TULEVAISUUDEN PÄÄTTÄJIEN UTOPIAT -ERIKOISSARJA

Antti siika-aho (kesk.)

Vuoden 2018 viimeisen päivän viimeisinä minuutteina istuin Andamaanienmeren rannalla Thaimaan Khao Lakissa. Olin matkannut maahan ystäväni kanssa hetkellä, jolloin kotona Suomessa käytiin kiivasta keskustelua lentämisen ilmastovaikutuksista. Tunsin takaraivossani huonoa omatuntoa lomastani, mutta kieltämättä nautin ensimatkastani suomalaisten suosimaan rantakohteeseen. Rantabaarista ostetun drinkin mukana tullut ekologinen pahvipilli ei varsinaisesti helpottanut tunnontuskia, vaan alleviivasi niitä. Mietin mielessäni päättyvää vuotta ja toistin itselleni useita kertoja kysymyksen: miten tästä eteenpäin?

Vuoden vaihtuminen Khao Lakissa oli sykähdyttävä kokemus. Silloin sisäistin lopullisesti, että uusi aika on tullut jo hyvän aikaa sitten. Uusi aika poikkeaa täysin menneestä, mutta yhtä kaikki uuden kanssa pärjääminen riippuu meidän omista toimistamme. Kutsun uutta aikaa ilmaston kanssa pärjäämisen ajaksi. 

Isovanhempani syntyivät ja kasvoivat pula- ja sota-ajan Suomessa. Vanhempani syntyivät 1960-luvulla aikana, jolloin Suomessa rakennettiin hyvinvointiyhteiskuntaa isovanhempieni työllä. Minä synnyin 1980-luvulla näennäisesti valmiiseen hyvinvointiyhteiskuntaan. Kasvuvuosiani leimasi ensin lama, sitten uusi nousu. Aikuisuuttani leimaa huoli huomisesta. Minun ikäpolveni iso tehtävä on ottaa vastuu ilmastonmuutoksesta. Meidän pitää päästä eroon lyhytnäköisestä ajattelusta, muussa tapauksessa me emme pärjää.

Vastuun ottaminen ilmastonmuutoksesta tarkoittaa reippaiden askeleiden ottamista kohti kestävämpää elämäntapaa. Tehtävä ei tunne valtioiden rajoja, sillä vastuu on yleismaailmallinen. Meidän pitäisi tehdä kaikki sen hyväksi, että suomalaiset pärjäävät ihmiskunnan suurimman haasteen edessä. 

Kansainvaellukset, kauppasodat ja aseelliset konfliktit ovat seurausta vitsauksesta, jonka syntymistä olemme itse edesauttaneet. Pienellä ja pohjoisella Suomella on silti käsissään kaikki ilmastonmuutoksen torjumisen avaimet. 

Kestävämmän elämäntavan ei tarvitse tarkoittaa kaikesta luopumista tai kaiken kieltämistä. Meidän pitäisi tarttua mahdollisuuksiin tomerammin ja hyödyntää harvoja menestystekijöitämme, kuten korkeaa koulutusta ja rikkaita, uusiutuvia luonnonvaroja. Suomi on kyllin vahva kestämään ja kantamaan vastuuta. Me emme elä umpiperällä omassa erinomaisuudessamme, vaan olemme globaalin muutoksen etujoukkoa. Meidän pitäisi olla unilukkareita. Asema pitää ottaa, sillä vastuunkantajia ei ole jonoksi asti.

Pohdin usein, kestääkö suomalainen elämäntapa ilmastonmuutoksen keskellä. Olen aivan varma, että kestää. Kestämisen ydinkysymys on, tukeudutaanko päätöksenteossa uskoon jatkuvasta taloudellisesta kasvusta vai uskallammeko tehdä ratkaisuja, jotka tähtäävät rahan sijasta pärjäämiseen. Kykenemmekö turvaamaan toisillemme ihannoimamme elintason autoineen, taloineen, vakituisine työpaikkoineen, lomamatkoineen, ravintolailoineen ja niin edelleen? Vai tulisiko meidän ennen kaikkea tähdätä sellaiseen yhteiskuntakehitykseen, joka turvaa mielekkään elämän tulevaisuuden monenkirjavassa yhteiskunnassa sekä ympäristön kantokyvyn? 

Tällä hetkellä tulevaisuuskeskustelua vaivaa tukeutuminen heppoisiin megatrendeihin, kuten kaupungistumiseen taloudellisen kasvun turvaajana. 

Keskittämiseen tähtäävää yhteiskuntapolitiikkaa perustellaan taloudellisilla kasautumiseduilla. Mutta kykenevätkö kaupungistumiselle perustuvat ratkaisut turvaamaan mielekästä elämää olosuhteissa, joissa taloudellinen menestyminen on enää osa kansakuntien historiallista kertomusta? Tuskinpa. Ilmastoystävällistä yhteiskuntaa ei voi rakentaa pelkkien taulukoiden ja talousteorioiden varaan. 

Äärimmilleen viedyn tehokkuusajattelun sijaan meidän on ennemmin tai myöhemmin huomioitava myös sellaiset arvot kuin yhteisöllisyys, onnellisuus ja yhdenvertaisuus. Hyvinvoivaa ja mielekästä yhteiskuntaa ei voi rakentaa pelkät kasautumisedut mielessä. Terve markkinatalous ottaa huomioon myös henkiset arvot. 

Tulisiko meidän talousfundamentalistisen politiikan sijaan tehdä sellaista politiikkaa, joka tähtää esimerkiksi lähiyhteisöjen dynamiikkaan? Voisivatko mielekkääseen elämään ja toimeentuloon perustuvat lähiyhteisöt toimia paremmin kuin jatkuvaa taloudellista kasautumisetua jatkuvasti hakeva ajattelu? Lähiyhteisöissä työn, elämisen ja meidän kaikkien säädyllisen toimeentulon ei tarvitse riippua teennäisistä rajoista tai verisestä taloudellisesta kilpailusta. Meidän pitäisi oppia näkemään metsä puilta, ihminen betoniviidakosta.

Menestyminen on aikamme taikasana. Se johtaa helposti harhaan. Me emme tule menestymään ilmastonmuutoksen väistämättömän hyökyaallon armoilla. Sen sijaan pitäisi puhua pärjäämisestä. Me pärjäämme kyllä, mikäli otamme itsestämme riippumattoman muutoksen vakavasti. Tulevaisuuden yhteiskunta pärjää, kun uskaltaudumme mukavuusalueidemme ulkopuolelle.

Kirjoittaja on 32-vuotias filosofian maisteri ja Suomen Keskustan puoluehallituksen jäsen, joka toimii myös Helsingin Keskustan puheenjohtajana ja työskentelee elinkeinoministerin erityisavustajana.

Julkaistu 4/2019