Kun seuraa eurooppalaisia talousuutisia, on hyvinkin voinut käydä mielessä että globaali markkinatalous järjestelmänä on muutaman vuoden takaisen romahduksen jälkeen edelleen kriisissä. Tämä on kuitenkin totta vain osittain: maailmantalous kasvaa samalla tavalla kuin ennenkin, ja miljoonat ihmiset nousevat köyhyydestä joka vuosi. Tietenkin osin kasvu on kestämätöntä, niin kauan kun ympäristön rajoitteita ei oteta huomioon.

Talousjärjestelmä itsessään ei kuitenkaan ole viallinen, vaikka menestyjät ovat vaihtuneet. Erityisesti ongelmia on ollut Euroopassa, jossa nousua on haitannut poliittisen päätöksenteon hitaus ja puutteelliset rakenteet.

Kun rauhanprojekti ei enää riitä Eräs eurokriisin keskeisimmistä syistä tiivistyi kreikkalaisen talouslehti Kathimerinin artikkeliin: “Vaikka eurooppalaiset eivät haluakaan enää tappaa toisiaan, he eivät myöskään ole halukkaita auttamaan toisiaan vaikeina aikoina.”

Nykyinen eurooppalainen talouskriisii onkin, ainakin osin, EU:n aiemman menestyksen aiheuttama ja syventämä. Yhteisön syveneminen on tapahtunut monin osin niin helposti, että yhteisen valuutankin ajateltiin toimivan kaiken muun ohella sen kummemmin ajattelematta.

Raha- ja finanssipolitiikan, talouspolitiikan kovan ytimen, yhteensovittaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin sisämarkkinoiden luominen. Varoituksia ei kuitenkaan kuunneltu, sillä Euroopan vakaussopimuksen ajateltiin pitävän jäsenvaltiot kurissa. Näin tapahtui vain muutaman vuoden ajan, kunnes Saksa ja Ranska rikkoivat (sinänsä kyseenalaisille periaatteille rakennettua) sopimusta.

Samalla valtioiden väliset kilpailukykyerot jatkoivat kasvuaan, vaikka kaikkien maiden riskejä kuvaavat korkotasot painuivat hyvin matalalle - markkinat ajattelivat, että eurooppalainen yhteisvastuu kannattelisi heikompiakin maita ongelmien osuessa kohdalle. Halpa raha virtasi Etelä-Eurooppaan. Kun Yhdysvalloista lähtenyt lähtenyt finanssikriisi levisi Eurooppaan, alkoivat markkinat epäillä heikompien valtioiden talouden kestävyyttä lama-aikoina.

Tällöin oletettua yhteisvastuuta ei löytynyt, vaan Jutta Urpilaisen ja Angela Merkelin kuvailujen mukaisesti eurooppalainen solidaarisuus kohtasi rajansa. Euroopasta löytynyt, hyvin rajallinen, yhteisvastuu, on täytynyt kanavoida kriisimaiden avuksi varsin haluttomien kansallisten hallitusten kautta. Toinen mahdollinen toimija, Euroopan keskuspankki, joutuu sääntöjensä mukaan keskittymään vain hintavakauden ylläpitoon elvyttävämmän rahapolitiikan sijaan.

Onkin ironista, että poliittisesti helpoimmaksi vaihtoehdoksi onkin valikoitunut muilla mittareilla huonoin: talouskuri, eli heikkoihin maihin kohdistuva tiukka leikkauspolitiikka. Apua on annettu aina pienin mahdollinen määrä, jolla on päästy juuri ja juuri markkinat rauhoittavaan välitulokseen. Samalla kriisi on pitkittynyt, kun joka vaiheessa on tehty vain vähin mahdollinen.

Miten eteenpäin Jos eurosta ei haluta luopua, eteenpäin voidaan mennä periaatteessa kahdella tavalla. Ensinnäkin voidaan jatkaa asmalla , jolloin on ilmeistä, että erilaisia kriisejä ei voida sulkea jatkossakaan pois. Samalla on mahdotonta sanoa millaiseen kehitykseen valtava työttömyys johtaa niin Espanjassa kuin Kreikassakin.

Vaihtoehto edellyttää pidemmän aikavälin ratkaisuja. EU:n rakenteita ja perussopimuksia ja perussopimuksia tulisi muuttaa. Nykyrakenteen ilmeisempiä haavoittuvuuksia on aiemminkin mainitsemani ylimmän päätöksentekoelimen alisteisuus sisäpolitiikalle. Etenkin pohjoisessa kansalliset vaalit eivät palkitse hallituksia, jotka lähettävät rahat etelään.

Ajatusleikkinä tätä voisi vaikka verrata päätöksentekojärjestelmään, jossa Espoon kaupunginvaltuustolta kysyttäisiin halukkuutta Kainuuta hyödyttäviin tulonsiirtoihin, jotta Suomi kokonaisuutena voisi paremmin. On helppo kuvitella, mitä espoolaisille äänestäjille vastuussa olevat poliitikot päättäisivät. Eduskunnallehan sama asia ei juuri aiheuta ongelmia.

Kun kansallisiin parlamenttivaalien ja niiden kautta muodostuvien hallitusten solidaarisuuteen ei voi luottaa, kannattaakin katse suunnata Euroopan instituutioihin. Aiemmin mainitun Euroopan keskuspankin tehtäviä olisi syytä laajentaa: jos kansalliset hallitukset eivät tätä halua, tehdä, pitäisi EKP:lle antaa lisää valtaa yhteisvastuun toteuttamiseen, eli laajentaa sen tehtäviä myös työllisyyden hoitoon. Toinen tapa olisi lisätä Euroopan parlamentin valtaa yhteisissä asioissa ja vaikkapa budjetin linjoista päätettäessä.

Poliittista tahtoa tähän on kuitenkin vaikea löytää. Euroopan unionin suosio onkin yleensä sitä alempana, mitä enemmän yhteishenkeä sen ongelmiin tarvittaisiin. Hyvinä vuosina, kun kaikki pärjäsivät omillaan, EU näyttäytyi mukavana ja tarpeellisena rauhanprojektina sekä maailmalle esimerkkinä markkinatalouden ja sosiaaliseen vastuun yhdistämisestä. Nyt, muun maailman pärjätessä paremmin, EU tarvitseekin itse syvälle rakenteisiinsa kohdistuvia uudistuksia.

Kirjoittaja on tamperelainen vihreiden puoleuhallituksen varajäsen ja vihreiden taloustyöryhmän puheenjohtaja. Blogi: http://jaakkostenhall.blogspot.fi.