kirja-arvio
RIPAKYYDILLÄ KANADASSA JA YHDYSVALLOISSA – Junapummien tarinat tuovat uutta näkökulmaa siirtolaisuushistoriaan
Tanja Juuri
Toimittaja Jenni Stammeierin tietokirja Suomalaiset junapummit – Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla (2019) kertoo amerikansuomalaisten siirtolaiskulkurien elämästä Yhdysvalloissa ja Kanadassa 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Kirjassa seurataan pääasiassa neljän junapummina kulkeneen miehen tarinaa. Heitä olivat Hannes ”Hanski” Sankelo, ”Lännen-Arvi” Pottala, Oskari Tokoi sekä ”Siukku”, joiden jälkeensä jättämiin muistelmiin teos pitkälti nojautuu. Stammeier nostaa kuitenkin esiin myös muita junapummin elämää viettäneitä henkilöitä, kuten runoilija ja kolumnisti Matti Huhdan, joka tunnettiin paremmin taiteilijanimellä ”T-Bone Slim”, kirjailija Jack Londonin jengeineen sekä ”King of the Hoboes” tittelin itselleen napanneen Juho Rautellin.
Suomalaisiin junapummeihin keskittyvää akateemista tutkimusta ei ole. Esimerkiksi suomalaisten junapummien määrä kaipaisi Stammeierin mukaan perusteellista selvittämistä. Stammeier huomauttaa, että historian moniäänisyyden säilyminen voi toisinaan olla pienestä kiinni. Hänen ei ollut helppoa löytää junapummien muistelmia tai muuta vastaavaa lähdeaineistoa, mikä johtunee osin siitä, että kulkurimenneisyys on koettu häpeälliseksi. Tästä kertoo esimerkiksi Hanskin päätös nauhoittaa muistelmansa vaimoltaan salassa. Vaikka itse ei olisi menneisyyttään hävennyt, saattoi lähipiiri sitä paheksua. On sikäli onni, että muutamat ovat näitä muistelmiaan rohjenneet laatia. Muistitietoon liittyy aina omat haasteensa, mutta Stammeier huomauttaa, ettei teoksen tarkoituksena ole tarkistaa kerrottujen tarinoiden historiallista paikkansapitävyyttä. Kirjoittaja perustelee päätöstään sillä, että myös niin sanottua amerikanlisää kerryttäneet muistot kertovat hobo-elämään liitetyistä haaveista. Tutkimuksen muistitietoaineisto saa tukea kattavasta arkistomateriaalista, joka koostuu muun muassa aikalaiskirjallisuudesta, lehdistä ja haastatteluista.
Stammeier käy läpi tarinoita neljältä eri vuosikymmeneltä. Kortesjärveläisen Hanskin matka alkoi Kanadassa vuonna 1929 hänen ollessaan 17-vuotias. Hanski jäi lapsena orvoksi ja päätyi vanhemman sisarensa kuoleman jälkeen lankomiehensä elätettäväksi ja renkipojaksi. Lähtö Pohjois-Amerikkaan merkitsi uutta alkua elämälle. 19-vuotias Arvi puolestaan pakkasi tavaransa kotonaan Alaviirteellä vuonna 1930 saatuaan hylkäyskirjeen armeijalta. Arvi lähti kohti Kanadaa jo seuraavana päivänä, sillä hän oli kuullut, että siellä kyllä riittäisi töitä. Hanski ja Arvi ovat muistelleet seikkailujaan myöhemmin eläkepäivillä ja kertomukset on talletettu c-kaseteille. 17-vuotias torpparien poika Siukku kuuli eteläpohjalaisella työmaalla tarinoita Amerikan rajattomasta vapaudesta ja rikastumisen mahdollisuuksista. Siukku päätti lähteä veljensä perässä Yhdysvaltoihin vuonna 1905. Hänen tarinansa on ilmestynyt nimimerkki ”Agricolan” kirjoittamana Kulkurina Amerikassa, uutisraivaajana Canadassa -nimisenä kirjasena Duluthissa vuonna 1952. Siukun tarinan todenperäisyyttä on muita vaikeampi todentaa, mutta yhteneväisyys muiden kokemusten kanssa on saanut Stammeierin pitämään erittäin todennäköisenä, että tarinalla on todellisuuspohjaa. Myöhemmin suomalaisen työväenliikkeen johtohahmoksi noussut Oskari lähti kotikulmiltaan Kannuksesta kohti Amerikkaa jo 1890-luvulla. Myös hän oli lähtiessään vasta 17-vuotias nuorukainen. Matkan sysäyksenä toimi nuoren miehen mainetta kolhaissut kylätappelu, mutta myös se, että Oskarin isä oli jättänyt perheensä Suomeen lähtiessään Amerikkaan. Isä ei koskaan palannut, vaan kuoli siirtolaisena. Oskarin muistelmista on julkaistu teos Maanpakolaisen muistelmia vuonna 1947. Kirja päättyy näiden neljän junapummin Suomeen paluuseen ja summaa yhteen heidän kokemuksiaan ja vaiheitaan pummiuden jälkeen.
Teoksessa keskitytään eritoten junapummiuteen, mutta se käsittelee myös laajemmin kulkuriuden ilmiötä siirtolaisten keskuudessa. Näkökulmia aiheeseen käydään läpi esimerkiksi viihdeteollisuuden ja kirjallisuuden tuottamien mielikuvien kautta. Teoksen rakenne ei ole kronologinen vaan temaattinen, mikä osoittautuu toimivaksi ratkaisuksi. Hallitseviksi teemoiksi nousevat siirtolaisuuteen liitetyt haaveet ja odotukset sekä motiivit ja syyt, jotka lopulta johtivat pummiuteen. Pummiutta käsitellään ideologisena vastakulttuurina, jolle oli laadittu jopa omat eettiset säännöt 1800-luvun lopulla. Teoksessa käsitellään myös pummeihin suhtautumista, yhteisöllisyyden merkityksiä pummeille sekä junapummin elämän realiteetteja. Kirja rakentuu johdannon lisäksi kuudestatoista erillisestä, lyhyehköstä luvusta, joita olisi mielestäni voinut teemojen mukaisesti yhdistää. Nyt joitakin teemoja käsitellään eri luvuissa useampaan kertaan.
Teoksessa korostuu se seikka, etteivät kaikki suomalaissiirtolaiset suinkaan menestyneet, rikastuneet tai edes tehneet rehellistä työtä. Käsitelty aikakausi pitää sisällään kolme eri lamakautta, jolloin siirtolaisiksi lähteneitä oli vastassa työttömyys, rahattomuus ja asunnottomuus. Vanhaan maahan ei ollut paluuta varattomana. Suomalaisten kouluttautumattomuus ja kielitaidottomuus hankaloittivat työnsaantia entisestään. Tilanne ajoi osan siirtolaisista tarttumaan junan ”ripoihin”. Junapummiudesta muodostui työtä etsivälle kulkijalle elämäntapa. Toisinaan paikkaa hakiessa ylitettiin Yhdysvaltojen ja Kanadan raja, vaikka ilman passia. Teos piirtää kuvaa häpeän tunteesta, joka leimasi työttömän elämää – rahaa ei riittänytkään lähetettäväksi perheelle koti-Suomeen. Osa koki epäonnistumisen raskaana, lopetti yhteydenpidon ja ”katosi” junapummiksi Amerikan raiteille. Tutkimuksen keskiöön nouseekin työttömäksi jääneen siirtolaisen todellisuus ja selviytymiskeinot. Teos kuvaa kaunistelematta junapummien muistelmissa esiin nousseet epätoivon, pelon ja yksinäisyyden kokemukset.
Paikoilleen asettuneet yhteiskunnan jäsenet suhtautuivat pummeihin laiskureina, hylkiöinä ja heikkomielisinä. Teos käsittelee oivallisesti syyllistämisen kulttuuria, jonka keskellä pummit elivät. Muistelmissa tilannetta kuvataan mahdottomaksi: miten selittää kulkurielämän tuomitseville, että Suomessa luvattiin Amerikan mantereella olevan töitä? Eihän siirtolainen tieten tahtoen pummiksi lähtenyt. Stammeier käsittelee myös suomalaisten kohtaamia ennakkoluuloja ja suoranaista rasismia. Suomalaisten muuttoa Kanadaan haluttiin rajoittaa muun muassa heidän huonon maineensa vuoksi: heitä pidettiin hankalina ja väkivaltaisina jukuripäinä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana kirjoittaja kertoo, kuinka suomalaiset rinnastettiin Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin. Kumpaankin ryhmään kuuluvia pidettiin eläimen kaltaisina metsäläisinä, joita yhdisti taipumus alkoholismiin.
Stammeier tuo kiinnostavalla tavalla esiin myös niitä epäkohtia, joita liittyi siirtolaisten värväämiseen. Vaikka suomalaisissa lehdissä varoitettiin siirtolaisiksi aikovia Pohjois-Amerikan huonosta taloudellisesta tilanteesta, samaan aikaan lähtijöitä houkuteltiin mainostamalla nimenomaan työtä ja uuden paremman elämän alkua. Joillekin paikasta toiseen kiertäminen oli ainoa vaihtoehto, mutta toisaalta kaikki suomalaiset eivät tyytyneet huonoihin ja vaarallisiin työoloihin tai surkeisiin palkkioihin. Junapummina elämä oli vapaampaa ja kerjäämälläkin sai leipänsä. Teoksessa käydäänkin monipuolisesti läpi junapummiuden taustalla vaikuttaneita tekijöitä. Osalle kyse oli kapinasta ja paikalleen jämähtäneen siirtolaiselämän kritiikistä. Toisia taas ajoivat vapauden kaipuu ja poliittiset näkemykset. Osa tietyllä tapaa pakeni surkeaa tilannettaan, sillä liikkeelläolo sai ajatukset pysymään hetkessä. Poliittisuus, kapina ja siirtolaiselämän kritiikki kuuluvat aiheiltaan rankoissa, mutta huumorilla höystetyissä kulkurilauluissa ja runoissa, joita kirjaan on otettu mukaan lainauksina. Kulkurilaulut tuovat synkkien mielikuvien rinnalle sopivassa määrin eloa.
Junapummina matkustamista kuvataan muistelmien kautta ilahduttavan runsaasti ja yksityiskohtaisesti. Rautatieverkosto mahdollisti nopean ja joidenkin näkökulmasta päämäärättömän matkustamisen sekä niin sanotusti vapaan liikkumisen, mikäli salamatkustaminen onnistui. Junassa saatettiin matkata katolla, piiloutua tavaravaunuihin tai jopa vaunujen alle. Kirjassa kerrotut muistot piirtävät kuvaa junapummiudesta tietynlaisena seikkailuna, johon sisältyy koskettavia tarinoita ystävyydestä ja onnekkaista selviytymisistä. Kolikon toinen puoli ottaa kuitenkin kirjan kerronnassa hallitsevan roolin ja tekstin sävy muuttuu paikoin varsin synkäksi, kun pummin arkea kuvataan nälän, väkivallan ja kuoleman näkökulmista. Salamatkustajan piilottelu ja pakenemiset junissa sujuvasti kiipeileviltä jarrumiehiltä ovat jännittävää, mutta samalla kylmäävää luettavaa. Väkivaltainen kohtelu ja matkatoverin menettäminen olivat osa junapummin arkea.
Suomalaiset junapummit kartoittaa kattavasti hobo-kulttuuria ja onnistuu purkamaan kulkurin identiteetin moniulotteisuutta ja kompleksisuutta. Kirjassa vilisee useampia kulkijaa kuvaavia termejä, jotka eivät kuitenkaan tee lukukokemuksesta sekavaa. Teoksessa puhutaan junapummeista, bommeista, hoopoista (hobo), trämpeistä (tramp) sekä kulkureista ja pohditaan, kuka itsensä mihinkin identifioi ja kenellä oli niin sanottu oikeus käyttää näitä nimityksiä itsestään. Häpeän sijaan kulkuri saattoi tuntea myös ylpeyttä elämäntavastaan. Kirjoittaja ei pyri tavoittamaan päteviä yleistyksiä valitsemiensa neljän pummin tarinoiden pohjalta. Sitä vastoin hän korostaa teoksensa journalistista ja tarinoihin eläytyvää otetta. Muiden lähteiden tuella hobo-kulttuurista voi toki tehdä joitakin yleistyksiä, mutta jokainen junapummi kokemuksineen kohdataan teoksessa lopulta yksilönä. Pummius ei välttämättä merkinnyt pysyvää tilaa. Joidenkin kohdalla kyse oli vain yhdestä elämänvaiheesta, ja pummien joukkoon mahtui todella erilaisia ihmiskohtaloita.
Kirjan edetessä aloin kaivata naisnäkökulmaa aiheeseen. Miehinen näkökulma ei kuitenkaan ole niinkään kirjoittajasta, vaan lähteiden puutteesta johtuvaa. Tiettävästi myös naiset viettivät kulkurielämää, mutta on vaikea selvittää, oliko heidän joukossaan suomalaisia ja kuinka paljon. Teoksen loppupuolella käydään läpi siirtolaisnaisten motiiveja elää kaupungeissa ja asettua tiettyyn paikkaan asumaan. Köyhyys ja lama vaikuttivat myös naisten elämään ja moni päätyi emännäksi salakapakoihin eli niin kutsuttuihin koiratorppiin, joista kulkurit hakivat alkoholia ja seksiä. Stammeier nostaa esiin myös muutaman eräänlaista kiertolaiselämää viettäneen naisen. Heitä olivat poliisin pahamaineisena pitämä sosialisti ja palkattu agitaattori Sanna Kannasto sekä runoilija, kirjailija ja työväenliikkeen aktiivi Helmi Mattson. Vaikka puhujamatkoillaan kierrelleet Kannasto ja Mattson eivät ehkä täytä kaikkia pummiuden kriteerejä, olivat heidän kokemuksensa kaikessa vaivalloisuudessaan ja epävarmuudessaan verrattavissa mieskiertäjien matkantekoon.
Tekstiä elävöittää ihastuttavalla tavalla huoleton pohjanmaalainen murre, jota etenkin Hanskin ja Arvin osalta vilisee runsaissa lainauksissa. Suorat lainaukset muistelmista tuovat junapummin arjen lähemmäksi lukijaa. Lainausten osalta jokseenkin häiritseväksi osoittautui toisto, sillä osaa leipätekstiin sisällytetyistä lainauksista on käytetty tehokeinona myös kappaleiden otsikoinnissa. Lainausten lisäksi kirjaan valitut lukuisat valokuvat tuovat eloa kerrottuun tarinaan. Kiitosta saavat muun muassa kameran omistaneen kulkurin L. Kovalaisen matkojensa varrelta nappaamat valokuvat kanssamatkaajista. Löytyypä valokuvien joukosta jopa yksi otos, jossa tiettävästi suomalaiset junapummit istuvat junan katolla ja katselevat kohti kameraa. Kokonaisuudessaan kirjan visuaalinen ilme on varsin miellyttävä ja kirjoitusasu helposti luettavaa.
Tietokirjana Suomalaiset junapummit on kiinnostava lukukokemus niin historioitsijalle kuin historian harrastajallekin. Teoksen aihe on mukaansatempaava, ja paikoin kirja muistuttaa elokuvan käsikirjoitusta. Stammeierin teos on silti läpi linjan informatiivinen ja eheä kokonaisuus, joka hyödyntää ansiokkaasti olemassa olevaa historiantutkimusta. Ennen kaikkea teos tuo uutta näkökulmaa suomalaiseen siirtolaisuushistoriaan nostamalla keskiöön marginaaliin jääneen junapummin elämäntavan, joka lopulta osoittautuu olleen yllättävän yleinen suomalaissiirtolaisten keskuudessa.
Jenni Stammeier. Suomalaiset junapummit – Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla. Docendo, 2019. 293 s.