Kesän 2015 puheenaihe on ollut yhden perussuomalaisen kansanedustajan Facebook-päivityksistä liikkeelle lähtenyt suhtautuminen monikulttuurisuuteen, vihapuheeseen ja uusnatseihin.¹

Harmitonta vihapuhetta ei ole. Kuten Suomen Vastarintaliikkeen väkivaltaräyhääjistö Jyväskylässä osoitti,² on puheista vain lyhyt askel vihatekoihin eikä vihapuhetta siksikään tule suvaita. Nollatoleranssi vihapuheeseen ei tarkoita vain sitä, että oikeusvaltiossa oikeusviranomaiset ryhtyvät toimiin kun vihapuhe rikkoo lakeja. Vielä tärkeämpää on että kansalaisyhteiskunta, mukaan lukien jokainen meistä, tekee myös selväksi sen mitä emme pidä hyväksyttävänä.

Sananvapaudella on oikeusvaltiossa rajansa, ja jos niitä rikotaan, on oikeusviranomaisten asia siihen puuttua. Se ei tarkoita sitä että kaikki, mikä jotenkin läpäisee juridisen arvioinnin, olisi hyväksyttävää. Silloin muiden tulee käyttää omaa sananvapauttaan sen kertomiseksi, ettei rajoja sulkeva ja ihmisiä karsinoiva puhe ja käytös ole hyväksyttävää, vaan vahingoksi koko Suomelle ja kaikille suomalaisille. Suomi ei saa olla maa joka nousee muualla otsikoihin siksi, että täällä katsotaan läpi sormien yhdenkään kansanedustajan julkista kaveeraamista avoimesti natsihenkisten ihmisten kanssa.

En kuitenkaan usko että suomalaiset olisivat muuttuneet jotenkin oleellisesti rasistisemmiksi tai suvaitsemattomammiksi kuin ennen. Muutos on tapahtunut siinä, että se, mikä aikaisemmin pidettiin mölyinä mahassa ja mille puitiin nyrkkiä vain taskussa koska tiedettiin tällaisen puheen kohtaavan yleistä paheksuntaa, onkin nyt vähitellen muuttunut salonkikelpoiseksi toiminnaksi, jolle on demokratian nimissä annettava häiritsemätön oikeus julkisessa esiintymisessä.

Tätä muutosta on myös tukenut informaatioteknologian kehitys ja nettimaailman avautuminen, jonka monet ovat ottaneet vastaan uutena mahdollisuutena esittää sekä nimellä että ennen muuta nimettömänä mitä tahansa sellaista herjaa, jota asianomainen ei välttämättä kuvansa kanssa painetussa sanassa uskaltaisi esittää.

Monikulttuurisuus on kasvavan keskinäisen riippuvuuden maailmassa väistämätön ja välttämätön asia. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä on maapallon väkiluku enemmän kuin kolminkertaistunut. Rajat avautuvat ja niin pääomat, tavarat, palvelut kuin ihmisetkin liikkuvat niiden ylitse koko ajan aikaisempaa helpommin ja suuremmin määrin.

Tämä vaihdannan lisääntyminen ja työnjaon syventyminen on lisännyt vaurautta ja hyvinvointia kaikkialla maailmassa. Rajojen sulkeminen taloudellisen tai kulttuurin omavaraisuuden tavoittelemisen merkeissä vain köyhdyttää kaikkia sekä taloudellisesti että henkisesti.

Elämme monikulttuurisessa, moniuskonnollisessa ja monietnisessä maailmassa, josta kukaan ei voi enää eristäytyä. Tämän peruuttamattomuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen on vakauden, rauhan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden avainkysymys. Tässä onnistumme vain, jos monikulttuurisuuden yhdistävänä tekijänä on kaikkien sitoutuminen ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Sen keskeisiä periaatteita ihmisten tasavertaisuudesta naisten ja miesten kesken tai miltään muiltakaan osin ei voi loukata millään kulttuurirelativismilla. Siksi vaatimus jonka mukaan maassa on elettävä maan tavoin ei kestä, vaan oikea vaatimus on että kaikkialla maailmassa on elettävä ihmisiksi.

Monikulttuurisuuden ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen ei tietenkään ole aina helppoa eikä ongelmatonta. Epäonnistumisista on myös paljon esimerkkejä. Niistä täytyy ja voidaan oppia. Sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja 60-luvulla Ruotsiin lähteneet suomalaiset maastamuuttajat saivat aikanaan kohdata monia ennakkoluuloja ja vaikeuksia. Maahanmuuttajien kotouttamisessa on meilläkin paljon puutteita ja parannettavaa.

Kyse on tässäkin tasa-arvosta ja sen mukaisesta kohtelusta. Jos se millä tahansa perusteella evätään, ei ole ihme jos näin kohdeltujen ihmisten joukossa – olivat he sitten maahanmuuttajia tai kantaväestöä – esiintyy myös enemmän kielteistä häiriökäyttäytymistä ja rikoksia kuin elämän edellytykset hallintaan saaneiden ihmisten keskuudessa.

Myös onnistumisista voidaan oppia ja niiden kautta nähdä, minkälainen suunnaton etu ja rikkaus monikulttuurisuus parhaimmillaan on. Suomi olisi monessa suhteessa paljon köyhempi ilman elävää kaksikielisyyttämme, argentiinalaista tangoa tai joukkuepelien tasoa nostaneita maahamme kulkeutuneita ihmisiä ja vaikutteita ja kaikkia niitä monikulttuurisuuden ilmentymiä, jotka meitä ja historiaamme ovat muokanneet.

Minun utopiani on Suomi, joka suvaitsee kaikkea sellaista erilaisuutta ja erilaisia elämäntapa- ja kulttuurivalintoja, jotka kunnioittavat myös toisten erilaisuutta eivätkä loukkaa tai rajoita kenenkään oikeuksia ja tuota haittoja muiden kannettavaksi. Haluamme olla maastamme ja sateenkaarisuomalaisuudesta ylpeitä.

Kirjoittaja on kansanedustaja ja poliittisen historian dosentti, entinen Helsingin apulaiskaupunginjohtaja, aiempi pitkäaikainen ulkoministeri ja vastaperustetun Historioitsijat ilman rajoja Suomessa -yhdistyksen puheenjohtaja.

Julkaistu 8/2015.