Kun Suomen sisällissodan¹ ensimmäinen vuosipäivä alkoi lähestyä tammikuussa 1919, ovat edellisen vuoden tapahtumat varmasti hiipineet ihmisten mieleen. Vuoden 1917 aikana tapahtuneet Venäjän vallankumoukset olivat johtaneet Suomen itsenäistymiseen, mutta myös järjestysvallan romahtamiseen. Valtatyhjiötä alettiin täyttämään vapaaehtoisilla järjestyskaarteilla, jotka jakautuivat työväenliikkeen perustamiin punakaarteihin ja porvareiden suojeluskuntiin. Ei ehtinyt kulua edes vuotta, kun tammikuussa 1918 näistä järjestyskaarteista oli jo muodostunut keskenään vallasta taistelevat sisällissodan osapuolet: punaiset ja valkoiset. Syttynyt sota oli poikkeuksellisen väkivaltainen ja siinä kolmasosa kuolleista sai surmansa taistelutapahtumien ulkopuolella tapahtuneen molemminpuolisen terrorin seurauksena.²

Vuonna 1918 valkoisille tärkeä yhtenäisen kansallisvaltion ideaali oli murtunut, mikä oli aiheuttanut heidän yhteisössään valtavan järkytyksen. Tästä aiheutunut kriisi ei päättynyt punaisten tappioon, sillä muistot sodan hävinneistä olivat jatkuvasti läsnä paikallisyhteisöissä.³ Koska sodalle piti löytää jokin järkevä selitys, tuli sillä ajatella olleen suurempia tavoitteita, joilla myös raakuudet voitaisiin perustella ja tehdä ymmärrettäviksi. Valkoisten sodasta käyttämä termi 'vapaussota' on yksi osoitus tästä pyrkimyksestä. Sota vapaudesta, oli käsite kuinka abstrakti tai epämääräinen tahansa, oli venäläistämiskaudet ja itsenäisyyshaaveet läpikäyneen fennomaanisen liikkeen tavoitteena niin ylevä, että sen voidaan katsoa pyhittäneen tarvittaessa keinot.⁴ Vapaussota tuli yllätyksenä, mutta taisteluiden tauottua siitä tuli kiinteä osa valkoista identiteettiä. Vapaussota huokui sankaruutta ja oli siksi muistelemisen arvoinen tapahtuma. Näin ollen ei ole yllättävää, että tammikuussa 1919 valkoisten keskuudessa alkoi vapaussodan ensimmäisen vuoden juhlien järjestäminen sekä sen muistaminen myös muuten.⁵

Vapaussodasta ja siihen liittyneistä representaatioista tuli tärkeä osa valkoisten muodostamaa kuviteltua yhteisöä, jota keskeiseltä osin pitivät yhdessä juuri yhteiset muistot ja kokemukset sodasta. Tällä pyrittiin myös vahvistamaan yhteisön identiteettiä ja yhtenäisyyttä⁶ Kuvitellun yhteisön jäsenet jakavat yhteisiä käsityksiä tapahtumista ja kokevat niiden kautta yhteyttä toisiinsa, vaikka he eivät todellisuudessa mitenkään voi tuntea kaikkia kyseisen yhteisön jäseniä. Benedict Andersonin mukaan tällaiselle yhteisölle ominaista on myös se, että sen jäsenet rajaavat itsensä erillisiksi muista kuvitelluista yhteisöistä.⁷

Vapaussodan muistaminen koostui myös muista elementeistä kuin juhlista. Erilaiset tilaisuudet, puheet ja lehtikirjoitukset olivat keskeinen osa vapaussotamuiston vaalimista. Muistamisessa tärkeä teema oli isänmaallisuus, jossa merkittäviä elementtejä olivat valkoisten sotureiden sankarillisuus sekä maskuliinisuus, vapaussodassa annettu uhri sekä eräänlainen nuoruuden palvonta, joka kytkettiin vahvasti myös isänmaalle uhrautumisen ihannointiin. Tärkeä osa muistamisessa oli myös vastapuolella taistelleiden punaisten demonisointi ja heidän raakalaisuutensa korostaminen.⁸ Vapaussotamyyttiin liittyi myös tietyt rajat, jotka määrittelivät muistamisen sisältöjä sekä aiheita. Vapaussota oli teemana pyhä ja näin ollen se oli kaiken kriittisen käsittelyn ulkopuolella.⁹

Tämän artikkelin tarkoituksena on lähestyä valkoisen yhteisön vapaussodan muistelutapaa Eino Havaksen muistelmien kautta. Havas toimi poliisimestarina Kotkassa vuosina 1918–1952. Hän oli myös lehtimies ja voimistelunopettaja, joka työskenteli ennen sisällissotaa Kotkan lyseolla. Vapaussodan aikana hän järjesti etappitien Kotkasta Mikkeliin ja toimi Savon lentävässä osastossa sekä Kymenlaakson pataljoonassa komppaniapäällikkönä.¹⁰

Muistelmalla tarkoitetaan enemmän tai vähemmän dokumentoitua kertomusta muistelijan tai jonkun hänen tuntemansa henkilön elämästä ja tapahtumista. Muistelmien kertoja ei välttämättä ole itse todistamassa kuvailemiaan tapahtumia tai hän ei näyttele niissä merkittävää roolia.¹¹ Muistelmassa keskeisenä osana on luonnollisesti muistaminen. Se voidaan nähdä myös historiallisena kokemuksena tai historiallisena tietoisuutena. Jälkimmäisellä tarkoitetaan harkittua muistoa ja ensimmäisellä tunnemuistoa.¹² Historiallinen tietoisuus liittyy keskeisesti kollektiivisiin ja julkisiin muistoihin, joiden varaan vapaussotamyyttikin rakentui. Ideologia näyttelee keskeistä roolia historiallisessa tietoisuudessa, joka määrittelee ne kollektiiviset tavat, jolla yhteisö tulkitsee omaa kokemuspiiriään ja päättää, millaisia asioita yhteisön menneisyydestä nostetaan muistelemisen piiriin ja mitä aktiivisesti unohdetaan.¹³

Havas kirjoitti maailmansotien välisenä aikana useita vapaussodan muistelmia, joista suurin osa ajoittui vuosien 1919–1923 väliselle ajalle. Miten poliisimestari Havas koki sisällissodan muistelmissaan? Pyrin tässä artikkelissa selvittämään millä tavoin Eino Havaksen muistelmien teemat vastaavat tutkimuskirjallisuudessa esiin nousseita muisteluteemoja valkoisten keskuudessa tai nostiko Havas esiin joitakin muita teemoja. On myös syytä tarkastella, nousiko Havaksen pohdinnassa jokin teema ylitse muiden ja muuttuiko muistelmien teemojen painotus jotenkin vuosien edetessä.

Aineistona tässä artikkelissa on käytetty Kansalliskirjaston digitoidusta aineistosta löytyneitä Havaksen kirjoittamia eri pituisia muistelmia. Ensimmäinen muistelmakokonaisuus on alkuvuodesta 1919 Maailma-lehdessä julkaistu kolmiosainen muistelmasarja "Pikakuvia kapinan ajalta", jossa Havas käsitteli laajasti etappitien perustamista ja vapaussodan tapahtumia omalta osaltaan. Muistelmasarjan osat ovat pituudeltaan 6-7 sivua. Toinen muistelmakokonaisuus on Otava-lehdessä kesäkuussa 1919 julkaistu kertomus, joka ei todennäköisesti liity Havaksen henkilökohtaisiin kokemuksiin. Kertomuksen keskiössä on valkoinen kauppa-apulainen Onni Hanski, jonka punaiset kiduttivat hengiltä sodan loppuvaiheessa. Nämä neljä tekstiä on kirjoitettu aikana, jolloin vapaussotamuistelu ja siihen liittyvän myytin luominen oli kiihkeimmillään. Kolmas muistelmakokonaisuus on vuonna 1923 Kymenlaakson vartio -lehdessä julkaistu muistelma "Vanki". Samoin kuin Onni Hanskia koskeva kertomus, myös tämä teksti vaikuttaisi kertovan jonkun muun kuin Havaksen kokemuksista, sillä Havas ei mainitse siinä mitään itseensä viittaavaa. Lisäksi artikkelissa käytetään vertailevana aineistona vuonna 1934 Sotavanhuksessa julkaistua Havaksen kirjoittamaa artikkelia, joka on keskeisiltä osiltaan yhtenevä vuonna 1919 Maailmassa julkaistun muistelmasarjan kanssa, mutta joka on kirjoitettu hieman eri tyylisesti sekä lyhyemmin kuin alkuperäinen teksti.

Artikkelin aineisto kattaa kaikki Havaksen julkaistut muistelmat. Poliisimestarilta ei ole ilmestynyt laajempia muistelmateoksia, vaan ainoastaan näitä lehdissä julkaistuja lyhyempiä tekstejä. On mahdollista, että paikallisyhteisössään tunnettu Havas on muistellut sotaa julkisesti myös esimerkiksi juhlapuheissa. Tämän artikkelin aineisto koostuu kuitenkin yksinomaan kirjoitetuista muistelmista. Valitulla aineistolla voimme saada riittävän selkeän kuvan Havaksen muistelmien keskeisistä teemoista ja niiden yhteyksistä aikaisemmassa tutkimuksessa havaittuihin muisteluteemoihin.

Kirjoittajana Havas on melko mielenkiintoinen. Hänellä on oma tapansa ilmaista asioita, ja aina ei ole täysin selvää, puhuuko tekstissä kertoja vai sen sisällä olevat hahmot. Värikäs kerronta myös herättää välillä kysymyksen, miten paljon kirjoittaja on lisännyt tekstiin omia huomioita tai elävöittänyt kertomaansa. Havaksen muistelmat eivät aina vastanneet täysin tapahtumia: niissä ilmeni asioita, jotka saattoivat olla myyttejä tai ehkä jopa keksittyjä. Hän esimerkiksi kertoi Sotavanhuksessa julkaistussa artikkelissaan Sianpään etappitiestä, miten ”Tämän etappitien merkitys on siinä, että se pysyi ehjänä vapaussodan alkuajoilta sen viimeisimpään vaiheeseen”.¹⁴ Tämä ei pidä paikkaansa, sillä punaiset onnistuivat katkaisemaan Sianpään etappitien ennen viimeisiä taisteluja Kymenlaaksossa.¹⁵ Havas myös kertoi punaisten suunnitelleen toukokuun ensimmäisinä päivinä 1918 Kotkan kaupungin tuhoamista ja kaikkien kaupungin johtavien porvareiden tappamista, mutta suunnitelma estyi valkoisen armeijan sotatoimien vuoksi.¹⁶ Myöskään näille väitteille ei löydy näyttöä. Sen sijaan punaisten paikallisjohto oli nimenomaan määrännyt olemaan tuhoamatta kaupunkia ja Kotkan johtavat porvarit oli lähetetty pois kaupungista.¹⁷

Onkin syytä olettaa, että Havaksen teksteissä oli jonkin verran liioittelua, myyttien toistoa, mahdollista väärin muistamista ja ehkäpä jopa suoranaista valehtelua pohdittaessa sisällissodan tapahtumia. Asiassa oletettavasti vaikuttivat valkoisten vapaussodan muisteluperinteet, mutta Havas saattoi myös pyrkiä nostamaan omaa toimintaansa merkittävämpään rooliin. Poliisimestarin henkilökohtaisessa vapaussotanarratiivissa etappitie Sianpäällä oli merkittävä rooli, ja sen toiminnan epäonnistuminen on saattanut olla Havakselle hankala paikka. Näin ollen asioiden väärin muistaminen tai jopa tietoinen vääristäminen on saattanut tuntua hyvältä selviytymisstrategialta oman identiteetin ja statuksen rakennusprojektissa.

Tässä artikkelissa pyrin syventämään käsitystä vapaussotamuistelusta maailmansotien välisenä ajanjaksona. Havas edustaa samanaikaisesti sekä itseään että valkoista yhteisöä. Poliisimestarina sekä muutenkin aktiivisena kansalaisyhteiskunnan¹⁸ jäsenenä toiminut Havas oli erittäin näkyvä henkilö paikallisyhteisössään.

Poliisimestariksi Havas päätyi Kotkaan sisällissodan jälkeen kesällä 1918. Tähän on epäilemättä ollut keskeisesti vaikuttamassa hänen toimintansa valkoisessa armeijassa alueellisesti keskeisessä roolissa.¹⁹ Kotka oli sisällissodan viimeisiä punaisten hallussa pitämiä alueita. Siellä käytiin sodan aikana vain yksi merkittävä taistelu, kun saksalaiset etujoukot ja punaiset kohtasivat Kyminlinnan vanhan linnoituksen luona.²⁰ Valkoiset aloittivat puhdistustoimenpiteet Kotkassa välittömästi kaupungin miehityksen jälkeen.²¹ Havas palasi kaupunkiin vasta toukokuun lopussa, joten teloitusten ensimmäiseen vaiheeseen Kotkassa hän ei osallistunut. Hän kuitenkin toimi Savo-Karjalan armeijakunnan lentävän poliisiosaston johtajana sisällissodan aikana, joten selustan puhdistusoperaatiot ja teloitukset eivät voineet olla hänelle vieraita. On siis mahdollista, että Havas on myös ollut osallisena pikaisten kenttätuomioiden täytäntöönpanossa.²²

Keskeisin artikkelissa käyttämäni vapaussodan muistelua käsittelevä teos lienee Aapo Roseliuksen Isänmaallinen Kevät, mutta sen lisäksi pohdin muistelua Ulla-Maija Peltosen Muistin paikat -teoksen kautta. Toinen aiheen kannalta tärkeä teos on Miika Siirosen Valkoiset – Vapaussodan perintö, joka käsittelee valkoista identiteettiä ja kulttuuriyhteisöä maailmansotien välisessä Suomessa. Valkoista yhteisöä käsitellään myös Seppo Hentilän artikkelissa "Vapaussota – valkoisen Suomen historiapoliittinen artefakti". Sisällissodan yleiskuvauksena käytän Marko Tikan Rikki revitty maa -teoksessa julkaisemaa artikkelia "Suomen sisällissodan tapahtumat". Sisällissodan todellisia tapahtumia ja Havaksen muistelmia vertaillessani käytän aineistona Seppo Aallon Kapina tehtailla - ja Lauri Honkasen Kotkan rykmentti vuoden 1918 tapahtumissa -teoksia.

Koulupojat isänmaan asialla

Valkoisten vapaussodan muistelussa keskeisiksi teemoiksi nousivat taistelu itsenäisyyden takaamiseksi, itsenäisyyden vuoksi annettu uhri sekä taistelun ylisukupolvisuus.²³ Muistamisesta muodostuvan kertomuksen tarkoitus ei ollut muodostaa realistista ja moniäänistä kuvaa sodan tapahtumista vaan lisätä valkoisen yhteisön yhteenkuuluvuutta, vähentää epävarmuuden tunnetta ja luoda kansallista identiteettiä, joka nojasi valkoiseen käsitykseen Suomesta ja suomalaisuudesta.²⁴ Sodan muistelu oli keskeinen osa vapaussotamyytin rakentamista. Tiettyjä kaavoja noudattavalla muistelulla pyrittiin luomaan ehjää ja hyväksyttävää selitystä sisällissodalle sekä sitä seuranneille väkivaltaisuuksille. Samalla luotiin valkoisen kulttuurin hegemoniasta käsin kuvaa siitä, millaista oli suomalainen isänmaallisuus ja millainen oli isänmaallinen suomalainen. Maailmansotien välisen ajan valkoisessa Suomessa isänmaallisuuden keskeisiä elementtejä olivat nationalismi, uhrivalmius sekä sotilaallinen kurinalaisuus ja määrätietoisuus.²⁵ Isänmaanrakkauteen liittyi myös eräänlainen nuoruuden palvonta sekä militarismi, joka vakiinnutti asemansa sisällissodan jälkeisessä Suomessa.²⁶ Nämä teemat liitettiin luontevaksi osaksi vapaussodan muistelua, ja ne esiintyivät myös tarkastelluissa Eino Havaksen kirjoituksissa.

Sotilaallisuus ja nuoren soturin ihailu kulkivat vahvasti läpi Havaksen muistelmissa. Kun voimistelunopettaja Havas esitteli Kotkan tilannetta ennen etappitie Sianpään luomista, nousi teksteissä esiin keskeisenä hänen omien oppilaidensa rooli taistelunhaluisena ja uhrivalmiina ryhmänä. Nuoret miehet olivat lähteneet tammikuussa 1918 Loviisaan taistelemaan valkoisten puolella. Taisteluiden päätyttyä tappioon nuoret kuitenkin palasivat koulun penkille. Havaksen kuvauksen mukaan ”Koulupojat istuutuivat kuin viattomat karitsat ikäänkuin eivät eläissään olisi ruutia haistaneet”.²⁷ Kuvaillessaan valkoisten lamaantunutta tilannetta hän myös alleviivasi oman toimintansa merkitystä: Havas kertoi keränneensä demoralisoituneet koulupojat ja muut innokkaat kasaan. Hän halusi saattaa nämä taistelutahtoiset, mutta tappion lamauttamat nuoret sankarit valkoisten puolelle Mikkeliin. Samanaikaisesti Havas pyrki luomaan etappitien Mikkelin ja Kotkan välille sotilaiden ja tiedon toimitusta varten.

Havas myös rakensi Loviisan taisteluista eräänlaisen initiaatioriitin, jossa koulupojista tuli miehiä ja tasavertaisia opettajansa, eli kirjoittajan itsensä kanssa:

”Yön saimme nukkua rauhassa, mikäli sitä nukuttiin. Vasta täällä sain pojilta kuulla väärentämättömiä kuvauksia Loviisan taisteluista. Ensimäinen [sic] tilaisuus, missä koulupojat ja nuoret miehet yleensä olivat joutuneet katsomaan kuolemaa suoraan silmästä silmään, oli jo tehnyt heistä todellisia miehiä tai miehenalkuja, jossa hehkui nuoruuden uhkaava tuli. […] Ja tästä hetkestä alkaen lakkasin olemasta heidän opettajansa.”²⁸

Havaksen silmissä sotatoimiin innokkaat nuorukaiset muodostivat valkoisen armeijan selkärangan. He myös vastasivat ideaalikuvaa isänmaan puolesta uhrautuvasta soturista:

”Jo tällä menomatkalla opin näkemään pojissa, oppilaissani, paljon muutakin kuin koulupojan: isänmaallisen hengen läpitunkeman, tulevan Valkoarmeijan sotilaan, joka ponnistuksia kestää silloinkin kun voimat ovat vähäiset, nuoren, mieheksi äkkiä itsensä tuntevan sotilaan, joka tarvittaissa kaatuu syntymämaansa puolesta. […] koulupoikain itsetunto heräsi merkillisen valppaana, ja kun he näkivät voivansa nyt jo, ennen koulutyönsä lopettamista, suorittaa töitä, joista isänmaa hyötyy, he siihen olivat heti valmiit täydestä tarmostaan.²⁹

Nuoren, isänmaallisen ajattelun ja uhrimielen läpitunkeman sotilaan ihannointi oli keskeinen osa valkoisten vapaussotanarratiivia. Tämä oli osa Vänrikki Stoolin tarinoista alkanutta jatkumoa, jossa keskeisenä oli nuorten uhrivalmius ja nuoruuden viattomuuden ihannointi. Tästä koulupoikien sotainnosta ja itsensä uhraamisesta muodostui eräänlainen palvonnan kohde – valkoisten keskuudessa se symboloi vahvasti vanhan ja turmeltuneen siirtymistä sivuun turmelemattoman nuoren voiman edessä.³⁰

Myös Havas kirjoitti muistelmissaan nuorten sotureiden uhrautumisesta. Hänen käsityksensä uhrivalmiudesta tiivistyi hyvin ensimmäisessä Maailma-lehdessä julkaistussa tekstissä. Havas lainasi erään valkoisen lesken puheita: ”Ihana on mies, kun hän asiansa tähden kärsiä uskaltaa; kun hän ei kierrä eikä kaarra, ei myy ei osta, ei houkutuksista helly, ei uhkauksista nöyrry, vaan kuolemankin kurimossa horjumatta seisoo…”.³¹ Lainaus liittyi tapaukseen, jossa erästä etappipistettä ylläpitäneet isä ja poika, Matti ja Lahja Sandholm, kuolivat punakaartin vangitsemina. Havaksen kuvauksen mukaan punakaarti kidutti ja lopulta hirtti isän ja pojan. Leskeksi jäänyt äiti kertoi myöhemmin

”[…] pojan kasvoissa olleen tuiman ilmeen, suu tiukasti suljettuna, ja arveli isän ehkä jotakin suustansa päästäneen, ’mutta Lahjaa [poika] ei saatu kotonakaan tunnustamaan, ja olen varma, että ei hän kidutuksistakaan heltynyt.’” ³²

Huomionarvoista tekstissä on lesken kuvaus isän ja pojan reaktioista kidutukseen: isä murtui, oli saattanut jotakin paljastaa tai oli ainakin näyttänyt kärsimyksensä. Poika kuitenkin oli kestänyt kaiken kärsimyksen ja kuollut paljastamatta ketään tai mitään. Tämä kuvasi nuoren isänmaallisen vahvuutta, miestä, joka kesti aatteen ja tovereidensa puolesta kivun.

Toinen merkittävä kuvaus nuoren miehen uhrautumisesta löytyy Havaksen muistelmasta nimeltä "Onni Hanskin kuolema". Onni Hanski oli Haminassa kauppa-apulaisena toiminut nuori mies. Kauppiaan poikien lähtiessä sotaan oli Hanski jäänyt heidän isänsä luokse auttelemaan kaupan hoidossa. Huhtikuun alussa 1918 sodan lopun jo häämöttäessä tulivat punaiset takavarikoimaan kaupalta varusteita, mutta Onni ei ollut suostunut niitä luovuttamaan ilman maksua. Tilanne päätyi Hanskin pidätykseen ja lopulta kiduttamiseen hengiltä. Kuvauksessa keskiöön nousi Hanskin rohkeus vastustaa punaisia. Hanski oli jatkanut uhmakasta toimintaansa vielä kuulusteluissa, joissa hän tunnusti olevansa valkoinen ja näin ollen edustavansa todellista kansaa.³³ Havaksen mukaan Onni Hanski lunasti toiminnallaan valkoisen sankarin roolin ja todisti olevansa ”suora suomalainen”, joka ”oli rohjennut tunnustaa olevansa suojeluskuntalainen, kuuluvansa niihin, jotka maansa vapauden, kotien rauhan ja ihmisyyden nimissä olivat päättäneet tehdä kaikkensa Suomen puhdistamiseksi idän saastasta”.³⁴

Sekä edellä mainittua Lahjaa että Onni Hanskia yhdisti se, ettei kumpikaan kuollut rintamalla. Havaksen silmissä valkoisen sankarin ideaalin pystyi saavuttamaan muutenkin: myös etappipistettä hoitaessa tai punaisten hallintoa uhmatessa saattoivat nuoret miehet toimia isänmaallisesti ja toteuttaa valkoisen nuoren miehen ihanteita. Havas nostikin teksteissään yksityiskohtaisemmin esiin juuri punaisten hallitsemilla alueilla aseetonta vastarintaa harjoittaneiden nuorten miesten uhrautumisen kuin rintamalla kaatuneiden. Havas kuvasi myös esimerkiksi etappitietä pohjoiseen kulkeneiden valkoisten kuolemaa punaisten käsissä sekä rintamalla taisteluissa kaatuneita sankareita. Nämä kuvaukset olivat kuitenkin lyhyehköjä, eikä niissä korostunut uhrin nuoruus. Havas korosti tällä tavoin nuorten uhrien viattomuutta ja toisaalta taas heidän isänmaanrakkauttaan sekä rohkeutta, joka toivottomassa tilanteessa sai heidät antamaan äärimmäisen uhrin oman aatteensa puolesta. Narratiivinen valinta myös korosti vastapuolen julmuutta ja valkoisten sodan sekä sen jälkiselvittelyn oikeutusta.

Havas ja punaisen eri sävyt

Vapaussotamyytissä oli keskeistä sodan itsensä oikeuttaminen. Sotaa ja siihen liittyvää väkivaltaa valkoiset pyrkivät perustelemaan vastustajan raakuudella ja epäinhimillisyydellä.³⁵ Vapaussotamuistelun keskeisenä teemana oli lisäksi punaisten holtittomuus ja kurittomuus. He olivat myös täysin kelvottomia sotilaita, ja ennen kaikkea he toimivat Suomen itsenäisyyttä vastaan venäläisten kätyreinä. Nämä ajatukset nousivat esiin myös Havaksen muistelmissa.

Aiemmin mainittu kuvaus Lahja Sandholmin ja hänen isänsä Matin teloituksesta tarjoaa hyvän esimerkin siitä, miten Havas käsitteli punaisten raakuutta:

”Heidät ilmiannettiin ja vietiin Kouvolaan. Siellä heidän käsiään ensin keitettiin rannetta myöten. Lahja Sandholmilta oli reväisty kieli suusta, luultavasti hän oli valittanut. Sen lisäksi oli hänen takaraivoaan poltettu tulisella raudalla. Isän kasvoja oli poltettu hapolla. Heidän ruumiinsa oli pistimen reikiä täynnä, ja viimein heidät oli hirtetty.”³⁶

Myös Onni Hanski koki Havaksen kuvauksen mukaan raa’an kuoleman kidutettuna. Häntä oli tökitty pistimellä ja ammuttu siten, että hän oli jäänyt henkiin ja lopulta hänet oli kituvana jätetty keskelle metsää huhtikuun alun yöhön. Jotkin silminnäkijät olivat kertoneet, että Hanskilta olisi silmätkin kaivettu pois.³⁷

Kuvaukset punaisten hirmuteoista, riippumatta siitä olivatko ne totta, tarua tai liioittelua, palvelivat hyvin valkoisen Suomen vapaussotamyytin syntymistä. Oman toiminnan raakuus, jota ei kuitenkaan missään juurikaan mainittu, oli siirrettävä käsittelystä sivuun ja keskityttävä vastapuolen toimintaan. Valkoisten sodan jälkeen ja sen aikana harjoittama terrori voitiin siten selittää punaisten puolella tapahtuneilla julmuuksilla, joita tarvittaessa korostettiin halutun vaikutuksen saamiseksi.³⁸ Yllä esitetyn kaltaiset kuvaukset herättivät varmuudella tunteita lukijoissa ja sitoivat valkoista yhteisöä yhteen.

Havaksen muistelmateksti "Vanki" tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden tarkastella valkoisten omaa käsitystä siitä, miten he puolestaan vankeja kohtelivat. Kyseinen teksti oli kuvaus nuoren punakaartilaisen Kalle Säterin jäämisestä valkoisten sotavangiksi Partakoskella. Se noudatteli Onni Hanskin tarinaa siltä osin, että vangittu käyttäytyi jälleen passiivis-aggressiivisesti vangitsijoitaan kohtaan ja saivarteli vastauksissaan. Toisin kuin punaisten kuulusteluissa, käyttäytyivät valkoiset kuulustelijat asiallisesti, eikä vanki kohdannut minkäänlaista väkivaltaa. Tarina päättyi vangin toimittamiseen Mikkeliin vähäisellä vartioinnilla. Valkoisten toiminta oli sotilaallisen tiukkaa, mutta asiallista. Ainoan särön asiallisuuteen teki toisen vangitsijan kommentti: kun Säteri kertoi olleensa matkalla "Suomenniemen kautta Mikkeliin"³⁹, totesi valkoinen partiomies "Taikka esikunnan kautta helvettiin!".⁴⁰ Vastaus antaa hyvän kuvan siitä, että punavankienkin mahdollinen kohtalo oli kirjoittajalla sekä hänen kuvaamallaan vangitsijalla tiedossa. Sodan realiteetit tunnettiin hyvin ja tiettyyn pisteeseen asti niistä voitiin puhua avoimesti. Tässä esimerkissä tosin voi olla kyse myös mustasta huumorista, joka epäilemättä kuului osaksi sisällissodan kokeneen sukupolven tapaa käsitellä asioita.

Punaisten toimintaan kuuluivat Havaksen luomassa vapaussotanarratiivissa ryöstely, väkivalta ja kerskaileva käytös. Havas esimerkiksi muisteli, miten punaiset olivat antaneet vangiksi jääneelle valkoiselle ruokaa. Hän kuitenkin kiinnitti huomionsa ensisijaisesti siihen, että ruoka oli hankittu ryöstämällä.⁴¹ Lisäksi ryöstelyyn liittyi kerskaileva käytös, joka näyttäytyi esimerkiksi ylellisyystuotteiden julkisena käyttämisenä: ”Ei sen kaartin miesten tarvinnut raittia rampata, ei ainakaan vielä. Herroiksi vaan, sikari suussa ja sardiineja eväspussissa”.⁴² Toisinaan vieraanvaraisuutta käytettiin röyhkeästi hyväksi ja keitettyä kahvia juotiin niin paljon, että maitokannussa oli punakaartin vierailun jälkeen enää vain tippa maitoa.⁴³ Kuvauksissa ”moni talo oli puhdistettu niin, ettei edes kunnon vaatteita ihmisille jäänyt”.⁴⁴

Kontrasti punakaartin ja valkoisten huollon järjestämisessä oli Havaksen kuvauksessa merkittävä. Punaisten joukkojen huoltaminen perustui ryöväämiseen, mutta valkoisten kunnialliseen vaihdantaan. Heille myytiin tavaraa, josta he maksoivat asiaankuuluvan hinnan, joskin isännät saattoivat myydä huokeaan hintaan, mutta silloinkin omasta tahdostaan.⁴⁵ Toisinaan tosin joutuivat valkoisetkin suostuttelemaan punaisille myötämielisiä osallistumaan heidän armeijansa huoltamiseen:

”Akkaväki kehui punaisia ’hyviksi ihmisiksi’ ja sanoi olevansa puolueetonta väkeä. Tarjosin tuntuvan rahasumman isäntäväelle pyytäen hevosta. Ei sittenkään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin varsin uhkaava sävy. […] Vasta nyt miehet alkoivat ymmärtää, että on tosi kysymyksessä. Matkalla palkitsin nuoren isännän…”⁴⁶

Havaksen muistelmissa valkoinen armeija ei siis ottanut pakolla, toisin kuin punakaarti. Kuvatessaan omaa toimintaansa siviilielämän toimintatapoihin perustuvana ja vastustajan ryöstelevänä rosvojoukkona valkoiset antoivat itsestään kuvan lain ja järjestyksen sekä perinteisten arvojen suojelijoina.

Punaiset eivät olleet vain julma ja raakalaismainen rosvojoukko vaan myös velttoja, huolimattomia sekä sotilaallisesti kyvyttömiä. Havas totesi, että lupien saamiseksi ja Kotkasta pois pääsemiksesi ”täytyi vetää punapomoja nenästä”.⁴⁷ Punaiset näyttäytyivätkin Havaksen silmissä melko nenästä vedettävänä ryhmänä, sillä hän mainitsi etappitien synnyn mahdollistuneen osittain myös punaisten heikon valvonnan ja kyvyttömyyden vuoksi.⁴⁸ Kuvauksissa punaisten sotilaallinen osaaminen oli surkeaa:

”Kyllä se on melkoista sotaväkeä […] se punakaarti. Ei etuvartioita ennenkuin päämajan nurkalla. […] Taisi tulla kahdeksan tunnin työpäivä täyteen jokaiselle juuri tämän vuorokauden tietämissä.”⁴⁹

Välillä Havas tosin totesi punaisten kykenevän toteuttamaan viekkauteen perustuvia sotaliikkeitä, mutta tällöinkin ne olivat petollisia ja sotarikoksiin vertautuvia toimenpiteitä, kuten ”hieroi aselepoa ja avasi tulen äkkiä, koettaen tuhota etulinjat.”⁵⁰

Havaksen käsitys punaisista ei kuitenkaan ollut täysin mustavalkoinen, minkä hän toi esiin 1.5.1919 julkaistussa vapaussotamuistelmassa "Pikakuvia kapinan ajalta". Hän päätti muistelmasarjan seuraavaan kommenttiin:

”Ainakin kuoreltaan ovat entiset kapinalliset ja heidän ystävänsä moitteettomia. Sisimmässä elää vielä varmasti monessa entinen henki, jos kohta paljon on sellaisiakin, jotka ovat tehneet todellisen uudistuksen, joissa elää uusi sovitukseen ja yhteistyöhön pyrkivä sielu.”⁵¹

Vaikka vapaussodassa punaiset näyttäytyivät raakalaisina ja kelvottomana aineksena, ei Havas nähnyt vuosi sodan päättymisen jälkeen tarvetta ylläpitää kollektiivista vihan ilmapiiriä entisiä punaisia kohtaan. Hän pystyi havaitsemaan punaisuudessa eri sävyjä, joiden pohjalta hän pystyi arvottamaan työväenliikkeen jäseniä sodan jälkeen. Vaikka Havas näki työväenliikkeen edelleen punaisena sodan osapuolena, hän myös eräällä tapaa erotti heidät sodanaikaiseen ja -jälkeiseen ryhmään. Toisaalta punaiset olivat sodassa olleet raakalaisia, mutta sen jälkeen he vaikuttaisivat ainakin Havaksen mielestä valinneen Kotkassa muutoksen ja yhteistyön tien. Teksteissään Havas ei kuitenkaan missään määrin myöntänyt, että valkoisten toiminnassa olisi ollut mitään kyseenalaista tai että heillä olisi ollut mitään syytä muuttaa yhteiskunnan valtasuhteita. Havas antoi toteamuksessaan eräänlaisen synninpäästön yhteistyöhaluisille punaisille. On huomionarvoista, että vapaussodan päättymisen ensimmäisen muistopäivän aikoihin valkoinen poliisimestari antoi positiivisen lausunnon ihmisistä, jotka vain vuotta aikaisemmin olivat näyttäytyneet hänelle murhaajina, raakalaisina ja isänmaata uhkaavan vihollisen liittolaisina.

Havas nautti luottamusta ainakin oman paikallisyhteisönsä sosiaalidemokraattien keskuudessa. Heidän sanomalehtensä Eteenpäin julkaisi Havaksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi artikkelin, jossa todettiin, että ”Ihmisenä poliisimestarimme on mitä sympaattisin”.⁵² Artikkelissa kuvattiin lisäksi Havaksen antaneen mielellään lausuntojaan lehdelle⁵³, josta voidaan päätellä hänen halunneen toimia yhteistyössä ainakin työväenliikkeen sosiaalidemokraattisen siiven kanssa. Yhteistyö harvemmin lisää vihamielistä suhtautumista, joten tämän voidaan nähdä merkittävältä osin vaikuttaneen Havaksen tapaan kirjoittaa entisistä vihollisista. Yhteistyö on voinut perustua vain onnistuneen virantoimituksen varmistamiseen, mutta sovittelevat lausunnot vapaussodan yksivuotisjuhlien läheisyydessä viittaavat siihen, että hänellä on ollut myös yksilönä halukkuutta sovittelevaan lähestymistapaan.

Johtopäätökset

Eino Havaksen vapaussotamuistelmat vastasivat sisällöltään muita valkoisten näkökulmasta tulleita kyseisen ajanjakson muisteluita. Nuoruuden palvonta, militarismi, itsensä uhraaminen isänmaan puolesta sekä punaisten tuomittava käytös ja epäpätevyys sotilaina näyttelivät vapaussotamyytissä suurta roolia niin valkoisten piirissä yleisesti kuin myös Eino Havaksen muistelmissa. Itsenäisyyden ja vapauden puolesta taistelemisen ylisukupolvisuus on ainoa teema, jota Havas ei merkittävästi tuonut esiin teksteissään.

Havaksen muistelmien punaiset näyttäytyivät kuitenkin sodan jälkeen erilaisina kuin ennen. Hänen sovintoa ja yhteistyötä korostavat näkemyksensä kertovat ajattelun muutoksesta, joka oli seurausta joko hänen persoonastaan, virastaan tai näiden yhdistelmästä. Epäilemättä poliisin virantoimitus on helpompaa, jos suhtautuu ihmisiin hyväksyvästi. Myös näkemyksen muuttumisen nopeus ja toisaalta myös työväenliikkeen edustajien myöhempi suhtautuminen viestivät Havaksen henkilökohtaisten ominaisuuksien jossain määrin vaikuttaneen hänen sodanjälkeiseen ajatteluunsa.

Sisällissotamuistelmia lukiessa on huomioitava niiden poliittinen ja kansallisen identiteetin luomiseen tähtäävä tausta. Havas ja muut aikalaiset vapaussotamyytin rakentajat kertoivat sodasta omasta näkökulmastaan ja omista tavoitteistaan käsin. Muistelmat noudattelivat ja toistivat tietyn myytin käsityksiä sodan tapahtumista. Havas myös osasi tarvittaessa taivuttaa todellisuutta oikeaan suuntaan, jotta se tukisi paremmin hänen itsensä sekä myös valkoisen yhteisön identiteettiä. Tältä osin Havaksen muistelmia vapaussodasta on luettava aikakauden poliittista taustaa vasten ja pohdittava, mihin kirjoittaja pyrki sekä miksi. Valkoiset sankaritarinat ja punaiset kauhutarinat liittyivät tiukasti valkoisen Suomen synnytyskertomukseen, joka oli monelta osin myös Eino Havaksen käsitys vapaussodan syistä ja seurauksista.

Lähteet

PAINETUT LÄHTEET

1. Lehdistö
   Eteenpäin (EP), 23.7.1935
   Kymenlaakson Vartio (KV), 1.4.1923
   Maailma, 1.1.1919, 1.3.1919, 1.5.1919
   Otava, 1.6.1919
   Sotavanhus (SV), 1.5.1934

2. Kirjallisuus
   Pohjanpalo, I. & Schönberg-Ståhl, G.(toim.) 1938. Suomen Poliisipäällystö. Helsinki.

TUTKIMUSKIRJALLISUUS

Aalto, Seppo 2018. Kapina tehtailla – Kuusankoski 1918. Siltala, Helsinki.

Anderson, Benedict 2007. Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino, Tampere.

Hentilä, Seppo 2018. "Vapaussota – valkoisen Suomen historiapoliittinen artefakti". Teoksessa Heimo, Anne & Lintunen, Tiina (toim.), Sisällissodan jäljet – Väkivoimakas No 31. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki.

Honkanen, Lauri 2001. Kotkan rykmentti vuoden 1918 tapahtumissa – kuinka kansalaissotaan jouduttiin. Kotkan Sos.dem. Työväenyhdistys, Hamina.

Peltonen, Ulla-Maija 2003. Muistin paikat – Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. SKS, Helsinki.

Roselius, Aapo 2013. Isänmaallinen kevät – Vapaussotamyytin alkulähteillä. Tammi, Helsinki.

Siironen, Miika 2012. Valkoiset – Vapaussodan perintö. Vastapaino, Tampere.

Tikka, Marko 2018. "Suomen sisällissodan tapahtumat". Teoksessa Tepora, Tuomas & Roselius, Aapo (toim.), Rikki revitty maa – Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö. Gaudeamus, Helsinki.

WWW- SIVUT

Tieteen termipankki, https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:muistelmat (luettu 8.3.2021)