TULEVAISUUDEN PÄÄTTÄJIEN UTOPIAT -ERIKOISSARJA

Riikka Taivassalo (sin.)

Suomalainen äänestäjä on kunnianhimoinen ja jokainen ehdokkaaksi ryhtyvä on vielä astetta kunnianhimoisempi. Tämän vuoksi en ole huolissani Suomen tulevaisuudesta. YK:n raportin mukaan olemme jo toista vuotta peräkkäin maailman onnellisin kansa.

Eduskuntavaaliehdokkaat ja äänestäjät haluavat silti rakentaa vielä parempaa Suomea. On maita, joissa äänestysprosentti on alhaisempi kuin meillä, koska ihmiset kokevat, että heillä on kaikki hyvin. He eivät kaipaa muutosta. Suomessa haluamme kuitenkin tehdä jo hyvästä vielä vähän parempaa.

Vaalikeskustelua kuunnellessa ja siihen osallistuessa tämä helposti unohtuu. Tämän olen itsekin ehdokkaana kokenut. Ilmastonmuutoksen torjunta on hyvä esimerkki. Kun aloitan kertomalla kannattavani globaaleja ratkaisuja, saan helposti kanssakeskustelijalta vastaukseksi ”Oletko todella sitä mieltä, että Suomen ei tarvitse tehdä mitään?” Olen hetken aikaa äimistynyt, sillä mielestäni Suomi tekee paljon.

Suomen tekoja vähättelemällä syyllistetään mielestäni helposti heitäkin, jotka jo yrittävät kovasti. Uskon, että suurin osa meistä pyrkii tavalla tai toisella ottamaan ilmaston huomioon. Onko vaikuttavia ilmastotoimenpiteitä vaativien välttämätöntä luoda mielikuva siitä, ettei kukaan meistä tee vielä tarpeeksi ja että olet huono ihminen, jos et tee enemmän? Samanaikaisesti tämän retoriikan vastapuoli kutsuu koko keskustelua hömpötykseksi, vouhotukseksi ja pahimmassa tapauksessa kiistää tieteellisesti todistetut faktat.

Ehkä jo arvaat, että en koe kuuluvani kumpaankaan näistä ideologisista lokeroista.

Kun kunnianhimoiset ihmiset kohtaavat, syntyy yleensä jotain vaikuttavaa. Tällä tavallahan esimerkiksi markkinatalous toimii. Kilpailu lisää laatua. Tämä periaate toteutuu nykyisessä poliittisessa järjestelmässämme melko hyvin. Neljän vuoden välein äänestäjät arvioivat, oletko hoitanut hommasi. Melko usein valtasuhteet kääntyvät päälaelleen. Oppositiossa olleet äänestetään voittoon ja hallituksessa päätöksiä tehneet pärjäävät huonommin. Miksi näin? Meneekö hallitus todella joka vaalikaudella ihan väärään suuntaan siihen nähden, mitä kansa on vaaleissa toivonut ja kuvitellut äänestävänsä? Entä pystyvätkö puolueet uusiutumaan sillä tavalla kuin politiikan markkinataloudessa äänestäjät meiltä vaatisivat?

Järjestelmämme haaste on siinä, että äänestäessään ihminen ei tiedä millaiseen hallitukseen ehdokas tai hänen puolueensa on menossa. Vakiintuneita käytäntöjä ei Suomessa ole, minkä vuoksi olemme viime vuosina nähneet hallituksia laidasta laitaan.

Ruotsissa noudatettiin pitkään niin sanottua blokkipolitiikkaa, jossa vain tietyt puolueet pystyivät muodostamaan hallituksen keskenään. Oli oikeistoblokki ja vasemmistoblokki. Äänestäessäsi pystyit luottamaan siihen, ettei puolueesi mene hallitukseen, jossa se joutuu liikkumaan kovin paljoa tästä isosta linjasta. Tavallaan ihan käypä systeemi, kunnes katsomme nykytilannetta ja tulevaisuutta: järjestelmä ei tunnista uusia puolueita eikä politiikka monissa kysymyksissä noudattele enää niin tiukkaa oikeisto-vasemmistojakoa. Ja niin kävi Ruotsissakin. Blokkirajat rikottiin. Siksi en toivo Suomeen tarkkaan määriteltyjä vasemmisto- tai oikeistoblokkeja ja pidän nykytilannetta siinä mielessä hyvänä, että yhteistyö on ollut mahdollista laajasti eri puolueiden kesken. Uskonkin, että politiikan startuppeja syntyy pian yhtä kovalla tahdilla kuin uusia sovelluksia suomalaisista koodarifirmoista. Miten meidän järjestelmä suhtautuu siihen?

Tarvitsemme lisää parlamentaarista, kaikki puolueet huomioivaa yhteistyötä, jossa ratkaisukeskeisyys on etusijalla. Suomessa puolueita on melko paljon, mikä on mielestäni hyvä asia. Minulle ei löytynyt omaa puoluetta ennen kuin Sininen tulevaisuus perustettiin. En olisi nähnyt itseäni minkään muun puolueen ehdokkaana. Minua kiehtoo olla osa jotakin ihan uutta, etujärjestöistä vapaata liikettä.

Minulle politiikka on ennen kaikkea tulevaisuuden rakentamista. Päättäjän on oltava edelläkävijä. On luotava visio.

Palataan ilmastonmuutoksen torjuntaan esimerkkinä. Nyt on oltava valmis tulemaan pois omilta hiekkalaatikoilta. On tehtävä päätöksiä, jotka perustuvat enemmän järkeen ja asiantuntemukseen ja vähemmän erilaisten ideologioiden kompromisseihin. Tämä vaatii päättäjiltä yhteistyökykyä, jollaista ei ole viime vuosina nähty. Joskus on tultava enemmän vastaan ja luotettava siihen, että seuraavalla kerralla toinen osapuoli joustaa.

Kuten sanoin, en ole huolissani Suomesta. Itse asiassa uskon sen olevan aika hyvissä käsissä. Kun jokainen äänestäjä on kunnianhimoinen ja jokainen ehdokas vielä astetta kunnianhimoisempi, me pystymme rakentamaan paremman Suomen. Sillä monissa kysymyksissä tavoite on täysin sama, mutta asia on ehdokkaan tai puolueen agendalla vain erilaisessa tärkeysjärjestyksessä. Siksi pitkäjänteisellä yhteistyöllä uskon, että muutaman kymmenen vuoden päästä meillä voi olla tilanne, jossa olemme onnistuneet toteuttamaan kaikki ne asiat, jotka nyt vaalikeskusteluissa ihmisiä jakavat. Olemme saavuttaneet kaikki ne tavoitteet. Jokainen on saanut sen, minkä puolesta tänä keväänä äänestää. Olemmeko sitten tyytyväisiä? Emme. Eikä meidän pidäkään olla. Sitten on taas jotain uutta, jota meidän on tavoiteltava.

Olen 31-vuotias viestintää pääaineena opiskellut valtiotieteiden maisteri ja ehdolla eduskuntaan ensimmäistä kertaa Helsingissä. Minulla on kahdeksan vuoden työkokemus poliittisista taustatehtävistä, viimeiset neljä vuotta olen toiminut ulkoministerin erityisavustajana.

Julkaistu 4/2019