Sata vuotta sitten Suomeen syntyi talkoovoimin erilaisia seuraintaloja ja palokunnantaloja. Kylillä heinätyöt tehtiin vastavuoroisesti, ja koko kylä osallistui lasten kasvatukseen. Tänään talkoo-, naapuriapu- ja vaihtotyötä jopa verotetaan. Suora lainaus verottajan sivuilta: ”Tuloverolain mukaan työsuoritusten vaihtaminen toiseen työsuoritukseen on vastikkeellinen tapahtuma, joka aiheuttaa veroseuraamuksia molemmille osapuolille.”¹

Rohkenemmeko enää pyytää naapuria muuttoapuun ja tarjota vastavuoroisesti lasten hoitoa yllättävissä tilanteissa? Verokarhun pelossa emme välttämättä toimi näin. Näyttäisikö se myös liialliselta tungettelulta?

Yksin asuvien määrä on kasvussa: jopa 45 % kaikista asuntokunnista on yksinasuvia. Kaupungistuminen lisää persoonattomuutta, ja monet ovat kadottaneet yhteisöllisyyden tunteen.

Monissa työyhteisöissäkin yhteisöllisyys on rapistumassa, mistä puhutaan kevyttyöyhteisöllisyytenä tai jopa työyksinäisyytenä. Töissä voimme kuulua useimpiin tiimeihin, jotka vaihtuvat usein, ja irrallisuuden tunne lisääntyy. Yhteisöllisyyden syntymistä estävät myös lisääntyneet pätkätyöt.

Itsensä työllistäminen (yksinyrittäjyys, freelancerina toimiminen) on kasvussa, mikä voi tuoda mukanaan yksilöllisyyden ja pakottaa itsensä brändäämiseen. Menestymisen vaade ja kilpailu muiden kanssa ovat usein pois yhteisten tavoitteiden saavuttamisesta. Ne lisäävät paineita samalla, kun yhteisön ja tiimin mahdollistava tukiverkko puuttuu. Nuorten paineet kasvavat. Kun yksilö ei jaksa, eivät yhteisöt tai yhteiskuntakaan voi hyvin. Myös koulumaailmassa ”meidän luokka” -kokemus jää lukioikäisiltä kokematta, kun kukin kulkee omaa opinpolkuaan, ja vierellä istuvat vaihtuvat.

Onko ihminen muuttunut vai onko hän kyennyt muokkaamaan ympäristönsä ja olosuhteensa sellaisiksi, että elämä joillakin mittareilla on parempaa kuin ennen? Osin onkin näin. Olemme onnistuneet vapautumaan yhteisöllisyyden kielteisistä ilmiöistä. Yhteisöllisyys voi äärimmilleen vietynä vaatia täydellistä yksimielisyyttä sekä rajoittaa yksilön mielipiteen vapautta tai sulkea ulkopuolisilta ja erilaisuudelta ovensa. Menetetyn yhteisöllisyyden tilalle on teknologian ansiosta kuitenkin syntynyt uudenlaisia yhteisöjä. Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki on hyvin? Joistakin syistä tuntuu siltä, että olemme vieraantuneet sekä itsestämme että toisistamme.

Samalla kun globalisaatio ja tekninen verkostoituminen lisääntyvät räjähdysmäisesti, kasvaa myös yksinäisyys. Yhteisöllisyyden mureneminen vaikuttaa liittyvän sekä fyysisen että psyykkisen oireilun ja sairastamisen lisääntymiseen. Yleisesti on myös tiedossa, että yksinäisyys lisää ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta.

Yksinäisyyden tunne aiheuttaa elimistössä stressireaktion. Yksinäisyydestä kärsivillä on niin sanottu krooninen puolustusreaktio ulkopuolista uhkaa vastaan sympaattinen aktivaatio, joka ilmenee vaarattomankin ärsykkeen johdosta. Krooninen stressi heikentää elimistön puolustusmekanismeja, muun muassa immuunijärjestelmää.

Psykologian professori Marko Elovainion (HS 25.3.2022)² mukaan yksinäisyys on terveydelle vaarallista jopa silloin, kun ihmi2en haluaa olla yksin. Erityisesti sydän- ja verisuonitaudit ja muistisairaudet ovat niitä fyysisiä sairauksia, jotka voivat liittyä osittain yksinäisten elintapoihin, mutta enimmäkseen ne kytkeytyvät yksinäisyyden aiheuttamaan stressiin ja mielialan laskuun. Meidät on luotu toistemme yhteyteen. Meillä kaikilla on tarve kuulua, ja useimmat meistä pelkäävät yksinäisyyttä.

Hyvän yhteisön tunnistaa siitä, että siinä vallitsee keskinäinen luottamus, ihmiset tuntevat toisensa ja kokevat saavansa vastavuoroisesti tukea. Yksilö hyötyy, mutta myös koko yhteisön tai joukkueen mahdollisuudet paranevat.

Yhteiset tavoitteet lisäävät yhteenkuuluvuutta, ja yhdessä sovittuun myös sitoudutaan. Yhdessä työskentely työpaikalla, vapaaehtoistyössä tai asuinalueen pihatalkoissa vahvistavat yhteisöllisyyttä. Yhteiset onnistumiset ja niiden juhlistaminen synnyttävät positiivisia tunteita jäsenten välille.

Yhteiset arvot ja päämäärät sitovat kokonaisia yhteiskuntia yhteen. Kun yksilö kokee, että kuuluu yhteisöön, tuntee itsensä tarpeelliseksi ja arvostetuksi sekä voi vaikuttaa yhteisiin asioihin, niin hänelle ei synny tarvetta keikuttaa venettä.