Suomenruotsalaistaustainen Björn Kurtén (1924–1988) oli merkillinen henkilö 1900-luvun suomalaisen luonnontieteen kentällä. Lapsuuden mielenkiinto esihistoriallista elämää kohtaan johti hänet opiskelemaan sen tutkimusta, ja saatuaan paleontologian dosentin nimityksen vuonna 1955 hänestä tuli Suomen ensimmäinen erikoistunut selkärankaispaleontologian asiantuntija sitten Alexander von Nordmannin kuoleman 1860-luvulla. Suomen maaperästä fossiileja löytyy maamme geologisen historian vuoksi niukasti, mikä johti Kurténin ulkomaalaisten kaivauspaikkojen ja museokokoelmien äärelle. Elinaikanaan hän nousi alansa huipulle ja saavutti urallaan kansainvälistä tunnustusta sukupuuttoon kuolleiden eläinten, erityisesti muinaisnisäkkäiden tutkimuksesta. Fossiilien parissa työskentelyn ohella Kurtén oli myös innokas kirjoittaja, joka ansaitsi mainetta ja jopa palkintoja tieteen popularisoijana. ¹ Kansantajuisten tietokirjojen ja esseekokoelmiensa lisäksi hän kirjoitti myös kaunokirjallisuutta, josta hänen tunnetuimmat teoksensa ovat kaksi esihistorialliseen aikaan sijoittuvaa romaania: Musta tiikeri (Den svarta tigern, 1978; suomennettu 1981 ² ) ja sen jatko-osa Mammutin suojelija (Mammutens rådare, 1984; suomennettu 1984).

Kirjat kertovat fiktiivisen narratiivin muodossa spekulatiivisesta kohtaamisesta varhaisten nykyihmisten ³ ja jääkaudella sukupuuttoon kuolleiden neandertalinihmisten ⁴ välillä. Kurténin aikana tehdyt uudet fossiili- ja esinelöydöt osoittivat sen puolesta, että tiedeyhteisössä esitetty näkemys näiden kahden ihmistyypin välisestä kohtaamisesta saattoi pitää paikkansa. Paleontologeille ja muinaisihmisiä tutkiville paleoantropologeille mahdollisen vuorovaikutuksen pohtiminen oli mielenkiintoinen teema: tapasivatko nämä kaksi ryhmää toisensa rauhanomaisesti vai väkivalloin? Oliko nykyihmisillä suora vaikutus neandertalinihmisen katoamiseen? Nämä kysymykset kiinnostivat myös Kurténia, jolle romaaninkirjoitus tarjosi mahdollisuuden sekä avata mahdollisia näkökulmia menneisyydestä että pohtia asiaa tieteellistä tekstiä vapaammin. Mustan tiikerin genren suhteen Kurtén käytti termiä ”paleofiktio” (paleofiction). ⁵

Tässä artikkelissa tavoitteenani on esitellä Kurténin romaanien kautta paleofiktion genre uudelle yleisölle. Käsittelyni tapahtuu kirjallisuuden, tieteen ja populaarihistorian viitekehyksessä, jossa avaan teemaa muutaman erillisen näkökulman kautta. Analyysini on rajattu Mustaan tiikeriin ja Mammutin suojelijaan selkeyden vuoksi: kyseessä ovat Kurténin kaunokirjallisuuden ainoat paleofiktiiviset teokset, ja koska käsitteen ”paleofiktio” keksiminen on luettu Kurténin kunniaksi, on mielestäni luontevaa käsitellä tässä yhteydessä nimenomaan näitä kirjoja. Aloitan artikkelin määrittelemällä paleofiktion käsitteen. Termin pohjalta ei ole kirjoitettu merkittävästi tutkimuskirjallisuutta, mutta kirjailija ja kulttuuriantropologi Jenny Kangasvuo on vastikään avannut aihetta artikkelissaan Ei pelkkää ”luolamiespornoa” – paleofiktio vie lukijan seikkailulle fiktiivisiin kivikausiin (2020). Lisäksi törmäsin asiaa selvittäessäni läheiseen käsitteeseen ”esihistoriallinen fiktio” (prehistoric fiction), jolla viitataan jo 1800-luvulla syntyneeseen, tieteisfiktion rajalla esiintyvään kaunokirjallisuuden lajiin. Määritellessäni paleofiktion käsitettä käytän Kangasvuon artikkelin ohella tukenani Nicholas Ruddickin esihistoriallista fiktiota käsittelevää teosta The Fire in the Stone – Prehistoric Fiction from Charles Darwin to Jean M. Auel (2009) sekä Kurténista tehtyjä kirjoituksia, erityisesti Annales Zoologici Fennici -aikakauslehdessä julkaistuja artikkeleita. ⁶

Käsitteen määrittelyn jälkeen pohjustan varsinaista romaanianalyysiä esittelemällä lyhyesti kohdeteokset. Molemmat kirjat lienevät useimmille nykylukijoille vieraita, mikä tekee niiden tapahtumakontekstin avaamisesta tarpeellisen osan käsittelyäni. Esittelen tiivisti teosten tapahtumapaikan, tärkeimmät hahmot, tarinoiden ymmärtämisen kannalta tärkeitä käsitteitä sekä kirjojen yleisen juonikuvion. Tämän jälkeen analysoin romaaneja käsityshistorian näkökulmasta. Käsittelen Kurténia esimerkkitapauksena romaaninkirjoittajasta, jolla oli asiantuntijatausta teostensa aihepiiristä. Kuinka romaanien esitys esihistoriallisesta ajasta yhdistää tieteellisen tiedon ja fiktion? Millä tavoin Kurténin asiantuntijuus tulee ilmi romaaneissa? Oman erityishuomionsa ansaitsee jääkauden ihmisten esittäminen tarinoissa, varsinkin ”toisen” roolissa esiintyvien neandertalilaisten kuvaaminen. Lähdekritiikin suhteen olen ottanut huomioon kaunokirjallisen teoksen luonteen lähdeaineistona, jonka tekijä on sidottu aatteellisesti ja kokemuksellisesti omaan aikakauteensa sen lisäksi, että hän pyrki kuvaamaan maailmaa ennen kirjoitettua historiaa. Kurtén itsekin on tiedostanut vuosituhansien takaiseen esihistoriaan sijoittuvien kertomustensa olevan viime kädessä fiktiivisiä teoksia, joiden luomisessa käytettiin niin tieteellistä tietoa kuin kirjoittajan omaa mielikuvitusta, ⁷ ja hän on avannut tarinoissa tekemiä valintojaan molempien teosten alku- ja loppusanoissa. Käytän tässä osiossa tulkinnan tukena paleontologi Stephen Jay Gouldin Mustalle tiikerille kirjoittamaa johdantoa, Annales Zoologici Fennicin artikkeleita sekä romaanien aikalaisarvosteluja niin Helsingin Sanomien sivuilta kuin angloamerikkalaisesta maailmasta.

Lopuksi päätän käsittelyni lyhyellä vertailulla romaanien kirjoittamisajan ja nykyhetken välillä paleontologisen tiedon suhteen. Paleontologia on vahvasti omaan aikaansa sidottu tieteenala, jossa uudet löydöt ja kehittyneet metodit voivat muuttaa aiempia käsityksiä hyvin nopeasti. Vaikka vanhojen paleontologiaesitysten tieteellinen arvo onkin hiipunut nykyaikaan tultaessa, ei tämä vähennä niiden historiallista merkitystä. Käytän muutamaa viime vuosikymmenen aikana julkaistua tietokirjaa vertaillakseni Kurténin romaaneissa esitettyjä näkemyksiä moderniin paleontologian tutkimukseen. Tarkoituksenani ei ole tässä yhteydessä kritisoida Kurténia anakronististen näkemysten nojalla tai esittää hänen romaanejaan erityisemmin ”virheellisinä”, vaan havainnollistaa paleontologian ja paleoantropologian tieteenhistoriallista kehitystä, sekä pohtia tieteelliseen tietoon pohjaavan populaariteoksen lukemiskokemusta.

Paleofiktion käsitteestä

Björn Kurtén käyttää Mustan tiikerin alkusanoissa termiä paleofiktio kuvatakseen teoksensa luonnetta, ⁸ ja useat kirjoittajat ovat niin aikalaisarvosteluissa kuin Kurténin kuolemaa seuranneissa kirjoituksissa antaneet hänelle kunnian tämän käsitteen keksimisestä. ⁹ Mikään näistä lähteistä ei suoraan määrittele sitä, mitä tällä sanalla oikeastaan tarkoitetaan, mutta tarkoitettu merkitys on löydettävissä rivien välistä lukemalla. ¹⁰ Näissä asiayhteyksissä paleofiktioksi kuvataan esihistorialliseen aikaan sijoittuvaa kaunokirjallista kertomusta, jossa yhdistyy tieteisfiktion ja historiallisen romaanin genreille tyypillisiä piirteitä. Historiallisen romaanin tavoin paleofiktio sijoittuu menneeseen aikakauteen, joka herää tarinassa eloon kirjoittajan rekonstruoimana. Tieteisfiktion tavoin kertomuksella on läheinen ja spekulaatiota hyödyntävä suhde tieteisiin, tässä tapauksessa paleontologiaan, muihin luonnontieteisiin ja eräisiin ihmistieteiden aloihin, erityisesti arkeologiaan ja antropologiaan.

Artikkelissaan Ei pelkkää ”luolamiespornoa” – paleofiktio vie lukijan seikkailulle fiktiivisiin kivikausiin Jenny Kangasvuo määrittelee käsitteen tarkoittavan pelkistettynä ”kivikaudelle” sijoittuvia kirjallisia tarinoita: ”kivikausi” ei tässä yhteydessä ole synonyymi arkeologian tai antropologian määritelmälle kivikaudesta, vaan se on menneisyyden mielikuvia ja stereotypioita yhdistelemällä rakennettu maailma kivityökaluineen ja luonnonläheisyydessä elävine ihmisineen. Kangasvuo näkee genren sijoittuvan lähelle fantasiaa ja historiallista fiktiota, mutta toteaa sen myös karkailevan romantiikan pariin, erityisesti 1980-luvulta lähtien Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanin (The Clan of the Cavebear, 1981) kaltaisten romantiikkaan nojaavien teosten myötä. Paleofiktiossa tieteellisiin tutkimustuloksiin suhtautuminen vaihtelee: eräät kirjoittajat pyrkivät mahdollisimman uskottavaan esitykseen menneisyydestä ja ovat perillä kirjoitusaikansa tuoreista tutkimuksista, kun taas toiset käyttävät ”kivikautta” pohjana mielikuvituksellisemmille kertomuksille ja usein ylläpitävät tutkijoiden silmissä vanhentuneita stereotypioita esihistoriasta. Myös Kangasvuo nimeää Kurténin paleofiktion käsitteen keksijäksi, mutta esittää genren olevan termiä vanhempi: Suomessa siihen kuuluvaksi luettavia teoksia ilmestyi jo 1920-luvulla. Kansainvälisesti tyylilaji koki kultakautensa 1980- ja 90-luvuilla, jolloin monet suomeksikin käännetyt teokset, kuten Luolakarhun klaani jatko-osineen, nousivat bestsellereiksi. ¹¹

Internetin suurin suomenkieliseen tieteisfiktio- ja fantasiakirjallisuuteen keskittynyt verkkosivusto Risingshadow lähentelee Kangasvuon kantaa määrittelemällä käsitteen seuraavasti: ”paleofiktio tai esihistoriallinen fiktio on kirjallisuuden alalaji, jossa tarina sijoittuu niin kauaksi menneisyyteen, ettei sieltä ole säilynyt kirjallisia lähteitä nykypäivään (eli esihistoriallisena aikana). Kuvauksen realistisuus riippuu siis kirjailijan tahdosta seurata tutkimusten tuloksia tai luoda itse todellisuus tarinaansa.” ¹² Sivuston tietokanta sisältää kirjoitushetkelläni 53 suomenkielistä teosta tähän genreen. Kurténin romaanien lisäksi mukana on useita myös Kangasvuon esille nostamia teoksia niin kotimaisilta kuin ulkomaalaisilta kirjoittajilta: listalta löytyvät muun muassa Luolakarhun klaanin aloittama Maan lapset -sarja (1981–2011), Sue Harrisonin Ensimmäiset ihmiset -trilogia (1995–1998), Joan Wolfin Punapeuran metsästäjät -sarja (1992–1994), Elizabeth Marshall Thomasin Peurakuu (1987), sekä William Goldingin vuonna 1985 suomennettu Perilliset (The Inheritors, 1955). ¹³ Tyylilaji on jatkanut olemassaoloaan ja tuorein julkaisu on S. N. Pireksen Pedon sydän -sarjan uusin osa Rummunvartija (2021). Kangasvuon mukaan Suomen kohdalla suurten kustantamoiden mielenkiinto genreä kohtaan on hiipunut sen kulta-ajan päätyttyä 1990-luvulla, mutta pienemmät kustantajat ja itsenäinen julkaiseminen ovat pitäneet elossa tätä tyylilajia, joka selvästi kiinnostaa edelleen pientä lukijakuntaa sekä siitä kirjoittavia kirjailijoita. ¹⁴

Paleofiktion synonyymiksi Risingshadow-sivustolla määritellyn ”esihistoriallisen fiktion” jäljittäminen paljastaa paleofiktion suomalaista kenttää pitkäikäisemmän kaunokirjallisen perinteen, josta on maailmalla kirjoitettu artikkeleita ja kirjallisuutta. Nicholas Ruddickin The Fire in the Stone – Prehistoric Fiction from Charles Darwin to Jean M. Auel (2009) käy läpi esihistoriallisen fiktion historiaa ja teemoja, aloittaen käsittelyn genren synnystä 1860-luvun puolivälin jälkeen ja päättäen läpileikkauksen 2000-luvun alkupuolelle. Ruddickin mukaan esihistoriallinen fiktio vaati syntyäkseen yleisesti hyväksytyn näkemyksen esihistoriallisten ihmisten olemassaolosta, mikä tapahtui 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla neandertalinihmisen löytymisen myötä. Genre sai alkunsa Ranskassa – merkittävä alue varhaisten muinaisihmislöytöjen ja niiden tutkijoiden suhteen – ja levisi 1880-luvulla englantia puhuvaan maailmaan. ¹⁵ Ruddick näkee käsitteen rajaamisen yhteydessä esihistoriallisen fiktion olevan lähellä tieteisfiktiota, kuvaillen ne ”tieteen ja spekulatiivisen mielikuvituksen liitosta syntyneinä epäidenttisinä kaksosina”, ja korostaa genren hajanaisuutta. Hän on rajannut käsittelynsä pääosin ihmiskeskeisiin teoksiin, mutta genreen luetaan myös esihistoriallisiin eläimiin keskittyvät teokset. ¹⁶ Ruddick kutsuu kokonaan esihistoriaan sijoittuvia tarinoita ”puhtaaksi esihistorialliseksi fiktioksi” (pure prehistoric fiction), jonka vastakohtana ovat joko tieteellisin pohjustuksin tai mielikuvituksellisin elementein menneisyyden ja nykyajan – tai tulevaisuuden – yhteen tuovat, lähempänä tieteisfiktio-genreä olevat kertomukset. ¹⁷ Oman alalajinsa muodostaa puhtaan esihistoriallisen fiktion ja postfeministisen naisten romanssikirjallisuuden liiton synnyttämä ”esihistoriallinen romanssi” (prehistoric romance). Ruddick viittaa Kangasvuon tavoin Untinen-Auelin Luolakarhun klaaniin genren romanttisen suuntauksen alullepanijana; tyylilajin teokset löytyvät maailman kirjakaupoista yleensä fantasian, tieteiskirjallisuuden, historiallisen fiktion ja romantiikan joukosta, koska niiden lukumäärä ei ole riittänyt oikeuttamaan omaa hyllyosiotaan. ¹⁸

Kuinka esihistoriallisen fiktion käsite sitten vaikuttaa paleofiktion määrittelyyn? Omasta mielestäni näiden termien väliselle suhteelle on kaksi yhtä pätevää määritelmää: ”laveampi” tulkinta ja ”kapeampi” tulkinta. Laveammassa tulkinnassa paleofiktion voidaan katsoa olevan esihistoriallisen fiktion synonyymi, ja siten viittaavan kaikkeen esihistoriallisia aihepiirejä jollain tavoin soveltaviin teoksiin. ¹⁹ Kapeammassa tulkinnassa, joka muistuttaa Kangasvuon paleofiktion määritelmää ja on mielestäni lähempänä sekä Kurténin että hänestä kirjoittaneiden käsitystä termistä, paleofiktiota voidaan pitää ”puhtaan esihistoriallisen fiktion” synonyymina: toisin sanottuna kyseessä olisi esihistoriallisen fiktion genren alalaji, jonka piiriin kuuluvat nimenomaan esihistoriaan – tai oikeammin sanottuna kirjoittajan luomaan versioon siitä – sijoittuvat kaunokirjalliset teokset. Genren hajanaisuuden vuoksi sen suhde muihin tyylilajeihin on liikkuva. Itse yhdistäisin Ruddickin ja Kangasvuon kannat toteamalla paleofiktion sijaitsevan tieteisfiktion ja historiallisen romaanin välimailla, heilahdellen teoskohtaisesti myös esimerkiksi fantasian ja romantiikan tahoille. Kurtén ei luonut tyhjästä uutta genreä – minkä hän on itse tiedostanut viittauksellaan Goldingin Perillisiin Mustan tiikerin alkusanoissa ²⁰ – vaan keksi uuden käsitteen kuvailemaan oman kertomuksensa edustamaa tietyn tyyppistä romaanimuotoa.

Jääkauden maailma Kurténin käsittein

Ennen romaanien esittelyä on syytä määritellä eräitä niissä käytettävistä termeistä ja nimistä, sekä samalla avata kertomusten kontekstia. Tarinat sijoittuvat jääkautiselle Saaristomerelle ²¹ noin 35 000 vuotta sitten, ²² ja kertovat kohtaamisesta varhaisten nykyihmisten ja neandertalilaisten yhteisöjen välillä; tosin näitä kahta ihmistyyppiä kutsutaan eri termein tarinakontekstissa. Kutsumanimet – vailla yhteyksiä nykyisiin ihmisryhmiin – viittaavat muinaisihmisten ihonväreihin, jotka Kurtén on valinnut tarinoihin tieteelliseen päättelyyn pohjaavan spekulaation nojalla. Viitaten ihmisryhmien ihonvärin kehityksen yhteydestä auringon säteilyn määrään näiden elinalueella, hän on päättänyt esittää nykyihmiset tummaihoisina: heidän viitataan saapuneen pohjoiseen verrattain vastikään etelästä, jossa tumma ihonväri oli selviytymisen kannalta edullisempi. Pohjoisen viileämpiin oloihin sopeutuneet neandertalilaiset ovat vuorostaan vaaleaihoisia. Nykyihmisiä kutsutaan kerronnassa ”mustiksi” ja neandertalilaisia ”valkoisiksi” sen perusteella, minkälaisina nämä ryhmät näkevät itsensä ja toisensa. Keskeisessä roolissa ovat lisäksi ”ruskeat”: nykyihmisten ja neandertalilaisten keskenään saamat risteymälapset, jotka ovat ulkonäöltään yhdistelmä molempien vanhempiensa perimää. ²³

Henkilöhahmojen nimien kohdalla Kurtén on tehnyt eliömaailmaan perustuvan jaon. Metsästäjäkulttuurina esitetyt mustat käyttävät eläinten nimiä, kuten Tiikeri, Haarahaukka ja Peura ²⁴ . Kasvikuntaa runsaasti ravinnonlähteenä ja parannukseen hyödyntävät valkoiset puolestaan käyttävät kasvien nimiä, kuten Morsinko, Hopeapaju ja Kohokki. ²⁵ Eräillä hahmoilla on useampia nimiä erilaisista syistä, mutta käsittelyssäni käytän kustakin hahmosta korkeintaan yhtä nimeä selkeyden vuoksi.

Eräät jääkauden eläimistä käytetyt nimet vaativat avaamista. Ensimmäisen romaanin ja sen päähahmon nimi ”tiikeri” ei viittaa nykyisinkin esiintyviin Panthera tigris -suvun raitaturkkeihin, vaan kyseessä on sukupuuttoon kuolleisiin sapelihammaskissoihin kuuluva ”käyräsapelikissa” Homotherium. ²⁶ Teoksen antagonisti on nimeltään Isohirvi, jolla viitataan perinteisesti ”irlanninhirven” nimellä kutsuttuun jättiläispeuraan Megaloceros. ²⁷ Mammutin suojelijassa Tiikerin poika Valkokeihäs on nimetty mammutin mukaan; tarinan ihmiset käyttävät mammutista kunnioittavasti erilaisia kutsumanimiä, ja ”Valkokeihäs” viittaa eläimen suuriin syöksyhampaisiin. ²⁸

Peikkojen ja jumalien kohtaaminen

Kolmeen osioon jaettu Musta tiikeri alkaa seuraamalla tarinan päähahmoa; mustien yhteisön täysi-ikäiseksi jäseneksi juuri noussutta Tiikeriä. Heimojen kesäkokouksesta palaavat miehet tarttuvat tilaisuuteen metsästää mammutteja, mutta salaperäiset hyökkääjät yllättävät heidät kesken jahdin; mammutin kaataman puun alle jäänyt Tiikeri näkee isänsä kuoleman ennen tajuntansa menettämistä. Myöhemmin paikalle saapuva valkoisten heimo löytää haavoittuneen Tiikerin ja ottaa hänet säälistä hoiviinsa. Kuntoutuva Tiikeri jää asumaan valkoisten luo rannikon saarelle, jota kutsutaan kerronnassa Morsingon saareksi Tiikerin pelastaneen naisen mukaan. Saarelaisten ja uuden tulokkaan välillä aluksi vallitseva kielimuuri murtuu vähitellen heimon matriarkan ruskean pojan Hopeapajun avustuksella.

Tiikerin kokemuksia reunustaa kansojen suhtautuminen toisiinsa. Valkoisten silmissä komeat mustat ovat ”jumalia”, joita kohtaan he tuntevat suurta vetovoimaa ja sympatiaa. Mustien mielestä kummannäköiset ja oudosti puhuvat valkoiset ovat ”peikkoja”, joita he joko halveksuvat tai käyttävät hyväksi: hahmot kohtaavat Sinisen järven heimon mustan päällikön valkoisten palvomana ja kylän täynnä hänen ruskeita lapsiaan. Tiikerin omat ennakkoluulot pohjautuvat lapsuuden tarinoihin ja edesmenneen isän kertomukseen kohtaamisesta ”peikkojen” kanssa, mutta vähitellen hän alkaa näkemään saarelaiset ihmisolentoina ja jopa rakastuu Morsinkoon. Tarinan alkupuolella tapahtuneen hyökkäyksen syylliseksi paljastuu sotapäällikkö Isohirvi, joka hävittää Tiikerin kotikylän ja saapuu lopulta Morsingon saarelle. Myrkyllisin sienin varustettu marjakätkö koituu hyökkääjien kohtaloksi ja Hopeapaju tappaa myrkytyksestä kärsivän Isohirven.

Romaanin toinen osa keskittyy Isohirven menneisyyteen. Todellisuudessa Isohirvi ei ollut yksi mies, vaan kaksi ruskeaa kaksoisveljeä, Vasen Käsi ja Oikea Käsi: Hopeapajun tappama mies oli Oikea Käsi. Mustien kylässä lapsina hylityt, lähimmäisenmurhaajiksi lavastetut pojat kostivat todellisille syyllisille ja kokivat omat seikkailunsa; Oikea Käsi keräsi eloonjäänyttä vihollista metsästäessään ympärilleen ryöstelevän soturijoukon, kun taas šamaaniksi ryhtynyt Vasen Käsi etsi turhaan valkoista isäänsä pohjoisesta ja oppi peurojen kesyttämisen epäonnisen romanssin kumppaniltaan, joka oli hänen tapaansa ruskea. Yhteen palattuaan kaksoset päättivät yhdistää voimansa ja esittää samaa miestä, luoden huhut Isohirven taikavoimista.

Romaanin viimeisessä osassa Tiikerille on selvinnyt, että Hopeapaju on hänen velipuolensa: isän kertomuksen ”peikko” oli ollut Morsingon saaren matriarkka. Talvisen hylkeenpyynnin aikana Tiikeri joutuu jäälautalle ja ajelehtii kauas saarelta. Pelastauduttuaan ja levättyään toisen heimon luona hän palaa kotiin, mutta tällä välin Vasen Käsi on hyökännyt saarelle, tappanut osan saarelaisista ja vanginnut loput. Tiikeri lähtee pelastusmatkalle ja, saatuaan kahden ”mustan tiikerin” mammutinsaalistuksesta inspiraation esittää näennäisen vaaratonta, hakeutuu Vasemman Käden palvelukseen voidakseen yllättää tämän. Monet Tiikerin niin mustista kuin valkoisista tutuista ovat vihollisen päämajassa Peurajärvellä joko vankeina tai alaisuuteen pakotettuina, ja heidät värvätään mukaan juoneen. Lopulta valkoisten kaivama uoma ohjaa joen virtaamaan vuolaasti kylään, huuhtoen Vasemman Käden mukanaan ja päättäen Isohirvien vallan.

Kahteen osaan jaettu Mammutin suojelija alkaa vuosia edellisosan jälkeen. Tiikeri ja Morsinko ovat saaneet useita ruskeita, lapsettomiksi jääneitä lapsia. Tiikerin nuoruusajan rakastaja Peura on nainut Hopeapajun, mutta pari ei ole onnistunut lapsensaannissa; Tiikeri on valkoisten perinteiden mukaisesti auttanut velipuoltaan synnyttämällä Peuran kanssa tälle mustan pojan, Valkokeihään. Visentinmetsästys johtaa Hopeapajun vakavaan haavoittumiseen, jolloin Valkokeihäs lähtee sisarpuolensa Kohokin kanssa etsimään parantajaa. He löytävät etsimänsä Sinijärven kylästä – jossa valkoiset ovat korvautuneet ”elävien kuolleiden” lailla kulkevilla ruskeilla – mutta šamaanin kykyjen riittämättömyys lähettää Valkokeihään etsimään apua kauempaa.

Valkokeihäs kulkee pitkään parantajaa etsien ja viettää aikaa Sarvijärven kylässä, jossa hänen avioliittonsa päällikön turhamaisen tyttären Tiklin kanssa päättyy onnettomasti. Matkojensa aikana hän kuulee huhuja valkoisia mustia vastaan kiihottavasta ”Mammutin suojelijasta” ja vaarallisista ruskeista sotureista, sekä kohtaa pari kertaa toisen syöksyhampaansa menettäneen urosmammutin, joka kuin henkien lähettämänä näyttäytyy hyvänä enteenä. Lopulta Valkokeihäs löytää avukseen naisšamaani Haarahaukan, mutta saa kotiin palattuaan tietää Hopeapajun kuolleen hänen poissaolleessaan, ja kiroaa henget kurjuuden tuottamisesta perheelleen.

Kirjan toinen osa jatkuu Valkokeihään ja Haarahaukan mentyä naimisiin. Saaren yhteisössä vallitsee rauhasta huolimatta jännitteitä: miestään surevan Peuran välit Morsingon kanssa ovat kiristyneet ja Haarahaukku joutuu kohtaamaan omat ristiriitaiset tunteensa valkoisista. Kohokki on poissa ja muutkin Valkokeihään sisaret häviävät pitkiksi ajoiksi teilleen. Valkokeihäs ja Haarahaukka saavat alun epäonnen jälkeen pojan, mutta onnellinen elämä päättyy ukkosmyrskyn sytyttäessä kuivuneen saaren palamaan. Eri puolilla saarta olevat hahmot onnistuvat pelastautumaan, mutta Haarahaukka päättää lähteä lapsineen, uskoen miehensä vaarantaneen perheen riidallaan henkien kanssa. Eräs Tiikerin lapsista neuvoo hänet etelään ja varoittaa saarelaisia pitämään yhteisön mustat jäsenet pois pohjoisesta. Varoitus tulee kuitenkin liian myöhään: perheensä jäljiltä eksynyt Valkokeihäs joutuu ruskean soturin vangitsemaksi, kun taas perään lähteneet Tiikeri ja Morsinko kuolevat muiden hyökkääjien käsissä.

Valkokeihäs viedään Peurajärven kylän raunioille, jossa ruskeita johtavaksi ”Mammutin suojelijaksi” paljastuu hänen kadonnut sisarensa Kohokki, joka on kokemustensa sekä saamiensa näkyjen vuoksi radikalisoitunut mustia vastaan ja pyrkinyt luomaan pohjoisesta valkoisten turvapaikan väkivalloin. Jälleennäkemisen aikana selviää, että molemmat sisarukset kohtasivat omat yksisyöksyhampaiset mammuttinsa: nämä kaksi olentoa ottavat yhteen Peurajärvellä ja taistelu päättyy molempien kuolemaan. Heti tämän jälkeen Kohokki saa tietää aiheuttaneensa välikäden kautta vanhempiensa kuoleman ja määrää järkyttyneenä joukkonsa hajalle. Romaanin päättyessä Valkokeihäs on pysyvästi eronnut sisaristaan ja Morsingon saaren valkoisista, mutta on tehnyt sovinnon Haarahaukan kanssa ja elää kiertelevänä parantajana: hän on kertonut romaanin tarinan häntä etsineelle Kuhankeittäjälle – tyttärelleen, jonka ihmisenä muuttunut Tikli synnytti parin eron jälkeen – ja aikoo jatkaa matkaansa tämän kanssa.

Tieteen ja mielikuvituksen liitto

Mihinkä tahansa tiettyyn aikakauteen sijoittuvan, jonkinlaiseen ”historialliseen tarkkuuteen” pyrkivän kertomuksen luominen vaatii kirjoittajalta sekä tietämystä käsiteltävän ympäristön eri elementeistä että kykyä nitoa ne johdonmukaisesti yhtenäiseksi maailmaksi tarinaa varten. Paleofiktiota kirjoittaessaan Kurténilla oli taustalla vuosikymmenien mittainen ura esihistoriallisen elämän tutkijana, ja ajatus kertomusten luomisesta kumpusi hänen rakkaudestaan jääkauden maailmaa kohtaan: omien sanojensa mukaan tarinoiden tuottaminen romaaneina salli hänen sekä esittää aiheesta ”paljon sellaista kerrottavaa, jota yksinkertaisesti ei voi muotoilla tieteellisiin selontekoihin sopivaksi” ²⁹ että tarjota monia viihdekulttuurin esityksiä uskottavamman tulkinnan menneisyyden ihmisistä. ³⁰ Muinaisajan ympäristöjen, ihmisyhteisöjen ja eläinten henkiin herättämiseksi hänellä oli omien tutkimustulostensa ohella käytettävänään suuri määrä kansainvälisen tutkijayhteisön tuottamia töitä, joiden antimia hän on yhdistellyt päätelmiensä ja spekulaatioidensa kanssa; Mammutin suojelijan loppusanoissa hän toteaa esihistoriaan sijoittuvan tarinan luomisen olevan yhdistelmä ”asiatietoja, asiatietoihin perustuvia päätelmiä ja mielikuvitusta”. ³¹

Näitä kolmea tekijää avataan esille romaanien alku- ja loppusanoissa, joissa Kurtén sekä selventää eräitä tarinoiden tieteellisistä yksityiskohdista että perustelee tekemiään päätelmiä ja spekulaatioita. Suorat viittaukset tarinoita inspiroineisiin fossiililöytöihin ja tutkimuksiin, yhdistettynä Kurténin asiantuntijanomaiseen ja myös maallikkolukijoille ymmärrettävällä tavalla esitettyyn kerrontaan, lisäävät näiden osioiden uskottavuutta. ³² Itse tarinoiden suhteen monissa arvosteluissa niin kirjallisuuskriitikot kuin Kurténin asiantuntijakollegat ovat kehuneet hänen persoonallista kerrontatyyliään, joka vie elävöittävästi lukijan menneisyyden maailmaan aistihavaintoja hyödyntävän kuvailun kautta. ³³ Asiatiedot, päätelmät ja mielikuvituksellisemmat valinnat eivät esiinny tarinoissa selkeästi toisistaan erotettavina kategorioina, vaan monet yksityiskohdat ovat näiden luokkien yhdistelmä. Jääkautisesta maailmasta voidaan selvittää useiden tieteenalojen kautta monenlaisia asioita – kasvillisuus, ilmasto-olot, eläimistö ja jopa taivaan tähtien muodostamat kuviot – mutta tietämyksessä on myös paljon aukkoja. Kurtén onkin joutunut turvautumaan eräissä yksityiskohdissa suurempiin spekulaatioihin, mutta toteaa pyrkineensä pysyttelemään asiatietojen varassa niin paljon kuin suinkin pystyi. ³⁴

Jääkaudella tapahtunut jäätikköjen liike hävitti Suomen maaperästä valtaosan fossiileja sisältävistä maakerrostumista, joten pelkästään kysymys muinaissuomalaisia varhaisempien nykyihmisten, saati sitten neandertalilaisten leviämisestä nykyisen Suomen alueelle on spekulatiivisella pohjalla. ³⁵ Kurténin mielestä tämä saattoi olla mahdollista jääkausien kylmiä vaiheita lämpimämmillä, interglasiaaleiksi kutsutuilla vaiheilla, jolloin jäätikkö vetäytyi pohjoiseen ja paljasti uutta maata kasveille ja eläimille: tarinat sijoittuvatkin ajallisesti interglasiaalivaiheelle, jolloin muinaisihmisetkin olisivat teoriassa voineet saapua alueelle. ³⁶ Lajistovalinnat perustuvat Pohjois-Euroopan lajistoon tarinan tapahtuma-aikakaudella, ja Kurtén on käyttänyt esimerkiksi käyräsapelikissan ja mammuttien käyttäytymisen rekonstruoimiseksi tukenaan myös muualla maailmassa tehtyjä fossiililöytöjä. ³⁷ Käytössä olleiden teorioiden lukumäärän vuoksi Kurténin oli tehtävä omien kantojensa pohjalta valintoja siinä, miten esittää tietyt elementit tarinoissa; esimerkiksi perinteisesti punaruskeana kuvatun mammutin esittäminen mustaturkkisena perustuu Kenneth Oakleyn näkemykseen ikiroudasta löydettyjen mammutinkarvojen pigmentin häviämisestä, minkä inspiroimana Kurtén on myös päättänyt esittää spekulatiivisesti käyräsapelikissan ”mustana tiikerinä”. ³⁸

Arkeologiset esinelöydöt esihistoriallisista ihmisistä ovat alueellisesti ja ajallisesti hyvin hajanaisia, mikä tekee yhteisöelämän ja kulttuurin kaltaisten asioiden varmasta selvittämisestä vaikeaa. Kenties suurin mysteeri on jääkaudella eläneiden ajatusmaailma, sillä kirjoitettujen ja suullisten lähteiden olemattomuuden takia esimerkiksi henkisestä kulttuurista tiedetään tältä ajalta erittäin niukasti. Kurtén on romaaneissaan pyrkinyt olemassa olevien aineistorippeiden pohjalta luomaan mahdollisimman uskottavia yhteisöjä yhdistelemällä muinaislöytöihin tunnetuista metsästäjä-keräilijäkulttuureista omaksuttuja piirteitä ja eri asiantuntijoiden tekemiä tulkintoja menneisyyden jäänteistä. ³⁹ Ihmistyyppien ihonvärin Kurtén myöntää olevan mielikuvituksen varassa valintojensa tieteellisestä asiapohjasta huolimatta, ja samoin esimerkiksi ihmisten yhteiskuntamuodot – mustien patriarkaalisuus ja valkoisten matriarkaalisuus – ovat pelkkää arvailua. ⁴⁰

Populaarikulttuurissa neandertalilaiset on perinteisesti esitetty rumannäköisinä, puhekyvyttöminä ja vähä-älyisinä luolamiehinä, minkä taustalla on erityisesti vaikutusvaltaisen ranskalaispaleontologi Marcellin Boulen 1910-luvun alussa tekemä rekonstruktio: Boule teki neandertalilaisista yleispäteviä olettamuksia yhden, myöhemmissä tutkimuksissa iäkkääksi ja luustovaurioista kärsineeksi todetun yksilön pohjalta, mikä loi pitkäikäisen mielikuvan jääkauden apinamaisista ”örkeistä”. ⁴¹ Kurtén inhosi näihin tulkintoihin pohjautuneita esityksiä ja pyrki romaaneissaan tieteellisesti tarkempaan tulkintaan vastanäkemyksenä niille. ⁴² Aikansa arkeologisten löytöjen inspiroimana hän esittää valkoiset rauhanomaisena ja sympaattisena kansana, jonka jäsenet huolehtivat loukkaantuneistaan ja hautaavat vainajansa kukkien kera. Neandertalinihmisten kallojen korostuneet kulmakaaret saattoivat Kurténin mielestä lisätä heidän uhkaavuuttaan, minkä seurauksena romaaneihin luodun yhteisön käytös pohjautuu yhteenottojen välttämiseen pyrkivälle kunnioitusrituaalien sarjalle. Valkoisten tahtomattaan uhkaavat kasvonpiirteet ja Philib Liebermannin rekonstruktioon pohjautuva vokaalirajoitteisuus luovat pohjan mustien halveksunnalle heitä kohtaan, kun taas valkoiset tuntevat sympaattisen piirteisiä mustia kohtaan spekulatiivista alemmuuskompleksia. ⁴³

Kurtén on suorapuheinen tarinoidensa suurimmista mielikuvituksen varassa tapahtuneista ratkaisuista, jotka hän teki juonen maustamiseksi. Isohirvien luoma sotilaallinen organisaatio ja peurojen kesyttäminen kotieläimiksi ovat anakronistisia suhteessa menneisyyden tietoihin, ja ne esitetään tarinoiden kontekstissa poikkeuksellisen nokkelien yksilöiden aikaansaannoksina. ⁴⁴ Suurin spekulatiivinen valinta koskee juonten kannalta tarinoiden tärkeintä elementtiä: eräät ennen Mustan tiikerin kirjoittamista löytyneet fossiilit ilmaisivat mahdollisuutta jääkauden ihmistyyppien risteytymisestä, mutta tämän tapahtumisesta, saati risteymälasten suvunjatkoon kykenemisestä ei ollut tuolloin varmuutta. Kurtén esittää romaaneissaan risteymät steriileinä, mikä tarjoaa vastauksen Mustan tiikerin alkusanoissa arvoituksena esitetylle ”mahdolliselle mallille” – jonka Kurtén korostaa olevan pelkkä ajatustason malli jota edes hän itse ei pidä todennäköisimpinä vastauksena mysteerille – neandertalinihmisen sukupuutosta: seka-avioliittojen seurauksena syntyneet ruskeat ovat kansojen välisten suhteiden vuoksi yleisempiä valkoisten keskuudessa, mikä johtaa pitkällä aikavälillä valkoisten korvautumiseen hedelmättömillä jälkeläisillä. ⁴⁵ Ruskeiden kyvyttömyys lapsensaantiin, heidän halveksuttu asemansa mustien parissa ja näiden elementtien seuraukset vaikuttavat kaikkien hahmojen kohtaloihin, sillä juuri ne synnyttävät Isohirvien vallan Mustassa tiikerissä ja johtavat Kohokin radikalisoitumiseen Mammutin suojelijassa.

Paleontologisen tietouden ja mielikuvituksen lomassa romaanien sivuilla korostuu menneisyyden asukkaiden inhimillisyys. Pelkästään juonitiivistelmässä nousee ilmi tarinoissa laajemmin avautuva tunteiden, kokemusten, ajatusten ja toiminnan kirjo. Kerronnassa jokainen hahmo on uskottava ihmisolento, jonka toiminta ja ajattelu ovat lukijan ymmärrettävissä annettujen tietojen pohjalta. Tarinoiden dialogi on esitetty nykyisellä yleiskielellä, mikä tuntui Kurténin mielestä oikealta ratkaisulta; kaikki ihmiset puhuvat oman yhteisönsä ”yleiskieltä”, ja tarinat myös välttyivät kuvitteellisen kielen välittämiltä, ”tiedostamatonta rasismia myönnyttäviltä arkaismeilta”. ⁴⁶

Tiede jatkaa marssiaan

Kaikki tieteet etenevät, eikä paleontologia ole tästä poikkeus. Uusien löytöjen ja tutkimusmenetelmien kehittymisen myötä näkemykset usein muuttuvat, saavat täydennystä tai jopa syrjäytyvät. Samanaikaisesti tutkimuskenttä on kuitenkin hajanainen ja monet aiheet ovat vailla yksimielistä konsensusta, mikä on johtanut pitkäaikaisiin kiistanalaisuuksiin eroavien tulkintojen vuoksi. ⁴⁷ Tämän takia moderniin paleontologiaan tai paleoantropologiaan perehtynyt vakavamielinen lukija voi helposti syyllistyä oman aikakautensa perspektiivistä kumpuaviin alentaviin arvotuksiin ”vanhentuneita” tiedekäsityksiä kohtaan, ja sama pätee myös näihin näkemyksiin pohjautuviin populaariesityksiin. Omasta mielestäni tätä teemaa mietittäessä olisi hyvä muistaa nimenomaan teosten aikalaiskonteksti; menneisyyden paleontologeilla ei useinkaan ollut käytössään samoja tietoja kuin 2020-luvun seuraajillaan, ja monet nykyisin ”virheelliset” näkemykset saattoivat olla aikanaan yleisesti hyväksyttyjä, alan huippututkijoiden puoltamia näkemyksiä.

Kurténin romaanit kirjoitettiin ja julkaistiin vuosikymmeniä sitten, joten niiden näkemykset eivät välttämättä ole enää nykytieteen tukemia. Tämän ei kuitenkaan pitäisi mielestäni antaa vaikuttaa teosten arvioimiseen; menneisyyden ilmiöiden anakronistinen tuomitseminen aikalaiskontekstistaan irrotettuna ei tee niille oikeutta. Toisaalta ei ole myöskään väärin vertailla mennyttä nykyiseen, jos mielenkiinnon kohteena on tiedon muuttumiseen tai säilymiseen ajassa. Kurténin romaanien kohdalla suurimmat muutokset ovat tapahtuneet neandertalinihmisten tutkimuksen puolella; eräät näkemykset ovat joutuneet kyseenalaisiksi tai vaihtuneet, mutta toisaalta eräiden seikkojen kohdalla yleiset kannanmuutokset eivät ole olleet radikaaleja.

Suurin yksittäinen ero koskee risteytymistä. 2000-luvulla geenitutkimukset ovat selvittäneet neandertalinihmisen perimän ja paljastaneet risteymien sekä olleen todellisia että jatkaneen sukuaan; mitokondrio–DNA-tutkimusten mukaan Afrikan ulkopuolisten ihmisryhmien perimässä on noin 20 prosenttia neandertalilaisten perimästä, ja yhdellä suomalaisella on keskimäärin noin 2 prosenttia neandertalilaisilta saatuja geenejä. ⁴⁸ Toisin sanottuna jos Musta tiikeri ja Mammutin suojelija kirjoitettaisiin uudelleen nykyaikana, risteymälapset todennäköisesti kuvattaisiin yhtä hedelmällisinä kuin vanhempansakin. Toisaalta eräät tutkimukset eivät ole löytäneet neandertalinihmisen DNA:ta nykyajan ihmisen Y-kromosomista, minkä perusteella joko risteymiä olisi syntynyt ainoastaan nykyihmismiesten ja neandertalilaisnaisten kesken, tai vaihtoehtoisesti miespuoliset risteymät olisivat olleet naisia todennäköisemmin hedelmättömiä niin sanotun Haldanen säännön mukaisesti. ⁴⁹ Jälkimmäisessä tapauksessa Kurténin tarinat olisivat paikkaansa pitäviä Isohirvien ja Hopeapajun kaltaisten miespuolisten risteymien kohdalla. On kuitenkin syytä muistuttaa jälleen siitä, että Kurtén itsekin kutsui tarinoidensa risteymävalintaa pelkäksi arvailuksi. ⁵⁰

Eräät neandertalilaisten kulttuurin ja elintapon tulkinnat ovat säilyneet, kuten heidän suurriistanmetsästyksessä käyttämänsä tekniikat ja taipumus yhteisön heikommista huolehtimiseen. ⁵¹ Lisäksi geenitutkimukset ovat vahvistaneet ainakin eräiden tutkittujen yksilöiden kohdalla Kurténin oletuksen vaaleasta ihonväristä pitäneen paikkansa. ⁵² Monet yksityiskohdat ovat kuitenkin kiistanalaisella pohjalla, eikä tutkijoilla ole kaikista yksimielisyyttä. Jo Stephen Jay Gould kyseenalaisti Mustan tiikerin esipuheessa teorian neandertalilaisten vokaalikyvyttömyydestä, ja uudemmat löydöt viittaavat Kurténin käyttämän Liebermannin rekonstruktion vastaisesti neandertalilaisten olleen nykyihmisten veroisia puhekyvyssä, vaikka muinaiskielen todellista luonnetta voidaankin vain arvailla. ⁵³ Näkemykset hautajaismenoista ovat ristiriitaisia, sillä eräiden tutkijoiden mukaan neandertalilaisten hautajaisrituaaleista on runsaasti näyttöä, kun taas toisten mukaan todisteina esitetyt löydöt voidaan selittää muutenkin. ⁵⁴ Erityisen kyseenalaisella pohjalla on Kurténiakin inspiroinut Ralph Soleckin tulkinta neandertalilaisten hautakukkien käytöstä Pohjois-Irakin Shanidarin luolassa; ⁵⁵ uudempien tutkimusten mukaan siitepölyn määrä luiden ympärillä johtui todennäköisimmin luolaa käyttäneistä jyrsijöistä kuin hautajaisseremonioista. ⁵⁶ Oman kiistansa on synnyttänyt kysymys neandertalilaisten sopeutumisesta kylmiin oloihin, ⁵⁷ joskin Kurténin tarinoiden tapauksessa sijoittuminen varsinaista jääkautta leudommalle interglasiaaliajalle voi tulkinnasta riippuen olla tyydyttävä oikeutus hänen valinnalleen. Useimmat tutkijat uskovat tarkennettujen ajoitusten perusteella neandertalilaisten kuolleen sukupuuttoon viimeistään 39,000 vuotta sitten, mikä tekee tarinoista mahdollisesti anakronistisia. ⁵⁸

Yksityiskohtia laajempi yhdistävä linkki Björn Kurténin ja myöhempien aikojen tutkijoiden välillä on jaettu näkemys siitä, että neandertalinihmiset olivat rakenteellisista ja kulttuurisista eroistaan huolimatta inhimillisiä olentoja, jotka eivät loppujen lopuksi olleet niin erilaisia meihin verrattuna kuin tutkimuksen varhaisaikoina luultiin. Modernit paleontologit ja paleoantropologit jakavat kirjoituksissaan Kurténin halun kohdella näitä kauan sitten eläneitä ihmisiä ihmisinä ”boulelaisten” luolamiehien sijaan. Eräät tutkijat ovat jopa rinnastaneet esihistoriallisista ihmisistä vallitsevat vääristyneet stereotypiat nykyihmisten keskinäiseen rasismiin; tässä tapauksessa stereotypioiden kohteet eivät kuitenkaan voi itse puhua omasta puolestaan, jolloin tämä vastuu lankeaa asiantuntijoiden mielestä heille itselleen. ⁵⁹

Pohdintaa

Paleofiktio on verrattain pieni kaunokirjallisuuden suuntaus, mutta esihistoriasta kiinnostuneille se voi olla hyvin mielenkiintoinen. Olen itse tutustunut teemaan tarkemmin Björn Kurténia käsittelevän, artikkelin kirjoitushetkellä keskeneräisen pro gradu -tutkielmani aikana, ja haluaisin jatkossa syventyä siihen vielä enemmän, ellen tutkimusmielessä niin vähintäänkin vapaa-ajan harrastuksena. Taustalla on mielenkiintoni esihistoriaa kohtaan sekä tieteen valottamana menneisyytenä että ihmisten populaaritulkintojen luomuksena. Paleofiktiivistä romaania ei voi eikä tulisi lukea samalla mielellä kuin vertaisarvioitua paleontologian tai paleoantropologian tutkimusta, mutta teos voi tarjota ikkunan kirjoittajansa aikalaisnäkemykseen esihistoriasta: henkilökohtaisiin valintoihin tutkimustulosten ja teorioiden välillä, keinoihin yhdistää asiatiedot mielikuvitukseen, sekä aihepiiriin liittyvien yleiskäsitysten vaikutukseen joko niiden noudattamisen tai vastustamisen kautta. Fiktiivisten teosten arvosta tieteelle voidaan olla montaa mieltä. Toisaalta kaunokirjallisuus tarjoaa mahdollisuuden kirjoittaa teorioita auki ja pohtia erilaisten skenaarioiden käytäntöjä, mutta viimekädessä kyse on fiktiosta, jonka kohteena oleva tieteenala on ainakin Suomessa jäänyt valtavirran näkökulmasta kohtalaisen huomaamattomaksi. Tieteen edistyminen lisäksi jättää usein ”tarkimmatkin” kuvaukset jälkeensä uuden tiedon myötä.

Björn Kurténilla oli romaanikirjailijaksi ryhtyneenä paleontologina erilainen perspektiivi kuin monilla muilla paleofiktion tuottajilla, ja uskon gradu-työni aikaisen tutkimuksen pohjalta hänen olleen vilpitön kirjoitustyönsä motiivien ja metodien suhteen. Mielestäni Mustan tiikerin ja Mammutin suojelijan tärkein anti genrelleen on ajatus vallitsevista populaariesityksistä poikkeavan esihistoriakuvan luomisesta. Lennokkaammat tai vanhentuneeseen tietoon nojaavat esitykset eivät itsessään ole objektiivisesti pahasta, mutta niillä on tapana tahtomattaankin synnyttää, levittää ja ylläpitää asiantuntijoita turhauttavia harhakäsityksiä aihepiiristä. Jenny Kangasvuon mukaan moderni paleofiktio noudattaa usein vakiintuneita menneisyyden stereotypioita, ja vaikka mielestäni tällaiset teokset voivat olla viihdyttävää tai mielenkiintoista luettavaa, olisi pelkästään tyylilajin monimuotoisuuden kannalta hyväksi myös tarjota niille myös vastapainoa. Olisiko kenties aika siihen, että joku paleofiktioromaanin kirjoittamista harkitseva poikkeaisi populaarikulttuurin valtavirran malleista ja kirjoittaisi kertomuksensa tuoreiden tutkimustulosten pohjalta?

Lähdeluettelo

Romaanilähteet

Kurtén, Björn 1984. Mammutin suojelija. Suomentanut Leila Koivukangas. Tammi, Helsinki.

Kurtén, Björn 1982a. Musta tiikeri (uusintapainos). Suomentanut Virve Kajaste. Tammi, Helsinki.

Aikalaisarvostelut ja sanomalehtiartikkelit

Adams, Phoebe-Lou 1980. ”Dance of the Tiger by Björn Kurtén”. Julkaisussa The Atlantic Monthly 246:5. https://www-proquest-com.libproxy.tuni.fi/docview/204147237/FDD60C35B4604E80PQ/4?accountid=14242 (viitattu 17.2.2021).

Ahola, Suvi 1984. ”Hyvä, paha ja tiedemies”. Julkaisussa Helsingin Sanomat (HS) 21.12.1984.

Ahonen, Pentti 1978. ”Jääkauden ihmisten elämää”. Julkaisussa Uusi Suomi (US) 12.11.1978.

Kemiläinen, Aira 1993. Suomalaiset, outo Pohjolan kansa. Rotuteoriat ja kansallinen identiteetti. Historiallisia Tutkimuksia 177. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Leikola, Anto 1981. ”Musta tiikeri matkalla maineeseen”. Julkaisussa Helsingin Sanomat (HS) 17.4.1981.

Leinonen, Matti 1982. “Minne katosi neandertalilainen?”. Julkaisussa Helsingin Sanomat (HS) 29.5.1982.

Lessem, Don 1980. ”The Clan of the Cave Bear by Jean M. Auel/The Dance of the Tiger by Björn Kurtén”. Julkaisussa Boston Globe, 28.9.1980. https://search-proquest-com.libproxy.tuni.fi/docview/293989799?rfr_id=info%3Axri%2Fsid%3Aprimo (viitattu 13.4.2020).

Mills, Beth Ann 1981. ”Kurtén, Björn. Dance of the Tiger: a Novel of the Ice Age”. Julkaisussa Library Journal 1.1.1981.

Tutkimuskirjallisuus

Anderson, Elaine 1991. “Björn Kurtén, an Eminent Paleotheriologist”. Julkaisussa Annales Zoologici Fennici 28 (1991). Finnish Zoological Publishing Board, Helsinki.

Debus, Allen A. 2019. Prehistoric Monster Mash. Science Fictional Dinosaurs, Fossil Phenoms, Paleo-pioneers, Godzilla & Other Kaiju-saurs. Itsenäinen julkaisu.

Donner, Kristian 2014. “Between hard rock and open space: Constraints and freedom of Finnish paleontology”. Julkaisussa Annales Zoologici Fennici 51 (2014). Finnish Zoological & Botanical Publishing Board, Helsinki.

Flannery, Tim 2019. Europe. The First 100 Million Years (uusintapainos). Penguin Books, Iso-Britannia.

Kangasvuo, Jenny 2020. Ei pelkkää ”luolamiespornoa” – Paleofiktio vie lukija seikkailulle fiktiivisiin kivikausiin. Julkaisussa Parnasso 6/2020. Otavamedia, Helsinki.

Kurtén, Björn 1993 ⁶⁰ . Our Earliest Ancestors. Kääntänyt Erik J. Friis. Columbia University Press, New York.

Kurtén, Björn 1988a. Before the Indians. Columbia University Press, New York.

Kurtén, Björn 1988b. Viattomat tappajat. Suomentanut Irma Rostedt. Tammi, Helsinki.

Kurtén, Björn 1982b. Kuinka mammutti pakastetaan. Suomentanut Irma Rostedt. Tammi, Helsinki.

Kurtén, Björn 1976. The Cave Bear Story. Life and Death of a Vanished Animal. Columbia University Press, New York.

Kurtén, Björn 1972. Not From The Apes (uusintapainos). Victor Gollancz Ltd, Lontoo.

Kurtén, Björn 1969. Jääkausi. Suomentanut Virve Kajaste. WSOY, Helsinki.

Leikola, Anto 1991. “Björn Kurtén, scientist and writer”. Julkaisussa Annales Zoologici Fennici 28 (1991). Finnish Zoological Publishing Board, Helsinki.

Papagianni, Dimitra & Morse, Michael A. 2013. The Neanderthals Rediscovered. How Modern Science is Rewriting Their Story. Thames & Hudson, Lontoo.

Ruddick, Nicholas 2009. The Fire in the Stone. Prehistoric Fiction from Charles Darwin to Jean M. Auel. Wesleyan University Press, Middletown (Connecticut).

Sigmon, Becky A. 1991. ”Let Us Learn to Dream… Other Things Human Paleontologists Do”. Julkaisussa Annales Zoologici Fennici 28 (1991). Finnish Zoological Publishing Board, Helsinki.

Stringer, Chris 2014 (uusintapainos). Vain yksi jäi. Miten miestä tuli ainoa ihmislaji. Suomentanut Jorma Keskitalo. Gaudeamus, Helsinki.

Valste, Juha 2016 (uusintapainos). Neandertalinihminen. Kadonnut lajitoveri. Kirjokansi 93. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Kaunokirjallisuus

Bakker, Robert T. 1996 [1995]. Raptor Red (uusintapainos). Bantam Doubleday Dell Publishing Group, New York.

Baxter, Stephen 2002.Mammutit. Kirja 3, Jääluu. Suomentanut Hannu Tervaharju. Like, Helsinki.

Baxter Stephen 2000. Mammutit. Kirja 2, Pitkähammas. Suomentanut Hannu Tervaharju. Like, Helsinki.

Baxter Stephen 1999. Mammutit. Kirja 1, Hopeaturkki. Suomentanut Pekka Pakkala. Like, Helsinki.

Crichton, Michael 1992 [1990]. Dinosauruspuisto (uusintapainos). Suomentanut Tarmo Haarala. WSOY, Helsinki.

Doyle, Arthur Conan 2010 [1912]. The Lost World (uusintapainos). Yhteisniteessä “The Lost World” & Other Stories. Wordsworth Classics, Lontoo.

Untinen-Auel, Jean M. 2011 [1980]. Luolakarhun klaani (uusintapainos). Suomentanut Erkki Hakala. WSOY, Helsinki.

Verne, Jules 1974 [1864]. Matka maan keskipisteeseen. Suomentanut Pentti Kähkönen. WSOY, Helsinki.

Wells, H. G. 2000 [1895]. Aikakone (uusintapainos). Suomentanut Tero Valkonen. Desura, Helsinki.

Verkkolähteet

Gould, Stephen Jay (1974). "The Origin and Function of 'Bizarre' Structures: Antler Size and Skull Size in the 'Irish Elk,' Megaloceros giganteus". Julkaisussa Evolution 28:2 (1974). Society for the Study of Evolution. https://www.jstor.org/stable/2407322?origin=crossref&seq=1 (viitattu 1.3.2021).

Kurtén, Björn (1924–1988). Kansallisbiografia. https://kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/7101 (viitattu 13.2.2019).

Mancini, Mark. How Two Rival Mammoths Lost an Epic Duel 12,000 Years Ago. 29.9.2018. https://animals.howstuffworks.com/extinct-animals/two-rival-mammoths-lost-epic-duel-12000-years-ago.htm (viitattu 10.5.2020).

Risingshadow. www.risingshadow.fi (viitattu 17.5.2021).

Tyylilaji: Paleofiktio. https://www.risingshadow.fi/library/genre/paleofiction (viitattu 15.2.2021).

Uutuuskirjat > Paleofiktio. https://www.risingshadow.fi/library/new/paleofiction (viitattu 15.2.2021).