tulevaisuuden päättäjien utopiat -erikoissarja

helena marttila (sdp)

Sanotaan, että todellinen talvisodan ihme ei tapahtunut sodassa, vaan jo ennen sitä, kun sisällissodan repimä kansa yhtenäistyi. Sosiaaliset, poliittiset ja kielelliset ristiriidat unohdettiin yhteisen uhan edessä. Talvisodan henkeä on selitetty 1930-luvun nousukaudella ja sen mukanaan tuomalla hyvinvoinnilla: varallisuuden kasvu valjastettiin lisäämään tasa-arvoa muun muassa yleisen oppivelvollisuuden ja kansaneläkelain kaltaisten merkittävien uudistusten kautta. Oleellista on, että jopa köyhimmillä oli jotain puolustamisen arvoista.

Isoisäni Nestori Kaasalainen toimi kansanedustajana talvisodan jälkeen vuosina 1951–1972. Tuona aikana Suomi rakennettiin pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Se yhteinen vimma ja toiveikkuus, jolla uutta yhteiskuntaa rakennettiin, näyttäytyy ainakin näin jälkeenpäin pienenä ihmeenä. Hyvinvointivaltio oli eräänlainen oman aikansa utopia, tulevaisuus, joka voisi tulla todeksi. Ja totta tosiaan – tämän päivän kansainvälisessä kontekstissa tuntuu toteutuneelta utopialta, että kaikista veroista ja sääntelystä huolimatta pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat onnistuneet tuottamaan taloudellista vaurautta, kilpailukykyistä teollisuutta, innovatiivisia tapoja luonnonvarojen hyödyntämiseen – sekä monella mittarilla maailman onnellisimmat kansat.

Tuleva eduskunta on jälleen suuren uhan edessä. Ilmastonmuutos uhkaa kaikkea, minkä tunnemme. On löydettävä taas yhteinen tahtotila ja kollektiivinen halu rakentaa parempaa. On pyrittävä kuvittelemaan utopistisiakin yhteiskunnallisia rakenteita. Oleellista ei ole, miten kokonaisvaltaisena utopia voidaan toteuttaa. Kyse on ennen kaikkea tienviitasta, joka auttaa näkemään vallitsevan todellisuuden ongelmat ja hahmottamaan toivottavan muutoksen suunnan. Edellytyksenä on kyky kuvitella toisella tavalla toimiva yhteiskunta.

Ilmastonmuutoksen kaltaiset suuret uhat voivat olla lamaannuttavia. Jos todellisuus näyttää annetulta ja mahdottomalta muuttaa, on toisenlaisen maailman kuvitteleminen vaikeaa. Poliitikoilta kuitenkin edellytetään utopistista ajattelua. On kyettävä esittämään nykyhetken ylittäviä näkymiä, kuvitelmia ja suoranaisia unelmia. Nyt jos koskaan on vaalittava tätä kykyä unelmoida ja luotava mahdollisimman viehättävä kuva tulevaisuuden jälkifossiilisesta kiertotalousyhteiskunnasta. Pienimuotoisten kokeilujen avulla on mahdollista alkaa nähdä välähdyksiä utopiasta. Siksi esimerkiksi Iin kunnan kaltaiset tuulivoiman ja sähköautoilun onnistuneet kokeilut ovat äärimmäisen tärkeitä.

Minulle sosialidemokratia on se arvoperusta, jonka pohjalta voimme lähteä kuvittelemaan ihanteellista tulevaisuuden yhteiskuntaa ja myös ilmastopolitiikkaa. Sosialidemokraattinen utopiani on yhteiskunta, jossa (luonnon) vapaus voittaa alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja (kulutuksen) oikeudenmukaisuus itsekkyyden. Sosialismiin sisältyvä ajatus jakamisesta tulee olemaan välttämätön myös taistelussa luonnonvarojen ylikäyttöä vastaan. Yhteiskäyttöautot, vaatelainaamot ja muu jakamistalous sopivat erinomaisesti sosialistiseen maailmankuvaani.

Poliittinen ylpeys ja kyvyttömyys myöntää ympäristöongelmien ihmisperäisyys voivat lopulta johtaa koko ihmiskunnan tuhoon. Sen sijaan, että puolueet yhdessä yrittäisivät luoda tiekartan kohti parempaa yhteiskuntaa, on vaarana jumiutua omien saavutettujen etujen puolusteluun ja vääntöön siitä, minkä puolueen keinot ovat parhaita. Ylpeys voi johtaa tilanteeseen, jossa poliittista yhteisymmärrystä ei löydetä.

Talvisodan hengen kaltaisen yhteisen tahtotilan syntyminen on kiinni kansan ja poliitikkojen kyvystä kuvitella nykyisyyttä monin tavoin parempi tulevaisuus, joka voisi tulla todeksi. 1800-luvulla oli utopistinen ajatus, että kenestä tahansa (jopa naisesta!) voisi tulla presidentti. Maatalousyhteiskunnassa ei osattu aavistaa, minkälainen vauraus meitä teollistumisen myötä odotti. Nyt aivan nenämme edessä on tarjolla maailma, jossa kaupunkien ilmanlaatu puhdistuu uusilla energia- ja liikenneratkaisuilla, maanviljely laajenee merelle ja kaivosteollisuus SER-jätteeseen ”urban miningin" muodossa. Väitän, että ilmastonmuutoksen edessä tarvitsemme ennen kaikkea toivoa, haaveita ja yhteisiä kuvitelmia paremmasta, emme niinkään taisteluhenkeä. Tarvitsemme kykyä yhteistyöhön meitä paljon suuremman uhan edessä – ja ehkä vähän uskoa ihmeisiin.

Olen sosiaalityöstä valmistunut valtiotieteiden maisteri ja kolmen pienen lapsen äiti Espoosta. Eduskunnassa haluaisin edistää tutkittuun tietoon ja kokonaisvaltaiseen näkemykseen pohjautuvia päätöksiä. Kirjoitan ympäristöstä ja kuluttamisesta Kemikaalicocktail-nimisessä blogissa sekä toimin kestävää elämäntapaa edistävän Zero Waste Finland ry:n varapuheenjohtajana.