Anni kytömäki

Vuosia sitten kävelin aamulla kohti silloista työpaikkaani. Käännyin Tullintorin edestä Hammareninkadulle – ja pysähdyin. Kadunpätkä, jossa yleensä aina liikehtii ihmisiä, avautui edessäni autiona.

Tilanne ei toki ollut poikkeuksellinen. Kyllähän tyhjiin katuihin törmää, myös keskikaupungilla, myös arkisin. Ehkä olin vielä hieman unessa, sillä autius aiheutti kumman olon. Hiippailin eteenpäin. Kauppakeskuksen ilmastointilaitteet humisivat, muuten oli äänetöntä. Ei vieläkään ketään missään. Silloin ujui mieleeni selitys:

Kaikki muut ihmiset ovat kadonneet maailmasta.

Kuulostelin ajatusta. Se ei pelottanut vaan lähinnä kiinnosti. Tulin suorastaan mainiolle tuulelle. Sadan metrin matkalla ehdin suunnitella, miten jatkaisin eteenpäin nyt kun olin jäänyt planeetalle yksin.

Taivaltaisin jollekin ympärivuotisesti lauhkealle alueelle. Etelässä ei tarvitsisi talvisin kantaa huolta lämmityksestä ja ruokahuollosta. Saisin tuoretta ravintoa kauppojen säilyketölkkihyllyjen tarjonnan höysteeksi.

Entä jos sairastuisin? Apteekeista ja sairaaloista löytyisi apua joihinkin vaivoihin, mutta… No, kaikkihan kuolevat joskus. Mikäli eläisin vanhaksi, olisi kyllä kurjaa heiketä totaalisen yksin. Mutta onhan se ollut monen vanhuksen kohtalo jo aiemminkin.

Vaikka selviytyisin yksin fyysisesti, inhimillistä seurankaipuuta en pystyisi kiertämään. Jossain vaiheessa introverttikin alkaa kaivata keskustelukumppania ja kokemusten jakajaa. Kenties vaeltaisin ympäri maailmaa siltä varalta, että ihmisiä kuitenkin olisi jossain jäljellä. Jännittävää!

Näissä mietteissä käännyin Varastokadulle, näin Sorsapuistossa lajitovereita ja rantauduin todellisuuteen. Muistin myös ydinvoimalat ja niiden jätehaudat, ynnäilin puoliintumisaikoja ja palautin mieleen säteilyn vaikutuksia ihmiskehossa. Tulin ajatelleeksi, liekö jossain myös säilössä biologisia ja kemiallisia aseita, jotka ponnahtavat kätköistään, mikäli huoltohenkilö ei säännöllisesti klikkaa päivityksiä tietokoneelle.

Ei olisi kovin auvoisaa jäädä ainoana ihmisenä seuraamaan, mitä tapahtuu, kun erilaisten ”myllyjen” toiminta hiipuu ilman valvontaa.

Silti autio Hammareninkatu jäi mieleeni myönteisenä utopiana.

Ennenkin on spekuloitu, millaista planeetalla olisi, jos ihmiskunta äkkiä katoaisi. Yhdysvaltalainen Alan Weisman on kirjoittanut aiheesta kirjankin, Maailma ilman meitä (Atena 2008). Jos yksi ihminen jäisi jäljelle, todennäköisesti juuri Weisman olisi neuvokkain selviytyjä. Hän osaisi ennakoida pulmia ja varautua säteily- ja kemikaalionnettomuuksiin paremmin kuin tavallinen kadunutopisti.

***

Marraskuussa 2014 kävin Helsingissä Hakasalmen huvilassa katsomassa 1950-luvun valokuvista koostetun näyttelyn. Jokin kuvissa vaivasi, ihmetytti.

Kuvat Helsingin keskustasta toivat mieleeni taannoisen hetken Hammareninkadulla. Eivät täysin: kävelijöitä oli laajassa katunäkymässä sentään muutamia. Mutta autot loistivat poissaolollaan. Jossain kuvassa Lasipalatsin edessä oli parkissa pari autoa, mutta kaupungin yleisilme oli rauhallinen.

Vuonna 1950 Suomessa oli 61 000 autoa. Vuonna 2013 niitä oli 3 654 000.

Koetin hahmottaa hiljaisuutta, joka 1950-luvulla vallitsi. Kaupungeissa kopisivat kävelijöiden kengät, vielä jonkun hevosen kaviotkin. Autojakin huristi ohi, mutta melu oli jaksottaisempaa, hallittavissa, sen aiheuttajat yksilöitävissä.

Nykyään vellomme jatkuvassa liikenteen taustahälyssä. Jotkut ahdistuvat, jos sitä ei kuulu, toiset melu sairastuttaa. Majailen itse haja-asutusalueella, mutta jos en halua kuulla ihmisistä – autoista – pihaustakaan, pitää matkustaa kauas. Valtateiden suonet kuohuvat läpi tienoon taajaan.

Lähikauppaan päästäkseni joudun kävelemään neljä kilometriä maantienvartta. Kevyenliikenteenväylää ei tuolla tuskien taipaleella ole. Ja hyvä ettei ole, sillä Suomessa on päällystettyjä teitä noin 50 000 kilometriä. Asfaltin alle on jäänyt satoja neliökilometrejä muiden eliölajien elintilaa, ja tiet pirstovat ekosysteemien verkoston riekaleiksi.

Kun kävelen maantienvartta ja kuulen auton lähestyvän, elimistö virittyy hälytystilaan. Ajaako kosla ohi hihaa hipoen vai metrin päästä – repiikö ääni korvia vai pelkästään hermoja? Roiskaiseeko kuraa? Sokaiseeko pitkillä valoilla vai vaihtaako lyhyille pelkän kävelijän tähden? Onko kuski hereillä, selvänä? Kuinka paljon ylinopeutta? Ahaa, rekka, on väistettävä ojaan.

Maalla autot ovat lähempänä kuin kaupungissa ja taajamassa, samalla tiellä. Käytännön kokemus on johtanut siihen, että yhä useammin miellän autot tahattoman ja tahallisen piittaamattomuuden symboleiksi ja välikappaleiksi.

Hakasalmen huvilan 1950-lukunäyttelyn jälkeen tarkastelin muistikuvaani autiolta Hammareninkadulta. Tajusin ymmärtäneeni kaiken väärin. Innostunut ja valpas mieliala ei kummunnut ajatuksesta, että ihmiset ovat kadonneet. Hammareninkadulla ei tuona aamuna näkynyt myöskään yhtään autoa, ei pysäköitynä, ei liikkeellä. Siitä käynnistyi utopia, haave hiljaisesta, avarasta maailmasta, jossa seikkailut eivät sitoudu fossiilisiin polttoaineisiin.


Anni Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja ja ammatiltaan kirjailija.

Julkaistu 1/2015.