Hanna Samola

Olen tutkinut viimeiset vuodet dystopioita: kuvauksia totalitaarisista valtioista, rajoille rakennetuista muureista, eugeniikasta ja lasista rakennetuista kaupungeista, joissa jokaista kansalaista valvotaan. Monet dystopiateokset kuvaavat yhteiskuntaa, joka on aluksi saattanut perustua utooppiselle visiolle parhaalla mahdollisella tavalla järjestetystä yhteisöstä, mutta jossa ihminen – tuo syntinen kurja – alkaa vallanhimossaan alistaa toisia, ja utopia kääntyy kollektiiviseksi painajaiseksi (Gottlieb 2001, 33). Suhtaudunkin utopioihin hieman kyynisesti, varsinkin ajatukseen omasta utopiastani. Miten minä voisin kuvitella ideaalin, joka sopisi myös muille? Onko mahdollista elää yksityistä utopiaa vai tarvitaanko utopiaan aina kollektiivi? Miten voisi elää omaa utopiaansa, jos muut ympärillä eivät jaa samaa ideologiaa? Miten voisin kuvitella tilannetta, joka olisi ihanteellinen kaikille?

Utooppisissa ja dystooppisissa visioissa kuvaillaan usein niin yhteiskuntarakennetta kuin kansalaisiakin. Utopia kuten dystopiakin edellyttää toteutuakseen ihmiset, jotka pystyvät tai jotka pakotetaan elämään sääntöjen mukaisesti. Aldous Huxleyn dystopiaromaanissa Uljas uusi maailma (1932) kuvataan maailmaa, jossa kansalaisia eivät sido perhe-elämän velvoitteet. Kaikki saavat – ja oikeastaan kaikkien on pakko – harrastaa seksiä kaikkien muiden kanssa sitoutumatta keneenkään. Naiset on vapautettu raskauden kärsimyksistä ulkoistamalla alkion- ja sikiönkehitys koeputkia vilisevälle liukuhihnalle, jolla ihmistaimet on jo valmiiksi jaoteltu ominaisuuksiensa mukaisesti alfoihin, beetoihin ja gammoihin. Vaikka kuvauksen voi lukea utopianakin, on siinä dystooppinen eetos. Osa teoksen henkilöhahmoista nauttii soma-huumeen ja vapaan seksin nautinnoista, mutta osalle tämäkin yhteiskunta on painajainen.

Utopia ymmärretään usein hyvänä, joskin epätodellisena paikkana, kuvitteellisena onnelana, jossa ihminen voi toteuttaa hedonistisia pyrkimyksiään tai muita toiveitaan. Utopioissa paistetut linnut lentävät nautiskelijan suuhun ja seksuaalista nautintoa on aina saatavilla. Utopioiden vaarana on kuitenkin usein se, että hedonistiseen elämään pääsee käsiksi vain eliitti, jonka onni edellyttää muiden kärsimystä.

Perinteinen käsitys utopiasta staattisena järjestelmänä, joka on järjestetty parhaalla mahdollisella tavalla mutta joka on pohjimmiltaan hierarkkinen, on haastettu utopiatutkimuksessa. Staattisten utopioiden sijasta esimerkiksi Lucy Sargisson (1996) puhuu utopianismista, erilaisten vaihtoehtojen kuvittelemisesta. Tällainen kuvittelu ei palaudu yhteen ideaaliin malliin, johon kaikkien tulisi sopeutua. Jos utopia ajatellaan mahdollisuutena kuvitella parempia vaihtoehtoja nykytilalle, utopia ei pelkisty totaliteettiin tai naiiviin ajatukseen kaikille parhaasta järjestelmästä.

Voima-lehdessä 9/2019 eri kirjoittajat, esimerkiksi Tere Vadén ja Katri Manninen, kertovat utopioistaan. Näihin utopioihin kuuluu muiden muassa mahdollisuus etätöihin, yhteinen aika läheisten kanssa, teknologian hyödyntäminen hyvään tarkoitukseen, yhteisöllisyys ja merkityksellisyyden löytäminen muusta kuin palkkatyöstä. Myös omavaraisuus ja paluu maalle yksinkertaiseen elämään mainitaan Voima-lehden keräämissä utopioissa.­­­­­

Tänä keväänä 2020 koronapandemia on eristänyt ihmisiä koteihinsa etätöihin, mikäli ammatti ja työpaikka etätyöt mahdollistavat. Tuskin kukaan on tätä tilannetta utopiaksi luonnehtinut, mutta leikitään ajatuksella. Monilla suomalaisilla on ollut mahdollisuus viettää aikaa perheen kanssa, koska työt on ollut mahdollista tehdä kotona. Muiden vaihtoehtojen puuttuessa perheet ovat ulkoilleet keväisissä metsissä ja rakentaneet palapelejä iltaisin. Paluuta yksinkertaiseen yhdessäoloon varjostaa kuitenkin maailmanlaajuinen kriisi, pelko sairastumisesta ja tieto siitä, että monet ovat jo kuolleet koronaviruksen aiheuttamaan hengitystieinfektioon. Huono utopiaksi siis, jo siksikin, että vaikka sosiaalinen media täyttyisi iloisista kuvista etäkokouksista ja lapsista retkeilemässä lähikallioilla, suuri osa perheistä elää alkoholin, väkivallan ja taloudellisen stressin täyteisiä piinaviikkoja. Vaikka yhdelle kotieristys tuottaisi hengähdystauon hektisestä työ- ja harrastusarjesta, toiselle se tuottaa yksinäisyyttä ja lohduttomuutta.

Lapsena haaveilin asuvani yksin maakuopassa. Pienen kuoppani seinillä olisi hyllyjä täynnä marja- ja sienisäilykkeitä talven varalle. Siellä asuisin kuin oravanpesässä, lukisin kirjoja ja pitäisin kavalan maailman kaukana. Tällaisia kuvitelmia utooppisesta vapaudesta elää omien sääntöjensä mukaan on varmasti ollut monella lapsella. Maakuopassa saisi keskittyä siihen, mikä elämässä on oleellista, ilman muita ihmisiä tosin. Enää en tällaisesta maakuoppaelämästä haaveile. Jo pari-kolme päivää yksin kotona ilman yhteyttä muihin ihmisiin alkaa tuntua kaikelta muulta kuin yksityiseltä utopialta.

Lähteet

Gottlieb, Erika 2001: Dystopian Fiction East and West. Universe of Terror and Trial. Montreal & Kingston: McGill-Queen’s University Press.

Sargisson, Lucy 1996: Contemporary Feminist Utopianism. London and New York: Routledge.

Vistilä, Miia 2019: Katri Manninen. Voima 9/2019.

Vistilä, Miia 2019: Kestävien paikallisyhteisöjen utopia. Voima 9/2019.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja post doc -tutkija, jonka uusi Wihurin rahaston rahoittama hanke käsittelee satuintertekstuaalisuutta. Hän on aiemmin työskennellyt Koneen Säätiön rahoittamassa ja Saija Isomaan johtamassa tutkimusprojektissa Synkistyvät tulevaisuudenkuvat. Dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa (2015–2019).

Julkaistu 4/2020.