Aino Katermaa

Dosentti Juhani Sarsila määritteli iskemättömästi utopian tämän kolumnisarjan ensimmäisessä julkaisussa vuonna 2012: Utopia tarkoittaa paikkaa (τὁπος / tópos), jota ei (οὐ /ū) liene olemassa sen kummemmin paikassa kuin ajassakaan. Jos utopiaa ajatellaan näin totaalisesti ei-paikkana – ja paikka on myös aikaan sidottu käsite – en voisi kuvata utopiaani. Miten voisi irrottautua kaikesta omaksumastaan, oppimastaan, kokemastaan niin perusteellisesti, että kuvaus olisi täysin ”ei-jotain”! Siksi ei-paikkani onkin ei-paikka siten, että sen piirteet ja ominaisuudet eivät ole toteutuneet, eivätkä ehkä toteudu, yhtaikaa jossain yhdessä ajassa ja paikassa. Ne ovat mahdollisia ja suuri osa lienee ilmennytkin jo, mutta utopiaa ne ovat sen haaveen vuoksi, että ne toteutuisivat joskus yhdessä. Ja koskisivat silloin kaikkia ihmisiä.

Utopiani ensimmäinen mieleeni tuleva piirre on ilo. On rajattoman paljon asioita, jotka voivat aina tuottaa iloa. Ilo voi olla mielen sisäistä hyrinää tai ulos purkautuvaa naurua ja leikkiä. Koko luonto ympärillä voi olla ilon lähde. Ensimmäinen leskenlehti ilahduttaa. Säätila voi tuottaa iloa. Voimme ilahtua ilman kirkastumisesta. Voimme ilahtua raikastavasta sateesta. Voimme ilahtua hassunkurisesta oksankäkkyrästä. Voimme ilahtua maaston muodosta. Kiemurteleva tie on ilahduttavien yllätysten ketju. Ihmiset ympärillämme, lähellä tai kaukana, voivat jo olemassaolollaan tuottaa ilon tunteen. Yhteys toiseen ihmiseen on aina ilo. Kun joku tekee palveluksen tai antaa lahjan, se voi ilahduttaa. Iloa tuottaa myös se, että voi, osaa, saa ratkaista ongelman, olipa se sitten itseä, naapuria tai vaikka maailmanselitystä koskeva. Antamisen ilo tulee antajan osaksi. Voimme myös tehdä jotain, mikä voi ilahduttaa meitä itseämme. Ja jo olemassa oleminen on ilon aihe.

Ilon vastaanottaminen, iloitseminen, on sen sijaan vaikeaa. Utopiani toteutumisessa onkin silloin kysymys siitä, miten me, itse kukin, oppisimme iloitsemaan kaikesta tarjolla olevasta ihanuudesta. Kyse on sallimisesta. Sallinko minä itselleni ilon tunteen? Miksi en sallisi? Nykymaailmassa tuntuu olevan aika harvinaista, että ihminen ilmaisee suoraan ja näkyvästi iloisuuttaan. Olisiko niin, että hän vain kätkee ilon sisälleen? Sen hän saa tietysti tehdä! Ei ole suinkaan pakko riekkua, jos se ei ole omalle luonteelle ominaista. Mitään ulkoista pakkoa ei saa olla. Iloinen ilme olisi vapaaehtoinen ilolahja vastaantulijalle.

Mutta kovin usein tuntuu siltä, että ilon tai iloisuuden näyttäminen ”ei ole sopivaa”. Tavallista on, että ”tärkeä henkilö” ei näytä iloiselta. Tällä on pitkät perinteet. Mitä jos hylkäisimme ne? Jospa ajattelisimme, että tärkeys perustuu aivan muuhun kuin ilmeeseen, vaikkapa osaamiseen tai tehtävään? ”Tärkeän henkilön” iloinen ilme ei ennakoi odottamattomia tekoja! Eikä hänen iloisuutensa vähennä hänen tärkeyttään, niin että hänen pitäisi sitä peitellä.

Joskus ilo kätketään siksi, että toinen näyttää surulliselta ja oman ilon pelätään loukkaavan. Mitäpä jos luopuisimme tästä asenteesta? Miksi surullinen ei voisi sittenkin iloita siitä, että toinen on iloinen? Ei ilon ja surun summa ole vakio! Kuolleen läheisen sureminen ei mitenkään väljähdy, vaikka sen rinnalla iloitsee mukavasta juttuseurasta tai vaikuttavasta musiikista. 

Toinen utopiani piirre on nautinto. Lukemattomat asiat voivat tuottaa nautintoa. Mutta kun utopiassani eri piirteiden tulee olla yhtaikaa olemassa, nautinnon tuottajia rajaa ilo. Ei voi nauttia toisen vahingoittamisesta silloin, kun se ei tuotakaan iloa tälle. Pelkkä oman nautinnon hakeminen ei tuota onnellisuutta eikä iloa.

Nautintoa tuottaa erityisesti uuden oppiminen. Asiat ympärillämme saavat taustansa ja selityksensä ja tulevat ymmärrettäviksi. Maailmankuva vakautuu. Tieto kasautuu, mutta ei holtittomasti. Jotta koko kuva pysyy koossa, on sitä tutkittava uudelleen ja uudelleen. On korjattava aiempaa, muutettava ehkä suuntaakin. Yksi suuria nautintoja onkin se, että sekavan kuvan saa kirkkaaksi ja häiritsevän sivuseikan sovitettua järkevään rooliinsa. 

Oppimisella on myös välineroolinsa. Ei sitäkään pidä väheksyä. Kuitenkin, jos keskittää huomionsa vain välineellisesti hyödylliseen, menettää kokonaisuuden vapaan avartamisen mahdollisuuden. Tämä ei kuulu utopiaani. Avoin mieli ja innostumiskyky kasvattavat oppimisnautintoa. Mikään ei ole merkityksetöntä tietoa. 

Miten tietämisnautintoa voitaisiin tarjota kaikille? Ihmisenä olemisen perusvaatimuksiin kuuluu vapaus. Vapaus ajatella ja sanoa. Vapaus keskustella (ei inttää) ja tulla kuulluksi. Erilaisuuden hyväksyminen – saada olla vapaasti toisenlainen ja eri mieltä. Mutta ero ymmärtämisen ja hyväksymisen välillä täytyy tietysti olla selvä. Vapaus ei saa olla oikeutta tehdä toisille pahaa. Vahingonilo ei ole oikeaa iloa eikä loukkaaminen tuota aitoa nautintoa. 

Utopiani ydin on rauha. Siellä, silloin kaikki mahtuvat elämään. Ihmiset ovat iloisia, nauttivat tietojensa lisääntymisestä ja maailman ymmärtämisestä, omasta elämästään. Ihmiset sietävät toisiaan ja monet jopa pitävät toisistaan. Yhdessä koetaan yhteistä iloa ja nautintoa, joka on suurempaa kuin pelkkä yksilön tunne. 

Olen aivan varma tästä – tätä utopiaa tavoittelen jakaakseni sen teidän kaikkien kanssa.

Aino Katermaa on Rooman keskiaikaisista asuintorneista väitellyt filosofian tohtori ja keskiajan historian dosentti Tampereen yliopistossa. Hän eläköityi historian yliopistonlehtorin virasta 1.9.2019. Katermaan intohimona on tutkiminen ja uuden tiedon tekeminen. Hänen mottonsa on: Olkaamme ihmisiä ihmisille!

Julkaistu 12/2019.