1930-luku muistetaan suuresta lamasta, ääriliikkeistä ja toisen maailmansodan syttymisestä. Kaikkiin näihin sisältyy suuria intohimoja. Väitellään siitä, olisiko sota voitu välttää tai olisiko ollut mahdollista estää ääriliikkeiden nousu ja myös siitä, oliko politiikka pulan suhteen onnistunutta. Pulaa on vaikea torjua ja lieventää. Seuraavassa käsittelen sitä, miten lamaan jouduttiin ja miten pulan suurimpina kriisivuosina vallassa ollut Juho Emil Sunilan porvarillinen koalitiohallitus yritti hoitaa pulaa ja miten hallituksen pulatoimenpiteisiin suhtauduttiin. Näkökulma on maatalouspulassa ja sen erilaisissa ratkaisuyrityksissä.

Agrarismin mallimaa joutuu kriisin kouriin

Suomi oli itsenäistyessään agraarinen valtio. Suomesta oli suorastaan alettu rakentaa eräänlaista agrarismin mallimaata. Suuri vaikutus tähän kehitykseen oli Maalaisliiton nousulla aikakauden johtavaksi puolueeksi. Ideologialtaan Maalaisliitto oli agraristinen, eli se ajoi maalais- ja maatalousväestön etuja. Tällaisen ideologian omaava puolue oli vahvoilla nuoressa tasavallassa jossa vallitsi kova maausko ja ajettiin läpi suuria maareformeja. Maatalouteen panostamisen taustalla oli moni muukin seikka. Suomessa oli ajauduttu 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla lypsykarjatalousvaltaiseen maatalouteen ja vähennetty leipäviljan viljelyä. Viljatullien kumoaminen 1864 ja saman vuosikymmenen suuret nälkävuodet eivät innostaneet leipäviljan viljelyyn. Kun maitotaloustuotteista sai hyvää hintaa ja Venäjältä ja Saksasta halpaa viljaa¹ oli selvää mihin suuntaan tuotanto painottui. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin muutti tilanteen. Ensin viljantuonti väheni ja hankaloitui. Vähitellen jouduttiin turvautumaan säännöstelyyn. Vuosien 1917–1919 traumaattiset kokemukset vaikuttivat Suomen maatalouspolitiikan suuntautumiseen kohti omavaraisuuden tavoittelua. Maatalouspolitiikassa pyrittiin tuotantoa nostamalle tekemään Suomesta mahdollisimman omavarainen.² Maatalous oli monen mielestä myös mitä parhainta sosiaalipolitiikkaa ja tuki kansan eheyttämistä verisen sisällissodan jälkeen. Maatalouteen suhtautui myötämielisesti valtiovallan ohella myös pankkilaitos.³

Maataloutta siis kehitettiin monella tapaa ja siihen myös kannustettiin. Maatalouteen sijoitettiin paljon rahaa, minkä mahdollisti varsinkin osuuskassajärjestelmän leviäminen.⁴ Samaan aikaan maataloutta kehitettiin myös muualla maailmassa eli ilmiö oli yleismaailmallinen. Yleismaailmallinen maatalouden kehittäminen johti ylituotantoon ja tuottajahintojen laskuun.⁵ Näkyvän maailmanpulan alkamisena pidetään New Yorkissa lokakuussa 1929 tapahtunutta suurta pörssiromahdusta, mutta Suomen talouteen lama oli alkanut hiipiä jo aikaisemmin. Kaiken takana oli talouden ylikuumeneminen.⁶ Oli otettu velkaa, tuonti oli ollut suurta ja niin kaupungeissa kuin maaseudulla oli koettu ennennäkemätön rakennusbuumi. Kaupunkeihin ilmestyi 1920-luvun lopulle tultaessa entistä komeampia kivitaloja ja maaseudulle asuin- ja talousrakennuksia. Tällaisen menon jatkuessa kauppatase ja pankkien maksuvalmius heikkeni.⁷

Kehitystä pahensivat Suomea vuosina 1928–1929 koetelleet kadot. Viljaa piti siis ryhtyä tuomaan ulkomailta Suomeen. Ulkomainen tuonti aiheutti painetta siihen suuntaan, että kotimaista hintatasoa piti laskea. Varsinkin Neuvostoliiton markkinoille dumppaama halpa puu hankaloitti maatalouden asemaa, sillä metsätulot vähenivät ja pientilalliset menettivät sivuansioitaan, kun metsätöitä ei enää ollut niin paljon tarjolla. Yrityksistään huolimatta suomalaiset eivät pystyneet vähentämään neuvostoliittolaisen puun dumppausta.⁸ Nämä seikat johtivat Suomen talouden kriisiin.

Valtiovalta huolestuu mutta pula pahenee

Talouden kriisistä huolestuttiin valtiovallan taholta jo vuoden 1928 lopussa, jolloin Sunilan ensimmäinen hallitus asetti neuvottelukunnan selvittämään uhkaavaa talouspulaa ja siitä selviytymistä.⁹ Kriisi tiedostettiin, mutta sitä ei pystytty estämään ja suomalaisten epäonneksi yleismaailmallisten tapahtumien takia kriisi syveni.

Kaikkein voimakkaimmin kriisi kohdistui juuri maatalouteen. Tilannetta ei maatalousväestön kannalta katsottuna helpottanut yhtään Risto Rytin luotsaaman Suomen Pankin harjoittama kireä rahapolitiikka ja korkeat korot. Monien mielestä heidän ahdingostaan ei välitetty. Valtiovalta oli kyllä huolestunut pulasta, esimerkiksi Kyösti Kallion toinen hallitus antoi toukokuussa 1930 J. E. Sunilan ja Eemil Hynnisen¹⁰ tehtäväksi suunnitella pulan torjumistoimia. Sunilan ja Hynnisen mietintö valmistui marraskuussa 1930.¹¹ Mietinnössä ehdotettuja toimenpiteitä kannatettiin osittain ja osa toteutettiinkin. Pula kuitenkin jatkui ja paheni ja samaan aikaan nousussa ollut poliittinen radikalismi vei osaltaan huomiota. Kallion hallitusta seuranneen P. E. Svinhufvudin hallituksen toiminnan pääpaino oli Lapuan liikkeen toiminnan hillitsemisessä.

Lapuan liike näyttikin saaneen yhden tavoitteensa läpi kun sen tukema P. E. Svinhufvud valittiin talvella 1931 presidentiksi. Uudeksi pääministeriksi nousi maalaisliittolainen Juho Emil Sunila, joka oli ollut pääministerinä jo vuosina 1927–1928. Kun oikeistoradikalismin voimakkain aalto näytti laantuneen, yritti valtiovalta puuttua pulaan perusteellisemmin.

Sunilan hallitus pulaliikkeiden paineessa

Ohjelmassaan, joka oli sangen lyhyt, Sunilan hallitus korosti julkisen talouden supistamista ja maatalouden tukemista.¹² Aivan taipaleensa alussa hallitus asettikin J. K. Paasikiven johtaman lautakunnan suunnittelemaan talouden supistamista. Lautakunta moitti valtiota huonosta suhdannepolitiikasta.¹³ Kaikista suurimman paineen Sunilalle ja hänen hallitukselleen aiheuttivat kuitenkin talonpojat. Paineita aiheutti varsinkin pulamiesten aloittama liikehdintä. Ensimmäinen suuri pulakokous pidettiin Loimaalla tammikuussa 1931 ja seuraava huhtikuun alussa samana vuonna.¹⁴ Muuallakin ilmeni erilaista pulaliikehdintää. Pulaliikkeet eivät olleet homogeenisiä, vaan esimerkiksi Loimaan liike ja Karjalan kannakselta lähtenyt Maakuntain liike olivat aluksi hyvin lapulaishenkisiä, kun taas esimerkiksi Muhoksen pulaliike oli vasemmistolainen. Kaikille pulaliikkeille oli kuitenkin yhteistä suuret kokoontumiset ja vaatimusten esittäminen.¹⁵

Maalaisliiton puoluekokouksessa kesäkuussa 1931 pääministeri Sunila piti puheen, jossa hän piti tilannetta uhkaavana ja osoitti syyttävällä sormella erityisesti rahalaitoksia. Mutta samalla Sunila totesi kuinka vaikeassa tilanteessa valtio itsekin oli ja että oli suorastaan mahdotonta auttaa hankaluuksiin joutuneita suoranaisesti rahalla.¹⁶ On mahdollista, että Sunilalla oli tavoite saada tilanne näyttämään pakottavalta, jotta eduskunnassa olisi otollisempi maaperä niille pulantorjumiskeinoille, joita hallitus ajoi.¹⁷ Näin väittää ainakin agraaripolitiikan dosentti V. F. Johanson, joka mainitsee Sunilan antaneen hänelle tehtäväksi keväällä 1931 osallistua pulaliikkeen toimintaan ja muokata maaperää.¹⁸ Sitä, antoiko Sunila Johansonille tosiaan tällaisen valtuutuksen, ei pysty pitävästi todistamaan. Se voi olla totta tai Johansonin myöhempää keksintöä. Sunilaan ja hänen hallitukseensa suhtauduttiin kuitenkin tässä vaiheessa myönteisesti.¹⁹

Pulaliikkeen vaatiessa toimenpiteitä, hallitus yritti ryhtyä niihin. Se laati pulaohjelman, johon suhtauduttiin ainakin maataloustuottajien äänenkannattajassa Maaseudun tulevaisuudessa positiivisesti.²⁰ Pulaohjelmassa eduskunnalle esiteltiin monia toimenpiteitä, joiden tarkoituksena oli helpottaa talonpoikien tilannetta. Yksi tavoite oli maatalouden velkojen vakauttaminen. Velkojen vakauttamiseen liittyen pääministeri Sunila pyysi V. F. Johanssonilta ehdotuksen obligaatiojärjestelmän kehittämisestä. Pulaliike halusi obligaatiojärjestelmää, sillä lyhytaikaisten luottojen nähtiin rasittavan suuresti talonpoikia. Obligaatiojärjestelmän tarkoituksena oli velkojen vakauttaminen niin, että valtio laskisi obligaatioita, joilla lyhyet luotot voitaisiin muuttaa pitkäaikaisiksi lainoiksi. Maatalouden velkoja pyrittiin vakauttamaan Maakiinteistöpankin kautta niin, että valtio olisi mukana ja että velkojat joutuisivat ottamaan maksuksi pankin obligaatioita. Maakiinteistöpankin toiminnan laajentamista käsiteltiin eduskunnassa syyskuussa 1931 pääministeri Sunilan ja maatalousministeri Mattssonin puolustaessa esitystä.²¹ Järjestelmä ei kuitenkaan osoittautunut toimivaksi, sillä monet velkojat kieltäytyivät vastaanottamasta obligaatioita. Talonpoikien osoittaessa mieltään tehotonta lakia kohtaan valtiovallan oli sorvattava sitä uudelleen niin, että Maakiinteistöpankki oikeutettiin vakauttamaan vaikeuksiin joutuneiden viljelijöiden velkoja kiinnityslainalla. Velkojan oli otettava vastaan obligaatioita, tai mikäli hän kieltäytyi, oli mahdollista tallettaa ne velkojan hyväksi.²²

Talonpoikien vaatimuksiin kuului myös maatalousmoratorio. Moratoriossa on kyse maksunlykkäyksestä. Eli vaadittiin maksujen ja ulosottojen keskeyttämistä lakiteitse. Vaatimus moratoriosta meni läpi ja Sunilan hallitus antoi laista esityksen jo elokuussa 1931. Moratorion takana oli huolestuminen pakkohuutokauppojen laajenemisesta. Pakkohuutokauppojen määrä olikin kasvanut huomattavasti. Normaaleina vuosina 1920-luvulla pakkohuutokauppoihin oli päätynyt 100–200 maatilaa vuosittain, mutta määrä oli alkanut kasvaa vuosikymmenen loppupuolelle tultaessa. Pakkohuutokauppoihin joutuikin vuonna 1929 jo liki 600 tilaa ja vuonna 1930 jo yli tuhat tilaa.²³

Hyväksytty moratorio oli kuitenkin torso, sillä se sisälsi monia ehtoja. Pulamiehet eivät olleet ratkaisuun tyytyväisiä vaan vaativat syksyn 1931 ja talven 1932 kuluessa hallitukselta uutta moratoriolakia. Sellainen annettiinkin, mutta myös se sisälsi monia rajoituksia johtuen lähinnä Suomen Pankin vaatimuksesta. Moratorion ohella annettiin talvella 1932 laki jossa rajoitettiin ulosmittauskelpoisen omaisuuden määrää. Monet pulamiehet olivat tyytymättömiä tehottomina pitämiinsä moratoriolakeihin ja eräät pitivät niitä vain hädänalaisten hämäämisenä.²⁴ On varmaankin totta, että moratoriosta ei tullut kovin tehokasta. 1930-luvun pulasta Kalajokilaaksossa väitelleen Juha Maijalan mukaan pakkohuutokauppojen toimeenpanon lykkääminen saattoi pidentää lamaa maataloudessa kun elinkelvottomia tiloja pidettiin hengissä ja markkinavoimien näkymätön käsi pääsi vasta viiveellä karsimaan maataloutta. Maijala kuitenkin muistuttaa toisestakin puolesta: moratorion avulla talonpojat saattoivat saada lisäaikaa ja talouden lähtiessä uudelleen pyörimään ratkaisu saattoi löytyä.²⁵

Velallisten viljelijöiden auttamisen vaikeus

Maatilojen pakkohuutokauppojen estäminen oli kuitenkin mahdotonta. Pulaliike ehdottikin kesällä 1931 hallitukselle, että valtio voisi alkaa lunastaa huutokaupattuja tiloja ja luovuttaa ne entisille omistajilleen. Asiasta annettiinkin laki toukokuussa 1932. Lain mukaan tilat oli kuitenkin tarkoitus lunastaa ensisijassa asutuskäyttöön tilattomia varten, mutta maatalousministeriön harkinnan jälkeen oli mahdollista luovuttaa tila joko sen entiselle omistajalle tai hänen omaisilleen. Lunastukset suoritti asutushallitus, mutta vuoden 1933 alusta myös Maakiinteistöpankki sai oikeuden lunastaa tiloja. Kaiken kaikkiaan sinä aikana (1932–1936) jolloin valtion väliintulo oli mahdollista, lunastettiin entisille omistajille tai näiden omaisille 2800 tilaa. Määrä ei ollut suuri, jos sitä vertaa pakkohuutokaupattujen tilojen kokonaismäärään, joka oli tuona aikana yli 11 000.²⁶

Maanviljelijöitä pyrittiin auttamaan myös niin sanotulla akordimenettelyllä. Akordimenettelyllä tarkoitetaan sopimusta velkojan ja velallisen välillä. Konkurssilainsäädännössä oli ennen vaadittu kaikkien velkojien yksimielistä suostumusta akordiin, mutta Sunilan hallituksen esityksessä akordiin tarvittiin enää velkojien määräenemmistö. Johtaviin pula-asiantuntijoihin kuulunut V. F. Johansson korosti kuitenkin, että akordi pitäisi olla mahdollista saada jo ennen konkurssia, jolloin se saattaisi olla merkitykseltään ratkaiseva. Johansson toimitti asiasta esityksiä pääministerille.²⁷ Tällainen ehdotus tuotiinkin eduskuntaan. Maataloustuottajien Maaseudun Tulevaisuus piti ehdotusta uudessa muodossa kannatettavana.²⁸ Laki hyväksyttiin eduskunnassa, mutta sitä ei hyödynnetty ilmeisesti kovinkaan paljon.

Suurin paine Sunilan hallitusta kohtaan aiheutui niin sanotussa korkokysymyksessä. Korkoja oli säädelty 1920-luvun alkuun asti, jolloin korkosääntely poistettiin. Korkosääntelyn poistuttua korkotaso oli lähtenyt huimaan nousuun.²⁹ Vaikka korkoa pyrittiin hillitsemään eri toimenpitein, niin deflaatio nosti korkokuluja. Pitkin 1930-luvun alkua varsinkin siinä osassa lehdistöä, joka oli lähellä talonpoikia ja maalaisliittolaisia, käytiin korkokysymyksen kimppuun ja vaadittiin korkokantaan puuttumista.³⁰ Pääministeri Sunila kutsuikin heinäkuussa 1931 tohtori V. F. Johansonin maatilalleen ja antoi tälle tehtävän laatia selvityksen toimenpiteistä korkokannan alentamiseksi.³¹ Pulaliikkeet vaativat korkokannan laskua muun muassa käydessään pääministerin luona syyskuussa 1931. Vaatimuksia koron laskemisesta oli koko ajan ilmassa ja Sunilan hallituksen olikin tarkoitus antaa siitä esitys alkuvuodesta 1932. Suomen pankin ja muiden puolueiden kuin Maalaisliiton ministerien kielteisen kannan vuoksi asiasta kuitenkin luovuttiin. Maalaisliitossa asiaa ei kuitenkaan haluttu jättää sikseen, vaan hallitusta vaadittiin antamaan esitys.³² Kun hallituksen ei-maalaisliittolaiset ministerit, kokoomuslainen valtionvarainministeri Kyösti Järvinen etunenässä, kuitenkin vastustivat esityksen antamista ja presidentti Svinhufvud oli samaa mieltä, ei esitystä annettu.³³ Tämä oli asia jonka vuoksi pääministeri Sunila katsoi olevansa pakotettu jättämään hallituksen eronpyynnön.

Apua protektionismilla ja muilla toimilla

Maataloutta yritettiin pitää jaloillaan myös perinteisimmin keinoin. Talonpoikia pyrittiin auttamaan erilaisin tulli- ja tukitoimenpitein. Ajan agraristiseen ideologiaan kuului vahva protektionismi, jonka avulla pyrittiin suojelemaan kotimaisia tuottajia ulkomaiselta kilpailulta. Tullisuojaa oli kasvatettu 1920-luvun kuluessa tarkoituksena kotimaisen viljelyn tukeminen ja viljaomavaraisuuden kasvattaminen. Suomessa viljatullit oli nostettu korkealle ja viljelijät saivat täällä tuotteistaan yhtä suuren hinnan 1930-luvun pula-aikana kuin 1920-luvulla, vaikka maailmanmarkkinahinnat olivatkin alhaalla. Viljatullien korottamisella ei sinänsä ollut suuria vaikutuksia viljelijöille itselleen, koska he itse käyttivät suurimman osan sadostaan.³⁴

Käytännön tukitoimiin kuului myös niin sanotun vientipalkkiojärjestelmän toteuttaminen. Vientipalkkiojärjestelmä oli ajettu voimaan jo Sunilan ensimmäisen hallituksen aikana vuonna 1928. Tällöin oli järjestetty vientipalkkiot kananmunille ja sianlihalle. Tarkoitus oli tuolloin tukea pienviljelijöitä ja näiden tulopohjaa. Vientipalkkioita karjataloustuotteille ajettiin maataloustuottajien toimesta ja sen puuttumista hallituksen syyskuun alussa 1931 julkaistusta pula-ohjelmasta paheksuttiin Maaseudun tulevaisuudessa.³⁵ Pulan pitkittyessä hallitus antoi sitten esityksen voin ja juuston vientipalkkioista loppuvuodesta 1932. Sunilan hallituksen aikana esitys ei kuitenkaan vielä toteutunut, vaan eduskunnassa se hyväksyttiin vasta hallituksen kaaduttua joulukuun lopussa 1932.

Eräs tukemisen muoto oli niin sanotun jauhatus- ja sekoituspakon säätäminen. Tavoitteena oli kotimaisen viljantuotannon edistäminen. Laki rukiin ja kauran sekoituspakosta tuli voimaan syyskuussa 1931. Laki velvoitti myllyt sekoittamaan ulkomaiseen viljaan kotimaista viljaa siinä suhteessa kuin maatalousministeriö määräsi. Tämä laki toimi verraten hyvin. Koska myllyjen oli käytettävä kotimaista ruista, turvasi se kotimaisen rukiin menekin, vähensi ruisjauhojen tuontia ja piti hintatason kohtuullisen vakaana.³⁶

Sunilan hallitus yritti helpottaa maaseudun ihmisten asemaa myös erilaisin asutuspoliittisin toimenpitein ja tukemalla maanparannustöitä sekä uudisraivausta. Toki tällaista toimintaa oli harjoitettu jo 1920-luvulta lähtien, mutta se jatkui Sunilan toisen hallituksen aikana ja sen kaatumisenkin jälkeen. Sunilan hallituksen aikana muutettiin lakia valtion metsämaiden asuttamisesta.³⁷ Asutustoiminnalla pyrittiin ennalta ehkäisemään kumouksellisuutta ja torjumaan työttömyyttä.³⁸ Uskottiin myös että teollisuus ei imisi kasvavaa väestöä vaan asia piti hoitaa asutustoiminnan kautta.³⁹ Osaa asutustoiminta kiinnosti mutta ei kaikkia. Epäluuloisuus asutettavien parissa johtui todennäköisesti siitä, että asutustoiminta haluttiin tuossa vaiheessa suunnata varsinkin Pohjois-Suomeen valtion maille. Pohjolan karut olot eivät innostaneet.

Pulan torjunnan vaikeus ja pulan loppu

J. E. Sunila ja hänen toinen hallituksensa joutuivat siis varsin ahtaalle yrittäessään torjua pulaa. Syy siihen, miksi Sunila ja hänen hallituksensa eivät onnistuneet pulan torjumisessa, kuten monet talonpojat olisivat halunneet, oli monen tekijän summa. Suomi oli yksinkertaisesti aivan liian pieni kansantalous siihen että maatalouspulaa olisi voinut ratkaista yksin. Jonkinlaista lieventämistä oli mahdollista yrittää. Sunilan oman puolueen, Maalaisliiton, pula-ohjelma oli paisunut kovin suureksi. Mutta koska Sunilan hallitus oli porvarillinen koalitiohallitus, niin hallituksella ei ollut mitään edellytyksiä toimia niin, että maalaisliittolainen näkemys pulan torjunnasta olisi voitu täysipainoisesti toteuttaa. Sunilan hallituksen muut puolueet, Kokoomus, Kansallinen Edistyspuolue ja Ruotsalainen Kansanpuolue edustivat lähinnä liberalistista uusklassillista talousajattelua, joka taas oli maalaisliittolaisille vierasta. Odotettiin markkinavoimien itsessään tasapainottavan ne häiriöt, jotka olivat syntyneet.⁴⁰ Tällaista käsitystä eivät tavalliset talonpojat juuri ymmärtäneet, vaan he vaativat hallitukselta toimia.

Sunilan toisen hallituksen pääpuolue Maalaisliitto joutui tasapainoilemaan itsensä, toisten hallituspuolueiden ja pulaliikkeiden kanssa. Yhtälö oli lopulta mahdoton. Kaikkia ei voinut mitenkään miellyttää. Sunila itse totesi uudenvuoden aattona 1931 pitämässä radiopuheessa sen, etteivät asiat olleet yksinkertaisesti järjestettävissä ja ettei hallitus voinut toimia ryhmäetupyyteiden mukaan.⁴¹ Tyytymättömyys Maalaisliiton hallituspolitiikkaan pahimpina lamavuosina näkyi vuoden 1933 eduskuntavaaleissa, jolloin Maalaisliitto kärsi yhden historiansa suurimmista vaalitappioista ja menetti kuusi edustajapaikkaa.⁴² Nämä menetykset sijoittuivat alueille joissa pulan ja pulaliikkeiden vaikutus oli suurta.⁴³

Sunilan hallitus oli yrittänyt monin toimin parantaa maatalouden ja maanviljelijöiden asemaa. Aivan täysipainoisesti se ei siinä onnistunut monien vastavoimien puserruksessa. Suomen maatalous kuitenkin selvisi kohtuullisesti pulavuosista. Kaikki maatilat eivät olleet suinkaan velkaantuneita, joten osalta suomalaisia pulakausi saattoi mennä melko huomaamattomasti ohi. Verrattuna edellisiin aikoihin 1930-luvun pulavuodet olivat talonpojille kuitenkin vaikeita ja erityisen hankalia vuodet olivat maaseudun tilattomalle väestölle, mikä johtui puutavaran kysynnän vähenemisestä.⁴⁴ Kun metsätöiden tarjoamaa työtä ei löytynyt, merkitsi se sitä, että jouduttiin järjestämään erilaisia hätäaputöitä.⁴⁵

Velkoihin joutuneet talonpojat ja maaseudun tilaton väestö olivat otollista kasvupohjaa erilaisille protestiliikkeille. Myös kommunistit yrittivät saada vaikutusvaltaa vaikeuksissa olleiden talonpoikien parissa, mutta eivät siinä juurikaan onnistuneet.⁴⁶ Kommunistit olivat 1930-luvun alussa niin heikkoja, että heidän tavoitteillaan ei juuri ollut edellytyksiä onnistua. Pulan seurauksena jonkun verran väkeä siirtyi Neuvostoliittoon ja muualle etsimään toimeentuloa.⁴⁷ Samoin tilatonta väestöä siirtyi etsimään töitä kaupungeista.

Vaikka pulan torjuminen olikin monen mielestä hyvin haparoivaa ja tyytymättömyyttä ilmeni, Sunilan hallitus sai myös kiitosta. Maataloustuottajien Maaseudun Tulevaisuudessa todettiin hallituksen tehneen sen minkä oli voinut ja että kaikki toimenpiteet eivät olleet edes vielä alkaneet vaikuttaa täydellä tehollaan vaan piti odottaa myöhempiä aikoja.⁴⁸ Näin olikin ja monia Sunilan hallituksen aikana annettuja esityksiä uudistettiin ja parannettiin. Muun muassa Maakiinteistöpankin valtuuksia lisättiin.⁴⁹ Sunilan hallitusta seuranneen Kivimäen hallituksen aikana suhdanteet olivat parantuneet jo niin paljon, että korkoa pystyttiin laskemaan.⁵⁰ Maalaisliittolaiset eivät kuitenkaan lähteneet mukaan Kivimäen hallitukseen, koska olivat kärsineet pulapolitiikassa tappion.⁵¹ Pulaliikkeille taloudellisten suhdanteiden paraneminen merkitsi suosion vähenemistä. Talonpoikien oloa helpotti satojen paraneminen, joka oli alkanut jo vuonna 1930, sekä reaalisen keskitulon nousu vuodesta 1933 alkaen.⁵² Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Maalaisliiton suosio alkoi jälleen pienen notkahduksen jälkeen nousta.

1930-luvun alun pula oli siis ensi sijassa maatalouspulaa, joka ilmeni varsinkin pakkohuutokauppoina ja pulaliikehdintänä. Pula heijastui maaseudun ohella kaupunkeihin. Kaikkein ankarammin pula kosketti maaseudun muutenkin vähäosaisinta väestönosaa, mutta siitä kärsivät myös velkaiset tilalliset ja kaupunkien työläiset. 1930-luvun lopun taloudellisen nousun vuodet ja toinen maailmansota häivyttivät monilta pulan pahimmat muistot.

Lähteet

Arkistolähteet

Maalaisliiton eduskuntaryhmän pöytäkirjat, Keskustan ja maaseudun arkisto

Maalaisliiton ryhmävaltuuskunnan pöytäkirjat, Keskustan ja maaseudun arkisto

Valtioneuvosto, pöytäkirjat, Kansallisarkisto

Painetut lähteet

Lalli, vuosikerrat 1931–1932

Maaseudun tulevaisuus, vuosikerrat 1931–1932

Valtiopäivät, pöytäkirjat 1931

Kirjallisuus

Heikkilä, Hannu (1992). ”Suomalainen talouspoliitikko.” Teoksessa Polvinen, Tuomo. J. K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 2. 1918–1939. WSOY, Juva.

Johanson, V. F. (1940). Suomen maanviljelijäin velkaantuminen ja toimenpiteet sen lieventämiseksi vv. 1931–1934. Tyrvään Kirjapaino Osakeyhtiö, Vammala.

Jutikkala, Eino (1982). ”Omavaraiseen maatalouteen.” Teoksessa Ahvenainen, Jorma et. al. Suomen taloushistoria 2. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Kalela, Jorma (1987). Pulapolitiikkaa. Valtion talous- ja sosiaalipolitiikka Suomessa lamavuosina 1929–1933. Työväen taloudellinen tutkimuslaitos, Helsinki.

Kananen, Ilkka (1986). MTK ja Suomen maatalouspolitiikka. Elintarvikepulasta omavaraisuuteen. Kirjayhtymä, Helsinki. Kuisma, Markku (2009). Suomen poliittinen taloushistoria 1000–2000. Siltala, Keuruu.

Kuusterä, Antti ja Tarkka, Juha (2011). Suomen Pankki 200 vuotta. Keisarin kassasta keskuspankiksi. Otava, Helsinki.

Lackman, Matti (1985). Taistelu talonpojasta. Suomen Kommunistisen Puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918–1939. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, Oulu.

Lackman, Matti (1991). ”Pulaliikkeet.” Teoksessa Tarkka, Jukka (toim.). Itsenäisen Suomen historia 2. Weilin+Göös, Jyväskylä.

Maijala, Juha (2005). Maaseutuyhteisön kriisi. 1930-luvun pula ja pakkohuutokaupat paikallisena ilmiönä Kalajokilaaksossa. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Mylly, Juhani (1989). Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia, 2. Maalaisliitto 1918–1939. Kirjayhtymä, Helsinki.

Peltola, Jarmo (2008). Lama, pula ja työttömyys. Tamperelaisperheiden toimeentulo 1928–1938. Tampereen Yliopistopaino Oy, Tampere.

Pietiäinen, Jukka-Pekka (1992). Leivän syrjässä. Maatilahallitus ja sen edeltäjät 1892–1992. Otava, Keuruu.

Rantatupa, Heikki (2004a). ”Elintarvikehuolto ensimmäisen maailmansodan aikana.” Teoksessa Peltonen, Matti (toim.). Suomen maatalouden historia, osa 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. SKS, Jyväskylä.

Rantatupa, Heikki (2004b). ”1930-luvun pulavuodet ja maatalouskiinteistöjen pakkohuutokaupat.” Teoksessa Peltonen, Matti (toim.). Suomen maatalouden historia, osa 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. SKS, Jyväskylä.

Rantatupa, Heikki (2004c). ”Kansanhuolto toisen maailmansodan aikana 1939–1945.” Teoksessa Peltonen, Matti (toim.). Suomen maatalouden historia, osa 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. SKS, Jyväskylä.

Puusaari, Alpo (2012). Pienviljelijöitä yhteiskuntarakenteeseen. Asutuspolitiikan tavoitteet ja toteutuminen 1917–1939. Poliittisen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Saaritsa, Sakari (2002). ”Riskeiltä suojaavat verkostot. Epävirallinen apu maaseudun teollisuusyhteisön muistitiedossa kriisiaikoina 1900–1950.” Teoksessa Blomberg, Helena et. al. Lamakirja, Näkökulmia 1990-luvun talouskriisiin ja sen historiallisiin konteksteihin. Kirja-Aurora, Turku.

Suvanto, Antti (1982). ”Raha- ja luottomarkkinat.” Teoksessa Teoksessa Ahvenainen, Jorma et. al. Suomen taloushistoria 2. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Vihola, Teppo (2004). ”Maatalouden rakennemuutokset itsenäisessä Suomessa.” Teoksessa Peltonen, Matti (toim.). Suomen maatalouden historia, osa 2. Kasvun ja kriisien aika 1870-luvulta 1950-luvulle. SKS, Jyväskylä.

Internet-lähteet

Pääministeri Juho Sunilan II hallituksen ohjelma. Sunilan ohjelmapuhe valtioneuvoston yleisessä istunnossa 23.3.1931. http://valtioneuvosto.fi/tietoa-valtioneuvostosta/hallitukset/hallitusoh... (viitattu 20.3.2013).