anna kortelainen

Olen yhdistelmä ujoa erakkoutta ja kiihkeää ihmisrakkautta, joten mietin usein yksinäisyyden, yksityisyyden, ystävyyden ja yhdessäolon teemoja. En ole Facebookissa, koska minussa asuu pysyvä epäusko oman jokapäiväisen yksityisyyteni kiinnostavuutta kohtaan. Mielestäni yksityisyydessä syntyneet tuntemukseni, ajatukseni ja oivallukseni on jalostettava pitkäjännitteisesti, jotta ne ansaitsisivat kenenkään huomiota. Kaipaan ja tarvitsen ystävyyttä, mutta epäilen, että istuminen jonakin perjantai-iltana tai sunnuntai-iltapäivänä Facebookin spektaakkelin äärellä saisi minut tuntemaan itseni tavattoman yksinäiseksi. Orvoksi piruksi. Tai sitten alkaisin tyylitellä perjantai-iltojani ja sunnuntai-iltapäiviäni voidakseni vakuutella nokkelin sanakääntein mahdolliselle yleisölleni, että olen valtavan viety, tuotu, otettu, varattu, tarvittu, haettu, kaivattu, kiinteästi olemassa oleva ihminen. Ja jäisin koneen ääreen sydän pelosta jyskyttäen seuraamaan, vastaako kukaan falskiin julistukseeni, huomaako sen, ihaileeko sitä, arvostaako sitä. Olisiko sittenkin pitänyt olla rehellinen? Ja mitä rehellisyydestä seuraa? Vilpittömyydestä voi tulla lyödyksi. Pitääkö se vain kestää?

Utopiassani vilpittömyyteen vastataan vilpittömyydellä, sydämeen vastataan sydämellä. Ihmiset osoittavat keskinäisen kiintymyksensä ja arvostuksensa. Onnen hetkellä ei tarvitse pelätä petosta. Tahallista satuttamista ei ihailla. Erilaisuus herättää uteliaisuutta ja inspiroi. Kateuteen ei odoteta korvausta siltä joka kateutta aiheuttaa. Elämä ei ole voimasuhteiden vahtimista, vaan se on yhteinen, solidaarinen ponnistus kestää ajan katoavuutta. Rakkaus ulottuu ystävyyteen ja hellyyttä riittää läheisille. Rakkaus ja hellyys ovat ainoita, joilla on väliä sitten, kun aikaa on jäljellä enää hyvin vähän. Sekin hetki on joskus edessä, vaikka yrittäisimme toinen toistemme silmissä esittää, että juuri minut kuolema ohittaa ja säästää.

Yllättävillä hetkillä saattaa olla käsittämättömän yksin, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihmisiä. Kun kuvittelee tehneensä kaikkensa saadakseen yhteyden, tajuaa olevansa juuri siksi yksin ja vain itsensä varassa, itsekseen. Ja toisaalta juuri niissä tilanteissa, kun heikkona ja pelokkaana kuvittelee jäävänsä yksin, toinen ihminen katsookin silmiin eikä hylkää. Hyväksyvä katse pitää kiinni. Siinä on tilaisuus syntyä uudelleen. Vaikka ihminen ei ole pyytänyt päästä maailmaan, hän saa tuntea olevansa tervetullut mukaan.

Julkaistu 11/2012.