Syksy räsänen

Ihmiskunta on tienhaarassa. Kymmeniä tuhansia vuosia lajillamme oli niin suuri lukumäärä ja laaja levinneisyys, että sen tuhoutuminen vaatisi maailmanlaajuisen mullistuksen, mutta emme vielä olleet teknologisesti tarpeeksi edistyneitä, että pystyisimme saamaan sellaisen aikaan. 1900-luvulla tilanne muuttui. Joukkotuhoaseiden rakentaminen ja kiihtyvän teollistumisen aiheuttama katastrofaalinen ilmastonmuutos ovat johtaneet siihen, että ihminen saattaa olla yksi meneillään olevassa joukkosukupuutossa häviävistä lajeista. Silloin luultavasti edes mitään geenejämme ei päädy eteenpäin, vaan sukupuumme päättyy.

Toisaalta teknologinen kehitys, joka tekee ihmiskunnan itsemurhan mahdolliseksi, on antanut sille keinot nousta ympäristön tyrannian alta ja hallita elämäänsä. Jos joukkotuhoaseista ja ilmastonmuutoksesta selvitään ja niiden taustalla olevat historialliset vääristymät korjataan, niin sivilisaatiomme on vakaammalla pohjalla kuin koskaan ennen ja voi kukoistaa vielä kauan ennen kuolemaansa.

Teknologian ja yhteiskunnan kehittyneisyys kasvavat käsi kädessä, ja on mahdotonta hahmottaa, millaiseksi yhteiskunta on vaikkapa tuhannen vuoden kuluttua muuttunut, ellei sivilisaatio ole romahtanut. Pysyvää ihanteellista yhteiskuntaa on turha yrittää arvailla. Kuvitelmissa utopioista pyritään korjaamaan kirjoitusajankohdan ongelmia, perustuen senaikaiseen käsitykseen ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta. Menneet yritelmät on helppo nähdä vajavaisiksi, mutta yhtä lailla me olemme aikaamme sidottuja. Kurkottamalla voimme saada vilauksen siitä, millainen maailma olisi nykyisten ongelmien tuolla puolen, mutta sitä kauemmas on vaikea nähdä.

Yhteiskunnallinen muutos ei ole pysynyt teknologian tahdissa. Teknologian avaamia ennennäkemättömiä mahdollisuuksia on hyödynnetty vajavaisesti, ja nykyisessä muutosvaiheessa on vanhentuneisiin ajatusmalleihin takertumisesta seuraavia vinoumia.

Eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten elämät ovat voimakkaammin kytköksissä toisiinsa kuin koskaan aikaisemmin, mutta samalla ihmisyhteisö on epätasa-arvoisempi kuin koskaan historian aikana. Teknologian ylelliseksi kohottama arki yhdellä puolen maailmaa perustuu epäinhimillisiin oloihin toisaalla. Esimerkiksi mineraalien hankkiminen kännyköihin ja muihin laitteisiin on eräs tekijä, joka ylläpitää yhtä aikamme tuhoisimmista ja epäinhimillisimmistä sodista, Kongon sisällissotaa.

Viestimisen ja liikkumisen helppous kärjistää tällaista hyväksikäyttöä, mutta toisaalta myös helpottaa tiedon saamista siitä. Laajamittainen pääsy tehokkaisiin viestintäkanaviin, joilla yksilöt ja ryhmät ympäri maailmaa voivat olla suoraan yhteydessä toisiinsa ilman portinvartijoita on vallankumouksellinen askel, jonka aiheuttamat mullistukset ovat vasta aluillaan.

Unelma siitä, että kaikki inhimillisen kulttuurin tuottama tieto olisi jokaisen ihmisen helposti saatavilla, on nyt käden ulottuvilla. Tämä on saanut aikaan sen kummallisen käänteen, että jotkut tiedonvälitykseen erikoistuneet tahot, kuten tiedeyhteisöt ja musiikin ja kirjojen kustantajat, pyrkivät estämään tiedon välittymistä, vanhakantaisesta talousajattelusta kiinni pitäen.

Vanhentuneisiin ajatusmalleihin takertuminen näkyy myös suhtautumisessa siihen, että automatisaation ansiosta on mahdollista tuottaa yhä pienemmällä työmäärällä yhä enemmän hyödykkeitä. Sen sijaan, että iloittaisiin automaation siunauksesta, ollaan huolissaan siitä, että ihmisille 'ei riitä työtä'. Tämä kummallinen ilmaisu on järkevä vain, jos hyväksytään menneiden aikojen ajatus, että ihmisen pitää lunastaa oikeutensa elämiseen työskentelemällä. Nykyään ongelmana ei ole niinkään kasvava työttömyys, vaan kiinni pitäminen siitä, että kaikkien pitää tehdä paljon töitä aikana, jolloin teknologia voi vapauttaa raatamisesta.

Viestintäteknologian kehitys mahdollistaa ihmisten syvemmän ja monipuolisemman osallistumisen heidän elämäänsä koskevaan päätöksentekoon. Muutoksen alkua näkyy vetoomuksissa, kansalaisaloitteissa ja yhteydenotoissa päättäjiin, mutta paljon pidemmälle voidaan mennä.

Hallintomuoto, jossa kouralliselle henkilöitä annetaan muutaman vuoden välein avoin valtakirja tehdä päätöksiä miljoonien puolesta, ei ole mikään avoimeen keskusteluun ja yhteiseen päätöksentekoon pohjaavan demokratian periaatteista johdettu paras mahdollinen järjestely. Se on kasvanut harvainvallan historiasta, jonka vaikutuspiiristä ei vielä ole paettu, ja sen muodon on sanellut menneen ajan teknologinen taso.

Nykyään olisi teknologisesti mahdollista toteuttaa niin kutsuttua suoraa demokratiaa, jossa jokainen kansalainen äänestää itse jokaisesta asiasta. Kaikilla ei kuitenkaan ole aikaa tai halua perehtyä kaikkiin asioihin, joten edustajien käyttäminen osana päätöksentekoa on mielekästä. Mutta demokraattisen ajattelun mukaan nämä edustajat eivät ole vallanpitäjiä, vaan toimihenkilöitä, joiden avulla koordinoidaan kansalaisten vallan käyttöä. Esimerkiksi edustajien ei tarvitse olla poliitikkoja sanan kapeassa merkityksessä, vaan kuhunkin aihepiiriin perehtyneitä henkilöitä, ja kansalaiset voisivat valita edustajansa äänestys- tai aihepiirikohtaisesti, ja vaihtaa edustajiaan koska vain, tai äänestää itse niin halutessaan.

Edustamisjärjestelyitä voi kehitellä pidemmälle, mutta viestinnän kehityksellä on kenties suurempi poliittinen merkitys siinä, että se edistää oleellisen ja oikean tiedon välittämistä, poliittista keskustelua ja järjestäytymistä yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Päätöksentekoa ei myöskään tarvitse järjestää valtioittain, ja valtioiden rajat rajoittavat päätöksenteon alueita yhä vähemmän. Euroopan unioni on esimerkki tehokkaasta, tosin hyvin epädemokraattisesta, ylivaltiollisesta päätöksenteosta, mutta taloudellinen toiminta on heikentänyt valtioiden rajojen merkitystä maailmanlaajuisesti vielä enemmän. Valitettavasti tämä on suurelta osin tapahtunut suuryrityksinä tunnettujen totalitarististen organisaatioiden ajamana, eikä yhteisen demokraattisen talouden rakentamisen ehdoilla.

Aivan kuten avointen valtakirjojen hallintomuodosta seuraava askel demokratiaan ei ole suora demokratia, ihmisarvoisempi vaihtoehto tiukasti rajatuille valtioille ei ole maailmanvaltio, vaan päätöksenteon ryhmittyminen ilman valtioajatusta. Jo nyt päätöksiä tehdään useilla eri tasoilla taloyhtiöistä Yhdistyneisiin kansakuntiin, ja teknologia mahdollistaa kehittyvän jaottelun erilaisiin päätöksentekoalueisiin ja -tasoihin, joita voidaan tarvittaessa joustavasti muuttaa. Kaikkien päätöksentekoyksiköiden ei tarvitse olla maantieteellisesti määriteltyjä, vaan eri kysymyksissä ihmiset voisivat toimia erilaisissa poliittisen päätöksenteon viiteryhmissä. Monet poliittiset kysymykset koskevat nykyään tiettyjä elämänalueita kaikkialla, rajattujen maantieteellisten alueiden sijaan.

Maailman tila on vakava sekä sotien, sorron ja epäoikeudenmukaisen vallankäytön että niitä ylläpitävien ennakkoluulojen osalta. Euroopan historia on kuitenkin osoittanut, että on mahdollista parantua ihmisryhmien suhteita koskevista hirviömäisistä harhakuvitelmista ja saada ihmiset kokemaan laajaa yhteenkuuluvuutta. Eurooppaa riivanneet kauheudet tosin suurelta tosin jatkuvat Euroopan ja entisten siirtomaiden suhteissa, joita leimaa kolonialismin perintö.

Mutta se, mikä on tapahtunut paikallisesti, on mahdollista myös maailmanlaajuisesti. Solidaarisuuden piiri voi laajentua kattamaan kaikki ihmiset. Enää ei ole tarpeen taistella luonnonvaroista tai siitä, ketkä työskentelevät toisten orjina, vaan on mahdollista järjestää yhteiskunta niin, että kaikki voivat elää ihmisarvoista elämää. Meidän toiminnastamme riippuu, kantavatko unelmat toisenlaisesta maailmasta hedelmää vai elämmekö ihmiskunnan viimeisiä päiviä.

 
Syksy Räsänen on fyysikko ja aktivisti. Hän on teoreettisen fysiikan yliopistonlehtori Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella ja järjestön Israeli Committee Against House Demolitions (ICAHD) Finland hallituksen jäsen.

Julkaistu 7/2014.