Mitä yhteistä on 2008 alkaneella finanssikriisillä, EU:n pankkikriisillä, valtioiden velkaantumisella, verotuksella, Suomen korkealla hintatasolla niin elintarvikkeiden kuin pääkaupunkiseudun asuntojenkin kohdalla? Valtiojohtoisuus. Yhteiskuntapoliittinen markkinoiden kontrolloiminen on vähentänyt kilpailua, lisännyt kitkaa, vääristänyt kannustimia ja tehnyt talousjärjestelmästä haavoittuvaisen. Lyhyen aikavälin ongelmia on yritetty kerta toisensa jälkeen paikata lisäämällä entisestään pitkän aikavälin haavoittuvuutta. Sekataloushenkinen fraasi "markkinat ovat hyvä renki, mutta huono isäntä" osoittautuu kliseiseksi ja tekonäppäräksi tarkasteltaessa lähihistorian tapahtumien syitä ja seurauksia sekä markkinatalouden ideaa.

Meillä ei ole ollut vapaita markkinoita ikiaikoihin. Läntisissä teollisuusmaissa julkisen kulutuksen osuus bruttokansantuotteesta on noussut sadassa vuodessa noin kymmenestä prosentista 40-60 prosenttiin maasta riippuen. Usein ihmiset kammoksuvat Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin aikaista "uusliberalismia". Todellisuudessa markkinataloutta syrjäyttävän julkisen talouden paisuminen länsimaissa kuten Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa ei ole taittunut selkeästi missään vaiheessa. Varsinkin suomalaiset ovat tottuneet pitämään Yhdysvaltoja vapaan markkinatalouden ääripäänä, vaikka "sosialismimittarilla", julkisten menojen osuudella Yhdysvallat on vuosikausia hiponut Pohjoismaiden tasoa. Varsinkin rahoitusalaa on viimeisen vuosisadan ajan kontrolloitu valtiollisesti enemmän kuin melkein mitään muuta sektoria. Harvoin ihmiset tulevat ajatelleeksi, että itsestäänselvyytenä pidetty valuutta on käytännössä valtion tai valtioiden muodostaman unionin poliittisesti kontrolloima monopoli.

Markkinat toimivat niin, että tarpeeksi voitokas toiminta houkuttelee tuottajia alalle. Tuottajien välinen kilpailu madaltaa hintaa. Vapailla markkinoilla tuottoisa toiminta on sellaista, josta kuluttajat ovat valmiita maksamaan. Jos valtio puuttuu markkinoihin, se väistämättä muuttaa myös kannustimia. Vapailla markkinoilla ei ole mm. järkevää lainata rahaa heikon maksukyvyn omaaville asiakkaille tai investoida kohteisiin, joilla on huono odotusarvo. Jos taas valtio suostuu takaamaan heikon maksukyvyn omaavien henkilöiden lainoja tai tarjoaa pääomaa, vähemmän kannattavasta toiminnasta tulee etuoikeutetulle entistä kannattavampaa muiden kustannuksella. Valtion myöntämät etuoikeudet eivät ole vapaalle markkinataloudelle tyypillistä kilpailua.

Finanssikriisissä kyse ei ole vapaiden markkinoiden kriisistä, vaan valtion sääntelemän sekatalouden toimimattomuudesta. 2008 alkaneessa finanssikriisissä olennaisia tekijöitä olivat valtion korkopolitiikka, valtiollisten pelastuspakettien aiheuttama moraalikato, valtion ohjaamien luottolaitosten myöntämät suuririskiset asuntolainat, riskinottoon yllyttänyt valtiollinen yksityispankkien painostus sekä valtion tukahduttama kilpailu luottoluokitusmarkkinoilla.

Pankkien pelastustoimet ovat johtaneet suurten pankkien sulautumiseen vieläkin suuremmiksi. Kun munat laitetaan samaan koriin, systeemiriski kasvaa, ja toimijoista tulee ns. liian suuria kaatumaan. Pankkien menestymisestä markkinoilla tulee poliittisia kysymyksiä yhteiskuntavakauden kannalta. Kun näin varmistetaan julkisen rahan saatavuus tulevaisuudessakin, ei ole enää kannustimia toimia vastuullisesti. Systeemiriskiä lisää myös talletussuoja. Se vähentää tallettajien huolta pankkien vastuullisuudesta ja ohjaa pankit keskittymään kaikkeen muuhun kuin riskien hallintaan.

Varsinkin eurokriisissä on kyse valtioiden menojen paisumisesta ja kyvyttömyydestä palauttaa yhteisiä menoja tulojen tasolle. Yhteisvaluutan ansiosta valtion menojen kattaminen velaksi on ollut edullisempaa kuin kansallisella valuutalla. Viime aikaiset EU:n valtioiden lainasopimukset ja vakausmekanismit ovat seurausta siitä, että tarpeeksi monet yksityiset sijoittajat eivät enää luota ongelmavaltioihin lainatakseen kohtuullisella korolla. Markkinoiden syrjäyttäminen on siis edistänyt vastuuttomuutta.

Rahoitussektorin lisäksi valtioiden julkiset menot ja sääntely ajavat muutakin yksityistä sektoria ahtaammalle. Juuri yksityisellä sektorilla ihmiset ottavat riskejä, luovat uutta ja hyödyntävät yksilöllistä informaatiota päätöksenteossa. Taloustieteellisesti juuri markkinoilla vapaasti ilmenevä vaihdanta luo hyvinvointia, sillä ihminen hyväksyy ehdot vain silloin kun hän kokee saavansa vastineeksi jotain vielä arvokkaampaa. Vaikka markkinoillakin on kilpailua, se koskee parempien ideoiden toteuttamista ostovoimaisten kuluttajien palvelemiseksi. Taloustoimittajien kärkevista kielikuvista huolimatta markkinoilla ei siis kamppailla kylvämällä tuhoa, vaan ideoita. Se on rakentavaa plussasummapeliä.

Yhteiskuntapolitiikassa on kyse julkisen ylivallan keinoista rajoittaa, kaapata ja jakaa uudelleen aikaisemmin suoritetun työn tuloksia. Se on korkeintaan nollasummapeliä. Sivutuotteena on vielä eturistiriitoja, vastakkainasettelua ja innovatiivisen markkinatalouden sekä kilpailun syrjäyttämistä. Valtiojohtoisuuden myötä ihmisille tarjoutuu mahdollisuus maksattaa omat edut muiden kustannuksella. Korkeiden verojen maksaminen voi tuntua jopa mukavalta siinä uskossa, että naapuri joutuu maksamaan vieläkin enemmän.

Kun politiikasta tulee ylivoimainen kilpailuedun lähde, kierrettä on mahdotonta pysäyttää. Lobbaamisen tuoton sijoitetulle pääomalle (Return On Investment) on usein arvioitu olevan paljon korkeampi kuin muiden investointien. Lobbaamalla pyritään saavuttamaan strategista etua mm. kaavoitusasioissa. Vaikutusvaltaisen kauppaketjun yhteyteen ilmestyy aina valtion alkoholimonopolin myymälä. Markkinoille astumisesta tulee vaikeampaa, jos ehtoina on lista liiketoimintaan liittyviä kalliita ja niukkoja lupia, joiden hankkiminen on helpompaa suurille ja vauraille konserneille kuin pienyrittäjille. Edellä mainittu valtion lietsoma hyvävelikapitalismi ja korporatismi ovat kaukana vapaasta markkinataloudesta.

Sääntelyn purkaminen ja keskittyneiden markkinoiden avaaminen kilpailulle olisi pitkällä aikavälillä hyödyllistä kaikille. Ihmiset eivät luota itseensä, toisiinsa eivätkä markkinatalouteen. Tässä on selkeä peliteoreettinen dilemma, jossa molemmille osapuolille optimaalisin tila jää saavuttamatta ymmärryksen ja luottamuksen tason takia. On jäljellä vain lyhytjänteisiä vähiten huonoja vaihtoehtoja ilman näkemystä siitä, miten asiat voisivat olla, ja miten niiden pitäisi olla. Valtio ei voi korvata ihmisten välistä luottamuspääomaa ja markkinoita. Miksi oikeille markkinoille ei siis kerrankin annettaisi mahdollisuutta hyvävelikapitalismin sijaan?

Kirjoittaja on helsinkiläinen kauppatieteiden opiskelija ja aatemaailmaltaan täysin liberaali. Blogi: http://thomastaussi.blogspot.fi/.