OLGA HAAPA-AHO (VIHR.)

Havahduin jo lapsena siihen, että yhteiskunnassamme on epätasa-arvoa, jota en millään pysty käsittämään. En, vaikka miten yrittäisin ymmärtää asioiden taustoja ja ihmisten erilaisia arvomaailmoja. Lapsena nämä havainnot alkoivat yksittäisistä asioista, mutta vähitellen vuosien saatossa käsitin, että epätasa-arvoiset rakenteet ja asenteet lävistävät yhteiskunnan hyvin monilla eri tasoilla ja tavoilla. 

Vaikka moni asia on muuttunut sitten lapsuuteni, huomaan usein ihmetteleväni samoja asioita kuin silloin. Miksi ihmeessä jotkut sinnittelevät niin vähällä eivätkä saa tarvitsemiaan palveluja, kun samalla toisilla on rahaa hankkia kaikkea mahdollista turhaa? Miksi terveys ja hyvinvointi kasaantuvat niille ihmisille, jotka ovat muutenkin hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa? Miksi eläimiä kohdellaan omaisuutena, jonka hyvinvointi ja oikeudet jäävät taloudellisen hyödyn jalkoihin? Miksi sodat, sairaudet ja nälkä eivät järkytä, jos ne tapahtuvat kaukana meistä?

Minun utopiani olisi yhteiskunta, joka edistäisi tasa-arvoa aktiivisesti. Eriarvoisuuden ja kärsimyksen vähentäminen olisi kaiken politiikan keskiössä. Kukaan ei pitäisi suuria tuloeroja luonnollisena ja hyväksyttävänä asiana eikä kukaan arvottaisi muita ihmisiä ennakkoluulojen tai stereotypioiden kautta. Utopiassani jokaisen ihmisen, ja myös eläimen, oikeus hyvinvointiin ja mielekkääseen elämään toteutuisi. 

Todellinen tasa-arvon ja hyvinvoinnin edistäminen vaatii sitä, että keskitymme yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen ja purkamiseen yksilöiden syyllistämisen sijaan. Rakenteiden ymmärtäminen ja huomioiminen vaatii omien etuoikeuksien ja totuttujen toimintamallien jatkuvaa kyseenalaistamista. Se vaatii meiltä jokaiselta paljon, koska ei ole helppoa huomata jättäneensä jotakin tai jotakuta huomion ulkopuolelle ja muuttaa omaa käytöstään. Oman toiminnan kriittinen arviointi on kuitenkin tarpeellinen askel kohti koko yhteiskunnan kriittistä arviointia.

Tulo- ja varallisuuserojen radikaali vähentäminen on mielestäni avainasemassa siinä, että yhteiskunta olisi lähempänä minun utopiaani. Vaikka raha on vain yksi resurssi ihmisen elämässä, tasaisempi tulonjako antaisi kaikille mahdollisuuksia toimia yhteiskunnassa ja omassa arjessaan lähemmäs toisiaan. Olisi vain reilua, että kaikki olisivat edes suurin piirtein samalla viivalla miettiessään, mitä on varaa syödä, harrastaa tai hankkia.

Yksi peruste tasa-arvon aktiiviselle edistämiselle on se, että ihmisten välisten kuilujen kasvu heikentää yhteiskuntarauhaa. Epäoikeudenmukaisuuden tunteesta johtuva kateus ja turhautuminen ovat täysin ymmärrettäviä, jos osa ihmisistä elää yltäkylläisyydessä eikä ymmärrä pienituloisten päivittäin kohtaamia ongelmia. Pienet tuloerot ja tunne “samassa veneessä” olemisesta ovat mahtavia keinoja parantaa yksilöiden turvallisuuden tunnetta ja yhteiskunnan turvallisuutta. 

Eriarvoisuus ei tietenkään koske vain Suomea, joten tasa-arvoa pitää edistää globaalisti. Siksi toivon entistä enemmän kansainvälistä yhteistyötä ja entistä isompia rahallisia panostuksia esimerkiksi äärimmäisen köyhyyden vähentämiseen, tyttöjen oikeuksien edistämiseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. 

On hankala arvioida, onko utopiani yhtään lähempänä nyt kuin ollessani lapsi. Lapsena olin erityisen järkyttynyt rasismista, eläinten kärsimyksestä ja ihmisoikeusrikkomuksista erityisesti kehittyvissä mutta myös kehittyneempinä pidetyissä maissa. Samalla olin kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että nämä asiat tulevat parantumaan, kunhan ihmiset saavat tietoa näistä epäkohdista. Ajattelin siis tiedonpuutteen olevan ydinongelma, koska en nähnyt mitään muuta syytä näiden ilmiöiden jatkumiselle. Valitettavasti olen joutunut huomaamaan olleeni väärässä. 

En näe ympärilläni olennaisesti enempää ymmärrystä tai empatiaa eri taustoista tulevia ihmisiä, eläimiä tai globaaleja ongelmia kohtaan. Tuntuu, että tottumus ja halu pitää kiinni omista etuoikeuksista menevät liian usein oikeudenmukaisuuden tavoittelun edelle. Toisten ihmisten kunnioitus ja elämän suojelu eivät vieläkään ole yhteiskuntamme kantavia voimia. 

En kuitenkaan ole vaipunut epätoivoon, vaan olen todennut, että turhautuminen voi toimia motivaattorina tehdä itse entistä enemmän. Onneksi politiikassa on mahdollista edistää parannuksia esimerkiksi ulkomaalaislainsäädäntöön, eläinten olojen vähimmäisvaatimuksiin ja kehitysyhteistyön määrärahoihin ja edetä sitä kautta aina pikkuisen kerrallaan kohti minun utopiaani.

Olen 35-vuotias potilasjärjestön sosiaali- ja terveysturvan asiantuntija sekä pitkän linjan vihreä paikallispoliitikko. Maailman epäkohtia vastaan taistelun vastapainona nautin tanssimisesta, koiran kanssa ulkoilusta, pubivisoista ja keikoista.

Julkaistu 3/2023

Takaisin sisällysluetteloon