marja-sisko aalto

Ihmisen ikiaikainen ja utopistinen toive on löytää, tavoittaa tai rakentaa parempi maailma itselleen tai laajemmalle yhteisölle. Ikävä kyllä se melkein aina epäonnistuu. Kaikki valloittajat selittävät tulevansa vapauttajina. Jopa pienet samanmieliset yhteisöt hajaantuvat riitoihin loputtomien turvallisuutta lisäävien sääntöjen viedessä elämänilon ja tekemällä ihmisistä vaikkapa toistensa kyttääjiä.

Uskontojen kirjossa näkyy muutama yhdistävä tekijä:

– Kaipaus kadotettuun tai tulossa olevaan paratiisiin
– Tietoisuus siitä, että ihminen tai yhteisö ei nyt ole aivan sitä, mitä pitäisi olla
– Unelma tulevaisuudesta, jossa ihmisen kaipaus, epätäydellisyys, rikkinäisyys tai syntisyys on poissa
– Olemassaolon tarkoituksen etsiminen

Jotkin kysymykset tai ongelmat voivat olla ihmiskunnan yhteistä omaisuutta, mutta vastaukset ja keinot eroavat rajusti.

Kaukoidän uskonnoista monet keskittyvät mietiskelyyn, itsensä tarkkailuun ja valaistumiseen. Ratkaisu ongelmiin löytyy sisältäpäin. Tuloksena ei ole parempi maailma, vaan pako maailmasta, irti pääseminen esimerkiksi loputtomasta jälleensyntymisen pakosta. Nirvana ei olekaan ilojen paikka, vaan tyhjiin raukeamista. Kiinan vanhoissa uskonnoissa ratkaisuna on esi-isien kunnioitus ja pilkuntarkka sääntöjen mukaan eläminen.

Lähi-idän monoteistiset uskonnot juutalaisuus, kristinusko ja islam sen sijaan lähtevät siitä, että yksilön sisäinen muutos ei ole riittävä, vaan tarvitaan yhteisön muutos. Sitä varten tehdään työtä ja otetaan vastuuta. Transsendenttisen (tuonpuoleinen) lisäksi immanenttinen (tähän maailmaan kuuluva) on tärkeää. Monoteismiin kuuluu yksijumalaisuuden loogisena seurauksena, että muut jumalat ovat vääriä tai niitä ei edes ole. Eräs jatkopäätelmä tästä on, että omaa uskontoa, ainoaa oikeaa totuutta, on levitettävä muille ja tarvittaessa jopa väkivallan keinoin.

Uskonnon totuusarvo on äärimmäisen vaikeasti mittavissa. Jos synnyt Thaimaahan, kasvat suurella todennäköisyydellä buddhalaiseksi ja arvioit asioita sen mukaan. Saudi-Arabiassa vastaavasti islamilaiseksi, Suomessa kristityksi. Buddhalaisena etsit pakoa elämänjanon tuomasta kärsimyksestä, islamilaisena ratkaisusi on alistuminen Allahin tahtoon, kristittynä kyselet, mitä Jumala tahtoisi sinun tekevän muiden hyväksi.

Voiko uskontojen paremmuutta mitata esimerkiksi sillä, miten ne vaikuttavat ihmiseen, hänen onnellisuuteensa ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin? Kyllä ja ei. Tässä hiipii äkkiä mukaan hybris, joka perustuu kaiken mittaamiseen omien mittavälineiden mukaan. Voi olla järkytys huomata, että vaikkapa Mekassa ja Bangkokissa asioista ajatellaan kovin toisin kuin Kuopiossa. Voimme toki ylpeillä elintasolla, tekniikan kehityksellä, sosiaaliturvalla, demokratialla ja muulla vastaavalla, mutta johtuvatko ne uskonnosta? Toisaalta nähdäänkö ne kaikkein tärkeimpinä asioina muualla maailmassa?

Jeesuksen vertauksessa hapate leviää koko taikinaan. Kristinuskon voinee sanoa hapattaneen koko länsimaisen kulttuurin. On vaikea sanoa, minkä verran kehityksemme on johtunut uskonnosta ja minkä verran on tapahtunut siitä huolimatta, mutta joka tapauksessa länsimaissa on kohtuulliset edellytykset turvalliseen ja tulevaisuushakuiseen elämään. Meillä on esimerkiksi vapaus ilmaista erilaisia mielipiteitä joutumatta siitä heti kärsimään.

Toisaalta vapaudella ja suvaitsevuudella on rajansa. Monet vähemmistöt kokevat olevansa vaikeuksissa. Homoa voi rassata, kun joku sanoo suvaitsevansa häntä. Ehkä sen ymmärtää paremmin, kun kääntää asetelman toisin päin. Miltä se heterosta kuulostaa, jos hän kuulisi enemmistön häntä jotenkin suvaitsevan, vaikka hän onkin erilainen?

Puhemies Maon punaisessa kirjassa oli ajatus, että kaikkien kukkien tulee saada kukkia. Ajatus jatkui, että ennen pitkää kaikki eri tavoin ajatelleet kuitenkin huomaavat kansantasavallan kommunistisen ideologian parhaaksi ja sulautuvat siihen. Kuvitelma osoittautui vääräksi ja tarvittiin kulttuurivallankumous, jonka jälkimainingeissa myös Maon maine sai mennä ja vaimo julistettiin kansanviholliseksi. Vapaaehtoisesta aatteesta tehtiin pakko.

Utopiani on, että erilaisuus nähtäisiin mahdollisuutena, ei uhkana. Uskon kehitykseen, mutta sen pontimena ei ole samanmielisten junttakokous, vaan erilaisten näkemysten, kokemusten ja suhtautumistapojen yhteen sovittaminen.

Miten tolkuttoman paljon olemme menettäneet henkisen rikastumisen mahdollisuuksia, kun olemme lyöneet ihmisiin nimilapun heidän yhden ominaisuutensa mukaan haluamatta tutustua lähemmin hänen kaikkiin muihin puoliinsa?

 
Kirjoittaja on rovasti ja Kuopion tuomiokapitulin notaari.

Julkaistu 3/2014.