Johdanto

Brasilialaiset mustat naisrunoilijat ovat kautta koko 1900-luvun eläneet marginaalissa ja syrjittyinä, toisen asemassa. Afroamerikkalaisen alkuperän lisäksi kaanonista poissulkemisen syynä on ollut häilyvä mielenterveys, etninen tausta alkuperäiskansan edustajana tai seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen. Brasilialaisessa kirjallisuudentutkimuksessa kaanonista poissuljettujen naisrunoilijoiden tuotantoa on käsitelty äärimmäisen vähän. Tässä esseessäni perehdyn muutamaan keskeiseen 1900-luvun puolenvälin jälkeen vaikuttaneeseen modernistiseen naisrunoilijaan, joista pari on saanut tunnustusta jo elinaikanaan, mutta osa ei. Pohdin esseessäni heidän kaanonista poissulkemisen syitään ja suomennan yhden runon jokaiselta näytteeksi. Tämä on käsittääkseni ensimmäisiä kertoja, kun brasilialaisia naisrunoilijoita esitellään Suomessa näinkin laajasti. Tyyni Tuulion teos Maailmankirjallisuuden kultainen kirja: Espanjan ja Portugalin kirjallisuuden kultainen kirja (1954, WSOY) lienee edellinen kerta, kun aihetta on laajemmin esitelty.

Esittelen kaanonista poissuljettuja modernistisia naisrunoilijoita heidän elämäkertansa valossa eritellen myös syitä, jotka ovat johtaneet kirjallisuuden kaanonista poissulkemiseen. 1920–1970-luvuilla vallalla ollut uuskritiikki kyseenalaisti biografisen kirjallisuuden tulkinnan ja pyrki objektiivisuuteen ja lähiluennan korostamiseen. Uuskritiikki torjui kirjailijan tunteita ja kirjallisia tavoitteita korostavat tulkintatavat puhuen intentio- tai affektiharhasta.¹ Biografinen tulkinta on kuitenkin relevantti kaanonin muodostuksen kannalta sellaisissa kansallisissa kirjallisissa konteksteissa, joissa kirjallinen kaanon edelleen poissulkee piiristään toisen asemaan eri tavoin asemoituja naisrunoilijoita. Lisäksi valitsemani runot käsittelevät samaa tematiikkaa: yhteisön tai yksilön suhdetta sen ulkopuolisiin tai ulkopuoliseen. Ulkopuolinen maailma voi edustaa uhkaa (Ribeiro), se voi toimia projisoinnin kohteena (Hilst), elämä yleisesti voidaan kokea mahdottomana ja runous ainoana mahdollistavana alueena (Fontela) tai ympäröivä yhteisö ja ihmiskunta nähdään kaksinaismoralistisina teeskentelijöinä. (De Jesus).

Kirjallisuuden kaanonin syntyminen ja rakentuminen ovat useimmiten kansallisten eliittien vastuulla. Näin ollen kaanon on myös aina aikakautensa tuote ja eräänlainen sosiokulttuurinen rakennelma, joka heijastaa aikakauden valtasuhteita. Kaanonia rakennetaan tietoisesti jo runoilijoiden elinaikana keskeisissä valtainstituutioissa, yliopistoissa ja kansallisessa mediassa.

Kaanonin rakentuminen on myös identiteettipolitiikkaa. Identiteetti on aina aikakautensa sosiaalinen, taloudellinen ja kulttuurinen rakennelma, diskursiivisesti rakentuva konstruktio. 1800-luvun kansallisvaltioiden rakentamisen aikaan kirjallisuuskin oli identiteettipolitiikan väline, ja kansalliskirjailijat/kansalliskirjailijoiden, kuten esimerkiksi Juhani Ahon, Aleksis Kiven ja Minna Canthin tuotanto valjastettiin kansallisen identiteetin rakentamisen palvelukseen. Tuonaikaisen kirjallisuuden Suomi oli varsin yksikielinen ja valkoinen.

Suomi on alkanut avautua geopoliittisesti, ja myös henkisessä mielessä erityisesti 1990-luvulla, jolloin liityimme Euroopan Unionin jäseniksi. Transnationalisoituvassa ja globalisoituvassa maailmassa vaihtoehtoiset identiteetit, kuten heteronormatiivisen matriisin ulkopuoliset, toisenlaiset seksuaaliset identiteetit, jonkin maan valtaväestöstä poikkeavat etniset identiteetit tai muulla tavalla toiseutetut identiteetit ovat alkaneet päästä osaksi kirjallisuuden kaanonia. Tämä kehityskulku ei ole toteutunut Brasiliassa. Vasta viimeisten vuosikymmenten aikana vaikkapa LBQTI-taustaiset tai vähemmistöetnisyyksiin kuuluvat naisrunoilijat ovat alkaneet tulla näkyviksi brasilialaisessa kirjallisuudessa. Esiintuloon on vaikuttanut heidän oma aktiivinen toimijuutensa erilaisissa osuuskunnissa.

Ylirajainen kirjallisuusnäkemys on korvannut vanhan metodologisen nationalismin näkökulman ja siitä on tullut tarpeellinen intersektionaalisten muuttujien hallitsemassa maailmassa. ² Suomalainen kirjallisuus on kulkenut pitkän matkan 1800-luvun puolivälissä alkaneesta yksikielisestä kirjallisuudesta kohti ylirajaisempaa kirjallisuuskäsitystä ja monikulttuurisia, monilla kielillä kirjoittavia ja kulttuurisesti hybridejä kirjailijaidentiteettejä, joita esimerkiksi Ranya ElRamly edustaa ³ . Virallisesti kaksikielisessä maassa on ollut voimassa vahvasti yksikielinen kirjallisuusparadigma. ⁴

Mielisairauden valossa

Lähtekäämme liikkeelle naisrunoilijoista, jotka ovat eräällä tavoin olleet syrjityssä asemassa oman tai läheisten mielenterveysongelmien vuoksi, vaikka ovat runoilijoina saaneet tunnustusta jo elinaikanaan. Orides Fontela (1940–1998) oli mystikkorunoilija, kirjastoapulainen ja opettaja, joka runoissaan kurkotti todellisuuden ja sanojen toiselle puolelle. Runouden mystinen, jopa filosofinen, tehtävä ei estänyt Fontelaa kuolemasta kurjuuden keskellä. ⁵ Silti São Paulon yliopistosta filosofiasta valmistuneen Fontelan mediaesitykset kiinnittivät 1990-luvun lopulla huomion hänen epäsiistiin fyysiseen olemukseensa. Patricia Lavellen tulkinnan mukaan kyse oli suoranaisesta naisvihasta. ⁶

Fontela julkaisi esikoiskokoelmansa Transposição vuonna 1969. Kokoelmallaan Alba hän voitti Jabuti-palkinnon. Jabuti-palkinto perustettiin vuonna 1958, ja sen alkuperäiset palkintokategoriat ovat laajentuneet muun muassa rasismin vastaiselle kirjallisuudelle annettavaan palkintoon. Fontela ehti julkaista kaiken kaikkiaan viisi runokokoelmaa, jotka on koottu Koottujen runojen Poesia Reunida -kirjaan. ⁷

Fontela eli boheemia elämää ja ajautui skandaaleihin ystäviensä kanssa. Depressiivisyyteen taipuvainen Fontela teki elämänsä aikana monta itsemurhayritystä ja kärsi raivonpuuskista. Hän ei koskaan elämänsä aikana päässyt vapautumaan häntä seuranneista perhetraumoista; Fontela sai luku- ja kirjoitustaidottomilta vanhemmiltaan muun muassa kupan. ⁸

Fontelan runous on tiheää ja minimalistista ja siinä on vahva filosofinen perusjuonne. Hän pohdiskelee perustavanlaatuisia filosofisia kysymyksiä, kuten rakkautta ja kuolemaa, mahdotonta ja mahdollista sekä hänen elämässään keskeisessä roolissa olevia kirjoittamista ja runoutta. ”Seuraava tähti” -runossaan hän päätyy johtopäätökseen: ”Vain mahdoton on olemassa.” Fontela, joka ei yksityiselämässään tyytynyt helppoihin ratkaisuihin, ei anna niille tilaa runoudessakaan:

Orides Fontela

”Seuraava tähti”

Runous on
mahdotonta.

rakkaus on vielä
mahdottomampaa

elämä, kuolema hullun
mahdottomia.

Vain tähti, tähti
vain
on olemassa.

– vain mahdoton on olemassa.

(Kokoelmasta rosácea, ´ruusufinni`, 1986)

Runossa Fontela rinnastaa runouden ja rakkauden toisiinsa pitäen molempia mahdottomina tehtävinä. Kun mahdottomien asioiden listalla ovat myös elämä ja kuolema, lukijan mieleen nousee kysymys: onko runoilijan mielestä oikeastaan mikään maailmallisessa elämässä mahdollista? Loppusäkeet ”vain tähti, tähti / vain / on olemassa” viittaavat tulkintani mukaan siihen, että runon puhuja tavoittelee aina jotakin kauempana kuin välittömässä läheisyydessään olevaa asiaa. Viimeinen säe ”vain mahdoton on olemassa” vahvistaa metalyyrisesti runoilijan näkemystä: ehkä mahdottoman tavoittelu onkin nimenomaan runoilijan vaikeista vaikein tehtävä? Tätä tulkintaa puoltaisi Fontelan lausuma: ”Suurin mahdollinen on runous.”

Skitsofrenian jäljet

Orides Fontela ei ole ainoa brasilialainen musta modernistinen runoilija, joka on elänyt mielisairauden varjossa, vaan monet heistä ovat joko itse kärsineet mielenterveysongelmista tai monien lähipiirissä on ollut niistä kärsiviä ihmisiä. Näistä kuuluisimpia on Ferreira Gullar, joka on avoimesti puhunut mediassa poikansa skitsofreniasta ja huumeriippuvuudesta ja on näin puheillaan hälventänyt näihin aiheisiin liittyvää häpeäleimaa. ⁹ Myös nykyrunoilija Rodrigo de Souza Leão (1965–2008) sai tietää 23-vuotiaana sairastavansa skitsofreniaa. Hänen kohdallaan mielenterveysongelmat kulkivat suvussa – hänen veljelläänkin todettiin aikanaan kaksisuuntainen mielialahäiriö. Souza Leão kirjoittaa sairaalakokemuksistaan autofiktiivisessä teoksessaan Todos os cachorros são azuís (’Kaikki koirat ovat sinisiä’). ¹⁰

Myös Hilda Hilstin (1930–2004) kohdalla skitsofrenia kuului osaksi elämänpiiriä. Hilstiä pidetään yhtenä 1900-luvun suurimmista naisrunoilijoista Cecília Meirelesin ohella. Hänkin sai tunnustusta Fontelan lailla jo elinaikanaan. Hilst asui São Paulossa ja hänen isänsä skitsofrenia ja ristiriitainen suhtautuminen omaan konservatiiviseen taustaan näkyvät hänen runoissaan aiheina. Isä, merkittävän suvun jälkeläinen, omisti kahviplantaasin ja äiti oli portugalilaistaustaisten maahanmuuttajien tytär. Ajoittain runoja kirjoittaneella isällä diagnosoitiin paranoidi skitsofrenia 35-vuotiaana ja hän joutui sairaalaan. ¹¹

Hilst käsitteli tuotannossaan mystiikkaa, naisen seksuaalisuutta, homoseksuaalisuutta ja hulluutta. Hilst julkaisi vuonna 1950 esikoiskokoelmansa Presságio (Enne), jota aikalaiskriitikot Jorge de Lima ja Cecília Meireles ylistivät. Hilst oli tuottelias peräti viiden vuosikymmenen ajan ja kirjoitti runojen lisäksi näytelmiä ja proosaa. Hän voitti uransa aikana lähes kaikki merkittävät brasilialaiset kirjallisuuspalkinnot. Hän valmistui oikeustieteestä, mutta harjoitti ammattia vain muutaman kuukauden ajan 1953–1954. ¹²

Hilstin tuotannossa näkyi kaikkina vuosikymmeninä vahva erotismi, joka huipentui ranskalaisfilosofi Georges Bataillen inspiroimaan rivouteen. Hän tarttui aikanaan hyvin radikaaleina pidettyihin aiheisiin. Esimerkiksi Lori Lambyn vaaleanpunainen muistikirja (1990) kertoo kahdeksanvuotiaan tytön seksuaalista muistelmista. Hilst itse on selittänyt kirjan olleen hänen oma ”aggression aktinsa” 40 vuoden vakavaan työhön ilman julkista tunnustusta. Lori Lambylle suu on sekä nautinnon että abjektin inhon lähde. Lorin isä on kirjailija, joka on kyllästynyt ronskien seksuaalisten tekojen metsästämiseen kirjallisuudessa. ¹³

Hilstin tuotannossa esiintyy vahva itsereflektointi, joka ei kohdistu pelkästään itseen, vaan myös muihin ihmisiin. Uskonnollisena eklektikkona, jonka kodissa oli juutalaisuuteen, hindulaisuuteen, buddhismiin, islamiin, alkuperäiskansojen synkretismiin ja kristinuskoon liittyviä pyhiä esineitä, hän pohti myös ihmisluonteen farisealaisuutta runoissaan. ¹⁴

Hilda Hilst

"XLVI"

Ehkä olen
unelma itsestäni.
Ei-olento
toisen peilikuva
niin salamyhkäinen ja äärimmäinen
niin vailla mittaa
tiheänä ja salaisena

Että elämän hyvästä
liha tekee varjon.

Ehkä olisin sinä itse
sinun ylpeytesi ja loukkauksesi.
Ja muotokuva
monista ulottumattomista
kuolleista asioista.

Ehkä en ole.
Ja paha, tangentti
määrittelemätön tavoittelee
unelmien ja elämien
loputtomuutta.

(Kokoelmasta Cantáres, ´Lauluja`, Editora Globo, 2002)

Runon puhuja kuvaa itseään ”toisen peilikuvaksi” tai ”ei-olennoksi” ja näin ollen hän toiseuttaa itse itseään tai pitää itseään toiseutettuna. Käsittelytapa tuo mieleen portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan ortonyymin koko uran aikana jatkuneen itse-epäilyn. ¹⁵ Toisen kuvauksesta negaation kautta, verrattuna ”itseen” ovat kirjoittaneet jälkikolonialistiset antropologit, kuten Frantz Fanon, Aimé Cesaire ja Homi K. Bhabha, Albert Memmi ja aihetta on käsitelty monitieteisessä toiseuden tutkimuksessa. Jälkikoloniaalisen teorian mukaan etenkin afrikkalainen tai musta toinen on kuvattu ”tyhjänä, pimeänä tauluna”, johon kolonisoija on heijastanut omat ennakkoluulonsa ja kielteisinä pitämiään ominaisuuksia. Nämä ovat usein hänen omia, hylättyjä ominaisuuksiaan. Tämä taas viittaa jungilaiseen kahtiajakautuneisuuteen ja feministifilosofien ajatuksiin kauheasta, ällöttävästä, abjektista. ¹⁶ Hilstin runossa puhuja pitää itseään ”unelmana”, ”toisen peilikuvana”, samaan tapaan kuin Edward Saidin huomion mukaan länsimainen ajattelu toiseutti mystiseksi kuvatun idän ja tästä syntyivät eksotisoidun toisen kuvaukset ”villinä kannibaalina”. ¹⁷

Mestitsinaisrunoilijoiden kohtalo – traagisista mulateista itsellisiksi toimijoiksi

Suurimmassa marginaalissa Brasilian modernistisessa runoudessa ovat olleet alkuperäiskansojen edustajat tai mustat mestitsirunoilijat. Etnisyyden ja rodun perusteella tapahtuvaa toiseuttamista on harjoitettu antiikin Kreikasta ja Roomasta lähtien. Euroopassa tällaiseen toiseuteen on liitetty stereotyyppisiä ominaisuuksia, kuten laiskuus, väkivalta, aggressiivisuus, ahneus, seksuaalinen promiskuiteetti. ¹⁸

Dawn Duke toteaa, että orjuuden alkuajoista lähtien erityisesti mustia naisia on alistettu Brasiliassa. ¹⁹ Aihetta on käsitelty laajemminkin jälkikolonialistisessa ja kolmannen aallon mustien feministien ajattelussa, vaikkapa Sara Ahmedin. 1800-luvulla syntyi myös valkoista ylemmyyttä kannattavia tieteellisiä rotuteorioita, joille oli ominaista kolme piirrettä: ensinnäkin usko rodun ja biologian yhteyteen, toiseksi rodun yhdistäminen barbaariuteen ja ylenpalttiseen seksuaalisuuteen sekä kolmanneksi rodun samaistaminen kansakuntaan. ²⁰

Varhaisessa brasilialaisessa kirjallisuudessa rotupresentaatiot yhdistetään biologiaan ja rotu konnotoidaan barbaarisuuteen tai ylilyövään seksuaalisuuteen. Mustan naisen varhaiset esitykset kirjallisuudessa olivat objektivoituja kuvauksia kauniista, onnettomista ja surullisista orjista, joilta oli riistetty toimijuus. Mustaa naista koskevassa narratiivissa naista pidettiin tarkoituksenmukaisena juonen kannalta vain, jos hän paljasti jotakin valkoisen miehen kaksinaismoralismista. Kaksinaismoralismi oli siis Janus-kasvoisuutta, joka ilmeni henkilöiden moraaliseksi rappioksi paljastuvana tekopyhyytenä. Teoksissa hyödynnettiin etnokulttuurista toiseuttamista, jonka avulla muistutettiin orjanaisen afrikkalaisesta alkuperästä ja alistetusta asemasta suhteessa mies- tai naisomistajaansa. Naisorjan rooli narratiivissa oli ajoittain houkutella valkoinen omistajansa epämoraalisille teille. ²¹ Etnokulttuurisella toiseuttamisella tarkoitan etnisyyden tai rodun perusteella tapahtuvaa toisen asemaan asettamista, joka voi toteutua diskursiivisesti tai käytännön poliittisin toimin.

Bernardo Guimarãesin naisorja Isauran (A Escrava Isaura, Isaura-orja) hahmo (1875) on lähes ikoninen esimerkki naisorjan hahmosta kirjallisuudessa. Isaurassa ruumiillistuvat monet tuon ajan naisorjan kirjallisten esitysten ristiriitaiset piirteet: hän on samaan aikaan miesten alistama ja hyväksikäyttämä, mutta myös ei-valkoinen kaunotar, valkoisen miehen seksualisoidun katseen kohde, ja traaginen mulatti, jolle kirjallinen representaatio ei takaa vapautta ja olemassaolon oikeutta omilla ehdoillaan. ²² Mustien alitajuista valkoisiin kohdistuvaa halua on käsitellyt Franz Fanon kirjassaan Peau noire, masques blancs (2011). Negritude-aihetta käsitelleet antropologit Franz Fanon ja Aimé Cesaire ovat käsitelleet kolonisoijan barbaarista katsetta, joka näkee ennen kauniit ja kunnialliset mustat barbarisoidun katseen kohteina. ²³

Quilombo-kansan puolestapuhuja

Esmeralda Ribeiro (s. 1958) on toiminut lähes 20 vuoden ajan aktivistina quilombo-alkuperäiskansan Quilombhoje-osuuskunnassa. Hän on opiskellut journalismia São Paulon yliopistossa. Hänen ensimmäiset runonsa ilmestyivät Cadernos Negros (Mustat vihkot) -antologiassa vuonna 1982, jota hän myöhemmin toimitti. Ribeiro on runoissaan ja myöhemmin proosassaan käsitellyt aiemmin usein brasilialaisessa kirjallisuudessa näkymättömiä aiheita, kuten naisen piiriä ja köyhyyttä. Köyhyys on pakottanut hänet ajattelemaan itseään, perhettään ja naiseuttaan. Ribeiro kuvaa itseään orixá-Oxumin tyttäreksi, mikä selittää hänen alituisen kiinnostuksensa lapsuuteen. ²⁴ Orixá-uskonto on Afrikasta Bahiaan rantautunut synkretistinen luonnonuskonto ja Oxum on nigerialaiselta Joruba-kansalta alun perin peräisin oleva hedelmällisyyden, jumaluuden, kauneuden, rakkauden ja feminiinisyyden jumalatar. ²⁵

Cadernos Negros -antologialla oli keskeinen rooli Quilombhoje-osuuskunnan poliittisen agendan esiin tuomisessa. Ribeiro edustaa harvoja mustia, alkuperäiskansaan kuuluvia naisrunoilijoita, jotka ovat nousseet tekijästä myös kuraattoriksi ja toimittajaksi: valintojen tekijäksi, mitä suurimmassa määrin oman luomisensa subjektiksi. Hän on valikoinut ja toimittanut Cadernos Negras -sarjaa ja valinnut siinä esiin nostetut runoilijat.

Esmeralda Ribeiro

”Sálùbá”

Jumalallinen äiti
vie järvelle salaisuudet
kävelykaduilla lumotut,
tien väkivaltaisella pilalla
ei minun, eikä sinun

Muinainen äiti, paljasta maailmalle,
miksi on kuolettavia lahjoja:
cola, koka, muita vastaavia, enemmän
mustaihoisille, joiden silhuetti, terän muotoilema,
tarjottu, halveksunnan terävöittämä.

Tunteikas äiti, huolehdi näistä lapsista
jotka eivät ole sinun
nyt, suuri äiti
vain sinä vahdit salaisessa seremoniassa
unohdettuja ruumiita jotka lepäävät
asfaltin kylmässä pedissä.

(Julkaistu Cadernos Negras-lehden numerossa 29)

Runo viittaa candomblé-uskonnon naisjumalaan Nanaan, jota tervehditään ilmaisulla ”Sálùbá Nana”. Nanan uskotaan olevan elämän ja kuoleman, muinaisen naiseuden, mysteerin ja salaperäisyyden jumalatar. ²⁶ Synkretistisessä candomblé-uskonnossa ei ole olemassa hyvää eikä pahaa, mutta Ribeiron runossa kapitalistisen maailman keksinnöt, coca-cola ja kokapensaan lehdet, näyttäytyvät yhteisöön tunkeutuvana pahana, jolta ei pysty suojelemaan ”tunteikas äiti” Nanakaan. Runon loppusäkeet ”unohdettuja ruumiita jotka lepäävät / asfaltin kylmässä pedissä.” luovat mysteerin: Keiden ruumiita ovat nuo unohdetut ruumiit? Runon sisältö vahvistaa tulkintaa, jossa ulkopuoliset vaikutteet (ehkä koka) ovat saaneet aikaan kuolemia paikallisyhteisössä. Rappio alkaa siis ulkopuolisesta sivilisaatiosta: kehitys ei ole tuonut alkuperäiskansoille perinteisesti paljon hyvää, vaan se on käynnistänyt paikallisten yhteisöjen rappiokehityksen tuomalla niihin sosiaalisia ongelmia ja rikollisuutta.

Paperityöntekijästä runoilijaksi sãopaulolaisessa fávelassa

Alkuperäisväestön runoilijoiden lisäksi myös mustien naisrunoilijoiden on erityisen vaikeaa saada huomiota ja tulla osaksi kansallista kaanonia. Carolina Maria de Jesus (1914–1977), joka on Brasilian kaikkien aikojen tunnetuimpia mustia naiskirjailijoita, on kuitenkin onnistunut näissä. Hänen elämänsä täyttää kaikki romanttisen taiteilijamyytin edellytykset. Hän syntyi Sacramentossa, Minas Geraisin osavaltiossa, viimeisenä orjasukupolven jälkeläisenä. Hänen isoisällään ”Afrikan Sokrateella” ei ollut muuta mahdollisuutta kuin orjuus, koska hän oli köyhä, tummaihoinen ja lukutaidoton. De Jesus ei tyytynyt isoisänsä kohtaloon: hän opiskeli kaksi vuotta spiritistisessä lukiossa ja jatkoi kirjoittamista/kirjoittamisella. Vaikka hänen perheensä ihonväri oli Mosambikin changanan kielellä ”harmaa, musta”, bitita, hän uskalsi unelmoida kirjailijan urasta ja myöhemmin työskennellä unelmiensa eteen. ²⁷

De Jesus työskenteli lastenvahtina, kokkina, palvelijana ja lopulta paperityöntekijänä ja asui São Paulossa Canindén fávelassa. 1940–1960-luvuilla musta, köyhä, puoliksi lukutaidoton kirjoittava työläisnainen oli todellinen uhka: kirjoittaminen oli varattu miespuolisille älyköille. ²⁸ Vuonna 1947 hän tapasi portugalilaisen merimiehen ja tuli heti raskaaksi. Merimies palasi Portugaliin. Vuonna 1949 sama tapahtui espanjalaisen merimiehen kanssa, ja syntyi De Jesusin toinen lapsi.

Huhtikuussa 1958 De Jesusin elämä muuttui merkittävästi, kun Diário da Noiten toimittaja Audálio Dantas sattui tapaamaan hänet leikkipaikan avajaisissa. Leikkipaikalla syntyi selkkaus, jossa De Jesus uhkasi kirjoittaa paikalla olevista miehistä. Dantas kiinnostui kirjasta ja julkaisi poimintoja De Jesusin kolmen vuoden aikaisista päiväkirjamerkinnöistä seuraavan päivän lehdessä. Vuodessa muistiinpanoista toimitettiin kirja Quarto de Despejo: Diário de uma favelada (Jäähyväisten huone: slummissa eläjän päiväkirja), josta tuli suurmenestys. Kirja myi puolessa vuodessa 90 000 kappaletta. ²⁹

De Jesus ei sopinut hyvin keskiluokkaisten brasilialaisten näkemyksiin fávelassa asuvasta mustasta naisesta. Hän oli äänekäs, aggressiivinen ja piti oikeuksistaan huolta. Passiivisen, traagisen mulatin aika oli ohitse. Samalla De Jesus rikkoi stereotyyppisen kolmannen maailman naisen perinteisiä representaatioita alistettuina, passiivisina ja kouluttamattomina. Myös länsimaiset feministit ovat sortuneet tällaisiin marginalisoiviin esityksiin. Asma Mansoor ehdottaa ratkaisuksi derridalaista tilannekohtaista merkitysneuvottelua ja différancen, eron, käsitettä. Katsojan ja heijastumien välissä on ns. spekula, joka hegemonisen maskuliinisen katseen kyseenalaistamisen kirjoittamisen aktissa saa aikaan katseen heijastumisen lukuisiin eri kohtiin: katse ikään kuin monistuu heijastumien kautta. Näin alkuperäisten heijastumien ohelle syntyy monia muita heijastumia, jotka kyseenalaistavat alkuperäisen binäärisen jaon minuun ja muihin. Luce Irigarayn mielestä katse pysyy edelleen keskustan, maskuliinisen hegemonian, katseena. Mansoon ehdottaa sen sijaan, että kolmannen maailman nainen kääntäisi katseensa pois sen oletetusta suunnasta ja muuttaisi näin katsojan ja katsottavan oletuspositioita. ³⁰ De Jesusin kolmannen maailman naisen stereotyyppisen esityksen kuvaus on juuri yrityksiä kääntää hegemonisen maskuliinisen vallan katsetta toiseen suuntaan ja luoda siitä heijastuma, jotta valta tai vallanalaiset tiedostaisivat olevansa tällaisen katseen kohteina.

De Jesus sopi erinomaisesti samanaikaisesti eläneen pedagogi-filosofi Paulo Freiren ajatuksiin tiedostavuuden kautta oman orjuutensa kahleet katkaisevasta orjasta ja sorron pedagogiikan tarpeellisuudesta kaikelle Brasilian kansalle. Hän käsitti itseään ympäröivän rakenteellisen sortorakennelman ja pyrki aktiivisesti luomaan omaa toimijuutta keskellä tätä rakennelmaa. Luku- ja kirjoitustaidon avulla kansan tiedostavuuden heitä ympäröivästä sorrosta ja sen rakennelmista piti Freiren mukaan lisääntyä ja lisätä myös köyhän kansanosan aktivismia.

De Jesusin kirja julkaistiin 13:lla kielellä 40:ssä maassa ja se toi hänelle hetkeksi huomattavan määrän tuloja. Carolina Mária de Jesus jätti jälkeensä huomattavan määrän julkaisemattomia käsikirjoituksia, jotka toivottavasti näkevät päivänvalon tulevina vuosina.

Carolina Mária de Jesus

”Ihmiskunta”

Tunnettuani ihmiskunnan
perversioineen
kunnianhimoineen
vanhenin
ja kadotin
kuvitelmat
se mikä dominoi on
pahuus
koska side:
kukaan ei harjoita
kunnianhimoista humaanisuuta
ja ahne
haluaa tulla rikkaaksi!
Kun minä kuolen…
en halua syntyä uudelleen:
on kauheaa sietää ihmiskuntaa
jolla on ylväs ilmiasu
ja joka kätkee
huonoimmat luonteenpiirteet

Huomaan että koko ihminen
on perverssi tyranni
tunkeileva egoisti
mutta kohtelee kohteliaasti
vaikka kaikki on tekopyhää
he ovat töykeitä, ja pettäjiä

(Kokoelmasta Meu estranho diário, ´Minun outo päiväkirjani`, São Paulo, Xamã 1996)

Runo kritisoi vahvasti ihmiskunnan ja ihmisten kaksinaismoralismia: ihmiset pukevat ylleen goffmanilaisia sosiaalisia naamioita kuin näyttämöllä, mutta kukaan ei oikeastaan ole naamioidensa takana autenttinen tai aito (Goffman 1963). Jo Fernando Pessoa totesi autenttisuuden illuusion kyseenalaistaen, että ”o poeta é um fingidor” (”runoilija on teeskentelijä”, joka teeskentelee jopa tunteet, joita tuntee), mutta de Jesuksen runon puhujan mukaan suurin osa ihmisistä on teeskentelijöitä ja tuntee ei-ihailtavia tunteita. Vain ilmiasu on ylväs, mutta takana ei ole yhtään mitään. Takaa paljastuvat tyranni ja egoisti, töykeyttä ja petturuutta.

LBQTI-vähemmistöjen naisrunoilijoiden kaksinkertainen marginaalinen asema

Alkuperäiskansoihin kuuluvien ja mustien naisrunoilijoiden lisäksi äärimmäistä toiseuttamista kokevat LBQTI-taustaiset runoilijat. Heidän tilanteensa on kuitenkin parantunut viime vuosikymmeninä ja erityisesti viime vuosina lavarunouden ja omaehtoisten julkaisukollektiivien nousun myötä. Tänä vuonna on ilmestynyt muun muassa kirjallisuusaktivisteista koostuvan julkaisukollektiivin toimittama LBQTI-vähemmistöihin kuuluvien runollisia ääniä edustava Saraú das Pretas (’Mustien vastaanotto’) -antologia, joka keskittyy sãopaulolaisten LBQTI-vähemmistöön kuuluvien runoilijoiden ja heidän tuotantonsa esittelyyn. Monet antologian runoilijoista ovat lavarunoilijoita, ja juuri lavarunous tuntuukin vapauttaneen monen itseilmaisun, ja tehneen heistä subjekteja.

Suomessakin maahanmuuttajataustaiset, ei-heteronormatiiviset identiteetit, on aktiivisesti poissuljettu kirjallisesta kaanonista, vaikka tilanne on viime vuosina alkanut muuttua positiiviseen suuntaan. Entisten toiseutettujen identiteettien sisällyttäminen kansalliskirjallisuuksiin tai kirjalliseen kaanoniin on vahvasti sidoksissa vallitsevaan kirjallisuuskäsitykseen. Hanna-Leena Nissilä kirjoittaa kirjallisuuden ylirajaistumisesta, joka on alkanut tapahtua 2000-luvulla. Hän korostaa, että rajat eivät ole pelkästään valtiollisia tai kansallisia eivätkä ne redusoidu kansallisvaltioon ja -valtioihin. Rajat ovat myös kulttuurisia, kielellisiä, etnisiä ja uskonnollisia rajoja. ³¹

Suomessakin on silti nähtävissä, että muilla kielillä kuin suomeksi kirjoittavat kirjailijat on poissuljettu kirjallisesta yhteisöstä monin eri tavoin: he eivät pääse Suomen Kirjailijaliiton jäseniksi, heidät on poissuljettu apurahojen saajista, vaikka jälkimmäisestä näkökulmasta tilanne on huomattavasti parantunut viime vuosina. Nissilä nimeää eräänlaisiksi kirjallisiksi jäänmurtajiksi Ranya ElRamlynAuringon aseman (2000) ja Umayya Abu-Hannan muistelmaromaanin Nurinkurin (2003). ³² Näissä esiintyy toisenlaisia, hybridikulttuurisia esityksiä ja erityisesti ElRamlyllä myös normatiivisesta suomen kielestä poikkeavaa suomen kieltä, joka muodostaa kokonaan oman idiolektinsä. ElRamlyn kieli sijoittuu normatiivisen suomen rajamaille, mutta sen prosodiassa ja tavassa tarkastella ympäröivää maailmaa on piirteitä, jotka haastavat perinteisen realistisen proosan maailmankuvan.

Monikultttuuriset kirjailijat rakentavat Homi K. Bhabhan tarkastelemaa globaalien ja kansallisten kulttuurien avaamaa kolmatta tilaa, jossa ylirajaiset kulttuuriset identiteetit ovat mahdollisia. Bhabhan kulttuurisen hybridiyden käsitteeseen liittyy vahvasti mimikriä, joka on tässä esseessä käsiteltyjen aiheiden kannalta hyödyllinen selittävä/analyyttinen käsite psykoanalyysistä vaikutteita ammentavien naisfilosofien ohella. Mimiikka perustuu usein parodiaan ja vahvaan liioitteluun, hyberbolaan, ja muun muassa tämä piirre yhdistää jäljittelyä Judith Butlerin performatiivisuuteen. ³³

Esittävää taidetta ja käyttörunoa yhdistelevä lavaruno onkin parhaimmillaan epistemologisesti ja ontologisesti vapauttavaa. Se on tapa monille LBQTI-vähemmistön runoilijoille uudenlaiseen itsemäärittelyyn vailla toisen, ulkopuolisen, usein keski-ikäisen, keskiluokkaisen heteroseksuaalin miehen yksiulotteista ja olemuksellistavaa, essentialisoivaa katsetta. Se tarjoaa emansipaation mahdollisuuden ja vapaan tilan itsemäärittelylle vammaisille, yli- ja alipainoisille, kaikenlaisille ruumiille, jotka pakenevat keskivertomäärittelyitä ja haltuunottoja. Muotin ulkopuoliset mahtuvat muottiin, kun ne ääntelevät itse, itsenään.

Ranskalaisfeministien, Luce Irigarayn ja Julia Kristevan sanoin: he käyttävät omaa, juoksevaa naiskieltään ja esittävät oman identiteettinsä muuttuvana ja muuntuvana entiteettinä. ³⁴ Samalla heidän identiteettinsä ei ole lainkaan entiteetti, vaan pikemminkin fragmentaaristen olemassaolon hetkien ja sattumuksien kokonaisuus, jolle he antavat arvoa hetki kerrallaan. Välittämättä ulkopuolisten katseesta ja sen heistä synnyttämistä representaatioista. Tällainen kieli muistuttaa naisellisen halun, joussaincen, vapauttavaa juoksevaa, fluidia kieltä. ³⁵

Identiteetti ei ole ongelmaton käsitteellistys ja yritys ymmärtää minän ja toisen välistä eroa. Sosiologi Rogers Brubakerin ja Fredrick Cooperin (2003) mielestä identiteetistä on muodostunut humanististen ja yhteiskuntatieteiden suosikkitermi, jota on vuosikymmenestä toiseen käytetty laajasti eri tieteenaloilla kirjallisuustieteestä sosiologiaan ja politologiaan. Identiteettiä on tutkailtu muodissa olevan konstruktionistisen tutkimusperinteen kautta joko vahvempana tai heikompana versiona.

Brubaker ja Cooper kyseenalaistavat sekä vahvojen että pehmeiden konstruktivistien käsityksen identiteetistä ja ehdottavat koko termin hylkäämistä liian universalistisena, essentialistisena ja huonosti tilannesidonnaisen subjektiivisuuden huomioivana. Vahva identiteettikäsitys perustuu tiukkaan kytkökseen identiteetin ja sitä selittävän kategorian (luokka, rotu, sukupuoli) välillä, kun taas heikon identiteettikäsityksen kannattajat puhuvat identiteetistä tyhjänä käsitteenä: pirstaleisena ja muuttuvana. Identiteetti ei ole tutkijan kannalta kovin erottelukykyinen termi. Tilalle Brubaker ja Cooper ehdottavat identifikaation tai itseymmärryksen kaltaisia termejä. ³⁶

Lavarunouden globaali emansipatorinen vaikutus

Juuri tätä emansipatorisen itsessään olemisen ja itsen rakentamisen ja rakentumisen riemua lavarunoilijat voivat opettaa kenelle tahansa. Yritystä vapautua toisen katseesta, representatiivisesta olemisesta, paluuta hetkeen, jolloin merkitsijä ja merkitty eivät ole enää erillään toisistaan, vaan yhtä. Jolloin yksilölliset puhunnat, parolet, saavat kaiken arvonpalautuksen ja yksilöllinen toimijuus on kaikkein arvokkain ja ylin asia. Yksilölliseen kieleen viittaavan parolen käsite on peräisin kielitieteilijä Ferdinand de Saussurelta (1960), jonka luomat käsitteet semiotiikka, soveltava kielentutkimus ja moni muu tieteenala on ominut käyttöönsä.

Parhaimmillaan lavarunoilija on vapaa toisen katseesta ja määrittelee itse itsensä omilla ehdoillaan, vapautuneena ulkopuolisista määrittelyistä. Lavalla niin brasilialainen kuin eurooppalainen lavarunoilija saa esittää itsensä omilla ehdoillaan, nostaen itsestään esiin juuri itse haluamansa piirteen tai piirteet. Tämä mahdollistaa itsemäärittelyn ja itsen esittämisen omilla ehdoillaan, valta-asetelmista vapaana. Tällainen katsomisen tapa lähenisi kenties Mansoorin artikkelissaan esittämää, Jacques Derridan lanseeraamaa diffèrancen käsitettä, josta myös Trinh T Minh-ha puhuu. Jälkimmäisellä ero ei palaudu minän ja toisen, postkoloniaalisen subjektin, konfliktiin, vaan pikemminkin juuri sellaiseen eroon, joka on umpeen kurottavissa. ³⁷

Brasilialaiset lavarunoilijat eivät ole tästä näkökulmasta yksin. Vastaava lavarunouden emansipatorinen vaikutus on havaittavissa globaalisti. Myös suomalaiset lavarunoilijat käyttävät runoa itsemäärittelyn ja identiteetin luomisen ja rakentamisen työkaluna. Itsemäärittely on termi, jota myös Brubaker ja Cooper ehdottavat vaihtoehdoksi identiteetin monoliittiselle ja essentialisoivan käsitteen sijaan. Esimerkkinä voisi mainita lavarunoilijana aloittaneen Susinukke Kosolan (Daniil Kozlovin), joka on ja laajentanut myöhemmin runoilijakuvaansa käytännön kapitalismi- ja tuotantokritiikkiin tuottamalla ja jakelemalla ilmaiseksi pitkälti kädestä käteen yhden kokonaisen runokirjansa, Variston (2018), 1400 kappaleen painoksen. Teollaan Kozlov haastoi sekä kirjantuotannon ja kapitalistisen voitonmaksimoinnin logiikan että monopolistiset kirjanjakelun kanavat. Kirjanjakelu on pitkälti Kirjavälityksen monopoli ja kentältä puuttuu tältä osin kilpailu kokonaan.

Elsa Tölli on esimerkki toisesta lavarunoilijasta ja elävästä monitaideteoksesta, jonka esikoiskokoelma Fun Primavera (2020) on täynnä rosoisia, elämänmakuisia ja hiomattomia runoja. Vaikka Tölli on lavarunoakatemian avainhenkilöitä, hänen runonsa eivät piittaa akatemioiden rajoittuneista esteettisistä kauneuskäsityksistä. Hänen olemuksensakin on esitysmäinen, kitschiin ja hyberbolalle, liioittelulle, ja B-elokuvien estetiikalle rakentuva jokahetkinen taideteos. Sekä Kozlov että Tölli hallitsevat mediaesitysten kontrollin ja he huolehtivat siitä, ettei heidän esityksensä tule pelkästään ulkoa päin määritellyksi. Molemmat myös monipuolistavat merkittävällä tavalla seksuaali- ja sukupuoli-identiteetin moninaisuutta omilla esityksillään. Töllin runot ovat täynnä samankaltaista elämisen vimmaa kuin varhaisilla modernisteilla tai romantiikan runoilijoilla, ja kansallisromanttisvanhahtavien sanojen joukkoon hän ripottelee anarkistisesti huutomerkkejä tai täysin toisenlaista kielen rekisteriä. Kun Edith Södergranin ”Vierge moderne” julisti suureen ääneen: ”Jag är ingen kvinna. Jar är ett neutrum”, Tölli muuntaa sanoman avoimen seksuaaliseksi: ”En minä tullut naiseksi minä tulin jeulivana / kiihkona ihon alta / tulin syvän naurun kaikuna kaikukadun naidusta / vessasta.” ³⁸

Runon avulla runoilijat asemoivat itseään moniin eri subjektipositioihin ja ottavat identiteettipolitiikan itsemäärittelyn työkalut omiin käsiinsä. Asemointi tapahtuu niin etnisen taustan, sukupuolen tai seksuaalisuuden, luokka-aseman kuin monien muiden identiteetin piirteiden perusteella. Myös mielenterveys ja vammaisuus ovat identiteetin rakentumisen erilaisia ulottuvuuksia ³⁹ . Brasilialaisilla mustilla ja vaihtoehtoisia seksuaali-identiteettejä edustavilla naisrunoilijoilla on maan kirjallisella kentällä rajoitetut julkaisumahdollisuudet merkittävimpien kustantamoiden kautta. Julkaiseminen saattaisi edellyttää myös tietynlaisen itsesensuurin harjoittamista. Lavarunoilijoiden ei tarvitse turvautua itsesensuuriin, kun julkaisun ja levittämisen kanavat ovat heidän omassa hallussaan. Julkaisut myös laajentavat huomattavasti kuvaa siitä, mitä kaikkea on brasilialainen kirjallisuus tällä hetkellä. Ne tuovat esiin vaihtoehtoisiin itsemäärittelyihin sijoittuvien naisten omia ääniä, jotka muuten jäisivät kenties kokonaan kuulematta.

Etuoikeutetun (brasilialais)runoilijan vastuu

LBQTI-vähemmistöön kuuluvien kollegoidensa rinnalla Francesca Cricelli edustaa etuoikeutettua, valkoista, lähes keski-ikäistä, erittäin korkeasti koulutettua monikielistä naisrunoilijaa. Cricelli on italialais-brasilialainen runoilija ja kääntäjä. Tällä hetkellä hän asuu Islannissa ja opiskelee islannin kieltä kandidaattiohjelmassa. Luku perustuu suurelta osin vuonna 2020 tehtyyn Cricellin haastatteluun.

Cricelli on kaikilla mittareilla arvosteltuna hyvin etuoikeutettu valkoinen, keski-ikäistyvä nainen. Hän ihastui lukioikäisenä ensin T. S. Eliotiin, sitten Giuseppe Ungarettiin: ”Olen syvällinen Ungarettin lukija nuoresta asti. Minua viehättivät hänen moninaiset tekemisensä, hänen mihinkään paikantumaton sielunsa, hänen suhteensa eurooppalaisen kirjallisuusperinteen kanssa, vaikka elämänsä aikana hän on asunut Brasiliassa, Egyptissä, Malesiassa, Intiassa ja Meksikossa opiskellen yksityisissä ja julkisissa kouluissa.” ⁴⁰

Miten Cricelli työssään noudattaa keski-ikäistyvän, keskiluokkaisen kirjailijan vastuuta kirjailijakollegoidensa kohtaan? Cricelli vastaa kysymykseen seuraavasti:

”Etuoikeutetussa asemassa olevien kirjailijoiden pitäisi sisällyttää agendalleen yhteiskunnan marginaaleissa elävät runoilijat. Näitä ovat mustat ja alkuperäiskansoja edustavat naiset ja vaikkapa maahanmuuttajanaiset. Esimerkiksi runoilija, kääntäjä ja tutkija Lubi Prates on keskittynyt projektiin neljä vuosisataa vaiettuja runoilijoita 1700-luvulta 2000-luvulle. Berliinissä asuva Ricardo Domeneck on toimittanut Minas Geraisissa vanhainkodissa asuvan María Lúcia Alvimin kirjan Batendo pasto. Tutkija ja runoilija Nina Rizzi on selvittänyt brasilialaisten naisrunoilijoiden asemaa.” ⁴¹

”Minä puolestani autan kollegoitani toimimalla kuraattorina ja kääntäjänä ja suosittelemalla heitä esiintyjiksi festivaaleille ja tapahtumiin. Nyt toimitan brasilialaisten mustien naisrunoilijoiden antologiaa Italiaan ja alkuperäiskansojen runoilijoiden kokonaisuutta Kroatiaan yhdessä Thiago Ponce de Moraesin kanssa.” ⁴²

Cricelli kääntää erityisesti italialaista kirjallisuutta portugaliksi, mutta hän kääntää myös portugalista italiaan: viimeksi hän on kääntänyt ja toimittanut Fernando Pessoan (2020) runovalikoiman italiaksi. Hän saa omiin runoihinsa vaikutteita myös kääntäjäntyöstään. Kielten ja kulttuurien sekamelskasta, kansainvälisestä kirjailijakansalaisuudestaan, Cricelli hahmottaa omaa poetiikkaansa, josta lukija voi löytää vaikutteita hyvin monelta puolelta maailmaa, runoilijan tiedostamatta tai tiedostaen. Cricellin runous ammentaa vaikutteita italialaisesta hermetismistä, mutta hänen runoissaan voi nähdä vaikutteita myös portugalilaisen modernismin edustajalta Eugénio de Andradelta. Andraden puhtaissa kuvissa on yllättävän paljon samankaltaisuutta suomalaisen 1950-luvun modernismin puhtaisiin, minimalistisiin kuviin perustuvan kuvarunon kanssa. Ruusu, rautatietasanne, sielu, kotimaa: konkreettiset ja abstraktit metaforat elävät Cricellin runoissa rinta rinnan. Cricelli on kertonut tutustuvansa 1900-alun suomenruotsalaisiin modernisteihin, esimerkiksi Edith Södergraniin ja tuntenut erityistä yhteyttä suomenruotsalaisen modernismin kanssa. ⁴³

Francesca Cricelli

”Sielun kestää kauan palata kotimaahansa”

Täytyy hiljentyä
kuullakseen sormet
vanhalla rautatieasemalla
sielun kestää kauan palata kotimaahansa
reitti on selkäytimessä
jyrkästi laskeutunut
tai pysähtymättä noussut

– tuhota rakentaakseen
ei paeta nimetöntä terroria
välttääkseen tukahduttamista,
pyydystämistä, ymmärrettynä
täytyy jatkaa eteenpäin tulessa
ja vailla ilmaa
ja jos tuska kestää
täytyy pelottomasti
peilata kasvoja
toisin kaukaisin silmin
kuin peilissä

(Antologiasta Sielun kestää kauan palata kotimaahansa, toimittanut ja kääntänyt Rita Dahl, kustannusliike Parkko 2021)

Johtopäätökset

Esseeni tavoitteena oli esitellä brasilialaisia modernistisia naisrunoilijoita, jotka ovat olleet osin poissuljettuja runouden kaanonista tai joilla on ollut rajallinen liikkumatila kaanonin sisällä. Olen esitellyt myös erilaisia tapoja yrittää vapautua ulkoa päin tapahtuvasta identiteetinmäärittelystä kohti itsemäärittelyä ja -identifikaatioita, joista niiden kohteet tunnistavat itse itsensä. Tätä identiteetinmäärittelyä harjoittavat kaanonin muodostajat, jotka Brasiliassa edustavat heteroseksuaalista normatiivista valtamatriisia.

Syitä poissulkemiseen voi etsiä henkilöiden sosioekonomisesta asemasta (Carolina Maria de Jesus), etnisestä taustasta (Esmeralda Ribeiro) tai vaihtoehtoisista seksuaalisista identiteeteistä. Brasilialaiset naisrunoilijat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana ottaneet haltuunsa monenlaisia vaihtoehtoisia identiteettipolitiikan alustoja ja välineitä blogeista muihin digitaalisen julkaisemisen muotoihin. Ennen toiseutetussa asemassa olleet naisrunoilijat ovat samalla ottaneet tekijyyden kontrollin omiin käsiinsä käytännössä ottamalla koko kirjan tuotantoprosessin haltuunsa. Näin esimerkiksi lavarunoilijat eivät ole riippuvaisia perinteisistä kustantamoista, vaan he toimittavat ja julkaisevat teoksensa itse. Erilaiset digitaaliset julkaisualustat blogeista muihin internetalustoihin ovat mahdollistaneet tekijyyden ja itserepresentaatioiden pysymisen omassa kontrollissa ja etäällä ulkopuolisen heteronormatiivisen matriisin ja maskuliinisen hegemonian määrittely-yrityksistä. Marxilaisen ajattelun mukainen ”tuotantovälineiden omiin käsiin ottaminen” on tuonut toiseutetuille naisrunoilijoille mahdollisuuden saattaa oma äänensä kuuluviin ilman mitään välikäsiä. Näin myös brasilialainen kirjallisuus laajenee äänillä, jotka muuten jäisivät kokonaan kuulematta.

2000-luvun maailma on muuttunut transnationaalisten vaikutteiden uuniksi, jossa myös aiemmin toiseutetussa asemassa olleita kirjailijoita on alettu arvostaa. Brasilian kirjallinen kulttuuri on kuitenkin vielä tässä mielessä nuorta, ja kaanon on vasta pikkuhiljaa monipuolistumassa. Ylirajaisuusvaiheeseen on brasilialaisessa runoudessa vielä matkaa ja se edellyttää myös kirjallisuuspolitiikan vallankäyttäjien monipuolistumista.

Kirjallisuusluettelo:

Bhabha, Homi 1994. The Location of Culture. Routledge, London.

Brubaker, Rogers 2013. Etnisyys ilman ryhmiä. Suomentaneet Vainikkala, Erkki & Kivinen, David, toimittaneet Ruuska, Petri & Valkonen, Jarmo. Vastapaino, Tampere.

Butler, Judith 1990. Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. Routledge, New York.

Cesaire, Aimé 1955/2004. Discours sur le colonialisme. Présence Africaine, Paris.

Cricelli, Francesca 2020. Sähköpostihaastattelu, 23.9.2020.

Duke, Dawn 2008. Literary Passion: Ideological Commitment: Toward a Legacy of Afro-Cuban and Afro-Brazilian Women Writers. Bucknell University Press, Lewisburg.

Dahl, Rita 2008a. Fernando Pessoan ortonyymit ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä. Helsingin yliopisto, Helsinki. https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/19615/fernando.pdf (viitettu 20.12.2020)

Dahl, Rita 2008b. “Mahdollisimman monenlaisia ääniä”. Goethe-instituutti.

Dahl, Rita 2009. “Maahanmuuttajat osana kansallista kirjallisuutta”. Arsis 2/2009, 7–9.

Fanon, Frantz 2011. Oeuvres – Peau noire, masques blancs. Editions de la Decouverte, Paris.

Farias, Tom 2020. ”Carolina Maria de Jesus – an author for the present”, käännös Edmund Ruge. Journal Periferias 12.10.2020. https://revistaperiferias.org/en/materia/maria-carolina-de-jesus-an-author-for-the-present/ (viitattu 17.12.2020)

Goffman, Erving 1990. The Presentation of Self in Everyday Life. Penguin Books, London.

Grönstrand, Heidi; Kauranen, Ralf; Löytty, Olli; Melkas, Kukku; Nissilä, Hanna-Leena & Pollari, Mikko 2016. ”Johdanto. Ylirajainen kirjallisuudentutkimus ja deterrorialisoiva lukutapa.” Teoksessa Heidi Gröndstrand, Ralf Kauranen, Olli Löytty, Kukku Melkas, Hanna-Leena Nissilä, Mikko Pollari (toim.), Kansallisen katveessa – Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta. SKS, Helsinki, 7–37.

Irigaray, Luce 1985. This sex which is not one. Cornell University Press, New York.

Kristeva, Julia 1997. Muukalaisia itsellemme. Gaudeamus, Helsinki.

Lavelle, Patricia 2020. ”O que o tempo transmite e subverte: heranças de Orides Fontela”. Revista Cult 3.3.2020. https://revistacult.uol.com.br/home/dossie-orides-fontela-cult/ (viitattu 17.12.2020)

Löytty, Olli 2005. ”Toiseus. Kuinka tutkia kohtaamisia ja valtaa”. Teoksessa Anna Rastas, Laura Huttunen & Olli Löytty (toim.), Suomalainen vieraskirja: kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Vastapaino, Tampere, 161–189.

Mansoor, Asma 2016. ”Marginalization in third world feminism: itse problematics and theoretical reconfiguration”. Palgrave Communications volume 2, Article number: 16026. https://www.nature.com/articles/palcomms201626 (viitattu 17.12.2020)

Mel, Cecilia 2014. ”Candomblé and Orixás. Forces of Nature”, esitelmä 31.7.2014. https://www.slideshare.net/bleichermond/candomble-orixas

Minh-ha, Trinh T. 1997. ”Not You/Like You: Post-Colonial Women and the Interlocking Questions of Identity and Difference”. Teoksessa Anne McClintock, Aamir Muhti, & Ella Shohat (toim.), Gender, Nation and Post-Colonial Perspectives. University of Minnesota Press, Minnesota.

Murphy, Joseph & Sanfors, Mei-Mei 2001. Òsun across the waters. A Yoruba Goddess In Africa and America. Indiana University Press, Bloomington.

Morris, Adam & Carvalho, Bruno 2018. Essays on Hilda Hilst. Between Brazil and World Literature. Palgrave, London.

Nissilä, Hanna-Leena 2007. ”Jälkikoloniaalinen naiskirjoitus – suomalaisen kirjallisuuden uudet tulokkaat”. Teoksessa Joel Kuortti, Mikko Lehtonen & Olli Löytty (toim.), Kolonialismin jäljet. Keskustat, periferiat ja Suomi, Gaudeamus, Helsinki, 209–226.

Nissilä, Hanna-Leena 2016a. “Sanassa maahanmuuttaja on vähän kitkerä jälkimaku”: kirjallisen elämän ylirajaistuminen 2000-luvun Suomessa. Oulun yliopisto, Oulu. http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-952-62-1100-8 (viitattu 17.12.2020)

Nissilä, Hanna-Leena, 2016b. “Ylirajainen kirjallisuus ja yksikielinen kirjallinen elämä Suomessa”. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 67, 67–79.

Oliveira, Emanuelle 2008. Writing Identity. The Politics of Contemporary Afro-Brazilian Literature. Purdue University Press, West Lafayette.

Poemargens 2010. Orides Fontela, blogspot 26.10.2010. https://poemargens.blogspot.com/2010/10/orides-fontela.html (viitattu 17.12.2020)

Postcolonial Literature 2017. Homi Bhabha and the concept of Cultural Hybridity, luento 31.7.2017. https://www.youtube.com/watch?v=bX6KtJVg7YM&fbclid=IwAR0FtyRHNtBYtX_mGz0cn4wytvbExBMxdWJjwyU1AF2SFDxOlbjvW0626aM (katsottu 17.12.2020)

Roda Viva 2011. Haastattelu Ferreira Gullarin kanssa, 28.2.2011. https://www.youtube.com/watch?v=JOZIS-_Pwxo (katsottu 17.12.2020)

De Saussure, Ferdinand 1950. Cours de linguistique générale. Bayon, Paris.

Sevänen, Erkki 2004. ”The Study of Cultural Identity: Development and Background of in Transition”. Teoksessa Jari Kupiainen, Erkki Sevänen & John A. Stotesbury (toim), Cultural Identity in Transition. Contemporary Conditions, Practices and Politics of Global Phenomen. Atlantic Publishers, New Delhi, 33–63. https://books.google.fi/books?id=RYSsGcGj_voC&printsec=frontcover&hl=fi#v=onepage&q&f=false (viitattu 17.12.2020)

Tieteen termipankki 2020. Kirjallisuudentutkimus: uuskritiikki. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:uuskritiikki (17.12.2020)

Tölli, Elsa 2020. Bio, kotisivut. https://www.elsatolli.com/about-us/ (viitattu 17.12.2020)

Lisätietoa

Encyclopedia.com. Jésus, Carolina Maria de. https://www.encyclopedia.com/women/encyclopedias-almanacs-transcripts-and-maps/jesus-carolina-maria-de-c-1913-1977 (viitattu 17.12.2020)

Wikipedia.com. Ribeiro, Esmeralda. https://en.wikipedia.org/wiki/Esmeralda_Ribeiro (viitattu 17.12.2020)

Lubi Pratesin työtä esittelevä blogi: https://lubiprates.wordpress.com/?fbclid=IwAR14rY2b2-9qo2A2SqiGs4lLEmZEXHt0eSOPp7DYbAO8kKzTBiZdFAi4Ajo (viitattu 17.12.2020)

Rodrigo de Souza Leãon työtä esittelevä blogi: http://www.rodrigodesouzaleao.com.br/ (viitattu 17.12.2020)

Takaisin lehden sisällysluetteloon