MINJA KOSKELA

Maailma on hirveän monimutkainen paikka. Niin monimutkainen, että ihmisillä on taipumus tulkita sitä yksinkertaistetusti. Kun ajattelusta suoristaa mutkat, syntyy kulmikas kehys, jonne oman totuutensa voi sommitella kaksiulotteisiksi havainnoiksi. Kuten: En näe ihonväriä. Sukupuolella ei ole minulle merkitystä. Kaikilla on samat mahdollisuudet menestyä.

Minä en usko näistä väittämistä yhteenkään. En usko, että ihmisellä on mahdollisuutta eristää itsensä vuosisatojen aikana kasautuneesta kulttuurisesta painolastista kieltämällä painolastin olemassaolo. Uskon, että historia, valtasuhteet ja sosiaalisen maailman lainalaisuudet toisintuvat tavassa, jolla liikumme, puhumme, tulemme katsotuksi, tulemme “minuksi”. Paradoksaalista kyllä, haluaisin kuitenkin elää maailmassa, jossa jokainen näistä väitteistä olisi totta.

En näe ihonväriä. Sukupuolella ei ole minulle merkitystä. Kaikilla on samat mahdollisuudet menestyä. Miksi minua kutsutaan tiukkapipoksi, jos kyseenalaistan nämä “totuudet”, mutta naiiviksi, jos tavoittelen niitä totuudeksi?

Yksi vastaus löytyy utopiasta, epäpaikasta, joka toteuttaa tinkimätöntä ideaalimaailmaa. Ideaalimaailman kuvittelu on kuvittelijastaan kiinni, ja koska minä olen ennen kaikkea feministi, toteuttaa oma ideaalimaailmani feministisiä ideaaleja. Sellaisia kuten kaikkinaisen sorron ja kapitalismin loppuminen sekä mahdollisuus sukupuolen vapaaseen itseilmaisuun hierarkiattomassa yhteiskunnassa. Eletyssä maailmassa nämä asiat eivät koskaan tule toteutumaan täysipainoisesti. Kyky kulkea kohti parempaa tulevaisuutta vaatii kuitenkin kykyä kuvitella paras mahdollinen tulevaisuus. Pieniä askeleita on mahdotonta ottaa, jollei päämäärä ole selvä. Koska utopia voi antaa toiminnalle suunnan, tarvitsemme siis kykyä kuvitella utopioita. Meillä on kyky kuvitella, mutta onko meillä utopioita? Jos haluan vastauksen yhtään mihinkään, aloitan yleensä Wikipediasta.

Niin tälläkin kertaa.

Sen lisäksi, että Wikipedia kertoo utopian tulevan muinaiskreikan kieltävästä etuliitteestä u sekä paikkaa tarkoittavasta sanasta topos, listaa artikkeli kirjallisia utopioita. Niitä on yksitoista. Aika vähän, ajattelen. Vertailun vuoksi: Wikipedia listaa kirjallisia dystopioita yhteensä 35 kappaletta. Kolme näistä on trilogioita. Lisäksi dystopia-artikkelissa listataan 18 dystopiaelokuvaa, 13 dystopiaan tukeutuvaa musiikkiteosta, 24 dystooppista videopeliä ja 6 dystopia-TV-sarjaa. Suosittu The Handmaid’s Tale -sarja ei ole vielä ehtinyt listalle. Päättelen, että utopia ei kaikessa kitkattomuudessaan onnistu tarjoamaan tarinankerronnallisesti tarpeeksi kiehtovia jännitteitä. Siksi dystooppinen dramaturgia on poliittisten ulottuvuuksien tarkasteluun kiinnostavampi vaihtoehto. 

Silti utopioita tarvitaan.

Utopian kuvittelu on tutkimusmatka, joka tarjoaa parhaimmillaan konkretiaa eletyn maailman kehittämiselle. Aivan kuten kirjallisuus, voi utopioiden kuvittelu avata meille uusia ajatushorisontteja. Utopian kuvailija saa kuitenkin usein kuulla syytöksiä siitä, ettei hänen utopiansa ole realistinen. Syytös on absurdi, sillä tietenkään utopia ei ole realistinen. Utopioiden kuvittelu ei ole naiivia, sen sijaan naiivia olisi kuvitella, että maailma toimisi jo nyt kuin utopia. Siis esimerkiksi väittää, että sukupuolella ei ole mitään väliä.

Utopia on epäpaikka, koska eletyn maailman kasautuneet kulttuuriset lainalaisuudet eivät päde sen alueella eivätkä ajassa. Epätäydellisyys, joka tekee eletystä maailmasta monimutkaisen, on utopiassa tasoittunut siloiseksi epäpinnaksi, johon kuka tahansa voi nojata kiinnittymättä mihinkään jo tiedettyyn. Sen vuoksi minun utopiassani voi sanoa: En näe ihonväriä. Sukupuolella ei ole minulle merkitystä. Kaikilla on samat mahdollisuudet menestyä.

Ja jokainen sana on totta.

Kirjoittaja on kirjailija ja feministi, jonka mielestä väittelyissä kannattaa kysyä vastapuolen utopiaa ja pohtia, onko päämäärä yhteinen.

Julkaistu 10/2019.