertaisesti epäsymmetrisessä asemassa poliitikkoihin, virkamiehiin ja talouden asiantuntijoihin nähden. Kansalaiset ovat maantieteellisesti ja tiedonsaannillisesti kaukana EU:n päättäjistä, ja unionin päätöksenteon yhteydessä on puhuttu jopa suoranaisesta demokratiavajeesta. Lisäksi EU:n hallinnon ja päätöksenteon kieli on hankalan talouden kielen ja EU:n spesifin byrokratian erikoistermistön kyllästämä. Asiat ja termit ovat vaikeita, mikä saattaa vähentää EU:n kiinnostavuutta ja jopa sen suosiota. Vielä astetta heikommassa asemassa ovat selkoviestinnän kohderyhmät, kuten kehitysvammaiset ja maahanmuuttajat.¹⁵ Kielen ymmärtämisen näkökulmasta kansalaisten joukko ei näin ollen ole homogeeninen, vaan muodostuu erilaisista ja eri asemassa olevista ryhmistä.

Kieli ja eriarvoisuus

Virkakielen hankaluus on nähty demokratian toteutumisen uhkana niin tutkimuskirjallisuudessa¹⁶ kuin julkisessa keskustelussa. Retoriikan tai diskurssianalyysin näkökulmasta kielellä rakennetaan todellisuutta, legitimiteettiä ja ihmisten tai ihmisryhmien välistä eriarvoisuutta. Virkakielen tutkimuksen näkökulmasta kielen voi katsoa itsessään olevan eriarvoista: tiettyjä kielimuotoja arvostetaan enemmän kuin toisia. Sekä kieli- että taloustieteen piirissä talouden kielen eriarvoisuutta lisäävä vaikutus on huomattu,¹⁷ mutta huomiot ovat tutkijoiden, eivät kansalaisten itsensä tekemiä. Sellaista tutkimusta, jossa jargonin ja kansalaisosallistumisen suhdetta olisi tutkittu kansalaisten omasta näkökulmasta haastattelu- tai kyselymetodilla, ei näytä olevan toteutettu minkään tarkastelemani tieteenalan piirissä.

Toisaalta virkakielen roolia voidaan tarkastella eriarvoisuuden kannalta myös päinvastaisesta suunnasta. Rainion mukaan luokkayhteiskunnan häviäminen on näkynyt kielenkäytössä siten, että asia- eli keskityyli on syrjäyttänyt juhla- ja arkityylin.¹⁸ Yhä useampi kansalainen suorittaa korkeakoulututkinnon ja työskentelee virkakielen parissa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kuilu vähäosaisten ja keskiluokan välillä voisi kasvaa yhä syvemmäksi.

Retoriikan tutkimuksessa kielen lause- ja sanatason kysymysten voidaan katsoa olevan yksi retoriikan tasoista. Toisaalta lause- ja sanatason ominaisuudet ovat aina osa esityksen, argumentaation sekä trooppien ja kielikuvien tasoa.¹⁹ Kielen tyyli on osa esitystä, ja olemme tottuneet liittämään tietynlaisen tyylin tiettyyn esitykseen ja tilanteeseen. Jo pelkkä mielikuva tietyn kielimuodon hankaluudesta voi ohjata ihmisten käyttäytymistä ja osallistumista. Lehden taloussivut eivät kiinnosta, koska niiden ajatellaan olevan vaikeaselkoista luettavaa.²⁰ EU-keskustelussa käytetty kieli taas saa koko unionin tuntumaan kaukaiselta ja ulkopuoliselta.

Kielen eriarvoistava vaikutus on huomattu tutkijoiden lisäksi poliitikkojen keskuudessa. SMP:n kansanedustaja Rainer Lemström sanoitti ajatuksensa vuonna 1974 seuraavasti:

Kansanomaisilla kannanotoilla eduskuntaan valittu kansanedustaja, joka on kansan syvistä riveistä lähtenyt, ei saisi asioihin puuttua. Minä katson, että kansanedustajalaitos, jos puhutaan tasavallasta ja demokratiasta, on sellainen laitos, jossa myöskin sille vähän kouluja käyneelle kansalaiselle, sille joka metsätyömiehenä tai rasvakouraisena pienenä yrittäjänä saanut ansionsa, myöskin suodaan oikeus puhua sitä kieltä, jota hän on kansan keskuudessa pienen ikänsä kuullut ja jolla kielellä hän on tottunut asiansa kaikissa eri portaissa esittämään.²¹

Vuoden 1999 eurovaalien Yleisradion vaalivalvojaisissa Heidi Hautala ja Astrid Thors puolestaan perustelivat kansalaisten huonoa äänestysintoa paitsi EU:n etäisyydellä myös erityisesti sillä, että poliitikkojen puhuminen EU:n toiminnasta on poliittista ja epäselvää käsiteviidakkoa.²² Näistä poliitikkojen tekemistä huomioista huolimatta yleistajuisen kielen periaate ei näytä tulleen laajaksi osaksi politiikan ammattikunnan käytäntöä.

Kielen avulla rakennetaan siis ihmisten välistä sosiaalista järjestystä kahdella eri tasolla: yhtäältä etäännyttämällä kieli yleistajuisesta, kaikille yhtä ymmärrettävästä arkikielestä, toisaalta taas retorisin keinoin esimerkiksi identifikaatiolla. Kenneth Burkelle identifikaatio on retoriikan keskeisin prosessi. Hänen mukaansa ihmisten eriarvoisuudesta johtuu, että retoriikkaa ylipäätään tarvitaan. Vastaavasti juuri siitä, että retoriikkaa on olemassa, voimme päätellä, että myös eriarvoisuutta on olemassa.²³ Poliittisen osallistumisen yhteydessä on totuttu puhumaan vapaasta julkisesta keskustelusta, jonka katsotaan olevan demokratian peruspilari. Tasa-arvoiset osallistumismahdollisuudet julkiseen keskusteluun voidaan kuitenkin kyseenalaistaa useasta eri näkökulmasta. Syyt voivat johtua vaikkapa ihmisten tiedon tasosta tai median yleisölle antamasta tilasta. Vaikeaselkoisen kielen näkökulmasta on kyseenalaista puhua ylipäätään keskustelusta, jonka tärkein ja syvin periaate on yhteistyö puhujan ja vastaanottajan välillä.²⁴

Jargon ammatillisena pääomana

Talouden kielikuvat ovat vakiintuneet osaksi kielenkäyttöämme ja maailmankuvaamme. Kaikella on arvo: tavaroilla, luonnolla, ihmisillä, kielellä. Selkeän ja hyvän virkakielen arvo on tunnustettu eri alojen kirjallisuudessa.²⁵ Miksi sitten ihannetta ja suositusta virkakielen yleistajuisuudesta ei ole otettu käytäntöön?

Kahta kirjallisuudessa esiintyvää selitystä kuvaa oivallisesti LeClerqin ja Phillipsin ironinen näkemys oikeustieteen ammattilaisen urapolusta:

Students enter law school to learn its jargon. Attorneys repeat law-school jargon because it’s familiar. Senior partners insist on jargon because they assume their success was built on jargon. ²⁶

Virkatyötään tekevät tuottavat kieltä, puhetta ja kirjoitettuja tekstejä, yleensä instituutioissa, joiden työnteon ja samalla kielenkäytön tavat ovat vakiintuneet. Heikkisen tutkimuksen perusteella kielenkäyttö perustuu pitkälti nimenomaan konventionaalisuuteen, tuttujen tapojen toistamiseen. Hänen mukaansa konventionaalistuminen näkyy paitsi teksteissä ja konteksteissa myös ihmisissä: he tekevät työtään kuten ennenkin, eivät kyseenalaista totuttuja käytänteitä eivätkä huomaa valitsevansa eri vaihtoehtojen välillä. Tätä konventionaalistumista Heikkinen kutsuu virallisen ideologiaksi. Tiedostettua tai ei, valitseminen on aina valtaa. Virkatekstit luovat hierarkiaa ammattilaisten ja maallikoiden välille, ja hegemonian luomiseksi tämä sosiaalinen järjestys pyritään häivyttämään näkymättömäksi.²⁷

Ammattikielen termistö on tiedostettu ja tärkeä osa ammattipätevyyttä. Kotimaisten kielten keskus oli vuonna 2009 mukana uuden asunto-osakeyhtiölain valmistelutyössä ja antamassa lainlaatijoille kielisuosituksia. Kotuksen antamia suosituksia ei kuitenkaan otettu kokonaisuudessa käyttöön, minkä voi tulkita tarkoittavan, että lakikielen halutaan antavan kuva pätevyydestä ja ammattitaidosta.²⁸ Tämä ei ehkä ole yllättävä tieto. Oman ammatin piirissä tuotettavan tekstin odotetaan olevan tietyn tasoista. Ainakin muut saman ammattialan asiantuntijat osaavat asettaa odotuksia ilmaisulle: sisällön tulee olla johdonmukaista ja termejä tulee käyttää oikein. Muilla asiantuntijoilla olisi siis näin ollen myös valtaa asettaa odotus ilmaisun selkeydestä ja ymmärrettävyydestä.

Pätevyyden osoittamisen tärkeys tulee esiin paitsi ammattilaisen ja maallikon myös poliitikon ja toimittajan välillä. Berg on tutkinut poliitikon ja toimittajan välistä vuorovaikutusta tv-keskusteluissa. Hänen mukaansa suuri merkitys keskustelun rakentumiseen on toimittajan ja poliitikon välisellä tiedollisella epäsymmetrialla: toimittaja valitsee aiheet mutta poliitikko on yleensä tiedollisesti vahvemmilla. Molempien tavoitteena on osoittaa omien tietojensa pätevyys.²⁹ Tiedotusvälineiden roolin vallan vahtina, kansalaisten palvelijana ja toisaalta oman etunsa, pätevyytensä ja työnsä edun ajajana on osittain ristiriitainen. Sekä median että poliitikkojen katseiden tulisi demokraattisen ihanteen mukaan olla suunnattuna kansaan, mitä tiedollisen taistelun ei juuri voi katsoa palvelevan. Politiikan ammattikieltä käyttämällä toimittajalla on mahdollisuus asettua pikemminkin asiantuntijoiden kuin kansalaisten puolelle.

Berg sivuaa tiedollisen epäsymmetrian yhteydessä kielen vaikeaselkoisuutta. Hänen mukaansa toimittaja näyttäisi omaksuvan kansalaisten palvelijan roolin joka tapauksessa poliitikkoa selvemmin. Vain toimittajalla näyttäisi olevan oikeus esittää kansalaisten (oletettuja) moraalisia näkökulmia. Toimittajan tehtävänä on myös suomentaa poliitikon ammattikieltä tai kehottaa poliitikkoja välttämään sivistyssanojen käyttöä.³⁰ Medialla ja organisaatioiden, kuten yritysten, valtionhallinnon, järjestöjen ja kuntien, viestinnällä voidaankin ajatella olevan kiistämätön tehtävä demokraattisen kielenkäytön vakiinnuttamisessa sekä ottamalla sen oman työnsä periaatteeksi että vahtimalla poliitikkojen ja asiantuntijoiden kieltä.

Lopuksi

Vaikka jargonin ongelmat tiedostettaisiin, hankalien ilmausten välttäminen saatetaan kokea ammattilaisten keskuudessa haasteelliseksi.³¹ Onkin hyvä muistaa, että erikoiskielet, kuten kielimuodot yleensä, on aina luotu tiettyä tarkoitusta varten,³² alun perin yleensä palvelemaan tietyn erikoisalan työskentelyä ja toimintaa, vaikka kieli ei nykyisellään enää näitä tarkoituksia palvelisikaan. Talouden kieli on tullut osaksi laajempaa kielenkäyttöä, koska talousmaailma on tullut aiempaa keskeisemmäksi osaksi politiikkaa ja ylipäätään elämäämme. Iisa ja Piehl esittävät aiheellisen kysymyksen: onko vaikeaselkoisesta virkakielestä mahdollista päästä kaikkien kieleen ja onko se edes tarpeen?³³

Jälkimmäinen kysymys oikeuttaa kansalaisosallistumisen näkökulmasta nähdäkseni jatkotutkimustarpeen. Kirjallisuuskatsaukseni osoitti, että vaikeaselkoisen virkakielen ja kansalaisosallistumisen suhdetta on tutkimuskirjallisuudessa sivuttu, mutta varsinaiseksi tutkimuskysymykseksi sitä ei toistaiseksi ole nostettu. Ääneen ovat päässeet vain tutkijat, poliitikot ja virkamiehet, osin toimittajatkin. Kielen vaikutusta kansalaisten osallistumismahdollisuuksiin ja -halukkuuteen on näin ollen on pohdittu vain oletuksina.

Kielen hankaluus olisi siten syytä ottaa osaksi myös kansalaisten osallistumisen tai osallistumatta jättämisen perusteluiden, taustojen ja edellytysten kartoitusta. Esimerkiksi vuoden 2009 EU-vaalien äänestysperusteissa hankalaksi koettu EU-kieli voisi olla osa useampaa eri perusteluvaihtoehtoa: ”politiikka tai EU eivät kiinnosta”, ”julkisen keskustelun puute” tai ”tietämättömyys EU:sta tai politiikasta”. Toisaalta myös ”tyytymättömyys EU:hun instituutiona” tai ”luottamattomuus politiikkaan” voivat implikoida, että kieli ei palvele kansalaisia tarpeeksi hyvin.³⁴ Perusteluiden eritteleminen olisi kielen roolin hahmottamisen kannalta hyödyllistä. Miksi EU-politiikka ei kiinnosta? Mistä tietämättömyys johtuu? Vastaus kielen selkiyttämisen tarpeeseen tulee viime kädessä kansalaisilta itseltään; tutkijan, poliitikon tai toimittajan oletukset eivät riitä kielen kokonaisarvon määrittämiseen.

Lähteet

Arendt, Hannah (1958). Vita Activa. Ihmisenä olemisen ehdot. Suomennos Riitta Oittinen & työryhmä. Vastapaino, Tampere.

Berg, Maarit (2003). Syytöksiä ja epäilyksiä. Toimittajan ja poliitikon vuorovaikutuksesta televisiokeskustelussa. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 918. SKS, Helsinki.

Davidson, Alexander (2008). How to understand financial pages: a guide to money and jargon. Kogan Page Limited, USA & United Kingdom.

EU (2011). EU:n talouskriisi – termit ja taustat. Eurooppatiedotus, ulkoasiainministeriö.

Eurobarometrin yhteenveto (2012). Bryssel: Euroopan parlamentti, Viestinnän pääosasto, Yleisen mielipiteen seurantayksikkö. Saatavissa: http://www.europarl.europa.eu/pdf/eurobarometre/2012/research/Desk_resea... (luettu 18.3.2013).

Foster, John (2008). Effective Writing Skills for Public Relations. (4th edition). Kogan Page Limited, London.

Hallintolaki 434/2004 9 §. Saatavissa: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030434 (luettu 25.3.2013).

Heikkinen, Vesa (2000a). ”Konvention kentillä – kertomuksia kielitöistä.” Teoksessa Heikkinen, Vesa; Hiidenmaa, Pirjo; Tiililä, Ulla (toim.): Teksti työnä, virka kielenä. Gaudeamus, Helsinki.

Heikkinen, Vesa (2000b). ”Virallisen ideologiaa.” Teoksessa Heikkinen, Vesa; Hiidenmaa, Pirjo; Tiililä, Ulla (toim.) 2000: Teksti työnä, virka kielenä. Gaudeamus, Helsinki.

Heikkinen, Vesa (2002). ”Virkakieli lumoaa ja pelottaa.” Teoksessa Heikkinen, Vesa (toim.): Virkapukuinen kieli. Tietolipas 182. Helsinki: SKS.

Heikkinen, Vesa & Hurme, Tuure (2008). Hölynpölynimuri. Otava, Helsinki.

Helsingin Sanomat 26.8.2011. Tutkijat: Hankala talouden kieli lisää eriarvoisuutta. Saatavissa http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Tutkijat+Hankala+talouden+kieli+lis%C3... (luettu 25.3.2013).

Hyvärinen, Matti (1996). ”Vallan retorinen konstruointi.” Teoksessa: Palonen, Kari & Summa, Hilkka (toim.): Pelkkää retoriikkaa. Vastapaino, Tampere.

Iisa, Katariina & Piehl, Aino (1992). Virkakielestä kaikkien kieleen. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaali: Kansalaisretoriikka (sana-artikkeli). Jyväskylän yliopisto. Saatavissa: http://kans.jyu.fi/sanasto/sanat-kansio/kansalaisretoriikka (luettu 20.3.2013).

Koivusalo, Esko & Huovinen-Nyberg, Liisa (1980). Selkeä virkakieli. Valtion koulutuskeskus, Helsinki.

Kotitalouksien säästämistutkimus (2011). Helsinki: Suomen pörssisäätiö. Saatavissa: http://www.porssisaatio.fi/wp-content/uploads/2012/05/Kotitalouksien_saa... (luettu 18.3.2013).

Kulkki-Nieminen, Auli (2010). Selkoistettu uutinen. Lingvistinen analyysi selkotekstien erityispiirteistä. Acta Universitatis Tamperensis 1524, Tampereen yliopisto.

Kurhila, Salla (2001). ”Asiantuntijuuden kerrostumista – Syntyperäiset ja ei-syntyperäiset suomenpuhujat virkailijoina ja asiakkaina.” Teoksessa Ruusuvuori, Johanna; Haakana, Markku & Raevaara, Liisa: Institutionaalinen vuorovaikutus. Tietolipas 173. SKS, Helsinki.

Leiwo, Matti & Pietikäinen, Sari (1996). ”Kieli vuorovaikutuksen ja vallankäytön välineenä.” Teoksessa Palonen, Kari & Summa, Hilkka (toim.): Pelkkää retoriikkaa. Vastapaino, Tampere.

LeClercq, Terri & Phillips, Thomas R. (Foreword by) (1995). Expert Legal Writing. University of Texas Press, Austin, TX, USA.

Paloheimo, Heikki & Wiberg Matti (1997). Politiikan perusteet. WSOY, Porvoo.

Palonen, Kari & Summa Hilkka (1996). ”Johdanto: retorinen käänne?” Teoksessa Palonen, Kari & Summa, Hilkka (toim.): Pelkkää retoriikkaa. Vastapaino, Tampere.

Piehl Aino (2012). ”Lakikielen ymmärrettävyys: rajankäyntiä ammattikielen ja yleiskielen välillä.” Kielikello 4/2012. Kotimaisten kielten keskus, Helsinki.

Rainio, Ritva (1981). Asiatyyli ja viestintä. Tietolipas 56. SKS, Helsinki.

Stivers, Richard (2008). Illusion of Freedom and Equality. State University of New York Press.

Summa, Hilkka (1996). ”Kolme näkökulmaa uuteen retoriikkaan.” Teoksessa Palonen, Kari & Summa, Hilkka (toim.): Pelkkää retoriikkaa. Vastapaino, Tampere.

Turja, Timo (2007). ”Parlamentaariset puhetyylit eduskunnan täysistunnoissa.” Politiikka 3/2007.