oula Silvennoinen

Utopialla on imago-ongelma. Viimeistään 20. vuosisadan tapahtumat näyttävät osoittaneen ihanneyhteiskunnan tavoittelun, ehkä sen pelkän pohtimisenkin, vaaralliseksi haihatteluksi. Konservatiivien näkökulmasta asiat alkoivat Euroopassa luistaa pieleen jo 1700-luvulla, kun liberaalit ajattelijat ryhtyivät julkisesti epäilemään kuninkaiden oikeutta ja Jumalan olemassaoloa. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen valtikoita ja kruunuja lyötiin pirstoiksi sellaisella vimmalla, että pian roiskui myös veri. 1900-luvulla romahti koko imperiumeille perustunut eurooppalainen järjestelmä. Tilalle saatiin kaksi vuosisadan irvokkainta dystopiaa: sosialismista kummunnut neuvostokommunismi ja fasismin aatemaailmasta inspiroitunut kansallissosialismi.

Kummankin juuret olivat tukevasti ihanteellisuudessa. Kommunistit väittivät panevansa ainoina vapauden, veljeyden ja tasa-arvon aatteet käytännössä toteen. Demokratia ei ollut ratkaisu, vaan porvariston sumutusta joka esti köyhälistöä ottamasta mikä sille kuului. Vanhan ja raadollisen ihmislajin sijaan synnytettäisiin nyt uusi neuvostoihminen. Tuloksena oli surkeaan epäonnistumiseen päättynyt tosielämän painajainen.

Tämähän tiedetään. On helpompi unohtaa myös fasismin tavoitelleen ihanneyhteiskuntaa. Fasistiset liikkeet olivat vastauksia sosialismin haasteelle, mutta niiden asialista ei rajoittunut sosialismin torjumiseen. Fasisteille liberaalit arvot olivat vain onttoja kuoria. Niiden takana väijyi juutalais-bolševistinen salaliitto, joka ei kaihtanut käyttämästä työkaluinaan yhtä hyvin suurpääomaa kuin sosiaalidemokratiaakin. Koneiden aikakausi merkitsi fasisteille uhkaavaa rappiota. He kääntyivät etsimään pelastusta hengen voittoa aineesta julistaneesta filosofiasta, ja paluusta kuvitellun menneisyyden ihanteisiin ja arvoihin.

Fasismin teoreetikot puhuivat innokkaasti harmoniasta. Se syntyisi, kunhan kommunistien saarnaama luokkataistelun oppi olisi murskattu ja kansakunnan yhtenäisyyttä kalvava eturyhmäpolitikointi lopetettu. Demokratia ei ollut ratkaisu, vaan itse ongelma. Fasistien perimmäisenä tavoitteena oli luoda uusi yhteiskunta ja muovata uusi ihminen sitä asuttamaan. Pontevin yritys, kansallissosialismi, päättyi ällistyttävällä nopeudella edenneeseen radikalisoitumiseen, uuteen maailmansotaan ja kansanmurhaan.

Onko utopiasta siis muuksi kuin satiirin työkaluksi koskaan ollutkaan? Onko parempaan maailmaan edes pyrkimistä, vai johtaako jokainen yritys vain uusiin murhenäytelmiin? Neuvostokommunismin entisestä valtapiiristäkin löytyy yhä niitä, joiden mielestä aikamme katastrofi ei suinkaan ollut Neuvostoliiton perustaminen, vaan sen romahtaminen. Adolf Hitlerin hallinnon käänteisen menestystarinan olisi senkään vaikea uskoa enää houkuttelevan taakseen puolustajia ja selittelijöitä. Todellisuudessa heitä on joka lähtöön, änkyräisimmistä holokaustin kieltäjistä jos jonkinlaisiin kansallisen vastarinnan touhuhousuihin.

Liberaali yhteiskuntamalli demokratioineen – ja mitä niitä nyt oli tasa-arvoineen – on jälleen kerran yhdessä sykleittäin toistuvista kriiseistään. Läntiset teollisuusmaat ovat menettämässä entiset, jo totutut asemansa. Vaurauden maailmanlaajuinen uusjako kalvaa uskoa ikuiseen hyvinvointiin. Kansallisvaltioiden aikakausi hämärtyy jo. Taas on syytä pelätä.

Siksi vihaisten ja kyynisten kääpiöiden laumat ovat jälleen liikkeellä. Niiden viesti on tuttu: hyveiksi korotettujen kulttuuripessimismin, tietämättömyyden ja ahdasmielisyyden evankeliumi. Perinteet kunniaan, ne sanovat. Ei kaikkea tarvitse kyseenalaistaa ja arvostella, ne sanovat. Olemme kyllästyneet kuulemaan ainaista puhetta vähemmistöjen oikeuksista, ne sanovat, koska kukaan puolustaisi enemmistön oikeuksia? Kääpiöiden uuskieli muokkaa todellisuutta uusiksi. Vanhanaikainen matalamielisyys onkin vain konservatiivisten arvojen kunnioittamista, keskenkasvuinen rasismi kansallismielisyyttä ja maahanmuuttokriittisyyttä, harhainen salaliittoteoriointi ilmastoskeptisyyttä.

Kääpiöt pelkäävät, että Suomi ei enää pian ole Suomi. Minulla on heille uutisia: olette oikeassa. Sitä maata jossa te kasvoitte ei enää ole olemassa. Eikä se tule enää koskaan takaisin vaikka tekisitte mitä. Euroopan ja Suomen on taas kerran keksittävä itsensä uudelleen, mutta kääpiöiden polku johtaa vain takaisin vuoren pimeyteen.

Suomen ja muun ihmiskunnan edessä on meidän aikanamme sen luokan vaikeuksia, että pelkästään niiden ratkaisemisesta puhuminen tuntuu jo utopian rakentelulta. Jonkinlaiseen parempaan on kuitenkin uskottava, että edes jaksaisi yrittää. Jospa tällä kertaa emme tavoittelisikaan parasta mahdollista yhteiskuntaa, vaan tyytyisimme edes vähän parempaan? Ryhdytään, näin alkajaisiksi, kohtelemaan ihmisiä yksilöinä, eikä jonkun ryhmän edustajina. Kiitetään fasisteja, kommunisteja sekä kaikkia monarkioita, diktatuureja ja harvainvaltoja niiden negatiivisista opetuksista, mutta tehdään mieluummin omia virheitä kuin toistetaan heidän jo tekemiään. Olivatpa demokraattisten päätöksentekotapojen heikkoudet mitä tahansa, vaihtoehdot ovat paljon karmeampia, ja väkivallalla sitä vasta jälkeä syntyykin. Tulevaisuus ei löydy menneisyydestä, varsinkin kun menneisyys ei edes ollut sellainen kuin luulemme.

 
Kirjoittaja on historian tutkija ja tutkijatohtori Helsingin yliopistossa.

Julkaistu 1/2014.