Maailma, jota ei ollut. Näin Kansallismuseo nimesi lokakuussa 2019 avautuneen näyttelynsä, jossa esiteltiin esikolumbiaanisen ajan Mesoamerikan ja Andien kulttuureita ja esineistöä. Helmikuussa 2020 ilmestyneessä Journalisti-lehdessä toimittaja-kirjailija Auli Leskinen kritisoi näyttelyn nimivalintaa huomauttaen sen viittaavan kuluneeseen ajatukseen, ettei maailmassa ole mitään ”ennen kuin Eurooppa löytää sen.” ¹ Nykyisin Amerikkana tuntemamme manner oli tietenkin olemassa jo ennen vuotta 1492 riippumatta eurooppalaisten tietoisuudesta. Tuolla mantereella eläneet ihmiset eivät kuitenkaan eläneet ”Uudessa maailmassa” saati Amerikassa. Heillä oli alueelle aivan muita nimiä: Tawantinsuyu Andien alueella, Anáhuac Meksikon alueella ja Abya Yala alueilla, jotka nykyisin tunnemme nimillä Panama ja Kolumbia. ²

Amerigo Vespucci, tutkimusmatkailija, saapuu merestä. Jalkeilla, vaatetettuna, haarniskoituna ristiretkeläisenä hän kantaa eurooppalaisen järjen ja merkityksen aseita. Hänen takanaan laivat, jotka veisivät mukanaan Eurooppaan paratiisin aarteet. Hänen edessään Intiaani, Amerikka, nainen makuullaan, alastomana, eron julkilausumaton läsnäolo, heräilevä keho kasvillisuuden ja eksoottisten eläinten ympäröimänä. Alkukohtaus. Hetken tokkuraisuuden jälkeen, tällä puisen pylväikön merkitsemällä kynnyksellä, valloittaja kirjoittaa toisen kehon ja piirtää siihen oman historiansa. Hän tekee siitä historioidun kehon – uurastustensa ja fantasioidensa vaakunan. Siitä on tuleva ”latinalainen” Amerikka. ³

Kirjassaan L'écriture de l'histoire (1975) ranskalainen filosofi Michel de Certeau sanoittaa eloisasti flaamilaisen renessanssitaiteilijan Jan van der Straetin kaiverrusta America (ks. yllä). Teos saavutti 1500-luvun loppupuolella laajaa näkyvyyttä niin ikään flaamilaisen Theodor Gallen versioimana jäljennöksenä ja osana eurooppalaisia renessanssikeksintöjä ja -löytöjä esittelevää kahdenkymmenen painokuvan Nova Repeta -sarjaa. Van der Straetin allegorisessa teoksessa kymmenisen vuotta Kristoffer Kolumbuksen retkien jälkeen nykyisen Brasilian rannikoita navigoinut firenzeläinen Amerigo Vespucci ”löytää” ja ”herättää” intiaaninaisen hahmossa kehollistuvan ”Uuden maailman”. Tämä ”Uusi maailma” esitetään alastomana kehona – historiattomana tyhjänä sivuna, jonka valloittaja koristelee kirjoittamalla siihen oman historiansa ja asettamalla siihen oman kulttuurinsa, kielensä ja käsityksensä. De Certeaun sanoin kyse on kehon kolonisoinnista vallan diskurssilla. Näin Eurooppa tekee Uudesta maailmasta oman ”valloituksensa”, joka ”löytäjänsä” mukaan nimetään ”Amerikaksi”. ⁴

Van der Straetin teoksen ikoninen kohtaus on eurooppalaisten Uutta maailmaa kuvaavien narratiivien ja maskuliinisten fantasioiden ”alkuhetki”, jossa Latinalaisesta Amerikasta tulee feminiiniseksi sukupuolitettu, erotisoitu ja eksotisoitu toinen, mutta paradoksaalisesti myös villi ja barbaarinen toinen, kuten maiseman taustalla erottuva kannibalistinen nuotiohetki antaa katsojan ymmärtää. Tämä toiseuttaminen oli uuden ajan alulta lähtien hierarkisoivaa erontekoa Euroopan ja Amerikan mantereen väestöjen välillä, mutta 1800-luvun lopulla eronteko paikantui ensi sijassa pohjoisen ja eteläisen Amerikan välille. Uudessa asetelmassa Etelä-Amerikan espanjalaisperäisten kreolieliittien omaksumasta latinalaisesta identiteetistä (esp. latinidad) tuli merkki alemmuudesta ja riippuvuudesta suhteessa angloamerikkalaiseen, nousevaan, imperialistiseen Yhdysvaltoihin. Samalla ”latinalaisuus” kuitenkin toiseutti ja häivytti alkuperäisväestön ja afro-eteläamerikkalaisten omia identiteettejä Latinalaisen Amerikan sisällä. ⁵

Amerikkaa ei löydetty vaan se keksittiin, ovat Enrique Dussel, Walter Mignolo ja muut latinalaisamerikkalaiset dekoloniaalisen tutkimuksen teoreetikot huomauttaneet. (Latinalaista) Amerikkaa voi siten ajatella koloniaalisena ja imperiaalisena konstruktiona. ⁶ Tässä esseessä perehdyn tähän dekoloniaaliseen näkökulmaan, joka tarjoaa vaihtoehdon modernille eurosentriselle maailmankuvalle ja löytämisen paradigmalle. ⁷ Kolonialismia ja sen perintöä on länsimaisissa ⁸ yliopistoissa purettu 1960-luvulta lähtien etenkin postmoderniuden, postkoloniaalisuuden ja kulttuurintutkimuksen piirissä. Dekoloniaalisuus (esp. decolonialidad) on puolestaan noussut Latinalaisesta Amerikasta kritiikkinä ja täydennyksenä postkoloniaaliseen tutkimukseen, joka ei ole riittävästi huomioinut Latinalaista Amerikkaa ja sen koloniaalista menneisyyttä ja nykyisyyttä. Dekoloniaalisuus on lisäksi osoittanut, ettei postmoderniuskaan riitä; siinä missä postmodernius ⁹ on irtiotto moderniudesta Euroopan ja moderniuden sisältä käsin, dekoloniaalisuus haastaa moderniutta perifeerisestä sijainnista ja kanonisen eurosentrisen järjestelmän nurjalta puolelta. ¹⁰ Politiikan ja aktivismin muotona dekolonisaatiossa on tietysti kyse Latinalaista Amerikkaa paljon laajemmasta kolonialismin ja sen perinnön purkamisen projektista, mutta tässä esseessä keskityn tarkastelemaan dekoloniaalisuutta nimenomaan latinalaisamerikkalaisena muotoiluna ja Latinalaisen Amerikan lähtökohdista käsin.

Modernius on koloniaalinen

Esseessäni kiinnostukseni kohdistuu latinalaisamerikkalaiseen dekoloniaaliseen tutkimusvirtaukseen, jota kolumbialais-yhdysvaltalainen antropologi Arturo Escobar on kutsunut modernius/koloniaalisuus-tutkimusohjelmaksi (modernity/coloniality research program). Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään yksittäinen tutkimusprojekti vaan pikemminkin joukko latinalaisamerikkalaisia ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistuneita eri alojen tutkijoita ja aktivisteja, joita yhdistää dekoloniaalinen ajattelu ja päämäärä. ¹¹ Tähän tutkijoiden kollektiiviin kuuluvia tunnettuja nimiä ovat muiden muassa perulainen sosiologi Aníbal Quijano (1930–2018), argentiinalainen semiootikko Walter Mignolo (s. 1941) sekä argentiinalainen feministifilosofi María Lugones (1944–2020), joiden ajatteluun keskityn lähemmin alla. Selkeyden vuoksi viittaan modernius/koloniaalisuus-tutkimusohjelman tutkijoihin yhteisesti jatkossa M/C-kollektiivina.

M/C-kollektiivin tärkeänä lähtökohtana toimii käsitepari modernius/koloniaalisuus (esp. modernidad/colonialidad), joka viittaa moderniuden ja koloniaalisuuden ymmärtämiseen toisiinsa punoutuvina ja toisistaan erottamattomina. Modernius tai moderniteetti on länsimaissa perinteisesti ymmärretty Euroopan sisäisenä ilmiönä, ja se on liitetty karkeasti katsottuna eurooppalaisesta renessanssista valistukseen ja ns. teolliseen vallankumoukseen ulottuvaan ajanjaksoon. M/C-kollektiivi kuitenkin radikaalisti problematisoi nämä moderniuden peruslähtökohdat ja lähtee liikkeelle siitä, että moderni/koloniaalinen maailmanjärjestys sai alkunsa Amerikan kolonisaatiosta 1500-luvulla, ja moderniuden ensimmäinen identiteetti oli siten Euroopan sijaan Amerikka. ¹²

Moderniutta voi näin ollen ajatella Euroopan hegemonioitumisen historiallisena prosessina, joka kätkee sisäänsä pimeän puolen. Siinä missä renessanssi, valistus ja teollinen vallankumous muodostavat moderniteetille sen näkyvät kasvot, sen kätketty pimeämpi puoli on koloniaalisuus. ¹³ Aníbal Quijanon 1980-luvun lopulla esittelemä koloniaalisuuden käsite viittaa kolonialismin synnyttämiin kauaskantoisiin valtarakenteisiin, jotka ulottuvat pitkälle kolonialismin aikakauden ylitse. Koloniaalisuus onkin kolonialismia laajempi käsite: vaikka kolonialismi eurooppalaisena siirtomaavallan järjestelmänä on tullut päätökseensä, sen synnyttämä moderni maailma on yhä koloniaalisuuden läpäisemä. ¹⁴ Walter Mignolon sanoin: moderniutta ei ole ilman koloniaalisuutta, sillä koloniaalisuus on moderniuden perusta – ei vain sen sivutuote. ¹⁵

Eteläisen Amerikan siirtomaiden itsenäistyminen Espanjan ja Portugalin herruudesta 1800-luvulla merkitsi loppua viralliselle siirtomaajärjestelmälle alueella, mutta uusien yhteiskuntien valtionmuodostus valtaapitävien kreolieliittien eurooppalaistamis-, modernisoimis- ja sivilisoimisprojekteineen ja -ideologioineen oli läpeensä siirtomaaisänniltä omaksutun koloniaalisen logiikan (logic of coloniality) kyllästämää. Siihen sisältyi alkuperäiskansoihin kohdistettuja kansanmurhia, valkoisen eurooppalaisen siirtolaisuuden ihannointia ja moninaisia sisäisiä ristiriitoja. Latinalaisen Amerikan koloniaaliset suhteet länsivaltoihin eivät myöskään katkenneet kolonialismin päättymiseen, vaan 1800- ja 1900-lukujen uuskolonialistiset sopimukset Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltojen kanssa vahvistivat Latinalaisen Amerikan taloudellista ja poliittista riippuvuutta lännestä ja syvensivät eriarvoisuutta Latinalaisen Amerikan yhteiskunnissa. ¹⁶

Willems-nimisen taiteilijan teos El pasado. El porvenir vuodelta 1860 (ks. yllä) on Latinalaisen Amerikan kansallisten projektien allegoria. Sen keskiakselina seisoo Uruguayn edeltäjän Banda Orientalin lippua kantava, valkoisen naisen hahmossa kehollistuva tasavalta, La República, joka erottaa toisistaan kaksi hyvin erilaista maisemaa. Vasen maisema kuvaa menneisyyttä – synkkää, väritöntä ja uhkaavaa erämaata. Tasavallan katse on kuitenkin kääntynyt kohti oikeanpuoleista maisemaa, kohti tulevaisuutta – kaupunkia ja satamaa, joiden yllä hohkaava valonkajo on kohta saamassa voiton takapajuisesta menneisyydestä. Vastakkain asetetaan luonto-kulttuuri, maaseutu-kaupunki, barbaarisuus-sivilisaatio, paha-hyvä. ¹⁷ Näihin dikotomioihin on sisäänkirjoitettu moderniuden myytti, joka argentiinalaisen filosofi Enrique Dusselin mukaan viittaa ajatukseen, että eurooppalainen tai länsimainen kulttuuri on muita kehittyneempi ja parempi, että Eurooppa on velvollinen sivilisoimaan barbaarisina pitämänsä kansat, ja että kolonisaatio, eurooppalaistaminen ja modernisaatio ovat suureksi hyödyksi ja kaikkien – myös kolonisoitujen itsensä – ”parhaaksi”. ¹⁸

Latinalaisessa Amerikassa on käytetty muitakin käsitteitä kuvaamaan siirtomaajärjestelmän jälkeisiä kolonialismin jatkumoita, kuten neokolonialismi ja sisäinen kolonialismi, ¹⁹ joiden lisäksi Latinalaista Amerikkaa voi analysoida myös asutuskolonialismin (settler colonialism) kehyksessä. Asutuskolonialismin käsitteen kehitti australialainen antropologi Patrick Wolfe kuvaamaan sellaista kolonialismin muotoa, joka perustuu alkuperäisväestön korvaamiseen ja alkuperäiskansoilta vallattujen alueiden ja elintilan asuttamiseen uudisasuttajilla. Koska uudisasutus on pysyvää ja uudisasukkaat ovat tulleet jäädäkseen, asutuskolonialismi on Wolfen sanoin ”rakenne, ei tapahtuma”. ²⁰ Vaikka anglosentrisessä tutkimuksessa Latinalaisen Amerikan yhteiskuntia ei perinteisesti ole huomioitu asutuskolonialistisina eikä termi ole juuri ollut käytössä myöskään Latinalaisessa Amerikassa, mm. historioitsijat Richard Gott ja Michael Goebel ovat huomauttaneet Latinalaisen Amerikan monilta osin istuvan asutuskolonialismin määritelmään. ²¹

Latinalaisen Amerikan suhdetta postkoloniaaliseen teoriaan ja postkoloniaalisuuteen laajemmin on sen sijaan kuvailtu vähintäänkin monimutkaiseksi. M/C-kollektiivin kritiikki postkoloniaalisuutta kohtaan ei liity yksinomaan kiisteltyyn post-etuliitteeseen tai edes postkoloniaalisen teorian metropoliittisiin kytköksiin, vaan erityisesti siihen, että postkoloniaalisen tutkimuksen kaanonissa Latinalaista Amerikkaa on käsitelty vain vähän, jos laisinkaan. Postkoloniaalinen teoria, jota 1970-luvulta lähtien ovat kehittäneet etenkin palestiinalaissyntyinen Edward Said sekä intialaislähtöiset Gayatri Chakravorty Spivak ja Homi K. Bhabha, on keskittynyt kolonisoitujen kokemuksiin ennen kaikkea brittiläisen ja ranskalaisen imperialismin yhteydessä 1800-luvulta nykypäivään, ja maantieteellisesti se on ollut etenkin Afrikkaan ja Etelä-Aasiaan fokusoitunutta. Espanjalaisen ja portugalilaisen kolonisaation sivuuttaminen postkoloniaalisessa teoriassa merkitsee kuitenkin eurooppalaisen modernin kolonialismin synnyn ohittamista 200–300 vuodella. M/C-kollektiivin tarkoitus ei tietenkään ole vastustaa postkoloniaalisuutta vaan esittää, että latinalaisamerikkalaisen koloniaalisen eron ²² näkökulmasta postkoloniaalinen teoria ei sellaisenaan ole hyödynnettävissä Latinalaisen Amerikan koloniaalisen menneisyyden ja nykypäivän analysointiin. Postkoloniaalisuudella ja latinalaisamerikkalaisella dekoloniaalisuudella on myös yhtymäkohtia, ne ovat kummatkin antikoloniaalisia suuntauksia, ja esimerkiksi afrokaribialaiset edelläkävijät Frantz Fanon ja Aimé Césaire ovat innoittaneet molempia. ²³

Vallan, sukupuolen, tiedon ja olemisen koloniaalisuus

Latinalaisamerikkalaisessa tutkimuksessa koloniaalisuutta analysoidaan usein erilaisten lisämääritteiden muodossa. Niistä tärkeimpiin kuuluvat vallan koloniaalisuus (esp. colonialidad del poder), sukupuolen koloniaalisuus (esp. colonialidad del género), tiedon koloniaalisuus (esp. colonialidad del saber) ja olemisen koloniaalisuus (esp. colonialidad del ser). Nämä koloniaalisuuden eri puolet myös kytkeytyvät toisiinsa niin kutsutussa vallan koloniaalisessa matriisissa (esp. matriz colonial del poder) – koloniaalisuuden eri muodot kokoavassa Euroopan ja lännen hegemoniassa.

Vallan koloniaalisuus on Aníbal Quijanon 1980-luvun lopulla kehittämä teoria, joka kytkee toisiinsa eurooppalaisen rationaalisen moderniuden, koloniaalisen projektin, kapitalismin ja nykyisen globaalin järjestyksen. Quijanon mukaan Amerikan kolonisaatio ja sen myötä modernin/koloniaalisen maailmanjärjestyksen alku 1500-luvulla synnytti muassaan uuden ja ensimmäisen globaalin vallan muodon, jonka kulminaatiopisteenä voidaan pitää globalisoitunutta maailmaa, jossa tänään elämme. Tuolla uudella globaalilla vallalla oli Quijanon mukaan kaksi kantavaa perustaa. Ensimmäinen oli kolonisoijan ja kolonisoidun välisen eron kodifiointi ja sittemmin koko maailman väestön sosiaalinen luokittelu rodun idean varaan. Toinen oli työvoiman, tuotannon ja luonnonvarojen haltuunotto ja valjastaminen modernin kapitalismin kehittämiseksi ja lujittamiseksi. Näin Quijano esittää, että sekä rodun idean juuret ²⁴ sen modernissa merkityksessä että kapitalismin juuret sen modernissa globaalissa muodossa ovat jäljitettävissä 1500-luvulle Latinalaisen Amerikan kolonisaatioon ja Atlantin talouspiirin syntyyn. ²⁵

María Lugones on kehittänyt edelleen Quijanon vallan koloniaalisuuden teoriaa muotoillessaan omaa feminististä teoriaansa sukupuolen koloniaalisuudesta. Lugones esittelee modernin/koloniaalisen sukupuolijärjestelmän linssinä, jonka läpi voidaan syvemmin teoretisoida modernin/koloniaalisen kapitalistisen vallan sortavaa logiikkaa: sitä, kuinka se hyödyntää hierarkkisia dikotomioita ja kategorioita hegemoniansa edistämiseksi. Kategorinen, dikotominen ja hierarkkinen logiikka on Lugonesin mukaan keskeistä modernille, koloniaaliselle, kapitalistiselle ajattelulle suhteessa niin rotuun, sukupuoleen kuin seksuaalisuuteen. Lugones näkeekin sukupuolen kaksijakoisen järjestelmän ja ”heteroseksismin” rodun kaltaisina väkivaltaisina koloniaalisina rakenteina, joita länsi on johdonmukaisesti käyttänyt hegemoniansa rakennuspohjana. ²⁶

Koloniaalisen, rationaalisen moderniuden keskeisimmäksi dikotomiaksi Lugones mieltää erottelun ihmisen (the human) ja ei-ihmisen (the non-human) välillä. Tähän koloniaaliseen dikotomiaan yhdistettiin myös muita erotteluja, kuten miehen ja naisen erottava sukupuolijärjestelmä. Kolonialismin toteuttajasta – eurooppalaisesta, porvarillisesta, kristillisestä ja heteroseksuaalisesta miehestä – tuli kaiken mitta: subjekti, toimija, rationaalinen ja sivilisoitunut olento. Eurooppalainen porvarillinen nainen nähtiin hänen täydennyksenään – suvun ja rodun jatkajana. Lugonesin sanoin ”vain sivilisoidut olivat miehiä tai naisia”. Kolonisoidut sen sijaan eivät olleet miehiä tai naisia, sillä heitä ei pidetty ihmisinä. Amerikan alkuperäisväestö ja orjuutetut afrikkalaiset luokiteltiin lajiltaan ei-ihmisiksi: eläimellisiksi, villeiksi, hallitsemattoman seksuaalisiksi ja syntisiksi. Heidät nähtiin miespuolisina ja naispuolisina (male/female), mutta ei miehinä tai naisina (man/woman); toisin sanoen heillä katsottiin olevan biologinen sukupuoli (sex), kuten eläimillä, mutta ei sosiaalista sukupuolta (gender), kuten ihmisillä. Näin syntyi Lugonesin mukaan sosiaalisen sukupuolen (gender) ja sivilisaation toisiinsa kytkevä normatiivisuus, joka oikeutti toisenlaisten ihmisten dehumanisoinnin, ja tästä dehumanisoinnista tuli puolestaan kolonialistisen väkivallan oikeuttava väline, jolla kolonisoidut saatettiin tuomita. ²⁷

Kristillinen sivilisoinnin missio – jota Walter Mignolon mukaan on eri aikoina määrittänyt pelastuksen, edistyksen tai kehityksen retoriikka – oli María Lugonesin sanoin vain ”kaunisteleva naamio” väkivaltaiselle kolonisaatiolle, joka kohdistettiin ihmisten kehoihin ja mieliin. Kehoihin se kohdistui hyväksikäyttönä, seksuaalisena väkivaltana, lisääntymisen kontrollointina ja systemaattisena terrorina. Mielen kolonisaatio oli puolestaan tukahduttamista, joka kohdistui ihmisten muistiin, itsetuntemukseen, yksilöiden välisiin suhteisiin, ihmisten ja henkimaailman välisiin suhteisiin, ihmisten ja maan välisiin suhteisiin, identiteettiin sekä sosiaaliseen, ekologiseen ja kosmologiseen järjestykseen – toisin sanoen koko siihen rakenteeseen, jossa ihmisten käsitykset todellisuudesta muotoutuvat. Quijanon mukaan tukahdutetun tiedon tilalle asetettiin valloittajien omat uskomukset ja ilmaisutavat, joita vähitellen ja valikoidusti opetettiin kolonisoiduille. Eurooppalaisesta/länsimaisesta kulttuurista tuli universaali normi; siitä tehtiin tavoiteltavaa, sillä se oli lopulta ainoa väylä valtaan, toimijuuteen ja osallisuuteen. Lugones muistuttaa, että kolonisoitujen muuntaminen ihmisiksi ei kuitenkaan koskaan ollut kolonisoijan tavoite. ²⁸

Edellä kuvailtuja kolonisoinnin muotoja voi tarkastella tiedon koloniaalisuuden ja olemisen koloniaalisuuden valossa. Tiedon koloniaalisuus viittaa siihen, kuinka kolonialismi operoi myös kognitiivisilla ja episteemisillä tasoilla, kun taas olemisen koloniaalisuus viittaa kolonisaatioon elettynä kokemuksena. ²⁹ Vallan koloniaalisen matriisin voi puolestaan nähdä koloniaalisuuden eri muodot kokoavana hegemoniana – eurosentrisen, kapitalistisen, rodullistavan ja patriarkaalisen vallan muotona, joka on pitkäikäisempi kuin jo historiaan jäänyt kolonialismin järjestelmä. Sosiaaliset hierarkiat, taloudellinen eriarvoisuus, sukupuolten eriarvoisuus, rasismi sekä velkaantuminen ja taloudellinen ja kulttuurinen riippuvaisuus lännestä määrittävät tänäkin päivänä latinalaisamerikkalaisten todellisuutta, jossa alistetuimmassa asemassa ovat kolonisaation trauman kokeneet, ja sen seurauksia edelleen elävät alkuperäiskansat ja afrolatinalaisamerikkalaiset. ³⁰

Dekoloniaalisuus vaihtoehtona ja valintana

Aloitin esseeni suomalaisessa museossa järjestetystä näyttelystä, jonka nimessä toistui eurosentrinen, moderni/koloniaalinen löytämisen paradigma. Kuten puertoricolaislähtöinen filosofi Nelson Maldonado-Torres huomauttaa, koloniaalisuutta pidetään nykymaailmassa yllä moninaisin tavoin: se läpäisee kulttuuriset rakenteet, ihmisten minäkuvan, jopa maalaisjärjen. Koloniaalisuus on moderniin maailmaan ja siinä olemisen tapoihin niin sisäänrakennettua, että Maldonado-Torresin sanoin tavallaan ”hengitämme koloniaalisuutta kaiken aikaa ja joka päivä”. ³¹ Tähän kytkeytyy dekoloniaalisuuden ja dekolonisaation vaatimus ja tarve, joka ulottuu myös tietoa tuottaviin instituutioihin, kuten yliopistoihin ja museoihin. ³²

Dekoloniaalisuudella on yhtä vanhat juuret kuin kolonialismillakin, sillä niin kauan kuin on ollut kolonialismia, sille on ollut myös vastarintaa. ³³ Kun M/C-kollektiivi 1990-luvulla alkoi muotoutua, se ei syntynyt tyhjästä vaan rakentui jo vuosisatoja Latinalaisessa Amerikassa ja muuallakin kehittyneen antikoloniaalisen kritiikin päälle. ³⁴ 1900-luvulla dekoloniaalisuuden voi kuitenkin nähdä muodostuneen yhä merkittävämmäksi ja tiedostavammaksi virtaukseksi niin tieteessä kuin sen ulkopuolellakin, ja Maldonado-Torres puhuukin dekoloniaalisesta käänteestä muiden tieteellisten murrosten tapaan. Dekoloniaalisuus – toisin kuin siis modernius – on Maldonado-Torresin mukaan se ”keskeneräinen projekti”, joka vielä odottaa toteutumistaan globaalilla tasolla. ³⁵

Walter Mignololle dekoloniaalisuus merkitsee dekoloniaalista vaihtoehtoa ja valintaa (decolonial option) ³⁶ vallan koloniaalisen matriisin vastustamiseksi ja siitä irtautumiseksi, johon hän viittaa käsitteellä delinking ³⁷ . Dekoloniaalisuus nousi vaihtoehdoksi moderniuden retoriikalle, ja sen tavoitteena on siirtää moderni, eurosentrinen löytämisen ja edistyksen paradigma ainoan universaalin totuuden jalustaltaan, ja esittää tuo universaalina pidetty paradigma vain yhtenä näkemyksenä (vaihtoehtona) muiden joukossa. Mignolon mukaan dekoloniaalisuuden tarkoitus ei ole kiistää tai vastustaa eurooppalaisen moderniuden hyviä saavutuksia vaan paljastaa ja purkaa sen pimeä ja anteeksiantamaton puoli – koloniaalisuus. Dekoloniaalisuuden voi nähdä myös vaihtoehtona postkoloniaaliselle vaihtoehdolle, joskin nuo kaksi pyrkivät samaan päämäärään eri lähtökohdista käsin. Mignolo näkee dekoloniaalisen vaihtoehdon kaikille avoimena, ja hän ymmärtää sen lopulta yksikön sijaan monikossa: on monia vaihtoehtoisia tapoja pyrkiä dekoloniaaliseen ajatteluun ja toimintaan. ³⁸

Dekoloniaalisuutta kuvaa sen tavoite hämärtää vakiintuneita rajoja teorian ja käytännön sekä tieteen ja aktivismin välillä: tieteellinen analyysi nähdään välineenä pyrkimyksessä kohti dekoloniaalisen maailman rakennusta. ³⁹ M/C-kollektiiville tärkeää onkin ollut vuoropuhelu Latinalaisen Amerikan kansanliikkeiden ja alkuperäisväestöön kuuluvien aktivistien kanssa, ja kollektiivin tutkijat myös ammentavat niin kutsutuista etelän epistemologioista ⁴⁰ tai Mignolon sanoin raja-ajattelusta (border thinking) ⁴¹ koloniaalisten epistemologioiden purkamiseksi. Etelän epistemologioiden esiin nostaminen näkyy esimerkiksi käsitteissä ja nimeämisen käytännöissä, joista hyvä esimerkki on Latinalaisen Amerikan kutsuminen Abya Yalaksi.

Abya Yala on kunan kieltä, ja se merkitsee ”maata täydessä kypsyydessä” (land in full maturity) tai ”elinvoimaisen veren maata” (land of vital blood). Nykyisen Panaman ja Kolumbian alueilla elävä Kuna-Tule -alkuperäiskansa käytti tätä nimitystä ”Amerikoista” ennen eurooppalaisten koloniaalista tunkeutumista alueelle. Vuonna 1992 nimen käyttö alkoi yleistyä, kun alkuperäiskansat ympäri maanosaa kokoontuivat ja yhdistyivät vastustamaan Kolumbuksen ”löytöretkien” 500-vuotisjuhlallisuuksia: alkuperäiskansoille kyse ei ollut juhlimisen aiheesta vaan 500 vuotta jatkuneesta invaasiosta. Abya Yalasta tuli keino nimetä uudelleen, purkaa ja vastustaa ”Amerikkaa” – nimeä ja ideaa, joka alueelle asetettiin ”valloituksen” kautta. Sittemmin Abya Yalasta on tullut alkuperäiskansojen oman identiteetin tunnustava dekoloniaalinen vaihtoehto, ja se on vakiintunut käyttöön myös laajemmin paitsi dekoloniaalisen aktivismin myös dekoloniaalisen tieteenteon piirissä ja esimerkiksi dekoloniaalisen feminismin kentällä. ⁴²

Akatemian ja aktivismin liitto on kuitenkin nostanut esiin myös eettisiä ristiriitoja. Esimerkiksi aymara-bolivialainen feministiteoreetikko ja aktivisti Silvia Rivera Cusicanqui on arvostellut M/C-kollektiivin tutkijoita, kuten Walter Mignoloa siitä, että he ovat ottaneet vastaan positioita yhdysvaltalaisista huippuyliopistoista sekä emigroituneet Latinalaisesta Amerikasta niin sanottuun globaaliin pohjoiseen ja tulevat näin toisintaneeksi sitä hegemoniaa ja niitä etuoikeuksia, joita yrittävät purkaa. Rivera Cusicanquin mukaan uusien käsitteiden ja teorioiden lanseeraaminen globaalin pohjoisen akatemioiden helmoissa luo uusia hierarkkisia kaanoneita, jotka hämärtävät teorioiden taustoja ja alkuperää etelän epistemologioissa ja alkuperäiskansojen traditioissa ja marginalisoivat näin edelleen globaalin etelän tutkijoita ja alkuperäiskansoja. ⁴³

Kuinka siis tavoitella dekoloniaalisuutta globaalin pohjoisen akatemiasta käsin, eettisesti ja omia etuoikeuksiaan uusintamatta? María Lugones antaa vihjeen: vastarinnan historiat koloniaalisen eron lähteillä (globaalissa etelässä), ovat paikkoja, joissa meidän tulee oleilla – oppimassa toisistamme. Avainasemassa on kuunteleminen, oppiminen ja ymmärtäminen sen sijaan, että kohtelemme globaalin etelän subjekteja objekteina, joita tutkimme, ja joille selitämme heidän omaa historiaansa lännen hegemonisista ja tukehduttavista epistemologioista käsin. ⁴⁴ Lopulta avainsana on myös ylirajaisuus – rajat ylittävä solidaarinen yhteistyö, kuten kuluvana pandemiavuonna Latinalaisen Amerikan ja Abya Yalan feminististen liikkeiden johdolla noussut Cross-Border Feminist Manifesto. Se on julistus ja kutsu ylirajaiseen globaaliin feministiseen taisteluun patriarkaalista, riistävää, koloniaalista ja rasistista väkivaltaa vastaan. Haluan päättää esseeni julistuksen sanoihin:

If we unite we can not only emerge from the pandemic, but we can change everything. ⁴⁵

Kirjallisuusluettelo

Cañizares Esguerra, Jorge 1999. “New Worlds, New Stars. Patriotic Astrology and the Invention of Indian and Creole Bodies in Colonial Spanish America 1600–1650”. Julkaisussa The American Historical Review 104:1 (1999), 36–68.

Coronil, Fernando 2013. “Latin American postcolonial studies and global decolonization”. Julkaisussa Worlds & Knowledges Otherwise 3:3 (2013).

Cross-Border Feminists 2020. “Cross-Border Feminist Manifesto”. Julkaisussa Spectre Journal 20.4.2020. https://spectrejournal.com/cross-border-feminist-manifesto/ (viitattu 20.11.2020)

De Certeau, Michel 1975. L'écriture de l'histoire. Gallimard, Paris.

De Sousa Santos, Boaventura 2014. Epistemologies of the South. Justice Against Epistemicide. Routledge, London & New York.

Di Luca, Fabiana 2018. ”¿Orillas sin río? Paisajes argentinos del Plata (mediados del siglo XIX a mediados del XX)”. Teoksessa De los Ángeles De Rueda, María & Pérez Balbi, Magdalena (toim.), Figuraciones de una modernidad descentrada. Derivas sobre algunos temas de las artes visuales en América Latina y Europa (1850–1950). Universidad Nacional de la Plata, La Plata, 40–64.

Dussel, Enrique 1995. The Invention of the Americas. Eclipse of the Other and the Myth of Modernity. Continuum, New York.

Escobar, Arturo 2007. “Worlds and Knowledges Otherwise. The Latin American modernity/coloniality research program”. Julkaisussa Cultural Studies 21:2–3 (2007), 179–210.

Espinosa Miñoso, Yuderkys; Gómez Correal, Diana & Ochoa Muñoz, Karina (toim.) 2014. Tejiendo de otro modo: Feminismo, epistemología y apuestas descoloniales en Abya Yala. Editorial Universidad del Cauca, Popayán.

Goebel, Michael 2017. “Settler Colonialism in Postcolonial Latin America”. Teoksessa Cavanagh, Edward & Veracini, Lorenzo (toim.), The Routledge Handbook of the History of Settler Colonialism. Routledge, London, 139–151.

Gott, Richard 2007. “Latin America as a White Settler Society”. Julkaisussa Bulletin of Latin American Research 26:2 (2007), 269–289.

Leskinen, Auli 2020. ”Latinalainen Amerikka on Suomessa näkymätön manner”. Julkaisussa Journalisti 96:2 (2020), 4–5. Saatavilla verkossa: https://www.journalisti.fi/artikkelit/2020/2/latinalainen-amerikka-on-suomessa-nkymtn-manner-kirjoittaa-ulkomaantoimittaj/ (viitattu 1.11.2020).

Lugones, María 2007. “Heterosexualism and the Colonial/Modern Gender System”. Julkaisussa Hypatia 22:1 (2007), 186–209.

Lugones, María 2010. “Toward a Decolonial Feminism”. Julkaisussa Hypatia 25:4 (2010), 742–759.

Maldonado-Torres, Nelson 2007. “On the Coloniality of Being. Contributions to the development of a concept”. Julkaisussa Cultural Studies 21:2–3 (2007), 240–270.

Maldonado-Torres, Nelson 2011. “Thinking through the Decolonial Turn: Post-continental Interventions in Theory, Philosophy, and Critique – An Introduction”. Julkaisussa Transmodernity: Journal of Peripheral Cultural Production of the Luso-Hispanic World 1:2 (2011), 1–15.

Mignolo, Walter D. 2005. The Idea of Latin America. Blackwell Publishing, Malden, MA; Oxford & Carlton, Victoria.

Mignolo, Walter D. 2011.The Darker Side of Western Modernity. Global Futures, Decolonial Options. Duke University Press, Durham & London.

Montrose, Louis 1991. “The Work of Gender in the Discoure of Discovery”. Julkaisussa Representations 33 (1991), Special Issue: The New World, 1–41.

Moraña, Mabel; Dussel, Enrique & Jáuregui, Carlos A. (toim.) 2008. Coloniality at Large. Latin America and the Postcolonial Debate. Duke University Press, Durham & London.

Quijano, Aníbal 2000. “Coloniality of Power, Eurocentrism, and Latin America”. Julkaisussa Nepantla: Views from South 1:3 (2000) 533–580.

Quijano, Aníbal 2007. “Coloniality and Modernity/Rationality”. Julkaisussa Cultural Studies 21:2–3 (2007), 168–178.

Rivera Cusicanqui, Silvia 2012. “Ch’ixinakax utxiwa: A Reflection on the Practices and Discourses of Decolonization”. Julkaisussa The South Atlantic Quarterly 111:1 (2012), 95–109.

Walsh, Catherine E. 2018. “The Decolonial For: Resurgences, Shifts, and Movements”. Teoksessa Mignolo, Walter D. & Walsh, Catherine E., On Decoloniality. Concepts, Analytics, Praxis. Duke University Press, Durham & London, 15–32.

Wolfe, Patrick 2006. “Settler colonialism and the elimination of the native”. Julkaisussa Journal of Genocide Research 8:4 (2006), 387–409.

Takaisin lehden sisällysluetteloon