Johdanto

Viime sotien päättyessä Suomessa oli lähes 30 000 naista, joiden puolisot olivat aikalaisilmauksen mukaisesti ”isänmaan uhreja”¹. Sotaleskeys ei ollut ainoastaan siviilisääty, sillä sotainvalidien ja -orpojen tapaan sotalesket ja heidän toimeentulonsa olivat yhteiskunnalle haaste, jota kuvattiin esimerkiksi ”kunniavelaksi”². Tässä artikkelissa tarkastelen sotaleskeyttä ilmiönä, jota hyödynnettiin poliittisessa puheessa. Selvästi sotaleskeyden politisoiminen näkyi poliittisessa lehdistössä eduskuntavaalien alla 1945 ja 1948, kun äänestäjiä haluttiin kannustaa vaaliuurnille.

Artikkelini keskittyy niin kutsuttuihin rauhaan paluu vuosiin³. Nimitys on kuitenkin siinä mielessä harhaanjohtava, ettei vuosien 1945–1948 Suomi ollut erityisen rauhallinen, eikä se toisaalta palannut mihinkään aiempaan. Sotien jälkeistä Suomea onkin alettu myöhemmin kutsua ”toiseksi tasavallaksi”, jolla on haluttu kuvata niin poliittisen kulttuurin kuin ulkopolitiikankin muutosta.⁴ Esimerkiksi Antero Holmila ja Simo Mikkonen ovat tarkastelleet sodan jälkeistä Suomea erilaisten rauhan kriisien kautta: asunnoista oli pulaa, evakot piti asuttaa ja perhesuhteet olivat koetuksella. Vaikka ajanjaksoa kuvataan usein nostalgisessa hengessä jälleenrakennuskaudeksi, oli suomalainen yhteiskunta todellisuudessa hyvin polarisoitunut.⁵ Hävitty sota pakotti muuttamaan suhtautumista Neuvostoliittoon, ja rauhanehtojen myötä pitkään maan alla toiminut Kommunistinen Puolue (SKP) sai aloittaa toimintansa laillisesti. Rauhaan paluu ei siis välttämättä parhaiten kuvaa sodanjälkeistä Suomea. Se on kuitenkin aikalaisten kokemuksista nouseva käsite, jolle ei toisaalta ole syntynyt vakiintunutta korvaajaa.⁶

Koska poliittinen puhe usein kovenee vaalien alla, tarjoavat 1940-luvun eduskuntavaalit tilaisuuden tarkastella sotaleskeyden politisoimista polarisoituneessa ja selkeästi rajatussa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Molemmat sodanjälkeiset eduskuntavaalit olivat merkittäviä askeleita paluussa rauhaan. Ensimmäiset jatkosodan jälkeiset vaalit järjestettiin maaliskuussa 1945 sotatoimien vielä jatkuessa Lapissa, ja vastaperustettu Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL)⁷ sai niissä heti 49 edustajaa. Kolme vuotta myöhemmin järjestetyt eduskuntavaalit olivat yhtä lailla rauhaan paluun kannalta merkittävät, sillä ne olivat ensimmäiset sitten valvontakomission poistumisen. Lakkojen ja vallankumoushuhujen keskellä heinäkuun 1948 vaalien tulos osoitti kansandemokraattien⁸ kannatuksen olevan laskusuunnassa. Molemmissa vaaleissa kamppailua äänestäjistä käytiin erityisesti vasemmiston sisällä, eli sosialidemokraattien sekä SKDL:n välillä. Vaikka puolueet toimivat hallitusyhteistyössä vuosina 1944–1948, korostivat erityisesti kommunistit retoriikassaan vasemmiston kahtiajakoa.⁹ Taistelua käytiin niin äänestäjistä, ammattiliitoista kuin työväen identiteetistäkin.¹⁰

Tässä artikkelissa tarkastelen sotaleskeyden politisoimista kolmen vasemmistolaisen sanomalehden kautta. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) laajalevikkisin äänenkannattaja 1940-luvulla oli Suomen Sosiaalidemokraatti, jolla oli pitkät perinteet puolueen lehtenä. Se oli ilmestynyt aina vuodesta 1918 lähtien ja useimmat lehden toimittajista kuuluivat puolueeseen.¹¹ Myös uusi vasemmisto, eli vasta sodan jälkeen julkisen toimintansa aloittaneet SKP ja SKDL, tarvitsivat lehdistöä vaikuttamisen välineeksi. Kansandemokraattien lehdistä keskityn kahteen laajalevikkisimpään: SKDL:n Vapaa Sana -lehteen¹² sekä SKP:n Työkansan Sanomiin. Tarkastelemani lehdet ilmestyivät kaikki pääkaupunkiseudulla, mutta niiden uutisia lainattiin usein pienempien paikkakuntien lehdissä. Näin ollen katson niiden edustavan melko kattavasti vasemmistolehdistön näkemyksiä.

Analyysini lähtökohta on, ettei sanomalehti ole objektiivinen tiedonvälittäjä, vaan lehdistössä rakennetaan todellisuutta joistakin arvoista, asenteista ja ideologioista käsin.¹³ Lehdistö on eräänlainen julkinen keskusteluareena, jossa sekä ylläpidetään että muovataan puheenaiheita.¹⁴ Koska tarkastelemani lehdet ovat kaikki toimineet vasemmistopuolueiden virallisina äänenkannattajina, voidaan olettaa, että uutisoinnin taustalla vaikuttivat nimenomaan oman puolueen ideologia sekä lukijakunnan odotukset. Tuoreet äärivasemmiston lehdet kuitenkin poikkesivat sisällöltään ja retoriikaltaan sosialidemokraattisesta lehdistöstä. Esimerkiksi vuonna 1945 toimintansa aloittaneen Työkansan Sanomien päätoimittajan Aili Mäkisen mukaan lehtiä tarvittiin ”suorittamaan rakentajan, julistajan ja kasvattajan tehtävi䔹⁵. Samanlaista julistavaa ja kasvattavaa retoriikkaa voi lukea myös aatteellisesta Vapaasta Sanasta, joka ilmestyi marraskuusta 1944 eteenpäin.¹⁶

Lähestyn aineistoani retorisen diskurssianalyysin menetelmiä hyödyntäen, eli keskityn siihen, miten teksteissä pyritään vakuuttamaan ja sitouttamaan lukija. Olen poiminut jokaisesta lehdestä sellaisia kirjoituksia, jotka jollakin tapaa hyödyntävät sotaleskeyttä argumentoinnissaan.¹⁷ Sotaleskeyttä nähdäkseni politisoidaan esimerkiksi sellaisissa teksteissä, joiden tarkoituksena ei ole uutisoida sotaleskeydestä tai siihen liittyvistä teemoista, vaan joissa argumentoinnin tavoitteena on sotaleskeyden kautta edistää oman puolueen asemaa. Nähdäkseni sotaleskeyden politisoidut esitykset voidaan jakaa puolustavaan tai hyökkäävään retoriikkaan.¹⁸ Toisin sanoen sotaleskeyttä on voitu hyödyntää oman aseman vahvistamiseen tai poliittisen vastustajan halventamiseen. Keskityn lehdistön kirjoitusten retoriikkaan, eikä tarkoitukseni ole siis arvioida väitteiden todenmukaisuutta.

Tarkastelen sotaleskeyttä diskurssintutkimuksen puolelta lainatun kategorian käsitteen avulla. En siis käsittele sotaleskiä yksilöinä, ja haluankin korostaa, ettei lehdistössä esiintyneitä kategorisia käsityksiä voida suoraa rinnastaa todellisuuteen. Lehdistöllä, kuten kaikella kerronnalla, on tapana yksinkertaistaa, mallintaa ja paketoida moninaista todellisuutta erilaisiin kokonaisuuksiin, joita voimme ajatella kategorioina. ¹⁹ Katson lehdistön sekä rakentaneen että ilmentäneen yhteiskunnassa vallinneita käsityksiä sotaleskeydestä. Sanomalehdistössä sotaleskeys näyttäytyy pelkän siviilisäädyn sijaan symbolisena ilmiönä ja ideaalityyppinä, johon liitettyjä arvoja, käsityksiä sekä odotuksia voitiin poliittisessa puheessa hyödyntää.

Eniten kärsimään joutuneet – Symbolinen sotaleskeys

Sotaleskeyttä ei voi käsitellä yhteiskunnallisena ilmiönä huomioimatta muita siihen rinnastettuja kategorioita. Lehtiteksteissä sotalesket esitettään usein osana ”sodasta kärsimään joutuneiden” joukkoa. Useissa uutisissa mainitaan sotaleskien lisäksi sotainvalidit ja -orvot, sekä usein myös siirtoväki tai rintamamiehet. Sotaleskiin liitetyt mielikuvat ja odotukset eivät kuitenkaan olleet aina samanlaisia kuin esimerkiksi invalidien ja orpojen kohdalla. Seuraavaksi esittelen erilaisia sotaleskeyden kategoriaan lehdistössä liitettyjä ominaisuuksia ja näkemyksiä, jotka vaikuttivat siihen, miten ja miksi sotaleskeyttä hyödynnettiin poliittisessa puheessa.

Ensisijaisesti sotaleskellä tarkoitetaan henkilöä, jonka puoliso on menehtynyt sotatoimissa. Sotaleskeyden kategoriaan voidaan kuitenkin nähdä sisältyvän myös paljon laajempia ja kulttuurisesti määrittyneitä tekijöitä. ²⁰ Tässä artikkelissa keskitytään 1940-luvun loppupuolen suomalaiseen lehdistöön, jolloin sotaleski tarkoitti käytännössä aina naista. Sotaleskellä ja leskeydellä on kansainvälisestikin viitattu aina naiseen. Tätä voidaan selittää miesten yleisemmällä asepalveluksella, mutta toisaalta sillä, että leskeydellä on yleensä ollut suurempi merkitys naisen kuin miehen elämään. ²¹ Tarkasteltuna ajankohtana sotaleskellä on ajateltu tarkoitettavan erityisesti nuorta naista, kun leskeys yleisesti on liitetty usein iäkkyyteen. ²²

Sen lisäksi että sotaleski on oletusarvoisesti tarkoittanut nimenomaan nuorta naista, on kategoriaan sisältynyt usein oletus äitiydestä. Esimerkiksi sotavuosina naistenlehti Kotiliesi esitti sotalesket usein suurperheiden äiteinä väestönkasvun tavoitteiden mukaisesti. ²³ Lapsettomiin leskiin suhtautuminen oli hankalampaa, sillä he eivät olleet täyttäneet kansallista tehtäväänsä äitinä. ²⁴ Myös rauhaan paluu vuosien lehdistössä sotalesket kuvattiin yleensä sotaorpojen äiteinä ja esimerkiksi huoltoeläkkeen suuruus oli riippuvainen lasten määrästä, ja näin ollen sotalesken asemasta äitinä ja lasten huoltajana. ²⁵

Suomalaista sankarikuolemaa tutkineen Ilona Kemppaisen mukaan sotilaiden äideille annettiin keskeinen rooli talvi- ja jatkosodan aikaisessa kuolemankulttuurissa. Vaimojen rooli oli Kemppaisen mukaan ongelmallisempi, sillä sotalesket ja heidän lapsensa tarvitsivat yhteiskunnan avustuksia. Sen sijaan ainoan lapsensa isänmaalle uhraava äiti sopi paremmin ihanteelliseen sankarikuoleman narratiiviin. ²⁶ Sotaleskeyden symbolisen roolin voidaan kuitenkin yhtä lailla nähdä pohjautuvan äitiyteen, eikä pelkästään naisen asemaan kuolleen sotilaan vaimona. Sotaleski kuvattiin usein urhoollisen sotilaan lasten kasvattajana, ja lapset nähtiin arvokkaina kansakunnan tulevaisuudelle, olivathan he isänmaan puolesta kaatuneen sotilaan jälkeläisiä. Sotalesket eivät siis ainoastaan toimineet yhteiskunnassa sodasta muistuttavina naisina, vaan heidät voitiin lastensa kautta kuvata myös tulevaisuudenuskoa luovana ryhmänä. ²⁷

Vaikka sotaleskeys kytkettiin naisen perinteiseen rooliin äitinä, oli sotalesken yhteiskunnallinen asema samalla myös poikkeuksellinen. Sotavuosina naisten ansiotyö oli yleistynyt, mutta kyse oli ollut poikkeustilasta, josta rauhan tultua haluttiin usein palata perinteisiin rooleihin. ²⁸ Ihanteellinen naisen rooli nähtiin usein kotirouvana, mutta sotaleskille ansiotyön lopettaminen ei ollut yleensä mahdollista. Valtioiden tuet sotaleskille olivat useimmiten riittämättömiä, ja leskien oletettiin saavan lisätienestejä muualta. ²⁹ Aikana, jolloin mies oli perinteisesti perheen pää, sotalesket muodostivat poikkeuksellisen ryhmän itsenäisiä naisia ja perheen huoltajia. Sotaleskien poikkeuksellinen asema näkyi esimerkiksi siinä, että samalla kun naisten oletettiin luovuttavan työpaikkansa rintamalta palaaville sotilaille, sotaleskien erottamista kehotettiin välttämään. ³⁰

Rooli sankarivainajan leskenä ja sotaorpojen äitinä on vaikuttanut käsityksiin siitä, millainen sotalesken tulisi olla. Miehen puuttuminen perheestä on nostanut lesket tarkkailun alle, ja leskien moraali ja seksuaalisuus ovat herättäneet huolta aina nykypäiviin saakka. ³¹ Sotaleskien tehtäväksi on katsottu kaatuneen sotilaan muiston vaaliminen, ja leskien on toivottu käyttäytyvän kunnioittavan vaimon tavoin myös puolison kuoleman jälkeen. Mikäli sotaleski ei ole käyttäytynyt odotusten mukaisesti, on valtio voinut lopettaa hänen tukemisensa. Esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Britanniassa moraalittomasti käyttäytyneen sotalesken voitiin katsoa olevan kyvytön huolehtimaan lapsistaan, eikä hänen käytöksensä ollut lesken eläkkeen arvoista. ³² Kansallissosialistisessa Saksassa jopa sotilaan kuoleman jälkeinen avioero oli mahdollista tilanteissa, jossa lesken käytös katsottiin epäkunnioittavaksi. ³³ Ihanteellinen sotaleski onkin usein kuvattu ikuisesti uskollisena vaimona. Suomalaisessa lehdistössä sotaleskien moraali ei herättänyt keskustelua, vaan leskistä annettu kuva on yleensä joko ihanteellinen tai säälivä. Lehdistön puheenaiheet eivät kuitenkaan aina kuvaa kaikkia yhteiskunnassa vallinneita näkemyksiä. Paheksunta ei välttämättä ylitä uutiskynnystä ja esimerkiksi muistitiedon mukaan vaikuttaa siltä, ettei Suomessakaan sotaleskien ilonpitoa katsottu aina hyvällä. ³⁴

Ihanteelliseen sotaleskeyteen liitettiin lehdistössä uskollisuuden lisäksi myös sellaisia ominaisuuksia kuin ahkeruus ja epäitsekkyys. ³⁵ Nämä ominaisuudet voidaan liittää osaksi sotalesken kuvausta eräänlaisena ”hyvänä köyhänä” ³⁶ . Lesket kuvattiin usein säälin kohteina ja avun tarvitsijoina. Katsottiin, että koska sotalesken huoltaja on kaatunut isänmaan puolesta, tulee kansakunnan huolehtia perheestä. Tärkeää oli korostaa lesken syyttömyyttä omaan tilanteeseensa. ³⁷ Esimerkiksi Vapaa Sana -lehdessä lainattiin 14.4.1945 SKP:n Valkeakosken osaston kokouksen päätöslauselmaa, jonka mukaan:

--Sotaleskien, orpojen ja invalidien ja kaikkien niiden kohdalla, jotka sodan takia, ilman omaa syytään ovat joutuneet avuttomaan tilaan on myönnettävä sellaiset avustukset, että he sen turvin tulevat toimeen. ³⁸

Tämän artikkelin lähdeaineistoksi valikoiduissa lehdissä esitetyt kuvaukset sotaleskistä olivat lähinnä ihanteellisia ja myötätuntoisia. Toisin sanoen sotaleskeys oli hyvin tunteisiin vetoava argumentaation keino. Julkisessa keskustelussa sotalesket muodostivat ahdingossa olevien, surevien mutta ahkerien äitien ryhmän, joka kasvatti ”kansakunnan tulevaisuutta”. Sotaleskeyden ei siis voi sanoa olleen poliittisesti kiistanalainen aihe, jota vastaan olisi lehdistössä voitu hyökätä ilman lukijakunnan vastalauseita. Aihe ei sinällään jakanut puolueita, mutta eroja voidaan löytää siinä, miten sotaleskeyttä poliittisessa puheessa ja argumentaatiossa hyödynnettiin.

Itsenäiset perheen huoltajat – Puolustavaa puhetta

Tarkasteltaessa sotaleskeyden politisoimista retorisen diskurssianalyysin menetelmiä hyödyntäen, on politisoidut esitykset mahdollista jakaa puolustavaan ja hyökkäävään retoriikkaan. Puolustavan ja hyökkäävän retoriikan keinot ovat pitkälti samanlaisia, mutta tavoitteet voivat olla erilaisia. Hyökkäävä retoriikka tähtää vahingoittamaan vasta-argumenttia, kun taas puolustavassa retoriikassa tarkoituksena on vahvistaa omaa asemaa. ³⁹ Nähdäkseni puolustavassa retoriikassa sotaleskeys on eräänlainen argumentaation keino, jonka tarkoitus on luoda positiivista kuvaa lehden edustamasta puolueesta, tai muuten aktivoida lukijoita äänestämään kyseistä puoluetta.

Selkeimmin puolustavaa retoriikkaa voi havaita puolueohjelmista sekä vaalimainoksista, joita puolueet julkaisivat lehdissään vaalien alla. Suomen Sosiaalidemokraatissa julkaistiin esimerkiksi helmikuussa 1945 puolueen lähiajan ohjelma, jossa oli mainittu muun muassa ”Sodasta eniten kärsimään joutuneiden asema” ja esitetty seuraavaa: ” -- Politiikassa on sotainvaliidit, sotalesket ja -orvot, rintamamiehet ja siirtoväki asetettava ensisijaisen huolenpidon kohteeksi.” ⁴⁰ Invalidien, sotaleskien ja -orpojen toimeentulon turvaaminen mainittiin myös kesän 1948 vaalimainoksessa. ⁴¹

Puolustavaa retoriikkaa löytyy myös lehtien toimituksen kirjoituksista. Koska vuoden 1945 eduskuntavaalit järjestettiin maaliskuussa, löytyy alkuvuoden puolelta enemmänkin esimerkkejä sotaleskeyden politisoinnista. Sosiaalidemokraatissa julkaistiin esimerkiksi helmikuussa 1945 kirjoitus otsikolla ”Sosialidemokratia on laajojen kansalaispiirien puolue” ja otsikon mukaisesti tekstissä esitettiin puolue parhaana vaihtoehtona erilaisille kansalaispiireille. Yksi tekstissä mainittu sodan synnyttämä luokka muodostui rintamamiehistä, sotaleskistä, invalideista ja siirtolaisista. Jutussa todettiinkin, että juuri sosialidemokraattien listoilta löytyvät sellaiset ehdokkaat, jotka ”sosiaalisen hengen elähdyttäminä varmasti haluavat tehdä kaikkensa myös heidän hyväkseen”. Sotalesket esitettiin siis usein osana sodasta kärsimään joutuneiden ryhmää, jota yhteiskunnan tuli tukea. Kyseinen juttu on toisaalta hyvä esimerkki siitä, että puolustavaa ja hyökkäävää retoriikkaa voi löytyä saman tekstin sisältä. Omien ehdokkaiden kehumisen lisäksi tekstissä viitattiin ohimennen porvariston ajaneen maan sotaan, joka synnytti tämän uuden luokan. ⁴²

Sotaleskeydellä saatettiin myös vedota erityisesti naisäänestäjiin tai naisehdokkaiden äänestämiseen. Esimerkiksi tammikuussa 1945 Sosiaalidemokraatissa julkaistiin Uudenmaan Sosialidemokraattisten Naisten julkilausuma, jossa todettiin kehityksen vaativan naisten lisääntyvää osallistumista poliittiseen toimintaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseksi ja että:

Sodasta välittömästi kärsimään joutuneet, sotalesket, sotaorvot, invaliidit, kotinsa menettäneet odottavat yhteiskunnalta sellaista inhimillisyyttä, myötätuntoa ja sielullista ymmärtämystä, jota vain todellinen äidinmieli yhteiskunnassa voi osoittaa. ⁴³

Aina sotaleski ei ollut kuitenkaan vain osa apua tarvitsevien ryhmää, vaan sotalesket saattoivat joskus edustaa myös uudenlaista naisryhmää, joka kävi töissä ja toimi perheen huoltajana. SKDL:n Vapaa Sana -lehdessä julkaistiin kesäkuussa 1948 kirjoitus, jonka tarkoitus näyttää olleen herätellä nukkuvia naisäänestäjiä. Naisten kasvavaa roolia yhteiskunnassa käsitelleessä jutussa mainittiin muun muassa 24 000 sotaleskeä, jotka ”--itsenäisinä perheenhuoltajina joutuvat vastaamaan puolen sadan tuhannen sotaorvon tulevaisuudesta--”. ⁴⁴ Tekstin sävyn perusteella ei jäänyt epäselväksi, mitä puoluetta naisten tulisi herätä äänestämään.

Puolustavassa retoriikassa vasemmistolehdistö saattoi siis hyödyntää mielikuvia sotaleskistä, osoittaakseen SDP:n tai SKDL:n olevan puolue, joka piti heikko-osaisten puolta. Tähän tarkoitukseen sotalesket orpojen ja invalidien tapaan soveltuivat hyvin, sillä heidät nähtiin usein omaan tilanteeseensa syyttöminä säälin kohteina. Koska sotalesket olivat naisia ja usein lisäksi äitejä, näyttää siltä, että heidän kauttaan pyrittiin herättelemään erityisesti naisäänestäjiä vaaliuurnille.

Leskiä tekevät sosialidemokraatit – Hyökkäävää retoriikkaa

Aina politisoitunut puhe sotaleskeydestä ei kuitenkaan pyrkinyt vain parantamaan kuvaa omasta puolueesta. Erityisesti vasta julkisen toimintansa aloittaneille kommunisteille poliittinen lehdistö oli myös keino hyökätä kohti poliittisia vastustajia. Hyökkäävässä retoriikassa saatettiin pyrkiä henkilökohtaisiin loukkauksiin, ja esimerkiksi sosiaalidemokraattien johtavaa poliitikkoa Väinö Tanneria ja hänen lähipiiriään kuvailtiin kovin sanakääntein. ⁴⁵ Aina argumentaation keinona ei ollut vain poliittisten vastustajien henkilökohtainen loukkaaminen, vaan artikkeleissa saatettiin hyödyntää myös ajankohtaisia ilmiötä, kuten sotaleskeyttä.

Esimerkiksi Vapaan Sanan nimimerkki Huuhkaja kirjoitti helmikuussa 1945 otsikolla: ”Tannerin kamarineitsyet eduskuntaanko?” Tekstissä Tanneria luonnehdittiin ”luolamieheksi” ja kansanedustajia Tyyne Leivo-Larssonia ja Martta Salmela-Järvistä kuvailtiin Tannerin ”hysteerisiksi palvelijoiksi” sekä ”natsineitsyeiksi”. Tekstin argumentaatiossa hyödynnetiin kuitenkin myös sotaleskiä ja pyrittiin halventamaan sosialidemokraatteja esimerkiksi toteamalla että:

He pitivät huolta sotaleskistä, ja järjestivät jos jonkinlaisia kursseja heille, mutta eivät panneet kättänsä eteen estääkseen leskien tekemistä – miestenne murhaamista ja tapattivat poikianne, veljiänne ja miehiänne. ⁴⁶

Kyseinen kirjoitus tiivistää hyvin vasemmiston välisen kahtiajaon sotaleskeyden käsittelyssä. Vaikka SKDL:n ja SKP:n lehdissä sotaleskeyteen suhtauduttiin yhtä myötätuntoisesti kuin Sosialidemokraatissakin, on lehtien väliltä luettavissa eroja suhtautumisessa sotaleskeyden aiheuttajaan, eli käytyyn sotaan ⁴⁷ . SDP oli ollut mukana sotavuosien päätöksenteossa ja oli muutenkin suuntautunut pitkälti länteen. Läheisemmät suhteet valvontakomissioon ja Neuvostoliittoon omaavilla kommunisteilla kokemus sotavuosista oli ollut toisenlainen. ⁴⁸

Laitavasemmisto nosti sotaan syylliset esille muissakin sotaleskeyttä sivunneissa uutisissaan. Työkansan Sanomissa julkaistiin toukokuussa 1948 kansanedustaja Tyyne Tuomisen puheenvuoro, jossa hän käsitteli huoltoeläkkeisiin kaavailtuja uudistuksia. Tuomisen puhe kohdistui sotaleskien eläkkeen riittämättömyyden lisäksi myös siihen, kenen syytä kaatuneiden omaisten puutteellinen toimeentulo oli:

Silloin kun sotaa maassamme valmisteltiin ja kun se sitten syttyi ja tarvittiin miehiä ja naisia armeijan palvelukseen, annettiin sodanlietsojien taholla lupauksia huolehtia mahdollisten kaatuneiden omaisista. Mutta minkälaista on ollut näiden lupausten täyttäminen? -- Ja kummallisinta on, että juuri siltä taholta, jolta lupauksia annettiin, on oltu kaikkein haluttomimpia, vieläpä vastustettukin kaatuneiden omaisten huollon järjestämistä ja parantamista. --

Puheenvuoronsa lopuksi Tuominen totesi vielä, että uudistukseen ”-- tarvittavat varat peritään niiltä, jotka sodasta hyötyivät, jottei toisten puutteessa elävien taakkaa aseteta toisten vähävaraisten kannettavaksi” ⁴⁹ . Sotaleskeydellä ei siis ainoastaan alleviivattu oman puolueen toimia tämän väestöryhmän hyväksi, vaan haluttiin myös osoittaa heidän tilanteeseensa syylliset.

Kansandemokraattien lehdissä sotaleskeyttä saatettiin siis käyttää poliittisessa taistelussa erilaisia vihollisia vastaan. Sosialidemokraattien ja erinäisten sotaan syyllisiksi katsottujen ryhmien lisäksi vastaavia hyökkäyksiä kohdistettiin esimerkiksi Maalaisliittoon sekä Suomen Aseveljien Liittoon. Vaalien alla 1948 Vapaa Sana kirjoitti Maalaisliiton pettäneen rintamamiehet, sotalesket ja -orvot estämällä heitä saamasta asuntolainoja. ⁵⁰ Aseveliyhdistyksen kotiuttamisjuhlia puolestaan kritisoi tammikuussa 1945 nimimerkki Eräs orpojen äiti Vapaan sanan ”Kerron teille elämästäni ja ajatuksistani” -osastolla, jonne naislukijat saattoivat kirjoittaa. Vaikkei teksti oletettavasti olekaan lehden toimituksen kirjoittama, tuki sen hyökkäävä retoriikka SKP:n tavoitteita. Suomen Aseveli Liitto nimittäin lakkautettiin muutama viikko kirjeen julkaisun jälkeen kommunistien ja valvontakomission vaatimuksesta. ⁵¹ Kirjeessä leski moitti aseveliyhdistystä ”juoppojuhlien” järjestämisestä vakavana aikana:

Eikö heillä ole mitään vastuuntuntoa näistä monista hätää kärsivistä? Näistä, joiden täytyi uhrata omaisensa sodan epäjumalille? Heidät oli sinne viety vasten omaa tahtoa, toisten ollessa kotona kotirintaman sankareina, juhlien järjestäjinä. -- Aseveljet, miksi lisäätte kuormaani kutsumalla minut juhliinne? Sillä vihattu oli rakas vainajani keskuudessanne. Raudoissa hänet vietiin teuraskentälle ja laudoissa tuotiin. ⁵²

Yhtä lailla tunteisiin vetoava oli myös lehden toimituksen vastaus, jossa kuitenkin hyödynnettiin puolustavaa retoriikkaa. Siinä alleviivattiin uutta vasemmistolaista maailmaa ja korostettiin lesken omaa toimijuutta paremman tulevaisuuden luomiseksi.

Eikö tietoisuus siitä, että kaikkien kohtalotovereittenne kanssa voitte työskennellä sodan kirouksen poistamiseksi, anna teille tukea ja lohdutusta omassa raskaassa surussanne? Lapset kasvavat ympärillänne. Te yhdessä meidän kaikkien kanssa voitte olla luomassa heille parempaa tulevaisuutta. Uusi maailma syntyy tämän hetken kivuista ja kärsimyksestä, josta teidän tuskanne on kallisarvoisena osana. ⁵³

Mielenkiintoista on, miten sotaleskeys näyttää muodostuneet hyökkääväksi argumentaation keinoksi nimenomaan kommunisteille. Sodasta muistuttavat lesket olivat retorinen keino syyttää poliittisia vastustajia niin sodan tappioista kuin petturuudestakin. Kiivassanaiselle kirjoittelulle voidaan kuitenkin löytää syitä lehtien taustoista. Seuraavaksi tarkastelen, miten sotaleskeyden käsittely liittyy osaksi ajalle tyypillistä kielenkäyttöä ja uuden vasemmiston kontekstia.

Lehdet uuden vasemmiston aseena – Syitä hyökkäävälle retoriikalle

Hyökkäävä retoriikka ja vastustajien halventaminen eivät olleet poikkeus rauhaan paluu vuosien poliittisessa lehdistössä. Salmisen mukaan asekätkennän paljastuminen keväällä 1945 sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynnit vuosina 1945–1946 johtivat suoranaiseen ”poliittisen keskustelun tason romahtamiseen” ja useampikin lehti löysi itsensä raastuvasta tai sensuurin hampaista. ⁵⁴ Sotaleskeyttä politisoivissa teksteissä kansandemokraattien kielenkäyttö menee kuitenkin hyökkäävyydessään selvästi pisimmälle. Siinä missä Sosiaalidemokraatissa sotaleskeyttä käytettiin lähinnä oman puoleen aseman kohottamiseen lukijan silmissä, Vapaa Sana ja Työkansan Sanomat käyttivät sotaleskeyttä myös arvostellessaan poliittisia vastustajia. Selitystä tälle voidaan hakea puolueiden erilaisista taustoista, sillä poliittisen lehdistön kieli kytkeytyy taustalla vaikuttavan puolueen arvoihin ja ideologiaan.

Kansandemokraattien kirjoitusten taustalla voi nähdä perinteistä vallankumouksellista retoriikkaa. Sekä Vapaa Sana että Työkansan Sanomat olivat molemmat vahvasti puolueväen ohjauksessa. Puolueen ideologian lisäksi retoriikkaa selittää myös lehden toimittajien taustat. Esimerkiksi Vapaan Sanan toimitus koostui pitkälti SKP:n johtohahmoista, jotka olivat yleensä saaneet poliittisen koulutuksensa Neuvostoliitossa tai viettäneet sotavuodet turvasäilössä vankilassa. Suomen Sosialidemokraatin toimituskunnassa vallitsi puolestaan asevelisosialistinen henki, mikä näkyi lehtikirjoituksissa hyvin erilaisena maailmankuvana verrattuna laitavasemmistoon. Toisaalta lehtien toimitusten välillä oli iso ero myös työkokemuksessa. Useimmilla Vapaan Sanan ja Työkansan Sanomien toimittajilla ei nimittäin ollut aiempaa kokemusta lehden toimittamisesta, kun taas monella Sosialidemokraatin lehtimiehellä oli takanaan vuosikymmenten kokemus alalta. ⁵⁵

SKP:n ja SKDL:n äänenkannattajat olivat rauhaan paluu vuosina hyvin erilaisessa asemassa verrattuna muuhun poliittiseen lehdistöön. Siinä missä esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatilla oli jo pitkät perinteet puolueen lehtenä ja lisäksi rooli kattavana uutispalveluna, oli kansandemokraattinen lehdistö pitkälti uuden äärellä. Rauhan myötä muut puolueet ja niiden äänenkannattajat joutuivat muuttamaan suhtautumistaan entiseen viholliseen ja irtautumaan sotapropagandasta. Kommunisteilla ei ollut mahdollisuutta osallistua julkiseen keskusteluun sotavuosina, eikä Neuvostomyönteisellä puolueväellä ollut tässä mielessä edes tarvetta päivittää näkemyksiään. Sen sijaan kommunistit pystyivät jatkamaan aiempaa linjaansa myös rauhaan paluu vuosina. Toinen kysymys on kuitenkin se, kuinka hyvin Neuvostoliitossa tai turvasäilössä sotavuodet viettäneiden kommunistien kirjoitukset vastasivat kaikkien suomalaisten kokemuksia.

Poliittisen lehdistön merkittävimmät vuodet alkoivat 1940-luvulla olla jo ohi, mutta julkisen toimintansa vasta aloittaneille kommunisteille tilanne oli toinen. Touko Perkon mukaan lehdistöstä tuli SKDL:lle ja SKP:lle ase tavalla, joka oli ollut tyypillistä 1900-luvun alun lehdistölle. ⁵⁶ Pitkä maanalaisen toiminnan kausi vaikutti väistämättä puolueen tapaan viestiä ja käyttää lehdistöä, eikä tyyli muuttunut hetkessä. Maanalaisessa toiminnassa oli totuttu ennemminkin fasismin ja taantumuksen vastaisiin vuodatuksiin, ja propagandamainen tyyli jatkui myös laillistetussa toiminnassa. ⁵⁷ Salminen on kuvannut SKDL:n lehdistön alkuvuosien toimintaa ”tulipunaiseksi”. Hänen mukaansa Vapaa Sana koostui aluksi lähinnä kiihkeistä taistelukirjoituksista, vaikka joutui ajan myötä kehittämään myös uutispalveluaan. ⁵⁸

Kansandemokraattien hyökkäävä retoriikka ei rajoittunut ainoastaan vaalien alle. Ehkä kärjistetyin esimerkki sotaleskeyden politisoinnista löytyy Työkansan Sanomista vuodelta 1949. Yksi lehden toimittajista oli SKP:n pitkän linjan poliitikko ja kirjailija Armas Äikiä, joka oli tunnettu värikkäästä kielenkäytöstään jo jatkosodan aikana, jolloin häntä kuultiin Leningradista Suomeen lähetetyissä radiolähetyksissä. ⁵⁹ Suomeen paluunsa jälkeen Äikiä kirjoitti Työkansan Sanomiin nimimerkillä Liukas Luikku.

Liukkaan Luikun pakina joulukuulta 1949 kuvastaa hyvin sitä, miten sotaleskeys ei ollut vain yksi siviilisääty, vaan siitä saatettiin argumentaatiossa tehdä myös tunteisiin vetoava symbolinen ilmiö. ”Nälkäpolkaksi” otsikoidussa pakinassa kuvattiin aluksi Wulff Oy Ab:n joulujuhlia, ja argumentoinnissa hyökättiin erityisesti Helsingin Sanomien Arijousta ⁶⁰ vastaan, joka omissa pakinoissaan arvosteli usein kommunisteja. Joulujuhlien kuvauksesta Liukas Luikku siirtyy muutaman päivän takaisiin itsenäisyyspäivän juhliin. Porvariston turkisviittojen ja silintereiden keskelle hän kuvaa luokkataistelun hengessä tuntemattoman kaunottaren, joka sotalesken hahmossa edustaa koko Suomen köyhää kansaa.

Suomen kansan hahmo, köyhä sotaleski, joka tuntee kymmenien tuhansien työttömien hädän, kokee Kainuun hallaöiden kylmyyden, kärsii puutetta ja ahdistusta maassa, jonka ylärakennuksissa välähtelevät silkki, kulta ja tähdet, oli tullut tutustumaan herroihin, jotka eivät tunne hätää ja joilla ei ole sydäntä enempää kuin päätäkään. Herrat hymyilivät ivallisesti sotalesken kömpelyydelle, mutta ajattelivat että sellainen sotaleski on luonnollisesti paljon juhlittujen riemusotien välttämätön paha, joten hänellekin on suotava yksi kierros nälkäpolkan pyörteissä. ⁶¹

Uudelle vasemmistolle sotalesket eivät siis olleet vain vaalien alla hyödynnetty ryhmä. Kurjaan tilanteeseensa syyttömän, köyhän sotalesken avulla äärivasemmiston lehdissä saatettiin jatkaa luokkataistelua ja halventaa ”leskien tekijöitä”, eli taantumuksellisiksi katsottuja poliittisia vastustajia yleisemminkin rauhaan paluu vuosina.

Lopuksi

Historiantutkijat ovat olleet perinteisesti kiinnostuneita sotaleskien avustamistoimista ja heidän kokemuksiaan on tutkittu erilaisissa tutkimuksissa ja muistelmateoksissa. Lisäksi esimerkiksi sotaorpoja ja kuolemankulttuuria käsitelleet tutkimukset ovat sivunneet aihetta. Viime vuosina uuden sotahistorian vaikutus sekä muiden alojen tieteellisten menetelmien kasvava hyödyntäminen ovat kuitenkin lisänneet kiinnostusta ja tarjonneet uudenlaisia viitekehyksiä tarttua aiheeseen julkisen keskustelun kentällä. Toistaiseksi suomalainen tutkimus on kuitenkin keskittynyt lähinnä sotavuosiin. Koska sotaleskeys ei pääty rauhaan, koen tärkeänä tutkia sitä myös osana sodan jälkeistä yhteiskuntaa.

Sotaleskeys oli aikanaan siviilisäätyä laajempi ilmiö, johon liitettyjä kategorisia käsityksiä ja odotuksia voidaan tarkastella esimerkiksi lehdistössä käydyn keskustelun kautta. Sodan jälkeisinä vuosina sotalesket ja esimerkiksi heidän toimeentulonsa oli usein käsitelty aihe julkisessa keskustelussa, johon myös puolueet sekä niiden äänenkannattajat tarttuivat. Lehdistön kirjoituksissa sympatiat olivat sotaleskien puolella ja heidät kuvattiin usein kunniallisiksi ja syyttömiksi omaan tilanteeseensa. Lisäksi leskiin liitettiin oletuksia äitiydestä, työssäkäynnistä sekä taloudellisesta niukkuudesta. Sotaleskeys ei ollut samassa mielessä poliittisesti mielipiteitä jakava aihe kuin esimerkiksi maahanmuutto tänä päivänä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sotaleskeys olisi silti ollut osa kiivasta poliittista keskustelua.

Olen esittänyt, että sotaleskeyttä hyödynnettiin vasemmiston äänenkannattajalehtien retoriikassa sekä puolustavasti että hyökkäävästi. Puolustavalla retoriikalla viittaan kirjoituksiin, joiden tarkoituksena on ollut vahvistaa puolueen imagoa esimerkiksi heikko-osaisten sotaleskien sekä muiden sodan uhrien puolustajana. Käsitykset sotaleskistä sotaorpojen äiteinä tai ansiotyössä käyvinä ja itsenäisinä perheen huoltajina, ovat toisaalta tarjonneet mahdollisuuden vedota argumentoinnissa yleisesti naisäänestäjiin.

Poliittisessa lehdistössä sotaleskeyttä on kuitenkin käytetty myös hyökkäävään retoriikkaan. Sotaleskeyden yhteys sotaan muodostui varsinkin uuden vasemmiston, SKP:n ja SKDL:n äänenkannattajille keinoksi mustamaalata poliittisia vastustajia. Tämä ei rajoittunut ainoastaan vaalien alle, kuten Liukkaan Luikun ”Nälkäpolkka” -pakina joulukuulta 1949 osoittaa. Suomen Sosialidemokraatin argumentoinnissa sotaleskeyttä ei yhtä vahvasti hyödynnetty, mutta tätä selittänee puolueen erilainen suhde sotaan. Liian pitkälle vietyjä päätelmiä vasemmiston retoriikasta ei kuitenkaan voida tehdä vain yksittäisen ilmiön, eli tässä tapauksessa sotaleskeyden kautta. SDP:n lehdistö ei ehkä hyödyntänyt retoriikassaan juuri sotaleskeyttä, mutta se ei tarkoita, etteikö sosialidemokraattisesta lehdistöstä löytynyt kiivasta kommunismin vastaista kirjoittelua.

Politisointi on kuitenkin vain yksi näkökulma sotaleskeyden julkisen keskustelun tarkasteluun. Laajemmin lehdistössä esiintyneitä sotaleskeyden diskursseja tutkin tulevassa pro gradu -työssäni.

Lähdeluettelo

Suomen Sosialidemokraatti SD, Työväen kirjapaino, Helsinki. https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Työkansan Sanomat TS, Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapaino, Helsinki. https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Vapaa Sana VS, Kirjapaino- ja Kustannus Oy Liike, Helsinki. https://digi.kansalliskirjasto.fi/

Kirjallisuusluettelo

Alasuutari, Pertti 1996. Toinen tasavalta. Suomi 1946–1994.Vastapaino, Tampere.

Aunila, Seija 2020, Kuinka naistenlehdestä tuli osa sotapropagandaa. Naisihanteen muodostuminen ja muokkautuminen Kotiliesi-lehdessä toisen maailmansodan aikana. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/71387/978-951-39-8256-0_vaitos_2020_09_12_jyx.pdf?sequence=1&isAllowed=y (viitattu 15.5.2021)

Fowler, Roger 1991. Language in the News. Discourse and Ideology in the Press. Routledge, Lontoo.

Haavio-Mannila, Elina & Raitis, Riikka (toim.) 1993. Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. WSOY, Helsinki.

Heineman, Elizabeth D. 1999. What Difference Does a Husband Make? Women and Marital Status in Nazi and Postwar Germany. University of California Press, Berkeley.

Holmila, Antero & Mikkonen, Simo 2015. Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–1949. Otava, Helsinki.

Jokinen, Arja; Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero 2016. Diskurssianalyysi, Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Vastapaino, Tampere.

Jokinen, Arja 2016. ”Vakuuttelevan ja suostuttelevan retoriikan analysoiminen.” Teoksessa Arja Jokinen, Kirsi Juhlia & Eero Suoninen (toim.), Diskurssianalyysi. Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö. Vastapaino, Tampere, 337–368.

Karonen, Petri & Tarjamo, Kerttu (toim.) 2006. Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kemppainen, Ilona 2006. Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kuhlman, Erika 2012. Of Little Comfort: War Widows, Fallen Soldiers, and the Remaking of Nation after the Great War. New York University Press, New York.

Leppänen, Veli-Pekka 1994. SKP Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. SKP:n Helsingin piirijärjestö, Helsinki.

Palmgren, Raoul 1994. Täällä toimitus. Lehdistö ja lehtimiehet kaunokirjallisen kuvauksen kohteena. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Perko, Touko & Tommila, Päiviö (toim.) 1988. Suomen lehdistön historia 3. Sanomalehdistö sodan murroksesta 1980-luvulle. Gummerus, Jyväskylä.

Perko, Touko 1988. ”Sanomalehdistö sodan ja säännöstelyn puristuksessa 1939–1949.” Teoksessa Touko Perko & Päiviö Tommila (toim.), Suomen lehdistön historia. 3, Sanomalehdistö sodan murroksesta 1980-luvulle. Gummerus, Jyväskylä, 9–130.

Raitis, Riikka 1993. ”Läheisen omaisen kaatuminen.” Teoksessa Elina Haavio-Mannila & Riikka Raitis (toim.),Naisten aseet. Suomalaisena naisena talvi- ja jatkosodassa. WSOY, Helsinki, 247–279.

Raittinen, Marjo 2011. Ei almuja sankarivainajien lapsille. Sotaorpojen huolto jatkosodan aikana Jämsässä. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Rentola, Kimmo 1994. Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945. WSOY, Helsinki.

Repo, Mikko 2016. Heinäpellolta leipäjonoon. Suomalaisen köyhyyden kokemuksen muutos 1900-luvun aikana. Pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Tampere.

Salmi, Tuula 1986. Kansakunnan lesket. Raportti suomalaisista naisista, jotka menettivät miehensä toisen maailmansodan vuoksi. Tammi, Helsinki.

Salminen, Esko 1979. Aselevosta kaappaushankkeeseen. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944–1948. Otava, Helsinki.

Satka, Mirja 1993. ”Sota-aika perhekäsitysten ja sukupuolten suhteiden murroksena.” Teoksessa Pertti Haapala (toim.), Hyvinvointivaltio ja historian oikut. Työväenhistorian tutkimuksen ja perinteen seura, Helsinki, 57–73.

Sjögren, Katri 2013. Surun politiikka: sotaleskeyden käsittely kolmessa sota-ajan lehdessä. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Helsinki.

Smith, Angela 2012. Discourses Surrounding British Widows of the First World War. Bloomsbury, Lontoo.